Chapter 5

Uoti tunsi taas lievän kauhistuksen, mutta heilahutti heti kohta voimakkaasti raskasta pahkasauvaansa, sanoessansa: "Tuossa on kamaus, ku kelpaa -- tuossa toinen -- ja vielä kolmas, niinpä niin, nyt olet saanut aivotun osas!" Epäellen sentään vielä asiatansa, hyöritti Uoti sauvallansa sutta. Ja koska hän vihdoin oli viskeytynyt sen kuolemasta, otti hän pedon niskasta kiini ja laahasi perässänsä sitä pitkin tietä. Matkustajamme kaipasi nyt vasta piippuansa, tappeluksessa kadonnutta; vaan sitä oli kuitenkin enään vaikea etsiä, ja suden turkki sai palkita harmin. Vähän hetken perästä näki Uoti kynttilät pilkuttavan kylästä; hän tuli jälleen varsin iloiseksi, hymyten ajatteleva: "Kuinka kummastunevat kylässä, nähdessänsä minun tulevan ja tuovan sitä sutta, joka niin kauan on heitä peljättänyt. Mitä sanonevat siitä, kuin minä olen sauvallani sen lopettanut? Mitä sanonee Juoseppi? Siitä tullee hän arvossa pitämään isänsä -- ja minä tahdon antaa hänelle lahjaksi suden sydämen; siitä hän sanotaan tulevan voimaa."

Lukiamme kukatiesi keskeyttää tässä kysymään: kuinka oikein oli laita niiden erinomaisten huutojen, joita matkustaja kuuli metsässä? Me pyydämme saada muistuttaa siitä, että isä Pentti kävi samaa tietä, ja että se oli kaiketi ukko, joka huusi: Uoti! Uoti! Mitä taas tulee siihen lapsenääneen, kuin syvältä metsästä huusi: Isä! isä! -- siitä emme vielä tiedä mitään...

Ylhäällä Heljemyllyllä tuli pianki tiedoksi, kuinka isä ja poika olivat varsin oudosti kadonneet; äite Pentinpoika tiesi sentään hyvin kyllä, mihinkä olivat menneet. Hän oli kuitenkin olevansa tietämätön siitä, ja häväisi kumpaaki poisolevaista pilkkasanoilla. Uoti sai hänen hyvän osansa, mutta isä Pentti pahimman, että uskalsi pois mennä, asiasta hänen ajatustansa tiedustamatta. Mylly-äite sovitti tähän sangen konstillisesti sen kohteliaisuuden, että äite Pentinpoika oli ruvennut leikillänsä antamaan isälle ja pojalle haukunta-nimiä, tietensä miesten molempain ansaitsevan paljaita kunnia-nimiä. Pahuuden sukusuhta yhdisti ne molemmat vaimot; he ymmärsivät toinen toisensa hyvin kyllä; mutta he eivät taitaneet salata kummastustansa, koska Elsa yksivakaisesti välitti: "Uotilta en minä kuullut muuta kuin mikä on hyvää, ystävällistä ja kunnollista niin kauan kuin hän oli kanssani kyökissä." Toiset vaimot rupesivat tästä, niinkuin yhtä, heti kurkkuunsa nauramaan, ja äite Pentinpoika sanoi: "Sinä olet viisas tyttö, sinä ymmärrät kuinka miehiä pitää pideltämän ja opetettaman taipuvaisiksi. Se on myöskin oikein. Miehet eivät kelpaa mihinkään; vaimo tekee miehen siksi mikä hän on. Minä en eroita ketään muita paitsi Heljen-isän, hän on kelpo mies, jaa, oikein erinomainen ukko." Se josta hän puhui, malttanut ei kuitenkaan kohteliaisuutta; hän istui vaan tuossa lalluttava perästä kaikkia mitä toiset puhuivat. Vihdoin muuttui ukon löperrys niin kiihkeäksi yskäksi, että taidettiin peljätä, hän oli kuolemaisillansa. Mikä rohkeus oikein Heljen-ukolla, tahtoa ryypellä kilpaa isä Pentin kanssa! Sitä ei ollunna kukaan yrittänyt monena vuotena. Mylly-äite osoittihen nyt erinomaisen huolelliseksi isää kohtaan ja talutti hänen sisälle lähimmäiseen kammariin. Vähän hetken perästä palasi hän jälleen ja sanoi: "Jumalan kiitos! hän nukkuu nyt sikeästi; äijäni piti kuitenkin ymmärtämän ettei hän jaksa puoltansa pitää yhtä Pentinpoikaa vastaan."

