Chapter 2

"Niitä löytyy vielä rajuja jättejä täällä ylhäällä metsissä, ja heistä ovat Pentinpojat rajuimmat. Monta heitä, luulen, ei sentään ole, mutta niin kuvattomia jättejä, ja rikkautensa tekee heidät ylpeämmiksi. Siltalan nykyisen omistajan isä kutsuttiin Pauhu-Pentiksi, ankaran äänensä tähden. Hänen paras huvituksensa oli, että, syötyänsä jossakussa laskupaikassa, hierteli tinalautaiset kokoon oikeiksi kuuliksi. Nykyisen omistajan oli välistä, nuorempana kun kävi jossakuissa tanssipidoissa, tapana kanniskella taskuissansa semmoisia rautavaajoja, kuin käytetään metsänhakkauksessa. Senkaltaisilla vaajoilla pitkän jakkunsa taskuissa taisi hän, hyvin arvattavasti, kyllin etäällä pitää riitakosiat ja muut tanssaajat. Sitte sen ajan kantaa hän nimeä: Vaaja-Pentti. Kerran kielsi Pauhu-Pentti poikansa viipymästä yli työtä Venkerässä, missä tämä piti vierastaman yksiä häitä; sillä pojan piti päivänä jälkeen oleman kotona niittämässä yhtä niittua Vehrärinteen alla. Kova huonekuri ja kuuliaisuus on aina ollut Pentinpojilla. No hyvin! Poika menee häihin. Aamulla jälkeen käy isä niitulle, ja ei ensin näe mitään, mutta kuulee tanssisoiton. Lopulta äkkää hän eriskummaisen haamun niittämässä. Se on poika, kun käy tuimasti edespäin viikatteinensa, ja hänen niittäessänsä soi kihnupeli, jota kantaa selässänsä, isossa kesselissä. Saatuansa niitun näin niitetyksi, palasi Vaaja-Pentti tanssaavin askelein ja pelikoneen soidessa häätaloon Venkerässä. Sananlasku sanoo: paljon taidetaan varastaa, vaan ei myllynkiviä. Sentään teki Vaaja-Pentti kerran myllärille Helje-myllyllä sen pilan, että yhtenä yönä kantoi myllynkiven puoliväliin ahdetta ja heitti sen siinä tienojaan. -- Vaaja-Pentillä on ollut kaksi poikaa, Antti ja Uoti. Vanhin, Antti, ollut ei niin erinomaisen väkevä, mutta äideltänsä perinnöksi oli hän saanut sitä enemmän kavaluutta ja pahantapaisuutta. Antti vaivasi väkeä Siltalassa paljon; vaan eräänä päivänä tuli hän metsänhakkauksessa kuoliaaksi lyödyksi puulta. Jutellaan -- ja Oton edellinen kirkkoherra päätti vissiksi -- että metsänhakkaajat olivat sen niin ehdollisesti säälineet. Sitte sen ajan on äite Pentinpoika, ennenkään ei erinomaisen lempeä, muuttunut oikeaksi pedoksi; hän kutsutaanki 'kärmeeksi'. Hän on se ainoa pitäjäässä, kun vihaa miestäni, ja vaan sentähden ettei mieheni anna jokaisen kuolevan, jonka tykö kutsutaan, ripittää itseänsä ja tunnustaa ehkä jos olevansa pojan murhaaja. Puu, joka kuoliaaksi löi Antin, makasi kauan liikuttamatta metsässä; mutta eräänä päivänä sitte käski kärme karsia rungon. Koska tämä niiltä toimitettiin, jotka olivat olleet ynnä metsässä tapaturman tapahtuessa, miltä Antti kuoliaaksi lyötiin, seisoi äite Pentinpoika työväen vieressä. Hän havainnu ei sentään mitään, ja nyt käski hän, että risut piti koottaman yhteen läjään. Risut sytytettiin ja samoihin pantiin myös kuolleen vaatteet poltettaviksi. Kärme seisoi tämän tulirovion ääressä, huutaen tavantakaa: 'Palakoon niin se tai ne, jotka ovat Antiltani hengen ottaneet!' Iso joukko juhtia valjastettiin sitte puurunkoa taloon vetämään. Matka oli sentään järin pitkä ja louhikko, saada edes sitä aarniota hirttä. Silloin käski äite Pentinpoika, että runko piti sahattaman kolmelle kappaleelle ja taloon vedettämän. Sitte ovat kolme hirren pätkää maanneet Siltalassa, läsnä käytävää isoon pytinkiin. 'Puu makaa siinä ja vartoo käytettää hirsipuuksi sille, joka on minun Anttini kuoliaaksi lyönyt!' on äite Pentinpojan tapa usein sanoa. Erittäin ilahuttaa se kun joku vieras kompastuu niihin hirvittäviin pölkkyihin. Vainajan kunniaksi on hän muuten antanut, tien oheen Helje-myllylle, pystyttää yhden niin kutsutun kuvapatsaan.

