Chapter 4

Melkein tainkaltaiset olivat kirkkoherran rouvan ajatukset, istuessansa akkunan ohessa. Hän poisajoi kuitenki pian kaikki varjot, ja hänen sielussansa loisti taas valo siitä auringosta, joka ei koskaan laske. Hän nousi ylös ja kävi ympäri niinkuin hiljainen ja rauhallinen henki asuinhuoneessa. Lähestyväiset juhlapäivät, ja lisäksi ajatus, että hänellä oli veliki vieraana -- tämä antoi koko hänen olennollensa rauhallisen iloisuuden, joka taas lainasi esiköille hänen ympärillänsä omituisen ihastuttamisen. Niinmuodoin kun kirkkoherran rouva oli laittanut rikkaan aamu-aterian metsästämästä tulevalle veljelle, naurahti hän näille laitoksille, ikään kuin kiitokseksi, että ne pitivät kelpaaman rakastetulle veljelle.

Tunnot ovat sukusuhtaiset, ja huonekunnan vanha piika lausui juuri nyt, ikään kuin olisi arvannut perheen emännän ajatukset: "Kirkkoherran rouvan veli on yksi vieno ja pulskea herra. Eilen illalla kun tuli, luulin minä tosiaankin ensin alussa, hänen olevan meidän prinssin, sillä ne ovat hyvin yhdenmuotoiset."

Herr Edvardi palasi lähes kello kymmenen. Kirkkoherran rouva ilmoitti kohta, että miehensä makasi, ja veli liikkui nyt niin ääneti ja hiljaa kuin mahdollinen. Kutsuva suurusateria veti hänen heti puoleensa, ja kirkkoherran rouva neulomuksineen istui heti veljen viereen. Viimemainittu kertoi nyt metsästämisestänsä, ja kuinka hän oli noudattanut isoja jälkiä, luultavasti suden; jäljet olivat kuitenki kadonneet erääsen rotkoon Heljemyllyn tienoolla. Ihastuksella kuvasi hän nyt sen liikutuksen, minkä se suurenmoinen maanpaikka oli hänessä vaikuttanut; erinomattain kaltaili hän innollisesti vesiputoukset, muutetut jäätyneiksi aalloiksi, ja ne lumesta ja härmästä kimaltelevaiset kukkulat. Jota elävämmin veli kuvaili sen jylhän luonnon ulkoa, sitä suloisemmalta tuntui siellä sisällä, ja kuin hauska ja hiljainen lämpymä oli asuinhuoneessa, niin hauskasti istuivat siskot molemmat hiljaa puhellen keskenänsä. Näpäykset ison seinäkellon heilurista ja puiden paukkina liedeltä kuuluivat korkeammalta kuin siskosten kanssapuhe. Ulkona vapaassa putoilivat pitkään ja verkallensa isot lumihöykäleet, jota vastaan olo huoneessa istuvaisille tuntui kuin kaksin hauskemmalta.

"Minä saan luvan jutella sinulle vähäisen välikertomuksen päiväisestä metsänkäynnistäni," alkoi Edvardi taas.

"Etkö tahdo viivyttää sitä siksi kun Otto herää, niin pääset kertomasta kaksin ottein asiata?"

"En; minä tahdon jutella sen ainoasti sinulle, ja sinun pitää lupaaman, ettes mitään siitä mainitse hänelle. -- Kuules! Minä olin heittäynyt maahan metsässä muutamien pensasten verhoon, ei etäällä Heljemyllyltä; kun sain nähdä kaksi neitoa tulevan pitkin tietä. He seisahtivat, ei kaukana lymystäni, ja yksi neidoista sanoi toiselle: Niin tahdon minä tässä sanoa sinulle hyvästi; minä kiitän sinua hyvyytes edestä. Minun äiteni taivaassa palkitsee sen sinulle, mutta minun on ohitse kaikki; ei ole yhtään valitsemista -- minä täydyn. Sanotaan pahat vaimot ennen vanhaan välistä muutetun kaarneiksi -- ja jos minä olisin kaarne, niin taitaisin kumminki lentää pois enkä tulla vaadituksi, niinkuin nyt, menemään ylös sinne punaiseen syvyydenpesään. Katsos! Lumi on kylmää, mutta se sulaa kuitenki, koska kyyneleeni putoovat sen päälle; se häijy vaimon sydän siellä kotona ei sula kuitenkaan sellaisesta, ja isäni ei ole enään moisensa, niinkuin muinen oli."

