Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

JUOSEPPI LUMESSA

eli

Onnettomuus vaihtelehtaa onneksi

Tarina

BERTHOLD AUERBACH'ilta

Suomentanut Malakias Costiander.

Helsingissä, G. W. Edlund'in kustannuksella. J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa, 1863.

Imprimatur: L. Heimbürger.

SISÄLTÖ:

1. Eikö jo päivä? 2. Sointo keskeytetty, vaan ei häiritty 3. Rajut Pentinpojat 4. Martinan kotia palaaminen 5. Päivä on pilvinen 6. Kuinka kirkkoherra, sairaan tykö kutsuttu, vastaanotettiin 7. Kello-Taavetilla 8. Lämmin ja hupainen kirkkoherran huoneessa 9. Kosiokulku ja karkaaminen 10. Isä, poikaansa etsivä 11. Kirkko pitää seisoa keskellä kylää 12. Missä Juoseppi? 13. Yötisen joukon edespäin kulku 14. Anna neuloo ja juttelee väsymättömästi 15. Lapsi, etsivä isäänsä 16. Maataan ja valvotaan Heljemyllyllä 17. Suurta pienessä tuvassa 18. Lapsen tähden 19. Yksi ääni sydänyön hetkenä 20. Jo tulee päivä

ENSIMMÄINEN LUKU.

Eikö jo päivä?

"Äite, eikö jo päivä?" kysyi lapsi nousten ylös vuoteella.

"Ei, ei vielä hetkeen. Mitä se on? -- ole hiljan ja makaa!"

Lapsi makasi ääneti vähän aikaa, ja kysyi taas äänehköön: "Äite, eikö vieläkään päivä?"

"Entä mitä, Juoseppi? Ole nyt hiljan! Anna minun maata ja makaa itse! Rukoile vielä kerran, niin kyllä uni tullee!"

Äite luki edellä vielä kerran lapselle sen ehtoorukouksen, sanoen sitte päätökseksi: "Hyvää yötä, nyt!"

Lapsi makasi ääneti ison aikaa. Mutta kuulten äiden kääntäivän vuoteellansa, huusi hän äänehköön:

"Äite!"

Ei saanut vastausta.

"Äite, äite!"

"Mikä nyt on? Mitä tahdot?"

"Äite, eiköhän ole jo päivä?"

"Sinä olet vallaton poika, sangen vallaton. Etkö taida suoda minulle yörauhaa? Minä olen kovin väsyksissä, ollut kolmin ottein metsässä tänään. Herätät minut vielä kerta, niin saan luvan käydä vitsan metsästä, ja sen teenki mielelläni. Hyvää yötä nyt! Makaa makeasti! Kuules, kello tornissa lyö kaksitoista."

Lapsi huokasi vielä kerran syvästi ja sanoi: "Hyvää yötä huomeneen asti!" kätkevä sitte hiljaa päänsä tyynyihin. -- Se oli vähäinen pimeä kammio, ullakolla, missä tämä kanssapuhe pidettiin. Ruudut pikkaisen akkunan olivat jäässä, jotta kuun kirkas valo ulkoa ei taitanut tunkeuta sisään. Äite nousi nyt ylös ja kumartui lapseen. Poika makasi levollisesti ja syvästi, itse saattanut ei äite maata, ehkä kuinka nopeasti olisi rientänyt takaisin vuoteellensa ja kokenut ummistaa silmänsä. Äänehköön saneli hän itsellensä:

"Veisikö hän myös kotiin minun aviopuolisona -- sen uskon kuitenki, kaiketinki, hän ei taida muka muuta, hänen täytyy -- veisikö hän myös kotiin minun, -- kuinka paljon eikö hän kuitenkin ole rikkonut sekä minua että lastani kohtaan? Vuodet eivät palaja! Ah, joka saisi elää ne uudestansa, ja paremmin! Jos kerran on horjahtanut, niin saa sitte kantaa kuormansa elinkauden, ei kukaan sitä purkaa. Olleeko tosi, mitä ihmiset sanovat, että nuorena olin niin iloinen? Mutta mitä se merkinnee, että lapsi kolmasti kysyi: eikö jo päivä? Mitä tuonee päivä myötänsä? -- Ah, Uoti! Uoti! Etpä tiedä, mitä täydyn kärsiä, jos tietäisit, et sinäkään saisi maata..."