Mielitelty kohteliaisuudesta vastasi äite Pentinpoika: "Koska ukollas on noin kova yskä, niin kehoitan minä sinun toimittamaan, että hän tekisi pianki testamentin."

"Minä mahdan sanoa! te olette ylön hyvänlainen!" lausui Mylly-äite kavalasti; "ja kuitenki taitavat ihmiset olla niin ilkeitä ja sanoa -- Jumala anteeksi antakoon! että kerron sen -- kuitenki väittävät ihmiset, että äite Pentinpoika on häijy! Löytyykö mitään jalompaa kuin että niin sääliä yhtä hyljättyä leski-raukkaa."

Mylly-äite piti jo itsensä semmoisena, ja rupesi luonnollisesti hieromaan silmiänsä, mutta kun ei onnistunut saada ulos yhtä kyynelettä, taukosi hän siitä, löi kätensä ristiin ja lausui, varsin hartaasti katsoen äite Pentinpojan päälle: "Ja minulle tahtoo äite suoda niin hyvää, että toivoisi Uotin saavan ottaa kaikkea!"

Äite Pentinpoika ajatteli sydämessänsä: suon sen ennemmin kenelle hyvänsä, kuin sinulle -- mutta taitaensa ei juuri sitä sanoa vaikeni hän kauniisti ja kiitti kohteliaisuudesta parahimmalla hymyllänsä.

Äite Pentinpoikaa rupesi heti ahdistamaan tavallinen levottomuutensa. Ensin tahtoi hän, että piti lähetettämän etsimään rakasta isää ja poikaa Uotia; kohta miettei hän taas toisin ja käski, että hevoisensa piti ajettaman tuvan eteen; hän tahtoi matkata kotia, ja siellä odottaa niitä tyhmiä miehiä. Mylly-äite oli olevanansa oikein murheellinen, ettei äite Pentinpoika tahtonut viipyä Heljemyllyllä yli yöseen. Elsaki rukoili yksinkertaisesti ja sydämellisesti, ettei äite vanha pitänyt lähteä talosta pois pimeässä ja rajuilmassa. Teeskellyn vastuksen perästä myöntyi äite Pentinpoika kernaasti, ja osoittaakseen iloansa siitä, käski äitepuoli Elsan sytyttämään kaikki kynttilät isossa joulukuusessa. Nämät olivat ne monet kynttilät, kuin Uoti näki käännähtäessänsa mäen päällä katsomaan taaksensa Heljemyllylle...

YHDESTOISTA LUKU.

Kirkko pitää seisoa keskellä kylää.

"Koska minulla on rakas vieras niinkuin sinä esimerkiksi, tuntuu minulle hauskuus kaksinkertaiseksi, tiedätkö minkätähden? Ensiksi maistuu minulle kaikki paremmalta. Sanotaan mitä sanotaan ihmisellisen sydämen huonoudesta; on se kuitenkin yksi kaunis omaisuus tällä sydämellä, että löytää suuren mielisuosion kanssaihmisiänsä kestaamisessa."

"No toiseksi?" kysyi nuori suoveri.

"Toiseksi," vastasi kirkkoherra, "koska minulla on vieras juhlina, tarvitse minun ei jättää kotoa ja kulkea siellä ja täällä. Mailma on tullut matkustajan kera luokseni kotia, ja minä teen vierahan kanssa matkan pitkän toistamiseen tarvitsematta liikkua paikasta."