"Neito ei taitanut itkulta enämpi puhua, ja toinen meni tietänsä. Itkevä neito kääntyi takaisin myllylle päin, ja minä asetuin hänen tiellensä. Minä melkein kaduin sitä, sillä niillä nuoruuden ihanilla kasvoilla makasi raskas murhe merkittynä. Minä kadotin tajuni, ja sanoakseni jotakin, tervehdin minä hänelle hyvää päivää. Neito seisahti, katsoi imehdellen ääneti minun puoleeni ja etääntyi heti sitte kiiruhtavin askelein."

"Se oli Myllärin Elsa," ilmoitti kirkkoherran rouva, yksi oikein hyvä ja kelpo neito; hän pitää nyt kihlattaman Uoti Pentinpojan kanssa."

"Se on sanomatonta!" lausui Edvardi.

"Jaa, se on kauheata," sanoi sisär. "Elsa on ainoa lapsi huoneessa. Äite oli kelpo ihminen kaikkia päin ja yksi tuki ja apu kaikille kärsiväisille ja köyhille seurakunnassa. Ei ole paljoa enämpi kuin neljä vuotta sitte kuin Elsa taukosi koulua käymästä. Hän oli hyvin ahkera, eikä laimiin lyönyt siellä itseänsä löydyttää, vaikka hänellä oli penikulman matka tietä. Lapsi, jota niinkuin Elsa, älyllä lahjoitettu, monet vuodet yksinänsä vaeltaa pitkää tietä, Jumalan vapaassa luomisessa, tulee aina miettiväiseksi ja aikaisemmin valmistuneeksi. Neito on myös hyvin tärkeä ja ymmärtäväinen. Kaksi vuotta sitte kuoli hänen äitensä ja isän kanssaholhoojaksi tyttärelle pantiin silloin Hulttinen Venkerässä. Suruvuosi oli kuitenki tuskin kulunut, ennenkuin Elsa sai äitepuolen Hulttisen sisärestä -- ja sitte sen ei ole neito raukalla ollut rauhaa eikä holhousta kotona."

Äkkiä nousi kirkkoherran rouva ylös keskeyttäen puheensa. "Onko mahdollista että portti seisoo auki? Joku tulee ylös portaita!"

"Hss! hiljaa kaikin mokomin!" virkkasi kirkkoherran rouva, oven avatessansa tulevalle.

"Ah, sinäkö se olet, Martina! Mitä asiaa sinulla?"

"Minä sanoisin paljon terveisiä Annalta, hän lähettää tämän myssyn kirkkoherran rouvalle."

"Miksi ei hän itse tullut?"

"Hän on kotona meillä, ompelemassa uutta jakkua Juosepille."

"Sinä vaatetat pojan liian vienosti ja pilaat hänen", lausui rouva.

"Anna ei ota mitään maksoa minulta," vastasi Martina, ujolla katsannolla taa'päin, ja samassa putosi se punainen vaate, jota kantoi päässänsä, alas niskaan. Edvardi katseli nyt erinomaisella huvituksella niitä kauniita kasvoja isoilla mustanruskeilla silmillä. Martina hoksasi heti sen nuoren miehen tutkivan katsannon ja löi alas silmänsä. Kirkkoherran rouva täytyi auttaa oveakin aukaisemisessa hätäytyneelle; siellä ulkona virkkasi edellinen;

"Sinä tahtoisit, uskon minä, kai mielelläs tietää, kuinka äite Pentinpojan on laita. Hän on häijy, hän, ja pahasti käy hänen vihdoin. Hän lähetti yönä menneenä miestäni perään, kuitenkaan ei ole hän vaarallisesti kipeä -- vastapäiten!"