Virta, pytingin takana juokseva, oli jäässä, mutta yön hiljaisuudessa kuului veden kohina jääpeitteen alta.

Unettoman ajatukset seurasivat virran juoksua ylöspäin ja niinkuin virta, juostuansa laaksot ja rotkot, seisahtuu Helje-myllyllä, siksikun heti pauhaten putoo isolle vesipyörälle, niin pauhasivat ja pyörsivät unettomankin ajatukset yön synkeydessä. Siellä myllytuvassa asui se häijy neito, johon Uotin vanhemmat ovat luoneet silmänsä. Myllärin tytär Elsa on aina kuulunut olevan hyvä neito, ja kuitenki taisi hän käyttäitä niin häijysti... Mitäs tahdot myllärin Elsasta? Hän on sinulle viaton. Mutta hän -- Uoti!... Unettoman kädet pusertuivat yhteen ja äänehköön sanoi hän hammas-salveesta:

"Taitaisiko hän osottaita uskottomaksi! Ei, hän ei taida; jos taitaisiki, niin minä en sitä kärsisi; minä menen sinne, kirkkoon, Juoseppini kanssa. Kuitenkin, ei! Minä en ota poikaa mukaani; minä menen yksin sinne; minä huudan kovasti: minä en salli sitä, minä olen hänen morsiamensa! ja niin tahdon nähdä, jos joku pappi tohtii hänen sitoa toiseen."

Virta juoksee taas tyyneesti ja hiljaa laakson tienoita. Muin siellä, muin täällä seisoo rannalla lehtipuu, mutta tuolla ja missä vuorilla kohoaa ylös tihku ja pitkärunkoinen hakometsä. Kohta putoo taas virta yli kivien rotkoihin; kohiseva ja nopea on juoksu. Tuossa näemme yhden merkki-kiven! "Nyt olemme jo kotona!" niin sanoi kerran Uoti tällä paikalla, josta kuitenki vielä oli hetki matkaa Siltalaan, missä Uoti Pentinpojan rikkaat vanhemmat asuivat. Se oli kaunis kesäpäivä -- eilen oli jylistänyt ja salahmoinnut, jotta taidettiin uskoa ettei yhtään puuta metsässä ollut jäänynnä pystyyn. -- Jaa, niin se on täällä ylhäällä, niin ulkona metsässä, niin sisällä huoneessa -- usein on ryty ja melske, niinkuin särkyisi kaikki -- ja päivänä sen perään on kuin ei olisi mitään tapahtunut. Kaunis oli kesäpäivä silloin; kaikissa noroissa juoksi vesi ja purot kiiruhtivat edespäin surinalla, niinkuin tieten, elettävänä heillä olevan ainoasti yhden päivän -- ja päivänä jälkeen olevansa kuin eivät olleetkaan olisi. Linnut laulavat, ja neito, purolla sotkuva, täytyy myös laulaa; miksi ei hän laulaisi? on niin nuori vielä ja murheeton! Hän taitaa monta laulua, opituita isältä, joka niin somasti ja hyvin ymmärtää laulaa. Tuolla tulee useita miehiä myötä virtaa, sillä siinä on tarpeeksi vettä, hirsiä lautata. Katso, mikä sukkeluus! Tuossa tulee Uoti Pentinpoika, seisoen aarniolla puurungolla; runko käännäksen ympäri, mutta Uoti on tottunut, hän pysyy paikallansa ja pystyssä. Ja koska hän pääsee neidon kohdalle, laskee hän hirren menemään; itse lujittaa hän airon virran pohjaan, kohoaa sillä -- ja yksin hyvin harppauksin hoippaa hän rannalle. Neito nauraa, nähdessänsä miehen väkevän, isoin vesisaappahin, häälyvän ilmassa; mutta sydän vapisee koska mies äkkiä seisoo edessänsä.

"Minä olen jo aikaa tahtonut sanon sinulle, kiitoksia" -- virkkaa Uoti.

"Mistä sitte?"

"Siitä ettäs kestät äiteni tykönä!"