"Poikaa Uotia kohtelee hän hyvin äitepuolisesti; sanotaan antavan hänelle selkäänki, niinkuin olisi hän lapsi ja ei iso, täysikasvoinen mies. Uoti kärsii sen sentään, ehkä hänkin on jo näyttänyt merkin jättivoimasta. Kerran, kun tuli sepälle kyläksi, löysi hän siellä yhden talonpojan, kauppailevan hevoista. Kehuakseen tavaraansa, sanoi talonpoika: 'Elukka on oivallinen; se kestää siinä kuin kolme muuta hevoista!'

"'Ohhoh!' huusi Uoti niin ankarin äänin, että talonpoika peräytyi ja oli vähillä langeta lysyyn.

"'Ohhoh!' sanoi Uoti, 'tahdotko panna elukan tuosta täyttä hintaa vastaan rahassa, niin lyön vetoa, että kolmin taakoin kannan vaunut, hernesäkit ja kaikki tuonne kauas kapakkaan!'

"'Mene hiiteen!' vastasi talonpoika.

"Hevoinen riisuttiin. Uoti otti ensin hernesäkit, tyhjensi ne yhteen isoon pakkaloimeen ja kantoi kaikki tyyni kapakkaan; sitte kantoi hän vaunuvaljaat -- lopuksi neljä suurta pyörää, kaksi kummallakin olkapäällänsä. Vihdoin kysyi hän hämmästyneeltä talonpojalta: 'No! eikös kaakki ole minun?'

"Sitte sen on Uoti saanut ison arvon väkevyydestänsä ja kutsutaan kempiksi. Uotin isä on sangen ylpeä, ja pojan arvo ilahuttaa häntä; mutta kavahtaen pahaa vaimoansa, ole hän ei sitä malttavanansa.

"Meidän akkunasta täältä näemme, tuolla toisella puolen polkua, vähäisen huoneen. Siellä asuu Kello-Taavetti, niin kutsuttu siitä, että tekee seinäkello-päällisiä. Hän on yksi vähimmän voivista pitäjäässä, mutta oikea kunnonmies. Hänen kynttilänsä on usein viimeksi sammuva kylässä, sillä hän on ahkera työssänsä ja ahkera raamatun lukemisessa. Hän on seitsemäntoista kertaa läpi lukenut raamatun kannesta kanteen. Hänen pipliansa -- jota kerran tapasin saada katsella -- näyttääki sangen erinomaiselta -- taitaisipa sanoa rikki murennetulta. Sillä se on maltettava, että Taavetti lukeissansa noudattaa neljin sormin puustaveita. Puhutaan Kello-Taavetin olleen nuoruudessa erinomaisen iloisen ja rakastetun kaunisten laulujensa tähden...