Se oli sanomattomin mielisuosioin kuin kirkkoherra, heti jälkeen päivällis-aterian tämän sanoi suoverillensa. Ehkä tuskin oli puolipäivä, rupesi jo hämyttämään; mutta tämä ei häirinnyt, vaan paremmin lisäsi hauskuutta ystävällisistä juttelemisista.

Kanssapuhe oli kestänyt hyvän aikaa, koska se ke keskeytyi useista ihmisten äänistä, jotka ulkona portaalla kopistivat lunta jaloistansa. Etsiväiset olivat kirkonisännät Ollinen, Kello-Taavetti ja Saarivaara. Kirkkoherran rouva meni kohteliaisesti vastaan ottamaan tulevaisia ja vei heidät sisälle saliin. Tutuksi tehnyt maanmiehille veljensä, herr Edvardin kuiskasi hän viimemainitulle: "Jättäkäämme he rauhaan!"

Koska veli ja sisär olivat lähtemäisillänsä huoneesta, sanoi Taavetti kumartaen: Rouva kirkkoherran ja te myös -- herr veli, olkaatte hyvät ja pysähtykäätte sisään! Mitä meillä on puhuttavaa, sopii juuri hyvin teidän korvillenne."

"Olkaatte hyvät ja istukaatte!" sanoi kirkkoherra ystävällisesti niille kolmelle talonpojalle.

"Kiitoksia paljon, mutta me taidamme yhtä hyvin seisoa," vastasi Taavetti, joka näkyi olevan toisten puhujamies. "Kunnian herr kirkkoherra" -- jatkoi hän -- "te olette saarnanneet meille ja panneet sen sydämillemme, että koska kuulemme jotakin outoa kanssaihmisistämme, niin pitää meidän rehellisesti kysymän heiltä itsiltä ja ei luottaman juoksu-juttuihin. No hyvä, kunnian herr kirkkoherra, nyt on asia lyhyesti se, että koko kylässä puhutaan ainoasti siitä, että meidän sielunpaimenemme aikoisi meidät ylönantaa. Pyydän anteeksi, mutta tohdinko kysyä: 'onko se tosi?'"

"On," kuului lyhyt vastaus.

Nyt oltiin varsin ääneti huoneessa. Vähän hetken perästä alkoi Taavetti taas. "No, me täydymme uskoa sen. Ah, kunnian herr kirkkoherra, edellä teidän aikaa oli meillä yksi paimen, joka ei taitanut kärsiä meitä, emmekä me häntä. Olleeko mailmassa jotakuta kauheampaa? Kuinka taitavat jumalisuus ja rakkaus kasvaa ja menestyä siellä, missä sanansaarnaaja ei sovi sanankuuliainsa kanssa? Kuinka kauheasti, jos meillä vielä kerran niin tapahtuisi. Me tiedämme hyvin, meidän pitäjäässä löytyvän muutamia, jotka paljon loukkaavat kirkkoherramme jaloa sydäntä; mutta koska Herra Jumala olisi tahtonut säästää Sodoman, jos olisi kaupungissa löytynyt kaksikin hurskasta -- taitaisitteko te, meidän sielunpaimenemme, jättää meidät ainoasti sentähden että seassamme löytyy kaksi, kentiesi kolme, oikein pahaa ihmistä?" Tässä vaikeni puhuja; mutta kun kirkkoherra ei mitään vastannut, pitkitti edellinen "Kunnian herr kirkkoherra, me emme tarvitse teille sanoa, kuinka olette liittyneet sydämihimme, ja meidän kylässä ei löydy miestä, vaimoa eikä lasta, joka ei rakasta ja kunnioita herr kirkkoherraa. Me toivotamme nyt, että teille kävisi hyvin, ja saisitte paremman oltavan uudessa paikassa! Viimeiseksi rukoilemma, että kunnian herr kirkkoherra tahtoisi kirjoittaa sisään hyvän sanan puolestamme ja toimittaa että saisimme tänne kelvollisen sielunpaimenen; emme pyydä että olisi niin hyvä kuin kunnian herr kirkkoherra, sillä semmoista olisi vaikeata saada, mutta me tahtoisimme vaan itsellemme yhtä kelpo miestä."