"Minä palvelen, saan palkkani ja täydyn jotakin sentähden kestää. Sinun äites, hänen on itse vaikea. Hän riitelee meidän kaikkien Herramme kanssa, että hän sallei veljes kuoliaaksi lyötää hakkauksen alla metsässä. Ämmä marisee Jumalaa ja koko mailmaa, ja siitä on hänellä itsellä pahin vaikeus."

Uoti katsoi neitoa suurin silmin. Änköittäen sanoi hän: -- "Sinä -- sinä olet -- sinä ..." Hänen nytkähytti kasvoissa; mutta juurikun aikoi pitkittää, kohotti hän keksin ja huusi: "Ettekö tahdo kulkea! pois te!"

Hän juoksee nyt jokeen, jotta vesi präiskyy kauas ympäri, ja hirret, yhteen rannan kierteesen päällyksyttäisin kokountuneet, syöksee hän taas väkevällä väellä ulos virran juovaan.

Martina katselee hämmästyksin hänen menoansa. Mitä tapahtuu Uotille? Hän katoo; neito kuulee hänen alaspäin virtaa huutelevan toisten lautta-miehien kanssa; senjälkeen tulee taas äänettömyys.

Monena viikkona ei puhu Uoti sanaakaan Martinalle, hän tuskin tervehtääkään. -- Syksypuoleen syövät lehmät sonnin kanssa niitulla. Martina käy ohi niitun, alas mäkeä, vettä noutamaan lähteestä toiselta puolen; silloin näkee Martina, sonnin äkkiä kohottavan päänsä ja rupeevan juoksemaan. Näkyy kauniilta, kun raskas eläin hyppien juoksee lähespäin; mutta paimenpoika huutaa peljästyksestä: "varo Martina, sonni tahtoo puskea!"

Martina parkasee, kääntyy takaisin ja juoksee; mutta lankee. Hän kuulee jo sonnin nuhkimisen, kohta sen jälkeen kuuluu sen mylvinäki pitkin maata. Uoti on rientänyt paikalle, tarttunut sonnin sarviin ja pitänyt pään alaspäin taivutettuna, siksikun toiset miehet ovat ynnä apuun päässeet.

Martina on pelastettu, ja Uoti sanoo ainoasti: "Toisten, kun tulet kulkemaan ohi niitun, niin älä ota päähäs tuota punaista vaatetta!"

Uoti on verinen, ja Martina kysyy: "Jumalan nimessä, eihän ole sonni vahingoittanut sinua?"

"Älä huuda! ei se mitään ole; sonnin juoksi vähän verta kuonosta, ja siitä olen saanut minäki päälleni. Mene nyt ja nouda vettä!" Sitte kääntyi hän pois ja meni vähään lammikkoon pesemään itsensä.

Vasta siellä alhaalla lähteellä havaitsi Martina koko vaaran tästä seikasta; hän ymmärsi nyt, missä vaarassa oli pyörinyt ja kuinka Uoti oli hänen pelastanut. Hän itki, ja kyyneleet vuosivat myös kiitollisuudesta ja ihailemisesta sitä väkevää, hyväsydämellistä miestä kohtaan. Päivällisaterialla kuuli hän Uotin äiden, toruen, sanovan pojallensa: "Sinä mar olet yksinkertaisin, hyödyttömin itikka mailmassa; heittäyt hengenvaaraan, pelastaakses semmoisen tytön henkeä."

"Enpä tee niin enään," vastasi Uoti.

"Uskon kyllä sen," sanoi isä, leveästi nauraen. "Sitä et mar tee'kään toista kertaa: seisahduttaa sonnin sarvista ja päästä itse hengissä se on urostyö, josta koko pitäjä, luulen, saa pakista."

Uoti tervehti siitä hetkestä ystävällisesti Martinaa, vaan ei muuten puhellut mitään hänen kanssansa. Hän näkyi ainoasti tytyväiseksi siitä, että neito oli antanut hänelle tilaisuuden osoittaa varman näytteen siitä väkevyydestä, kuin on tehnyt Siltalan isännät mainittaviksi koko paikkakunnassa.

Yksi päivä seuraa toista! Vielä kerran seisoo Martina puron rannalla, ja äkkiä näkee hän Uotin kookkaan muodon edessänsä.

"Voitko hyvin?" kysyi hän tervehdykseksi. "En!" -- tuli vastaukseksi -- "minä tunnen vielä jäsenissäni kauhun silloiselta, ja sinua tulee minun kiittää hengestäni, niin kauan kuin minä"...