"Taavetin vaimo on yksi noista erinomaisista luonnoista, jotka kaiken ikänsä puoleksi makaavat! He käyvät ympäri, tekevät askareensa oikein, vaan eivät muuten osoita yhtään liikutuksia, ilosta enempää kuin murheestakaan. Lisäksi sen on vaimoraukka viime vuosina tullut melkein perin kuuroksi. Hänellä on ollut viisi tytärtä. Neljä ovat seuranneet ulosmatkustajia Amerikaan. He ovat jo naimisessa ja kirjoittaneet perään vanhempiansa, mutta Taavetti, vaikka kuinka köyhä, pitää kiini vanhasta maasta...

"Taavetin nuorin tytär, Martina, oli aina isänsä kopeus ja ilo; sillä hän istui ensimmäisnä kyläkoulussa. Sinä et taida etees asettaa kuinka senkaltainen lapsi kylässä arvoitetaan -- erittäinki jos on tyttö. Hänelle osoitetaan kaikellainen kunnioitus. Martina oliki siivo ja kaunis lapsi. Hän oleskeli usein täällä kotona meillä; sillä mieheni piti paljon lapsesta. Hän oli täyttänyt viisitoista, kun laskettiin ripille, ja jotakuta kauneempaa olen harvoin nähnyt, kuin koska hän yksinkertaisessa, mutta siistissä vaatetuksessansa edes astui alttarin liinalle. Joku päivä jälkeen tapasi mieheni kohdata Martinan ulkona kedolla. Hän sanoi olevansa sitte lukuajan päädyttyä kuin pois ajettu vanhempain kodosta. Lapsi raukka! hän tuliki pian kodosta mailmaan pakoitetuksi! Ollut ei muuta kuin kuudentoista, koska hän meni Siltalaan palvelukseen. Pentinpojat antavat hyvän palkan, sentään ei ole heillä yksikään palkollinen pysynyt kauempaa kuin yhden vuoden. Martina oli siellä kuitenki kaksi kokonaista vuotta..."

Äkkiä keskeytettiin kirkkoherran rouva kertomuksestansa, edespäin pitkäänsä, läpi kylän kulkevalta kilinältä.

"Mikä se on?" kysyi Edvard.

"Rengit Helje-myllyltä jauho- ja riista-säkkinensä. Olisin kernaasti jollakulla rengeistä lähettänyt muutaman sanan; se on nyt kuitenki myöhäistä."

Kirkkoherran rouva syventyi taas ajatuksiinsa; viimein herätti hänen niistä veli, joka kiivaasti kehoitti häntä pitkittämään kertomustansa.

Kirkkoherran rouva alkoi taas.

NELJÄS LUKU.

Martinan kotia palaaminen.

"Yhtenä lauvantai puolipäivänä edellä metsumaarian istui yksi vaimonhaamu köyryssä erään, virran puolelta jyrkän, kallion verhossa. Silloin tulee ompelia Anna, joka oli saanut sen ällin, että paluumatkalla Helje-myllyltä ottaa katsellaksensa sitä paikkaa, missä hän kerran lapsena oli käynyt harhaan.

"Anna on hyvin taika-uskoinen, ehkä kukaan ei taida saarnata enempää sitä vastaan kuin hän. Koska hän nyt lauvantaina kävi kallion ohitse ja äkkäsi haamun, huusi hän korkeasti. Aaveellinen haamu nousi ylös; se oli Martina. Hän katsoi Annaan, ja valitti hänelle, kuinka oli aikonut itsensä tappaa, mutta että hänen täytyi elää lapsen tähden; vaan heti koska se oli tullut mailmaan, piti hänen tekemän lopun hengestänsä. Anna lupasi silloin ruveta kummiksi lapselle. Näillä paikoilla, niinkuin tiedät, uskotaan että lapsi, jolle ennen syntymistä luvataan kummiksi, sen kautta tulee onnelliseksi täällä ajassa ja autuaaksi toisessa mailmassa. Anna viipyi kauan Martinan luona, lohduttamassa häntä, ja onnistuiki vihdoin saada hänen kanssansa kylään.