"Jumala on todistajani, etten minä toivo hänen kuolemaansa," sanoi Martina.

"Minä uskon sinun," vastasi rouva. "Miehelläni oli kova kamppaus hänen kanssansa; hän oli myöntymätön; mutta mieheni pysyy siinä, ettei hän yhteenvihi Uotia kenenkään muun kanssa kuin sinun. Toisella erää kerron enemmän sinulle," lausui kirkkoherran rouva, kääntyvä ympäri mennäksensä saliin. Martina sanoi nyt itkien:

"Ah, paras kirkkoherran rouva! en tiedä mitä on tullut hyvälle pojalleni sitte muutaman päivän. Hän ajattelee ja puhuu ainoasti isästänsä. Minä täydyn jutella Uotista siksikun poika nukkuu, ja huomeneltain on taas hänen ensimmäinen sanansa isästä. Kouluun ei mene Juoseppi enään millään ehdolla, sen on hän kalliisti vakuuttanut; pojat ovat myös kovin häijyjä; he ovat antaneet Juosepilleni haukunta-nimen: 'maitosuu', lisäsi Martina hymyten kyynele silmin, ja kirkkoherran rouva naurahti myös, mutta heti kohta tuli viimemainittu taas yksivakaiseksi, sanoessansa:

"Herra tuolla sisällä on minun veljeni; minä täydyn nyt käydä hänen tykönsä. Sinä taidat joskus pyhinä tulla tervehtämään. Anna nyt nähdä, ettäs pidät pojan vähän kurissa. Minä uskon, ettet ainoasti sinä, vaan myös koko kylä pilaa pois piltin. Hyvästi nyt! Lykkää portti hiljaa kiini!"

Martina kävi nyt kotiapäin raskain askelein, ja sydämessänsä kuului taas rivi:

Käyn mä ulos aamuhetkin, Kaikki katsovat mua, Silmäni on kyyneleissä, Unoksiss' en unohda.

Kirkkoherran rouva oli taas palannut saliin, ja veli selitti nyt hänelle surkuttelemisensa, että yksi niin kaunis vaimo kuin Martina piti riutuman pois surussa ja köyhyydessä.

"Sinä mahdat uskoa," sanoi sisär, "että Martina nyt on varsin toisenmuotoinen, kuin vuotta jälkeen pojan syntymisen. Puhutaan että se oli Anna kuin sai hänen taas virkoomaan lausumisellansa melkein tainkaltaisella: että jos Martina antaisi muotonsa ja olentonsa sillä muotoa raueta, niin juoksuttaisi hän vettä niiden myllyihin, jotka väittivät Uotin tehneen siinä hyvin ettei nainut senkaltaista mahoa."

Näin jutellessa veljensä kanssa ja vaihetteeksi kuunnellessa hänen puhuvan, piti kirkkoherran rouva myös korvaa sisälle toiseen kammariin. Nyt havaitsi hän kirkkoherran nousneeksi; hän hyräili nuottia, jota ehtoolla ennen oli laulettu. Kirkkoherran rouva istui pianolle ja lauloi taas veljen kanssa:

"Onni, murhe tasatkaamme!"

Kirkkoherra tuli nyt sisään, iloisesti hymyten laulaville.

Maatessansa oli hän kuitenki mahtanut kuulla yhtä ja toista, sillä hän sanoi pian kyllä jotenkin yksivakaisesti:

"Liina sä, Martina oli äsken täällä. Minä saan pyytää, että se on niin kuin olen sanonut! Meidän huoneessa ei saa hän enään käydä ulos ja sisälle niinkuin ennen."

"Kuinka? Suoveri on toki muuten niin lempeä," vastasi Edvardi.