"Ei kestä puhua semmoista. Sonni ei ole oikeasti vihainen. Ei mikään eläin ole vihainen, ei hevoinen, sonni eikä koira, ellei niitä ensin härsytetä ja peljätetä... Mutta puhuakseni toista niin ... niinkuin nyt on asia, niin ymmärrät kyllä, että minä tahtoisin sinulle sanoa, kuinka"...

Hän ei taitanut puhua paljoa, mutta hänen silmäinsä katsannossa, jonka heitti neitoon laskiessansa kätensä hänen olkapäällensä -- siinä katsannossa makasi sorrettu, syvä, sisällinen helleys. Hän suuta antoi hänen silloin ensi kerran; ja kukaan ei olisi uskonut Uotin taitavan olla niin lempeän ja ystävällisen. Kuitenki tekee kipeätä, koska tarttuu hänen kaulaansa; Uoti ei ymmärrä sen tuntuvan kovalta; ja nauraaki somasti, koska Martina häntä siitä soimaa. Hän pyytää neitoa siis: "opeta sinä minua kuinka sen tekisin paremmin ja herkemmin! Asetu nyt tuohon puun pölkylle. Niin, jaa!"

Ja koska Martina nyt kiertää käsivartensa hänen kaulallensa, kantaa hän häntä ympäri niinkuin vähäistä lasta, ja kuitenkin on neito itse sekä suuri että kelvollinen.

He seisovat nyt rinnatuksin tammen alla, ja Martina katsoo ylöspäin lehtien keskitse, joihin auringon säteet vinoon lankeevat.

"Katso, tuommoista kaunista puuta!" sanoo hän.

"Ei suurin kelpaa", vastaa Uoti, "siinä on enimmiten oksia, ei sen pahempi runkoa lainkaan."

"En minä niin ajattele. Katsoa vaan, kuinka se nyt välkkyy kullalta ja vehreältä!"

"On oikein, puu on kaunis," sanoo Uoti, ja hänen silmänsä ovat niin lempeät, ja hänen vaurailla kasvoillansa leikitsevät väriseväiset auringon säteet. Ensi kerran näkyi hän oivaltavan, että puussa taidetaan muutaki katsella, ei ainoasti sen rakennusaineeksi kelvollisuutta.

Niin usein kuin Martina on ajatellut tätä hänen katsantoansa ylöspäin puuhun, on hän aina luullut kuin loistaisi se sama auringon säde ikuisesti ja ei koskaan sammuisi.

Tarttuen Martinaa käteen niinkuin vannoaksensa, sanoi Uoti: "puun annan minä seisoa sijallansa; sitä ei saa kukaan kantaa. Puu, sinä tulet myös häihin! Eli ei, seiso sijallas, saat kuulla kaunista hääsoitantoa. -- Martina, lahjoita minulle jotakin."

"Minä olen köyhä, ei minulla mitään!"

"Ompa sinulla! minä näen jotakin, jonka tahtoisin saada. Tuon kiini neulotun rintatikan tuossa nimines; anna se minulle."

"Mieluisesti minun sydämeniki tahdon niin antaa sinulle!" Sen sanoen, ratkasi hän ulos paidasta sen hienomman rintatikan ja antoi sen Uotille.

"Minä en anna sinulle mitään, sanoi hän, mutta katso ympärilles, niin pitkälle kuin näet, kaikki ovat sinun!"

Tästä puheesta, kuinka rikas Uoti oli, ja kuinka köyhä Martina, tahtoi murhe voittaa neidon; mutta Uoti piti häntä kädestä, ja silloin ei mikään mailmassa ollut väkevämpi.

Se oli voittoisa, raivokas, kaiken unohtava rakkaus, kuin oli vallannut heidät molemmat. Pian seurasi sekä kurjuus että murhe.

Uoti lähetettiin ensi kerran eläessänsä hirtten asioissa pääkaupunkiin -- ja hänen poisollessansa ajettiin Martina häpiällä ja pilkalla pois huonekunnasta...

Senkaltaiset olivat edesmenneet kuvat, onnelliset ja surkeat; ne vaelsivat taas ohi Martinan silmäin, missä hän unettomana makasi vähäisessä kammiossa, ullakolla.

