Part 5

Kumpaisestakin tuntui kuin kaikki olisivat olleet tänään juuri heille erikoisemman ystävällisiä.

Kirkossa ei ollut paljon ihmisiä. Rovasti itse saarnasi. Hän puhui vanhatestamentillisesta tekstistä, Elias-profeetasta, kun hän söi ja joi ja matkusti sen ruuan avulla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Herran vuoreen Horebiin asti ja miten Herra siellä häntä puhutteli ja kutsui vuorelle ja Elias Herran kysymyksiin: "Mitä tässä teet, Elias?" vastasi aina: "Minä olen kiivaillen kiivaillut Herran Sebaotin puolesta; sillä Israelin lapset ovat hyljänneet sinun liittosi, kukistaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi miekalla, ja minä yksinäni jäin; mutta he etsivät minua surmatakseen."

Tekstin lukemistavasta ja äänenpainoista kuullosti, että rovasti oli aikonut pitää ankaran saarnan. Mutta kun hän alkoi puhua, oli tuuli mennyt ohitse. Kuulija, joka jännitti huomiokykyään tekstin luvun aikana, pettyi heti ensi lauseissa: saarnaaja ei saanut kiinni mistään. Hän haparoi kuin pois lentäneen linnun jälessä. Sitten hän alkoi kerrata tekstin sanoja uudelleen. Pääsi vihdoin tarttumaan ajan yleiseen syntisyyteen. Siitä saattoi aina jotain sanoa. Luisui vihdoin vanhalle ladulleen, uudisti entisen, moneen kertaan ennen puhumansa annoksen. Siitä pääsi hieman veriinsä. Alkoi laskettaa nyt suin päin. Ohi mennen tempasi hän pyörteeseen mukaan itsensä ja seurakunnan välisen riidan, puhuen siitä peitetyin sanoin, seurakuntaa ja itseään mainitsematta. Mutta ken hyvänsä saattoi ymmärtää mitä tarkoitettiin. Ja kun hän tästä nyt pääsi Elias-profeetan sanoihin: "Minä olen kiivaillen kiivaillut Herran Sebaotin puolesta" j.n.e., alkoivat isäntämiesten näköiset sanankuulijat katsella sivuilleen ja heidän silmiinsä ilmestyi hämilläolon avuton tunnelma.

Malakias Kirsi oli istunut totisena ja jäykkänä kaiken aikaa ja kuullellut. Hän oli tullut kirkkoon sielu janoisena. Elämän nousun uudessa keväimessä olivat arkiset aherrukset antaneet niin runsasta ravintoa, että kun hän astui kirkkoon ja virrensävel soi seurakunnan laulaessa urkujen mukanasoitolla, tuntui sielussa yhtäkkiä joku sulku avautuvan ja aukeamasta virtasi sisään ihmeellisesti voimakasta elämää. Se tuli ikäänkuin kukkurana sille anteeksisaamisen aavistukselle, joka tänä aamuna ja varsinkin tällä matkalla oli täyttänyt mielen.

Hän koetti tarttua kiinni rovastin lukemaan tekstiin kuin vanha, kokenut kristitty, jolle sana kuuluu lapsuuden perintöoikeudella. Hän tajusi tässä keväisessä uudestasyntymismielessään olevansa velvollinen seuraamaan saarnaa sana sanalta ja ajatteli rovastista kauniisti, pohjaltaan hyväntahtoisena ja herttaisena pappina ja nuhteli taas itseään silloisesta loukkauksestaan. Mieli oli hyvä ja kristillisellä sovinnon ja rakkaudenhengellä täytetty. Malakias lähti seuraamaan rovastin puhetta sana sanalta, ajatus ajatukselta.

Hänellä oli vaistomainen tunto siitä, että hänen elämänsä parannukselle tulisi tästä saarnasta uusi nousuporras. Tekstin aavisti hän johtavan ankaraan syntien ja lankeemusten ruoskimiseen ja Herran kurituksen syiden selvittämiseen. Mieli nöyrtyi, ajatus vaelsi muistellen syntisessä elämässä, se nuuski ja löysi rikosta ja epäpuhdasta aina kirkonovelle saakka. Mutta mieli ei nyt masennu. Sillä Jumalan ylläpitävä armo ennättää, antaa voimaa, nostaa... Hän taistelee noustakseen. Usko vie voittoon Jumalan armon avulla. Hän, Malakias, syntinen, langennut raukka, turvaa Jumalan armoon...

-- Muuta turvaa minunlaisellani syntisellä ei ole, tunnustaa hän puoliääneen, nöyränä, pää laskettuna kätten päälle virsikirjalaudalle.