"Se oli jälkeenpuolipäivä; minä istuin mieheni kanssa puutarhassa. Silloin kuulimme tuolta toiselta puolen virtaa valitutushuudon, joka tunki läpi luitten ja ytimen. Tuskin olimme nousneet ylös norosta, ennenkuin Anna juoksee vastaamme, hengästynyt ja kalpea. 'Herr kirkkoherra, joutukaatte Jumalan tähden Kello-Taavetille! Hän tahtoo tappaa Martinan,' ähkyi hän.

"Minä tahdoin ynnä; mutta Otto kielsi, ja etääntyi itse kiiruhtavin askelein. Kun Anna oli kerjinnyt vähän malttamaan mielensä, tarjosin minä hänelle kupin kahveeta. Hän kertoi minulle sitte Martinan lankeemuksen ja heidän tulonsa kylään. Koska Taavetti, tuvan edessä puita hakkaava, oli havainnut tyttärensä, nosti hän kirveen häntä kohden, ikäänkuin olisi tahtonut hänen tappaa. Tytär päästi silloin huikean huudon, monta naapuria tuli sinne, ja kirves otettiin pois Taavetilta. Raivossansa oli hän sitte asettunut tuvan ovelle, ja kalliisti vannonut, kuristaa Martinan jos rohkeni yli kynnyksen. Joukko kylänvaimoja, sillaikaa kokoontuneita, pakoitti kuitenki pois Taavetin, ja vei Martina raukan isänmajaan. Koska hän siellä sattui silmäämään ehtoollistodistustansa, seinällä lasissa ja raameissa, parkasi hän sydäntä viiltävästi, ja kaatui takaisin kuin kuollut. Me koetimme saattaa häntä virkoomaan, mutta Taavetti ei tahtonut sitä. Hän huusi kerta toisen perään. 'Älkäätte herättäkö häntä eloon, sillä minä tapan hänen sitte! Herra Jumala! neljä lasta on minulta mennyt pois, ja tämä...'

"'Hän rynkäsi tässä silmänräpäyksessä varsin raivokkaana kohden uupunutta tytärtä. Täydyttiin väkisin pysyttää häntä, ja minä kiiruhdin tänne.' Niin päätti Anna kertomuksensa.

"Viipyi kauan ennenkuin mieheni palasi. Vihdoin näimme hänen tulevan, Taavetti kainalossa. Viimeksimainittu hoiperteli käydä kuin sokea; hänen oli hattu syvästi painettu silmille ja änköitti murtaen puhua: 'Herr kirkkoherra! minä rukoilen, antakaatte sulkea minä sisään, minä olen mieletön, en taida hillitä itseäni! Minun lapseni, minun paras ja ainoa lapseni! Hän oli minun kruununi, niinkuin olimme sen kirjoittaneet hänen ehtoollistodistukseensa -- ja sentään hänen... Ah, herr kirkkoherra, koska näkee lapsensa syövän ja kuinka syöminen sille maittaa, kuinka paljon eikö ihastu siitä, jaa seitsemän kertaa enemmän kuin jos itse söisi. Ah, kuinka eikö hoida senkaltaista lasta ja iloitse, että se vauristuu ja kasvaa, että se puhelee jotakin, mikä on hyvää ja siistiä, että se käyttää itsensä hyvin ja on oppivainen koulussa, että se toimittelee vähiä asioita -- ja silloin tulee eräs ihminen ja turmelee tämän kaiken! Minun toiset lapseni ovat ulosmatkustaneet, he elävät, mutta minun ei ole hyvää siitä. Martinani on ollut kotona, hän elää silmäini edessä, ja on sentään minulle kuin kuollut. Minä mietiskelen, enkä voi käsittää...'

"Nyt sattuivat hänen silmänsä minuun ja nuuskuttaen pakasi hän: 'Rouva kirkkoherran, tekin piditte hänen aina niin rakkaana! Tyttäreni on antanut minulle kuolemahaavan, minä tunnen sen...'

"Se onneton taisi vaivoin seisoa jaloillansa. Me veimme hänen sisään meille, ja siinä istui hän kyllä hetket aikaa, kuin hengetön; hän piti kätensä kasvoillansa, ja sormien välistä vuosi herkkiä kyyneleitä.