"Kiitoksia, kiitoksia!" lausui kirkkoherra, näkyvällä liikutuksella -- "mitä minä voin asiassa vaikuttaa, sen mieluisesti teen."

"Pyydän anteeksi, kunnian herr kirkkoherra", välitti nyt kirkonisäntä Ollinen, "ukko Taavetti ei ole vielä sanonut teille mitä oikein toivoimme. Sillä niin me aivoimme rukoilla kunnian herr kirkkoherraa, ettei menisi pois meiltä. Sanoopa sananlasku: Kirkko pitää seisoa keskellä kylää, ja kunnian herr kirkkoherra hän on meidän kirkkomme saarnaaja!"

"Kiitoksia hyvät ystäväni; mutta minä en taida peräyttää hakemustani, jos tahtoisinki."

"Sitte saamme rukoilla kunnian herr kirkkoherralta anteeksi, että olemme vaivanneet", sanoi ukko Saarivaara, varsin kopeana sen ylitse että hänkin sai tilan jotakin lausua.

Ne kolme ukkoa kumarsivat nyt ja jättivät huoneen; kirkkoherran rouva seurasi heitä kohteliaasti portaalle, ja viivyttelevälle Taavetille sanoi hän: "Minun ei ole mitään osaa kirkkoherran päätöksessä; sentähden sopii vielä tulla meille ja puhua joku toinen päivä hänen kanssaan asiasta. Mieheni on tänäin vähän alakuloinen; äite Pentinpoika lähetti hänen peräänsä ja antoi hänen ajaa siellä sydän yönä vähimmättäkään aiheetta!"

"Niin olen kuullut," sanoi Taavetti, "niin suittavat he nyt kaikin istua siellä ylhäällä Heljemyllyllä ja viettää kihlausta. Minä en ole tahtonut uskoa sitä; mutta nyt, koska meidän sielunpaimenemme tahtoo jättää meidät, uskon minä kaikki. Kihlaus ylhäällä myllytalossa ei pidä sentään mitään vaikuttaman, sillä me emme aivo myöntää hiuskarvaakaan."

Taavetti kumarsi sitte, ja kirkkoherran rouva palasi omaistensa luoksi. Täällä istuivat he taas kaikin kolmin ympäri pyöreätä pöytää, mutta kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Vähän hetken perästä keskeytettiin vaiti-olo kirkon kolmelta kellolta, jotka yhtä haavaa rupesivat soimaan joulujuhlalle. Kirkkoherran rouva sanoi nyt "Sentään tuleeki minun ikävä, koska en enään saa kuulla näitä kelloja!"

Kirkkoherra ei vastannut siihen; hän meni ääneti akkunan oheen istumaan ja siellä puhui hän äänehköön itseksensä: "Tottumisen voima on suuri ja vaikea on sitä särkeä. Kuitenki, koska päätökseni on kerran otettu ja kaikille tunnettu, olisi ei soveliasta peräytyä takaisin! -- Liina", keskeytti hän äkkiä, "anna sytyttää kynttilä työhuoneeseni! Yhden hetken perästä, eli niille paikoin, tulen minä jälleen teidän tykönne!"

Kirkkoherra meni senjälkeen pitkällisin askelein kammariinsa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Missä Juoseppi?

"Missä Juoseppi!" kysyi Taavetti, heti kun kotia tuli.

"Ei hän ole täällä."

"Minä lähetin hänen kuitenki kotia, mennessäni provastille."

"Poika ei ole ollut kotona."

"Juoseppi ei saa juosta niin ympäri, lupaa pyytämättä?"

"Hän on kaiketi mennyt takaisin Laurille. Kyllä minä menen tiedustelemaan häntä," sanoi Martina, nousten ylös tuolilta.

"Anna hänelle sitte kelpo korvapuusti minun puolestani," huusi Taavetti perään.

Martina tuli takaisin ja sanoi: "Juoseppi ei ollut Laurilla, ja minä en nähnyt poikaa missään muuallakaan."

"Jumala tiesi mihinkä poika on ottanut tiensä. Minä täydyn siis itse lähteä hakemaan häntä."