"Olkoon miten onkin hän surkuteltava," lausui kirkkoherra vissillä kovuudella, "mutta hän ei ole käyttänyt itseänsä oikein, ja pitää siis varttoman kärsivällisesti, siksikun taidetaan luottaa hänen parannukseensa." -- "Edvardi!" keskeytti kirkkoherra, "annas minulle yksi sinun oivista sikarreistas!"

Tämä oli hyvän merkki. Edvardi täytti pyynnön, ja pian istuivat he taas kaikin kolmin ystävällisesti keskensä puhellen ympäri pyöreätä pöytää.

YHDEKSÄS LUKU.

Kosiokulku ja karkaaminen.

Siltalassa ei tiedetty mitään suloisista soinnoista, jaa, ei yhtään laulua ollunna kuultu siellä ylhäällä seitsemään vuoteen, se tahtoo sanoa hamasta siitä ajasta kuin Martina sen paikan jätti. Muuten elettiin isosti talossa, siellä keitettiin ja paistettiin alinomaa; mutta ei kenenkään köyhän ollut siitä hyvää, sillä äite Pentinpoika antoi ylijääneen ruuan ennen pahentua, kuin tahtoi siitä mitään poislahjoittaa. Itse asuinhuone näkyi kummalliselta siinä lumisessa maanpaikassa. Se oli yltäyli, ankaraa ilmaa vastaan, siellä ylhäällä, verhottu lastupeitteellä ja nämät lastut olivat sivutut erinomaisella tulipunaisella värillä. Jotta siellä kun asuttiin, oltiin useammassa kuin yhdessä päällekatsannossa kuin ylhäällä keskellä tulta.

Tänä aamuna oli meno erinomaisen kuuma siellä ylhäällä Siltalassa. Äite Pentinpoika oli ainakin ollut levoton ja kiusoittava, mutta sitte unettomuutta potevan oli hänen kiusoituksensa tullut melkein sietämättömäksi, ja käsittämätöntä oli, kuinka hän itse sitä taisi kestää.

Varhain tänä aamuna oli hän huutanut miehensä ja pojan tykönsä: "Minä olen terves, minä menen ulos, jos vaikka henkeni heityisi, sen parempi, ainoasti minä kerta saan asian selväksi ja päätetyksi. Menkäätte ulos molemmin, minä tahdon pukea itseni vienosti nyt. Tänä aamuna pitää kihlaus tapahtua Myllärin Elsan kanssa! Älä sinä seiso neuvottomana, poikani pieni! Ole iloinen sinä, että minä autan sinua; sillä muuten ei tästä tulisi yhtä eikä toista. Mutta katso! sen minä vannon, että jos ei muu kukaan taida Kello-Taavetille ja kaikelle joukolle näyttää mitä he ovat -- niin taidan minä ja tahdon minä sen myös!"