"Vihdoin nousi hän ylös ja lausui: 'Jumala palkitkoon teille teidän hyvyytenne, herr kirkkoherra! Tuossa on käteni, etten tahdo mitään pahaa lapselleni. Jumala on rankaisnut minua hänen kauttansa, olinkin ylön kopea lapsistani, erinomattain hänestä! Martina raukka minun tulee surkea häntä; hän on nyt sangen onneton.'

"Mieheni tahtoi seurata Taavettia kotiin; mutta tämä kielsi sen kuitenki, sanoen:

"'Minä saan luvan toki tottua käymään yksin tietäni. Olen ollutkin ylön kopea. Pääni on kallistettu hautaan. Vielä kerran tuhannen kiitosta! Jumala palkitkoon sen teille!'

"Se muinen kopea mies hiipi nyt edes niinkuin hengensairas pitkällisin askelein.

"Mieheni ei virkannut sanaakaan siitä, mitä oli kokenut Taavetin tuvassa; mutta muut ihmiset juttelivat sen sijaan, että mieheni kärsivällisyys ja ihmisrakkaus olivat tulleet pannuiksi kovaan koetukseen. Harvoin olenki -- jos koskaan -- nähnyt Ottoa niin väsyksissä, kuin sinä hetkenä, jona Taavetti meiltä läksi.

"Anna piti puheensa ja seisoi kummina vähälle Juosepille ja isä Uoti tuli myös kylään ristiäisiin. Uoti olisi suonut Taavetin tulla saattamaan häntä läpi kylän, saadaksensa näyttää kaikille, kuinka suuressa arvossa hän piti Taavetin. Tämä ei kuitenkaan myöntynyt siihen. Puhutaan että Uoti kotona on saanut kalliisti palkita käymisensä kylässä -- ja sitte sen vartioitaan hän pahalta äideltä niinkuin vanki.

"Taavetti oli aina hyvin ahkera kirkonkäviä; mutta sitte vähän Juosepin syntymän viipyi kaksi kuukautta, ennenkuin hän tuli kirkkoon. Joka kerta kuin soitettiin jumalanpalvelukseen, lausui hän valittaen, ettei rohjennut häpeän tähden käydä ylös Herran huoneesen. Sillä välillä, uskoen ettei sitä kukaan nähnyt, otti hän pojan käsivarsillensa ja kanniskeli häntä mielellänsä ympäri tuvassa.

"Taavetti on kuin äite huolta pitänyt lapsesta. Hamasta siitä kuin poika on ruvennut kävelemään ja juoksemaan, ovat äiden isä ja lapsenlapsi uskollisesti noudattaneet toinen toistansa. Jos Juoseppi leikittelee toisten lasten kanssa kylässä ja näkee äidenisän tulevan, jättää hän heti leikin ja toverit, ja liittyy seuraamaan Taavettia. Jos olisi helpompi turmella lasta, kuin oikeammin on, niin olisi Taavetti sen jo tehnyt turhamaisuudellansa; sillä hän elää melkein yksin ja ainoasti tyttärensä lapsen nimin ja mainein. Jokapäivä kertoo hän jonkun älykkään lauseen vähältä Juosepilta. Taavetti ei aavista, paitsi rehellisyyttänsä muuten, valehtelevansa lapselta monta lausetta, jota ei ole puhunut. Joka kerta sentään kuin äidenisällä on jotakin kerrottavaa vähän Juosepin ymmärryksestä, lisää hän tavallisesti: 'Jaa, jos olisimme ehtineet kaksikymmentä vuotta edemmä ajasta, niin olisi koko tienoolla paljon kerrottavaa Juosepistani! Minä kuulin itse joku päivä sitte siltä vähäiseltä pojalta yhden lauseen, joka hänestä todistaa erinomaisesta peräänajatuksesta. Täällä kylässä oli samana päivänä yksi lapsi syntynyt ja toinen lapsi siirtynyt pois ajasta. Juoseppi lausui siitä äidenisälle: Eikö tosi, äidenisä! kun synnytään, niin nukutaan taivaassa ja herätään maan päällä, kun kuollaan, niin nukutaan maan päällä ja herätään taivaassa?'"