Taavetti meni nyt pois ja kyseli huoneesta huoneesen. Kukaan ei ollut nähnynnä poikaa. Ukko kääntyi sitte kotia, ajatellen tiellä: "poika on kyllä kotona ennen minua."

Taavetti kohtasi Martinan kyökin ovissa, ja äite, näkevä ukon yksinänsä, kysyi levottomasti: "Mutta missä on Juoseppi?"

"Tulee kyllä kohta," vastasi ukko; mutta itse meni hän ympäri etsimään, hamasta kellarinporstuasta ylös ullakolle, jossa hän melkein peljätti itseänsä suurullisella huudollansa: "Juoseppi! Juoseppi!" Myös ulkoa, puodeista ja aitoista, etsei ukko poikaa. Koska Taavetti väsynyt ja suuttunut taas tuli tupaan, kohtasi häntä Lauri, kantaen Juosepin uusia saappaita. Taavetti kertoi kohta hänelle kahdakesken, etsineensä Juoseppia ja olevansa melkein levoton, että jotakin pahaa olisi taitanut pojalle tapahtua.

"Oletteko käyneet ukko Raskisella, poika kuultelee mielellänsä ukon soittavan torvea?"

"En", kuului vastaus.

"Sitte kiiruhdan minä sinne," virkkasi hyväntahtoinen Lauri, kohta rientävä pois toiseen päähän kylää. Jo kaukaa kuului hupaisesti torvenääni, ja Lauri ajatteli: Poika on varmaan siellä. Raskinen ollut ei sentään nähnynnä Juoseppia koko päivänä. Lauri palasi murheellisena takaisin äidenisälle; mutta tämä sanoi: "Ole nyt vaan hiiskumatta ja älä mitään sano vaimoille! sillä siitä he rupeisivat uikuttamaan. Pysähdä tänne vähäksi aikaa! Poika on varmaan lymynnyt; kentiesi käy hän ympäri ja tulee joulupoikien kanssa, vietelty heidän koreuksiltansa ja lauluilta. Kyyneleet päättävät sen veisun, sen saa Juoseppi oppia äidenisältä."

Näkyvästi levollisena istui Taavetti alas viheltelemään ja pieksi välistä ilmaan kämmenillä, ikään kuin ajatellen vaan sitä kuria, jonka poika piti saaman kärsiä.

"Minä olen levollinen ja odotan," sanoi hän ikään kuin itsellensä, viritti sitte piippunsa, ja kertoi Laurille, että poika oli oikea veitikka lystillisin vehkeinensä; mutta tästä leikistä pitäisi hän kuritettaman. Taavetti otti nyt piplian, aikova pitkittää lukemista siitä, missä oli ennen lopettanut. Ukko sulki kuitenki nyökäten taas sen pyhän kirjan, sillä paikka, josta luki, oli Kuningas Taavetin valitus sairaasta lapsesta. (2 Sam. 12 l.)

Ukko nousi nyt ylös ja meni kerta toisen perästä kuultelemaan. Heti rupesivat kaikki kirkonkellot soimaan joulujuhlalle kunniaksi. Nyt tulee hän varmaan, ajatteli ukko -- mutta Juoseppi ei tullutkaan. Lauri esitteli nyt, että hän menisi vasemmalta ja ukko Taavetti oikealta puolen läpi kylän, kyselemään taloista. Hyvän hetken perästä tapasivat he toinen toisensa Taavetin tuvalla: eivät olleet mitään tietoa saaneet. Pian tulivat joulupojatkin; mutta Juoseppi ei ollut niidenkään kanssa. Nyt olisi hyödytöntä ollut enämpi salata mitään.

"Martina, Juoseppi meidän on kadonnut," sanoi nyt äidenisä. Äite raukka korotti nyt surkean huudon ja valitti:

"Se oli niinmuodoin sentähden, kuin hän herätti minun yöllä kolmasti ja kysyi: eikö jo päivä? Juoseppi! Juoseppi! missäs olet? huusi onneton läpi koko huoneen -- pitkin tietä -- läpitse kaiken kylän ja ulos kedoille.