Hän kätki silmänsä pään-alusiin. Kukko lauloi nyt kylässä merkiksi, että puoliyö oli ohitse.

"Se on Lauri Pietarinpojan kukko, kun niin lauloi. Lauri on hankkinut itsellensä yhden noista ulkomaalaisista kukoista. Kuinka leveästi ja karkeasti se lauloi; hauskemmalta kuuluu meidän kotomaalaisilta. Lauri on kuitenki hyvä ihminen, ja lasta kohtaan on hän niin sydämellisesti hyvä ja herttainen. Hän tarkoitti kai hyvää sanoessansa minulle: 'Martina, minun silmissäni olet sinä leski, ja oiva leski päälliseksi!' -- Jaa, mutta minun mieheni elää kuitenki! -- Minun tulee surkea sinua, Lauri! mutta en taida -- en, en"...

Lepoa saamatta, odotti Martina päivää. Usein tuntui kuin olisi uni tahtonut armahtaa häntä; mutta tuskin oli hän sulkenut silmänsä, kuin taas vavahti horrosta. Hän oli kuulevanansa sen raivon äite Pentinpojan ja näkevänänsä hänen kolkat, pilkkaavaiset kasvonsa -- ja äänehköön sanoi Martina itsellensä: "eikö jo päivä?"

TOINEN LUKU.

Sointo keskeytetty, vaan ei häiritty.

Samana hetkenä, jona lapsi vähäisessä kammiossa oli häirinnyt äiden unen, istui pappilassa kolme henkeä pyöreän pöydän ympäri salissa. Siellä tuntui lämpöiseltä ja hupaiselta sisällä; lamppu pöydällä antoi suloisen valon, totto-valkean ääressä kihisi muutamia omenia, paistumassa, ja vesi vyöryi teekattilassa. Pöydän ympäri istuivat kirkkoherran rouva, hänen nuorin veljensä, maanviljeliä, ja kirkkoherra itse. Vaikka muuten erinomaisen kohtuullinen, näkyi kirkkoherra nyt, suoverinsa kunniaksi, juovan lasin karvaampaa, jaa, seuruun vuoksi polttelevanki. Kirkkoherra silmäili näkyvällä mielisuosiolla suoveriansa, ja rouva vilkasi tuo tuostakin ylös neulomukseltansa, jotta sisällisellä lempeydellä ikäänkuin paremmin mielehensä painaa veljen ja puolison rakastetut muodot.

"Siinä sinä teit oikein," kertoi kirkkoherra, ja hänen hienoinen, soikeain kasvojensa ylitse, kauniilla suulla, sinisillä silmillä ja korkealla, kupuralla otsalla loisti vielä selkeämpi näky sisällisestä mielisuosiosta, kuin tavallisesti. "Siinä sinä teit oikein, ettäs otit aikaa ja tulit meille, mutta," lisäsi hän hymyten, silmätessään pyssyä, ovensuu-nurkassa seisovaa, "sinun ampu-asees, luulen, ei tuota sinulle paljoa täälläpäin, ellet onnistu tavata sitä sutta, joka nykyjään tienoilla temmeltää."

"Minä en ole tullut ainoasti tervehtämään eli metsästämään," vastasi se nuorimies raikkaalla, heleällä äänellä, "minä toivoisin myös panna sydämellenne vanhempain pyynnön, että peräyttäisitte hakemuksenne Salomaan seurakuntaan, ja odottaisitte siksikun avonaisuus ilmestyy pääkaupungista."

"Pääkaupunkiin", vastasi kirkkoherra, "en tahdo milläkulla, ehkä kuinka halajaisin asua läsnä rakastetun vaimoni vanhempia. Käytöstapa pääkaupungissa ei kelpaa minulle. Se väärä vapamielisyys, kaikkiin suostuva, on minulle yhtä inhoittava, kuin tuo teeskelty omantunnon helleys, joka lakkaamatta etsii uusia lääke-pilettiä kipeän laumansa hoidossa. Minun mielestäni pitää kasvettaman ylös ja vanhennuttaman niiden ihmisten keralla, joissa jotakin toivotaan vaikuttaa. Minä siis en harrasta muuttelemisia -- enkä olisikaan täältä pois hakenut, ellen olisi ruvennut havaitsemaan itseäni liian vanhaksi seikkoihin tässä seurakunnassa. Muuten tunnen itseni syvästi liikutetuksi raakuudesta ja aivotusta vääryydestä, jota luultavasti en voi estää. Mutta, ruvetkaamme nyt laulamaan!"