Miehet molemmat täytyivät nyt mennä ulos ja pukea itsensä juhlavaatteisin. Äite Pentinpoika itse, vaikka ei ollut ajastaikaan käynyt ulkona talosta, näytti tänäin itsensä ripeäksi, kuin olisi ollut nuori neito. Iso reki ajettiin porrasten eteen, vällyt ja peitot pantiin siihen, ja vanhemmat Uotin kanssa lähtivät Heljemyllylle. Ratsastava viesti lähetettiin edelläpäin sanan kanssa. Myllyn herrasväki otti luonnollisesti suurin ihmein vastaan sen harvinaisen etsikon; Mylly-äite näytti itsensä erinomaisen sydämelliseksi, ja Elsan täytyi olla ystävällisen, ehkä itkeneilläki silmillä. Uoti antoi vietää itsensä tupaan, niinkuin ei olisi hänellä itsellä ollut laisinkaan tahtoa -- ja samassa kuin ensimmäiset lumihöykäleet alkoivat pudota laaksoihin, lyötiin kättä. Uoti oli nyt ylkä. Se oli kuin ei hän itse olisi ollunna tarjonnut elävää kättä, sillä käsi oli kylmä ja kankea; mutta vielä hengettömämpi ja vileämpi oli se käsi, kuin hänelle annettiin. Se oli kuitenkin yksi kädenkiinitys, ja Uoti autteli neuvottomuudessa ja murehessa itseänsä, kuinka parhain taisi; hän joi syvissä siemenissä runsasta juomaa. Niin istuttiin nyt siellä ylhäällä kestin liki ehtoota. Isä Pentti ei ollut myöskään väsyvä syömään ja juomaan, missä hän istui, kaksi suurta koiraansa, yksi kummallaki puolella, heittäen niille tuotuostakin isot möhkäleet ravinnosta. Selvästi näkyi isä Pentillä olleen se ajatus, että ihminen juuri siinä oli paljon etevämpi elukoita, kuin taisi nauttia väkeviä tuopittain ja kannuttain. Usein silitti hän juodessansa nyt yhtä nyt toista koiraa päähän, ikään kuin olisi hän tahtonut sanoa heille: tämän pidätän minä itselleni. Uoti oli vaadittu pysähtämään kyökkiin morsiamensa luoksi, tämän laitellessa joulu-lökäriä. Ukot molemmat ryyppivät aina hupaisemmin, jota enämmin aika kului, ja vaimot naineet istuivat tämän kaiken alla ahkerassa kanssapuheessa. Koska ukkojen molempain puhe sattui Uotiin, ja kuinka piti saataman loppu Martinan kohdasta, sanoi Myllyn-isä hymyten: "nuoruus on huono tähän aikaan."

"Jaa, ei siinä kelvollisuutta," vahvisti ukko Pentti. "Tuossa on nyt Uoti, poikani, sen saman tyhmyyden tähden vaivannut itseänsä ja meitä lähes seitsemän ajastaikaa: Mekös olisimme niin tehneet nuoruudessamme: emme suinkaan!"

"Mepäs olimme iloiset kuin käki, ja teimme asian yhtä hupaiseksi ja lyhyeksi, kuin hänkin tavallisesti. Eläköön vanha ja iloinen elo! Maljaas vanha kukku!"

"Maljaas ilo-käköinen!"

Niin istuivat ukot ryyppien ja pohjalla kerta toisen perään tyhjennettyjen lasien huutaen toinen toisellensa: käki ja kukku.

Lökätty viini tuotiin nyt sisään ja ukot täyttivät sillä korkeat lasit, joita he alinomaa tyhjensivät, helistellen keskenänsä ja jutellen yhden niinkutsutun lystillisen seikan toisen perään. Loppurivi oli muuttumatta: nykyinen nuoruus, ei se kelpaa.

Kyökissä istui Uoti kauan, sanaa hiiskumatta. Vihdoin lausui hän: "Sanos, minkätähden sinä otit minun, tietävä kyllä minun laitani!" Itkien vastasi morsian:

"Niin kauan kuin mailma on seisonut, ei ole, luulen, kukaan niin puhutellut morsiantansa. Mutta katsos, Uoti, se on yhtä minulle, että sinä niin kysyt, se on kunniallista ja hyvä alku, jos Jumalan tahto niin on, että me otamme toinen toisemme -- ja siltä se tosiaanki näyttää. Katsos, Uoti, sinä et saa Martinaa, ja minä raukka -- minun on tässä enämpi viheliäistä olla, kuin sinä taidat aavistaa'kaan. No niin, minä ajattelin näin: minä olen viheliäinen, enkä taida kestää äitepuolen tykönä, minä täydyn pois. Uoti ei saa sitä kuin hän tahtoo ja on myös viheliäinen: kukatiesi me kahden taitaisimme auttaa toinen toistamme. Ah, Uoti, sinä et taida ymmärtää mitä se tahtoo sanoa, että seisoa tuossa ja vaan nähdä päältä kuinka toinen, yksi vieras riipii ja raapii yhden rakastetun äiden kätköjä. Ajatteles, ainoasti häikittääkseen ja haavoittaakseen minua, antoi hän, kylläs ymmärrät -- äiden oman kupin yhdelle palvelioista. Se on murhe loppumaton, katsella kuinka hän vääntää ja kääntää isän ja tekee hänelle kaikkea mitä tahtoo. Tiedätkös koska minä katselen kaikkea häijyyttä täällä kotona, niin nousee sappi kielelleni, ja jos täällä kauemmin viivyn, niin tulen yhtä pahaksi, kentiesi pahemmaksi. Ennemmin näkisin itseni kuusi jalkaa maan alla, ja olisiki jo kaiketi niin, ellei se hyvä kirkkoherran rouva olisi minua vähän ilahutellut."