"Ah, jos hän on kadonnut, niin kuolen minä," valitti ukko, mutta Martina ei kuullut sitä, hän oli jo kaukana pois. Ukon kasvot olivat nyt varsin vääristetyt murheesta, hän tahtoi pidättää itkua, mutta ei voinut. "Juoseppi on kukatiesi kirkossa," johtui ukon mieleen, ja kohta riensi hän sinne. Oli juuri jo kaikki valmistettu sydänyölliseen jumalanpalvelukseen, ja lukkari-koulumestari kävi siellä vielä ympäri, vaksikynttilä kädessä, katsahtamassa valmistuksia.

"Juoseppi, oletko täällä?" huusi Taavetti kirkkoon, niin että väkevästi kajahti.

Lukkari, peljästynyt, pudotti kynttilän ja vastasi vapisten: "Täällä ei ole ketään muuta kuin minä. Mikästä on?"

"Te olette sallineet, että poikaa on haukuttu 'maitosuuksi'. Te olette myöskin syy onnettomuuteen", huusi poisrientävä Taavetti. Lukkari seisoi nyt siinä yksinänsä ja ällästyksissä, ja yhtä hämärä kuin oli ympärillänsä -- ennenkuin taas löysi vaksikynttilän -- yhtä hämäräksi jäi hänen sisällänsä tarkoitus niiden huutojen kuin oli äsken kuullut.

Koko kylä juoksi nyt kokoon. Ukko Raskinen löydyttihen myös ja tarjosihen kohta vahvasti puhaltamaan torvea. Eräs toinen sanoi: "Ei, anna olla, ei se mitään auta; äite Pentinpoika on antanut varastaa pois lapsen, vaatiaksensa Martinaa ylönantamaan Uotin. Kärme hän on tänäin kihlannut Uotin Myllärin Elsan kanssa, sen kuulin äsken eräältä, myllytalosta tulleelta rengiltä."

"Turhia!" lausui Martina, "minä en usko sitä. Mutta minun Juoseppini, minun lapseni, missä on hän?"

Koska nyt tällä muotoa epäilevinä seisottiin, tuli yksi erinomainen kuva käyden pitkin tietä. Se oli hattumaakari Venkerästä, vähäinen ukko, tilaisuudessa varsin kätketty ja verhottu vutraaleilla ja hatuilla.

"Mikäs on hätänä tässä kylässä?" kysyi ukko.

"Etsitään yhtä lasta, Juoseppia, kadonnutta."

"Onko lapsi vanhakin?"

"Kuuden vuotinen."

"Tysevä ja isonkokoinen poika, isoin päin ja vaalehin kiheröin hiuksin."

"Jaa, se on hän; sano Jumalan tähden, missä hän on?" huusi Martina, rynnäten vasten vähäistä hattumaakaria semmoisella vauhdilla, että tämä pudotti yhden osan taakastansa ja oli vähissä itseki tuupertua ojaan.

"No, no!" sanoi ukko vähän pahoilla mielin, "minä en ole kätkenyt hattuihini poikaa, enkä kanna häntä vutraaleissa. Mitä muuten tulee poikaan, tapasin minä hänen metsässä kaukana tuolla. Minä kysyin häneltä: Mitäs näin yksinä teet metsässä? -- Isääni vastassa; hän tulee tätä tietä. Ettekös ole nähneet häntä? -- Minkämoinen isäs on sitte? -- Iso ja hyvin väkevä. -- En ole nähnyt häntä. Mutta tule kanssani kotias, lapsi parka! -- En minä; isän kanssa minä tulen. -- Minä tartuin nyt poikaan ja tahdoin vaatia häntä seuraamaan minua, mutta hän oli yksipäinen ja heti äkkiä kievahti hän käsistäni ja takanani kuulin minä hänen huutavan metsässä: Isä! isä!"

"Se oli Juoseppi; Jumalan tähden käykäämme etsimään häntä!"

"Me kaikin tulemme ynnä," huusi nyt usea joukosta.