Rovasti oli jo hetkisen puhunut. Malakias huomaa, että onkin ajatellut muuta eikä seurannut rovastin saarnaa. Nyt hän terottaa huomiokykyään. Mutta jokin sekaannus vaivaa häntä, ei voi seurata ajatusjuoksua. Rovasti panee sanoja peräkkäin, mutta Malakias ei ymmärrä niiden tarkoitusta. Hän lankee epäilemään, että puhe on sekavaa. Mielenkiinto herpautuu. Ajatus hajautuu ja kulkee omia teitään. Ensin se yrittelee hiiviskellä kirkossa, mutta pujahtaa pian ulos, maailmalle, jokapäiväisiin askareisiin ja kaikellaiseen muuhun. Malakias alkaa levätä, muistella huvikseen viikon töitä, kylvöpuuhia, hevosia, pikkuvarsaa, kellarinkattoa, jonka hän aikoo huomenna laittaa, maitokamarin ovensaranaa, joka meni rikki eilen illalla myöhään, kahta uutta lapiota, jotka maksoivat 26 markkaa kappale, kesantoa, jota hän ajatuksissaan kiertää, tarkastelee ojia ja potkii kokkareita pientareilta pellolle...

-- Niin on nykyäänkin laita, rakkaat sanankuulijat, saarnaa rovasti. Äänen muuttumisen vuoksi teroittuu Malakiaksenkin huomio ja mielikuvitus tempautuu jumalanpalvelukseen. Pappi jatkaa:

-- Papin julistamaa jumalansanaa ei uskota. Häntä pilkataan ja vainotaan. Kirkkoon tullaan sanaa kuulemaan vain silloin tällöin, kun asioita muutenkin sattuu kirkolle. Elias söi ja joi. Mitä hän söi ja joi? Rakas sanankuulija, sellaistako leipää kuin täällä leivotaan ja kaljaa jota täällä tehdään? Niinkö hän joi kuin juomari ja suursyömäri? Ei, rakas sanankuulija. Herra itse valmisti aterian, siksi oli se niin ravitseva, että Elias saattoi matkustaa sen voimalla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä yhteen mittaan. Kukapa profeetalle jumalattomassa israelissakaan muut? Ja kukapa nytkään? Kun sananpalvelija menee kinkerille, ei jokainen seurakunnan jäsen halua hänen kanssaan enää leipää taittaa. Mene omin ruokinesi vain, pappi, ja tarkasta onko seurakunnan lukutaito hyvä vai huono. Leivo itse leipäsi. Herra lähettää tulonsa edellä sodan ja kalliin ajan, niinkuin on meillekin nyt lähettänyt. Niin hän lähetti merkit Eliaksenkin edellä ennenkuin Elias tuli pyhälle Horebin vuorelle. Tulee meillekin vielä maanjäristyksiä, myrskyjä ja muita, ellei jo ole tullut, tulee varmaan. Sanan palvelijan täytyy sanoa: "Minä olen kiivaillen kiivaillut"...

Vihdoin saarna loppui. Miehinen seurakunta oikasi virsikirjalaudoilla levänneitä päitään ja katsoivat unisina ja hajamielisinä ympärilleen, aivan kuin hieman noloina ja pelästyneinä kyselläkseen: Joko se loppui? Mitä hän sanoi?

Mutta kun rovasti alkoi nyt lukea rukouksia, pysähtyi pälyileminen, katseet seivästyivät lattiaan, hartaus painautui seurakuntaan, kaikki epätietoinen ja hämärä oli kuin pyyhitty. Saarnan olemassaolo oli unohdettu. Sielut tarttuivat kauniiseen rukoukseen kuin tuttuun, ystävälliseen käteen, joka ei vie harhaan. Kaikki oli taas ihan selkeätä. Jumalanpalvelus läheni loppuaan, pian saisi nousta ja mennä. Velvollisuudentunto täytti yleistunnelman.

Hieman kesken aikojaan vaati Kirsin Iiska jo äitiään viemään hänet ulos. Eivätkä äidin vastaväitteet auttaneet.

Kun Malakias vähän jälkeenpäin tungoksessa tuli ulos, ei hän heti löytänyt omiaan.

Mutta kirkonveräjän ulkopuolella tapasi omankyläläisensä, Riitaluhdan Esan. Tämä oli hieman kiihtyneenä jostain ja veti Malakiaksen takinhihasta syrjään saadakseen sanoa ilmeisesti hyvin tärkeätä asiata.

XIII.