Hän nousi ylös ja, istuivat pianolle, alkoi alkusoiton lempinuottiinsa, jolla rouva ja veli harjaantunehin äänin sitte kahden ynnä lauloivat:

Onni, murhe tasatkaamme.

Oli kuin olisivat ystävät pusertaneet toinen toisensa kättä ja syleilleet toinen toistansa, yhä sen alla kuin ne molemmat äänet sointuvasti hengittivät nuottia helläsydämellistä.

Jo laulaessa oltiin kuulevinansa piiskan-näpäyksiä ulkoa. Nyt laulun tauottua antoi uusi piiskan-näpäys itsensä selvästi kuulua ulkona asuinhuoneen edustalla. Kirkkoherran rouva aukasi akkunan ja huusi ulos yön synkeydessä: "onko siellä kukaan?"

"Juu, juu mutta!" vastasi karkea miehenääni.

Laulusta lämmittynyt kirkkoherran rouva sulki äkkiä akkunan kylmältä yö-ilmalta. Nuori maanviljeliä tahtoi nyt mennä ulos katsomaan kuka se oli; mutta peräänajatteleva sisär ei suvainnut sitä, sillä velikin oli hiessä. Rouva lähetti siis yhden piian sinne alas ja vaikeroitsi sillä välillä siitä, että miehensä, kukatiesi vielä samana yönä vilussa ja pimeydessä, täytyi ulos retkille ja matkoille.

Piika palasi pian ja kertoi, että reki oli Siltalasta ja että kova äite Pentinpoika pyytää herra kirkkoherraa kohta luoksensa tulemaan.

"Onko se Uoti Pentinpoika eli joen renki?" kysyi kirkkoherra.

"Renki se on."

"Anna hänen tulla ylös ja saada jotakin lämmintä, siksikun kerkeän tulla valmiiksi!"

Kirkkoherran rouva rukoili ja pyysi miestänsä, ettei tänä yönä antauisi hengenvaaraan, kulkemaan sitä pitkää ja vaivalloista matkaa Siltalaan.

"Jos lääkäri -- vastasi kirkkoherra -- on tullut kutsutuksi sairaan tykö, saako hän kysellä ilmaa ja tuulta? Kuinka paljon vähemmän sitte pappi!"

Renki tuli nyt sisään; kirkkoherra antoi hänelle lämpymän lasin ja kysyi: "onko nyt äite Pentinpojan laita niin kova?"

"Oh, suita ei niin vaarallista olla. Hän voi hyvin vielä haukkua ja sadatella."

Kirkkoherran rouva pyysi vielä miestänsä taivuttavilla sanoilla viivyttämään menonsa aamupuoleen. Näkyi kuitenki kyllä tietävän, ettei vastustuksensa mitään auttaisi; sillä näitä puhuessansa laski hän konjakkia yhteen ylipunottuun pulloon, otti naulasta ison lammasnahka-turkin ja pisti pullon sen taskuun.

Nuori maanviljeliä tahtoi seurata suoveria, mutta tämä kielsi ja sanoi ovella: "jää sinä kotiin ja käy levolles aikanansa! Älä mene ulos, äänes vaan sortuu, ja minä tahtoisin pyhinä kuulla sinun laulavan kahden vaimoni kanssa. Sitä kaunista nuottia, jota äsken lauloimme; sen pitää seuraaman minua tiellä".

Veli ja sisär seurasivat häntä kuitenkin alas pihalle, ja viimeksimainittu, käärivä villavaipan ympäri kirkkoherran jalkoja, sanoi tytymättömin äänin rengille: "Miksi otitte rekeä ja ette oikeata pyörtävää vaunua?"

"Siellä ylhäällä ylimaassa on meillä paljon lunta."

[Saksanmaalla, missä asiat kuvataan tapahtuneiksi, lankee etenki jo joulun aikaan korkeimmille vuorille lunta, vaan alamaat, ehkä jäävuoretkin, ovat kauemmin paljaat. Suom. muist.]