"Miksi et kerro jotakin Martinasta?" kysyi nyt herr Edvard sisäreltänsä, kirkkoherran rouvalta.

"Hänestä ei ole paljon kerrottavaa -- vastasi sisär -- hän elää hiljaisesti ja ahkerasti, auttaen mieluisesti siinä huoneessa, kuta hätä ja tauti ovat tulleet etsiskelemään. Hän ei puku paljon. Taavetille on hän alammainen ja rakastaa häntä sydämmellisesti. Sen palkitseekin isä parhainpäin hänelle rakkaudellansa vähää Juoseppia kohtaan".

"No, entä Uoti Pentinpoika sitte -- mitä hän aikoo?"

"Uoti elää hiljaisesti ja ääneti ja -- niinkuin jo mainitsin -- vartioitaan kuin vanki vanhempiensa talossa. Hän kärsii tätä ja uskoo tehneensä kaikki, mitä taidetaan tarvita, kun pysyy siinä päätöksessä: että, ellei hän Martinaa saa, niin ei hän mene naimiseen. Luonnollisesti kokee äite kaikkia, vapauttaaksensa häntä Martinasta. Niin on tehty Martinalle kiiltäviä tarjomuksia, lähetetty hänelle kosioita, ja Pentinpojilta on luvattu rikkaat antiaiset ja läksiäislahjat; mutta Martina ei tahdo lainata korviansa näihin kaikkiin. Hän vastaa vain: 'Minä taitaisin saada toisen miehen, jos tahtoisin, olkoon; mutta Juoseppi ei saa toista isää, jos ainaki kuinka tahtoisi.'

"Täällä kylässä on yksi orpana Martinalle, hyvinvoipa suutari, nimeltä Lauri Pietarinpoika. Hän on nuorimies, näkyy kuin ei tahtoisi mennä naimiseen, niin kauan kuin hänellä on yksiki kipenä toivoa, että Martina ottaa hänet. Punaisin naamoin ja nikutuksin puhuessa, on hänessä jotakin erinomaisen naurullista; hän pakiseeki niin ristiin, että on vaikea eroittaa, mikä yksivakaisuutta, mikä leikkiä. Eloisuutensa ja avullisuutensa tähden on hän hyvänä pidetty kaikilta vaimoilta kylässä. Martina hyvänä pitää hänen samalla muotoa, kuin muutki vaimot -- ja mikään naiminen ei tule kysymykseen...

"Jumalan kiitos!" keskeytti tässä kirkkoherran rouva, "nyt on Otto pian matkan perillä ja katon alla, jos ei, jonka Jumala estäköön! mikään vahinko häntä ole kohdannut. Enempi kuin mitkään muut iloiset äkkitulot jouluksi, ilahuttaisi se minua, jos mieheni onnistuisi murtaa äite Pentinpojan kankean sisun. Uotin isä myöntyisi sitte kohta -- ja me saisimme pysähtyä tänne -- sillä se sama ikävä Uotin ja Martinan, on pakoittanut miestäni etsimään itseänsä pois täältä. Kärme, sanotaan sentään, tahtoo huomispäivänä kihlata Uotin Myllärin Elsalle. Elsa raukka on saanut nuoren äitepuolen, ja sentähden tahtoo hän mieluisesti päästä pois, joutuisi hän sitte vaikka mihinkä. Siltalan ja Heljemyllyn suvut ovat etevimpiä paikkakunnassa, se tahtoo sanoa rikkahimpia. Minä saan kuitenki tunnustaa, en tahtovani elää sitä päivää, jona Uoti Elsan kera kirkkoon astuu. Kuinka paljon murheellisempaa se sitte on puolisolleni! Kuinka karvastelisi se häntä, että, koska hän on velvollisuudeltansa vaadittu vuodattamaan rikasta sydäntänsä sanankuulioillensa ja saarnaamaan heille jumalisuutta ja ihmisrakkautta -- hän silloin näkisi edessänsä kirkossa istuvan ihmisiä etevimmissä penkeissä -- ihmisiä, joista ei taitaisi pois kääntää katsantoansa -- tietäen että näille ihmisille on kaikki, mitä hän voi sanoa, ainoasti tyhjiä sanoja, ilman johtoa! Kuules!" keskeytti kirkkoherran rouva -- "tornikello lyö kaksitoista. Nyt on Otto katon alla! Nyt tahdomma meki käydä levolle."