"Minun on kauheasti mieleni paha sinusta," vastasi Uoti. "Mutta kuinkas on minun laitani, uskotkos? Minun äiteni pitäisi olla oikea äite, ja kuitenkin on hän kyllä häijympi kuin joku äitepuoli. En minä puhu kernaasti pahaa, mutta minä täydyn. Martina on auttanut minun kestämään kaikkea ja jos ei olisi häntä ollut, niin olisin jo aikaa juosnut tieheni. Ihmiset ovat muka syytelleet minua kevytmielisyydestä; minä en ole huolinut siitä; mutta nyt pelkään minä, tämän olevan minulta oikein pahasti tehdyn! Minä olisin hetemmin nähnyt sinun ilkeäksi ja häijyksi, jotta olisin saanut vaatia sinua, siksikun olisit hyljännyt minun. Nyt on mieleni haikea sinusta, ja minä en taida olla paha. Minä tosiaankaan en tiedä kuinka olettelisin. Minä luulen, asia on kyllä haikea sinusta, mutta minustakaan ei ole se parempi."

Yksivakaista oli se puhe, kuin he näin pitivät keskenänsä, morsiamen laitellessa viini-lökäriä. Mutta kun se oli valmis, kantoi hän sen ison maljan sisälle tupakammariin, sitä ennen -- kantava lasin Uotille. Koska hän jälleen palasi, ryyppäsi Uoti hänelle muistoksi, ja neito täytti uudestaan hänen lasinsa, helistääkseen hänen kanssansa. Uoti sanoi nyt: "sinä olet tosiaanki kauniimpi kuin koskaan olen nähnyt. Eikä kentiesi ole niin tyhmästi, että he ovat vaatineet minua. Jos ei vaan olisi sentään sitä hakaa, niin olisin hyvinki tyytyväinen. Olisin nähnyt sinun seitsemän ajastaikaa sitte, semmoisena kuin nyt, jaa, sitte olisin tänäin huvillisin poika ja iloisin ylkä koko tienoolla. Ah, kuinka nyt juuri viiltää sydäntäni! Ole kärsivällinen minulle, minä en taida puhua sanaakaan enään!"

Uoti istui alas tuolille ja piti kädet silmillänsä; jonkun silmänräpäyksen perästä lausui hän kumisevalla äänellä: "Katsos niin on asiani! Kuules nyt, sinä et saa mitään puhua minun eli sinun vanhemmille! Tahdotko antaa kättä minulle sen päälle?"

Elsa antoi hänelle käden, vähän ihmetellen, ja Uoti jatkoi: "Juuri tänäin olen viestin kautta luvannut Martinalle, tulla häntä katsomaan. Minä en ole ajastaikaan puhutellut häntä, enkä poikaa, ja nyt minä täydyn täyttää lupaukseni. Sinä olet kelpo neito, ja minä tahtoisin kernaasti suudella sinua -- mutta ei, minä en tee sitä; se olisi synti, niinkauan kuin en ole vapa!"

"Sinä olet kelpo mies, ja taidat somasti puhella'kin," sanoi Elsa hymyten; "kuinka tyhmiä ihmiset sentään taitavat olla: ne sanovat sinusta, ettet ole oikein järkevä!"