"Seisahtakaatte!" huusi nyt Taavetti, "kysykäämme mieheltä josko tahtoisi tulla kanssamme?"

"En jaksa millään muotoa -- eikä se hyödyttäisikään mitään; nyt on jo enämpi kuin yksi tiima sitte kuin minä näin pojan. Kuka tietää missä hän nyt on? Minä taidan kuitenki tarkoin sanoa missä lapsen tapasin. Kermumetsässä, läsnä sitä puron rannalla seisovaa isoa tammea. Puu on helposti löydettävä, sillä se on ainoa iso puu niillä paikoilla, ja sen tuntevat kaikki tässä kylässä."

"Hyvä, siitäpä puusta minä taitan muutamia oksia, piestäkseni poikaa," sanoi Taavetti vakaasti.

"Ei, älkäätte lyökö lasta", huusi Martina; vaan ei taitanut kertoa, kuinka tämä oli se paikka, missä Uoti oli häntä ensi kerran suudellut. Ah, kukatiesi makasi nyt lapsi samalla paikalla -- viluttuneena -- kuolleena.

"Nyt on yö. ja emme näe mitään, ja lunta sataa ehtimiseen; ottakaamme valkia-soitot ja soitettakoon isolla kellolla! Kirkkoherra myödenantaa sen kyllä!" huusi nyt Lauri kiivaana.

Vaimot veivät Martinan kotia. Koska hän täällä sai nähdä Juosepin uudet saappaat pöydällä, pyrskähti hän ääneensä itkemään, valittaen: "Tuossa ovat saappaat, joita hän niin ihaillen toivoi, ja nyt ovat ne vähäiset jalat kankeat, paleltuneet -- hän itse kuollut."

Häntä koetettiin lohduttaa, ja eräs vaimoista oli niinkin viisasteleva, että sanoi: "Ah, paleltua kuoliaaksi, lienee hyvinki helppo kuolema: nukutaan, ja ei enään herätä."

"No, jaa, nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa! Juoseppini ennustiki niin. Poika oli ylön hyvä ja ymmärtäväinen tälle mailmalle, sentähden piti hänen kuolla. Mutta katso, minä tahdon elää! Ja koska se, tuo toinen, hänen kanssansa tulee kirkkoon ja tahtoo istua morsiamen asemeen, silloin huudan minä kaikin voimin, ja Juoseppi on huutava taivaasta: ei! ei! -- Se hyvä poika! Isä! isä! huusi hän, mutta isänsä hän ei vastannut. Minkätähden piti hänen vastaaman? -- Hän ei tunne'kaan lapsensa ääntä! Mutta hänen pitää sen äänen tunteman; hänen pitää kuuleman sen huutavan korvissansa yöt ja päivät: sinun omassa metsässäs on lapses paleltunut kuoliaaksi, ja juuri sinun tähtes! Ah, Uoti! sydämes on kivi, ei muu kuin kivi..."

"Olisipa niinki parempi pojan paleltuminen kuoliaaksi, pahempi joutumisensa suden omaksi," kuiskasi eräs naapurivaimo toisellensa. Onnettomuudella on tarkka kuulo, ja Martina, lauseen kuuleva, parkasi nyt kesken puheensa: "Susi! susi!" Äite raukka tirkisteli nyt raivosti ympärillensä, ja kun katsantonsa siinä tapasi sattua ompeliaan, sanoi hän hänelle, valittaen: "Anna! Anna! miksis istut siinä niin ahkerasti neuloen? Ah, miksi enään neulostella jakkua, lapsi on kuollut -- poissa -- kadonnut..."

"Minä en kuule sillä korvalla, minä en laisinkaan kuule mitä sinä eli ne toiset sanovat! Tiedät sä, minä en ole taika-uskoinen; mikään ei mailmassa ole onnettomampi kuin taika-usko! Mutta niin paljon on toden totta: niinkauan kuin joku neuloo ja kutoo toiselle, ole toinen ei vielä kuollut. Lörpöteltäköön mitä tahdotaan! Minä neulon vain! Minä taidan kertoa siitä yhden totisen ja sangen merkillisen tarinan. Olipa kerran yksi kuningas..."