VIIDES LUKU.

Päivä on pilvinen.

Martina oli levoton kaiken yösen, eikä saanut unta. Hänestä oli, kuin olisi hän tahtonut juosta ylös ja ulos mailmaan, äkkiä muuttaaksensa koko elämänsä. Yksi kukko alkoi toisen perästä laulamaan, sen jälleen ammui yksi lehmä, heti haukkui yksi koira -- päivä oli tulossa. Martina nousi nyt ylös ja teki valkean huoneesen. Se oli tosin varaista, mutta tänäin piti laitettaman erinomaisempi suurustaa, sillä Anna oli tuleva neulomaan Juosepille uuden jakun vehreästä mansjesteristä. Pöydällä makasi vielä rihvelitaulu edellisen päivän ehtoolta. Vähä Juoseppi oli taululle kuvannut yhden mokoman ison miehen, hirvittävän näköisen -- ja itse oli hän siitä sanonut, kenenkään kysymättä: "Se on minun isäni!" Se oli Martinasta jotakin sangen erinomaista, koska hän taululta pois pyhkäisi lapsen piirustuksen. Kuinka? taisiko hän myös palauttaa mitä hän edellisen päivän ehtoolla oli virkannut lapselle sen isästä, ja kuinka hänen piti tuleman tänäin. Sentähdenhän oli lapsi yön kuluessa kolmasti kysynyt: "Eikö jo päivä?"

Martina tirkisteli kauvan liehuvaa valkeata ja, itse tietämättänsä, lauloi hän:

Rakkaus polttaa sydäntä, Luja rakkaus palaa, Ah, kuink' on sydän iloinen, Joka vilppiä vihaa.

Käyn mä ulos aamuhetkin, Kaikki katsovat mua; Silmäni on kyyneleissä, Unoksiss' en unohda.

Martina kävi ovelle; tuuli puhalsi kylmästi; hän käärei hyvin ympäri päänsä ja kaulansa punaisen villavaatteensa, otti ämpärit ja vaelsi kaivolle.

Päivä on kylmä; kaikki kaivot ovat jäässä; mutta lähde kirkon vieressä juoksee vielä. Iso joukko naineita ja naimattomia vaimoja seisoi ympäri lähteen kantta, ja kun joku huolimattomasti ammentaen läikkäsi vettä maahan, nostettiin iso huuto ja meteli, sillä läikähtänyt vesi jäätyi kohta ja teki vaikeaksi seisomisen jäätiköllä. Aamu-aurinko vilahtaa näkyviin ainoasti hetkeksi, mutta kätkeyy kohta sitte pilvien taakse, ikään kuin olisi peräytynyt. Maa on kivikova kylmästä, vaan paljas; ainoasti kukkuloilla ja vuorilla on lunta.

"Onko tosi," kysyi yksi vanhempi vaimo tulevalta Martinalta -- "onko tosi että kirkkoherra yönä menneenä on tullut kutsutuksi anoppis tykö?"

"Minä uskon," sanoi toinen, "että appes mieluisesti tahtoisi hirrestä, joka kuoliaaksi löi Antin, kehätä kistun ja siihen panna kotoperkeleensä!" "Hyvä olisi, jos hän, se häijy ämmä, tahtoisi pian koota kokoon; sitte tietysti saisit Ollisi."

"Minä puolestani," virkkasi neljäs, "antaisin rukoiltaa kärmettä kuolemaan. Hoetaan, että räätälinvaimo Venkerässä ymmärtää sen keinon".