"Ihmiset eivät tunne minua, kukaan ei tunne minua paremmin kuin Martina; hän on ymmärtäväinen. Minun mitään lausumattani, on hän nähnyt päältäni ja ymmärtänyt, että, samassa kuin minä olen yksi rikkaimmista talollisen pojista koko tienoolla, olen minä kentiesi kaikkein köyhin. Martina on jutteleva sen sinulle; sillä hän taitaa sen paljoa paremmin kuin minä. Et sinä taida uskoa kuinka ymmärtäväinen hän on, kuinka siivo ja hyvä-sydämellinen -- ja samalla kertaa niin iloinen ja ... ja..."

Uoti taukosi äkkiä ja tirkisteli eteensä. Kenelle oli hän tätä puhunut? Sille, jolle hän äsken oli käden antanut! -- Neito tirkisteli ei vähemmällä ihmeellä Uotia ja vaikea oli hänen saada selkoa ja käsitystä ajatusten erinomaisesta keskinäisestä sovusta. Tupakammarista kuului ukkojen korkea-ääninen kanssapuhe ja hekotus, huumaava kokonansa vaimojen molempain ahkeran ja matalaisen lörpötyksen. Vihdoin sanoi Uoti: "Niinmuodoin on minulla sinun sanas, ettet mitään hiisku kaikesta tästä kenellenkään, kuka hän olisi. Minä käyn pois nyt sinun tyköäs minun Martinani tykö -- Martinani tykö -- ja -- ja -- katsomaan minun -- sinä tiedät -- siellä alhaalla kylässä. Koska joulukuusi sytytetään, olen minä takaisin, ja olen silloin joko ... mutta minä en tiedä enään, mitä sanon -- Jumala olkoon sinun kanssas!"

Morsian taitanut ei vastata; hän seisoi vaan ihmetellen ja ääneti katsellen Uotia, joka painoi karvalakin päähänsä ja otti pahkasauvan käteensä. Siinä kun Uoti nyt seisoi, hupaisesti heiluttava raskasta sauvaa, näkyi hän sangen pulskealta, ja ei leikiteltävältä. Hän läksi pois heti kohta sitte kiiruhtavin askelein, ja Elsa istui alas liedelle syventyäkseen miettelemisiin. Palan ajan perästä kurkisti isä Pentti kyökkiin ja kysyi: "kuinkas on laita? Koirat vinkuvat sisällä. Missä Uoti?"

"Poissa."

"Mihinkä?"

"En saa sanoa. Mutta hän ei viivy kauaa."

"Vai niin! Minä tiedän kyllä missä hän on -- älä sano mitään siitä ämmälleni, äläkä Heljenukolle. Onko sitte kauanki kuin Uoti läksi?"

"Joku minuuti vaan sitte."

"Kuules nyt, hiivi hiljaa kammariin ja tuo minulle hattu ja sauva; mut älä anna koirien päästä ulos! Ah, mikä hassu se Uoti, mutta sinä -- sinä olet yksi muhkea neito!"

Elsa vetäyi takaisin ukon muistoista ja meni heti kohta noutamaan hatun ja sauvan. Varoittaen neitoa sanomaan, häntä perään kysyttäessä, että oli kohta tuleva takaisin, etääntyi isä Pentti. Sauva pitkällä edessä, ennen askeletta, kulki ukko nyt eespäin. Käyntö oli kuitenki vankka ja horjumaton.

KYMMENES LUKU.

Isä, poikaansa etsivä.

Uoti, tultuansa ulko-ilmaan, oli äkkiä kuin heräävänänsä ylös, ja hän kysyi itseltänsä: Mitäs on tapahtunut? ei mitään -- niin lohdutteli hän itseänsä -- ei juuri mitään jos en itse sitä tahdo. -- Häntä kauhistutti kuitenki, kun ajatteli sitä kylmää kättä, kuin äsken oli hänen kiinittänyt, ja ikään kuin auttaaksensa sitä, lämmitti hän tietämättä omaa oikeata kättänsä kuumalla piipunpesällä.