Huolimatta jos yhteisessä häiriössä oltiin kuultelevinakaan, alkoi niin Anna kertomaan historiaa Odysseista ja hänen uskollisesta puolisostansa Pienelopasta, mutta niin monin erinomaisin lisäyksin, toisinnoin ja koristuksin, että historia oli melkein tuntematon.

Annalla oli syynsä uskoa, ettei häntä erinomattain kuunneltu; sitä näyttikin hän kainosti pyytävän. Hän kertoi vaan yhä ja ompeli ehtimiseen, katsomatta ylöspäin. Niinkuin koska hän kerran oli istunut, hän ei kernaasti nousnut ylös ennen työpäivän loppua -- niin hän juttelikin sen tarinan, minkä kerran oli alkanut päästä päähän; kummassaki tapauksessa kentiesi antamatta häiritä itseänsä, vaikka olisi katto pudonnut alas eli huone syttynyt ilmi tuleen.

Näin ollessa laita vaimojen Taavetin tuvassa, oli koko miesten joukko kokounut kylästä pappilaan.

Mitä kylän lapsiin tulee, olisivat he kernaasti seuranneet ynnä, mutta äidet putkahtivat itkuun ja kyyneleihin, jotta isät ajoivat lapset kotia kylään, sekä sanoilla että töillä.

Niin siis taidettiin sanoa, koko kylän olleen liikkeellä, ikään kuin olisi ollut asia lähteä talosta vastaan...

Ymmärrettävä on itsestäänkin, että niin isossa joukossa myös oli joitakuita epäileväisiä, jotka väittivät, yhtä hyödytöntä olevan senkaltaisessa lumipyryssä hakea lasta metsästä kuin nuppineulaa heinäsuovasta. Mutta Lauri, jonka piti olla puhuja, huusi ääneensä vastahakoisille: "Joka ei tohdi seurata, hän menköön kotia!" Se vaikutti; yksikään ei kylänmiehistä eroinnut, ja kukaan ei enämpi tehnyt vastuksia. Lauri meni nyt ylös kirkkoherran tykö ja pyysi saada soittaa isolla kellolla. Kirkkoherra osoitti sangen surkuttelevansa sitä onnettomuutta kuin oli kohdannut Taavettia ja Martinaa; mutta sanoi kuitenkaan ei taitavansa sallia jotakuta hätäsoittoa: siten vaan tarpeettomasti saatettaisiin liikkeelle ja peljätettäisiin pitäjäät ympäristöllä.

"Se on kuitenki kaunista teiltä, että otatte osaa onnettomuudesta, ja se ilahuttaa minua, että niin moni tahtoo käydä etsimään poikaa," -- näillä sanoilla lopetti kirkkoherra puheensa.

"Ei yksikään joka on ollut terve ja pääsnyt käymään, ole tahtonut pysähtää kotia kylään," lausui Lauri kiivaasti.

"Se ilahuttaa minua," vastasi kirkkoherra; "mitä minuun tulee," pitkitti hän, "niin jään minä kotia, sillä minun täytyy valmistaa itseäni aamusaarnaan. Me, kotia jääväiset, rukoilemme kirkossa teidän edestänne, jotka olette maissa ja metsissä."

"Jahka minä käyn suoverin sijaisena!" sanoi herr Edvardi, astuen kylänmiesten eteen. "Kuka on teidän päämiehenne?"

"Ei meillä ole ketään; ettekös te tahtoisi ruveta siksi -- herr suoveri?" kysyi Lauri.

Kaikki nauroivat nyt Laurille, että kutsui sen nuoren herran suoveriksi. Edvardi naurahti siitä myös, ja ilmoitti itse nimensä, sanoen: "Nimeni on Edvardi Tulinen!"

"Onko teistä kukaan, joka taitaa puhaltaa ilmoitus-merkkiä?" kysyi valittu päämies.

Ukko Raskinen astui nyt esiin kopeana torvinensa.