"Turhia," hörähti eräs toinen, "rukoukset eivät siinä auttaisi -- kärme lukee paljaita noitumuksia, siksikun kuolee."

Niin kuului vaihteleva puhe ympäri Martinan. Koska viimemainittu oli täyttänyt ämpärinsä, läksi hän sieltä sanoen: "Älkäätte puhuko niin jumalattomia, onhan nyt juhla-aatto."

Martina käveli kotia päin viivyttelevin askelein, ikään kuin olisi vaimoilta lähteellä kuultu pakina pidätellyt häntä -- ja hänen sydämensä varsin lämpeni, kun se taikamainen ajatus nousi hänessä, että Juoseppi oli levoton ollut, saanunna salatuilta voimilta aavistuksia niistä kuin tapahtui ja oli tapahtuva. Hän muisti kuinka yöllä oli itseksensä soimannut Uotia siitä, ettei hän myös kärsinyt, -- ja nyt oli kärsiminen häntäkin etsiskellyt...

Vaimot lähteellä eivät kiiruhelleet; vaan seisoivat lähteen tykönä vielä ehkä astiatki ja ämpärit olivat täytetyt -- ja pakisivat Martinasta.

"Martina tahtoisi nyt kernaasti mennä pappilaan uutisia kuulemaan."

"Tyttö on jotenki tyytymätön -- vanha Pentti on tarjonnut hänelle kolme tuhatta riikintaaleria, jos tahtoisi jättää vaatimuksensa, mutta hän ei tahdo."

"No, jaa! vanha Taavetti ei tahdo myöskään."

"Ei, katsos! hyvää huomenta, Lauri Pietarinpoika!" kuului nyt äkkiä.

"Kuinka kanat jaksavat, hyvin vaan, luulen!"

"Onko tosi, kuules, että kukko puhuu hispanialaista? -- ymmärrätkö sinäkin ehkä sitä kieltä?"

Näin tervehdettiin sitä miestä, joka nyt nauru-suin, leviöin kasvoin oli lähestynyt lähdettä.

"Martina oli äsken tässä," sanoi nyt eräs vanhempi vaimo pois mennessänsä, "tyttö tulee kyllä pian takaisin."

Hymy Lauri Pietarinpojan kasvoilla kiitti sen hyvän sanoman edestä.

Laurin täytyi nyt ei ainoasti odottaa siksikun kaikki olivat saaneet vettä, vaan myös huvikseen autella siihen kaikkia. Juuri kun hän lopuksi kousulla täytti omaa ämpäriänsä, tuli Martina takaisin. Molemmat auttivat nyt toinen toistansa ja seurasivat sitte ynnä kappaleen matkaa tietä, sillä Lauri Pietarinpojan oli asunto etäämpänä Taavetin mökistä. Siellä jutteli Martina, kuinka kirkkoherra yönä menneenä oli tullut kutsutuksi äite Pentinpojan luoksi. Hän ei taitanut, puhuessansa siitä, jättää mainitsematta sitä toivoansa, että kirkkoherra kukatiesi nyt onnistuisi taivuttaa äite Pentinpojan kankean sisun. Tähän vastasi kuitenki Lauri: "Ah, älä usko sitä! Susiki, joka nyt tienoilla temmeltää, taitaisi kauniisti tulla meille ja sallia minun sitoa itsensä, niinkuin lammas, ennenkuin äite Pentinpoika taitaisi myöntyä. Olenpa minä jutellut sinulle jokaisen sanan kanssapuheestani Uotin kera, koska minä sitte kahdeksan päivää olin siellä viemässä hänelle saappaat? Uoti tulee kyllä tänäin luokses niinkuin lupasi. Tiedätkös, minä puolestani uskon, mitä ihmiset sanovat, että sinä viimein lasket Uotin vapaaksi!" Martina vastannut ei mitään, seisoessansa oven edessä asuntoonsa; välttämällä sanoi hän sen sijaan: "Katsos vaan, tuolla tulee isä provasti jo takaisin!"