Tässä pyydämme lukialta anteeksi unohduksemme, kuin emme ole jo aikaa ennen maininneet sitä, kuinka Uotin piippu monena vuotena oli hänen ainoa seuraajansa ja paras tietoinen neuvonantajansa.

Tie Heljemyllystä kylään ei ollut eksyttävä, kuitenki täytyi olla hoksaava, sillä toisella vierellä tietä oli äkkijyrkkä mäki alas laaksoon päin, ja lisäksi satoi nyt lunta isoissa höykäleissä. Uoti ei pian nähnyt laisinkaan tietä, kulkeissaan edespäin, itse muuttuneena vaeltavaiseksi lumi-äijäksi.

Hyvin tunteissa jokaisen puun, jokaisen pienen kivenki tien ohella, ollut ei hänen sentään vaikea pysyä tiellä. Jouduttuansa niin pitkälle, että seisoi mäen kukkulalla toisella puolen, käännähti hän tahtomatta taaksensa; monet kynttilät viittasivat hänelle Heljemyllyltä, ja hän kuuli sydämessänsä äänen kuiskuttavan: Neito hän on muhkea; monet monituiset ovat tehneet niinkuin sinäki ja kuitenki tulleet tyytyväisiksi ja onnellisiksi; käänny takaisin!...

Uoti kuitenkaan ei lainannut korviansa näihin; hän pitkitti menoansa, ja sitä tehden kuin astui alemma mäkeä, katosivat myös houkuttelevaiset kynttilät Heljemyllyllä. Hänen mielensä tuli huokeammaksi ja vakaasti sanoi hän itsellensä: "Minä en käänny takaisin kotia, en, minä tahdon ennemmin renkinä kaiken ikäni palvella muita, kuin hyljätä Martinan ja pojan. Minä en ole puhutellut heitä sitte vuosi ja päivä; mutta nyt pitää se tapahtua, ja minun Juoseppini saa riemun kutsua minua isäksi!"

Äkkiä seisahti Uoti, niinkuin naulattu. Isä! isä! huusi yksi lapsenääni syvältä metsästä. Ja vielä kerran kuului selkeämmin kuin ennen: isä! -- "Sinä erehdyt", sanoi Uoti itsellensä, "ryypyt ovat menneet päähäs!"

Hän viritti uuden piipun ja siinä kun veti valkeata, osoitti hänelle valonvilaus isot jäljet nuoressa lumessa. Suittaa olla joku koira, joutunut harhajäljille -- ajatteli Uoti -- ja nyt pitkitti hän taas vaellustansa.

Mutt' oles vai! tuolta huutaa taas, kauempaa, se on miehen ääni: Uoti! -- kuinka on laitas; oletko juovuksissa eli riivaavatko sinua häijynelkiset velhot?

Uotia kauhisti silmänräpäyksen; mutta hän rohkaisi taas mielensä, sanoen itsellensä: "Ihmiset eivät ole myöskään hyviä taistella vastaan. Kuinka tyhmästi minulta, ettän monet vuodet olen käynyt ja uskonut, äiden vihdoinki myöntyvän -- kyllä kai! -- Oletko nähnyt kenenkään taitavan hevoisen kenkää hilloksi keittää! Vielä tyhmempää, että minä tänäin annoin viekoiteltaa itseni käden-lyöntöön. Mutta katso! siitä ei tule mitään, vaikka äite ja koko mailma sitä tahtoisi, kun en minä tahdo. Mutta mikä se on, ku liikkuu tuolla etäällä. Se on varmaanki koira, jonka jäljet näin äsken! No tule tänne, kuuletkos! -- Hän, niinkuin minäkin, ei tahdo!... Herra, minun luojani! se on susi, jota niin kauan olemme hakeneet!"