"Jaa, niin on laitanne siellä ylhäällä Siltalassa; ette huoli kuinka muualla on, vaikka tolkuttais itsensä turmiolle routaisella tiellä. Aja nyt kuitenki kauniisti Pekkolaan! Varo itseäs, Ottoni, nouse reestä Kermu-rinteessä! Ei vaan, istu paikalla, muuten taitaisit itses kylmetyttää! -- Jumala varjelkoon teitä!"

"Hyvää yötä!" kuului hymisevästi vastaukseksi kirkkoherralta, missä hän istui reessä turkinkaulus ylöskäännetty ja pää hyvin turvattu. Nyt lähdettiin, ja kauan kuului ajokalu kirkuvan ja kolkkuvan routaisella tiellä.

Veli ja sisär palasivat taas arkiosaliin.

"Minä en taida selittää sinulle, kuinka paljon minua ilahuttaa nähdä ja kuulla sinun miestäs," sanoi veli sisärellensä. "Minä uskon melkein, jota vanhemmaksi sinun miehes tulee, sitä paremmin ja enemmän jaloksi muuttuu hänen rikas luontonsa!"

Kirkkoherran rouva nyökkäsi ja vastasi: "jaa, kyllä sinä rakastat minun Ottoani, mutta et sentään taida etees-asettaa hänen sielunsa puhtautta ja hyvyyttä. Sanokaat vaan ihmiset, ettei minun mieheni ole kyllin kirkollinen; minä väitän hänen itse olevan kirkon! Hänestä tulee jumaliseksi; tuskin ei tarvitse hän muuta kuin olla paikalla ja antaa hyvät luonnonlahjansa vapaasti vaikuttaa; siveytensä, väsymätön rakkautensa ja taipumaton rehellisyytensä, kaikki tekevät, että ihmiset kaikki tarvitsevat ainoasti nähdä hänen, tullaksensa jumalisiksi ja hyviksi. Senkaltainen on saarnoissansaki, niissä on jokainen sana ytimellinen, sillä ne käyvät sielusta. Miehelläni on myös menestys: ilkeys ja raakuus häpeevät hänen edessänsä ja täytyvät välttää. Ennen karvasteli minua usein se ajatus, että mieheni korkealla ja vienolla sivistyksellänsä oli vaadittu ikäänsä kuluttamaan raakain talonpoikien keskellä; sittemmin olen oppinut havaitsemaan, korkeimman sivistyksen, yksinkertaisen niinkuin raamatun, juuri täällä olevan oikealla paikallansa."

Vaikea on päättää, kuinka jos se ihailus, millä sisär puhui, oli suurempi kuin se, millä veli kuulteli häntä, niinkuin se on vaikea sanoa, kuinka jos yhdelle hyvälle sydämelle ihastus katsella toisen täyttä onnea on yhtä suuri, vähempi eli kukatiesi suurempi kuin itse nautinto. Sillä kaikilla hyvillä ihmisillä on se onnellisuuden tunto yhteinen, että taitavat lähimmäisessä löytää ja arvossa pitää sydämen, joka on hyvä, puhdas ja ihmiskerno.

"Mitä tiedän missä hän nyt on", jatkoi kirkkoherran rouva, tirkistellen eteensä, kuin olisi nähnyt sen; "nyt on hän isolla myrttipensaalla, ja nyt he poikkeevat Pekkolassa; siellä käy aina tuuli. Kääräise hyvin itses, Ottoni! Minä uskon vielä, sinun onnistuvan särkeä äite Pentinpojan jäykän mielen, jaa, minä uskon sen, sillä sinulla on iso voima! jaa, minä uskon, sinä vielä saat yhteen vihkiä Uotin ja Martinan, -- ja silloin tahdomme mieluisesti jäädä paikallemme tähän seurakuntaan."

Veli rohkeni tuskin keskeyttää innostunutta sisärtä, lopulta kysyi hän sentään: "Mitä on oikein sanomista tuosta äite Pentinpojasta, ja keitä sinä tarkoitat Uotilla ja Martinalla?" -- "No hyvä!" vastasi kirkkoherran rouva, "istu tähän, niin tahdon kertoa sen sinulle. Minä en kuitenkaan saisi unta ennen, kuin tiedän että mieheni on onnellisesti pääsnyt katon alle."

KOLMAS LUKU.

Rajut Pentinpojat.