Malakias äkkäsi heti, että Esa oli ottanut ryypyn ja että takin povitaskussa pullotti. Outo, epäselvä ajatusvirta kulki läpi aivojen. Malakias oli huomaavinaan, että siinä törmäsi vastakkain jotain.

Tahi oikeammin: joku jonkunaikaa levännyt mahti tuntui heräävän, avaavan suutaan ja haukottelevan. Sitä asettamaan ja nukuttamaan ryntää toinen sillä aikaa valtaan ja herruuteen päässyt. Malakias astelee Esan vieressä. Esa juttelee kiihkeästi miten paikkakunnan sanomalehteen on kirjoitettu heidän kylältä sellainen häväistysjuttu, että sen kirjoittajalle pitää antaa sellainen muistutus, ettei enää toista kertaa rupea kyläänsä häpäisemään.

Opas johti Malakiasta pois kulkutieltä, kohti hieman syrjässä olevaa metsäistä saareketta. Huomatessaan tämän, pysähtyi Malakias ja sanoi, että emäntä ja poika odottavat kylässä hevosen luona, eikä hän voi tulla. Esa kohotti hieman takkinsa rintapieltä -- sieltä näkyi pullonsuu -- ja katsoi merkitsevästi Malakiaksen silmiin. Tämä ravisti päätään, otti askeleen jo palatakseen ja virkahti:

-- En minä! Mutta mitä on kirjoitettu ja kuka?

Esa lähti mukana astumaan takaisin. Matkalla kylään hän kertoi.

Sanomalehteen oli nyt kirjoitettu, että meillä Takamäen kylällä on isäntäin kesken se viinanpoltto-osuuskunta ja kerrottu juurtajaksain miten se on järjestetty. Vielä selitetään sekin miten me olemme liikenevän viljamme laittaneet kaikki viinaksi, joten meiltä ei ole liiennyt paljo mitään yleiseen kulutukseen.

Aluksi Malakias kuulteli välinpitämättömänä, aivan kuin asia ei ollenkaan kuuluisi hänelle. Mutta kun paljastuksessa ilmeni sen jatkuessa seikkoja, jotka silloin tällöin hälppäsivät välittömästi hänenkin liikavarpaitaan, alkoi hänen mielenkiintonsa herätä. Hän tunsi siinä, että kylän uusi kansakoulunopettaja lie -- hän alkoi kohta epäillä opettajaa -- ryhtynyt paljastamaan maailmalle kylänmiesten salaisuutta, jonka säilyttämisestä oli miehissä ylpeilty parisen vuotta ja pidetty sitä kylän kunniana. Oli oikein sovittu siitä, ettei kukaan saa päissään siitä mitään puhetta ottaa, silloin kun tulee helposti sanoneeksi liikoja. Tämä yhteinen salaisuus oli sitonut Takamäen kyläläiset entistään paljon lähemmin yhteen. Ennen oli kylällä ollut sonni- ja puimakoneosuuskunnat, mutta varsinkin viimemainittu pyrki muuttumaan vain riidan aiheeksi. Mutta sitte kun tuli tämä viinanpoltto-osuuskunta, pääsivät miehet lähemmäksi toisiaan ja muodostivat ikäänkuin valtion valtiossa, omine viinankeittohommineen, seuranpitoineen, lakineen ja valtiosalaisuuksineen.

Tämän johdosta Takamäen kylä entistä enempi eristäytyi muista pitäjään kylistä. Ennen oli silloin tällöin hienokseen nuruttu, kun piti olla niin kaukana kirkolta ja pitäjäläiset tuntuivat heitä pitävän itsestään jälkipajulla olevina. Mutta nyt olivat takamäkeläiset nousseet jollain tavoin johtavaan asemaan, ainakin omasta mielestään. He kun olivat ajan suuren tarpeen, viinakysymyksen, ratkaisseet niin ettei ollut kellään omalla kylällä puutetta, antaneet yleiseen kulutukseen vain sen verran viljaa, että kruunun silmä peitettiin ja käyttäneet loput viinankeittoon. Jotkut olivat sanoneet heille, että sellainen on laitonta. Mutta arvostellessaan ajan elämää ja ihmisten edesottamisia mieskarohissa, sanoivat he kaikin hammasten välistä ja sylen piristessä, että he antavat sellaisille laeille passituksen, joka ei vie kunnianpaikkoihin.

Niin eli ukoissa, jotka koko sielultaan olivat muuten porvarillisen mailmankatsomuksen läpitunkemia, se ajatus, että Takamäki oli, näinä poikkeusaikoina, jollain tavoin kohonnut itsenäiseen, riippumattomaan asemaan, niin että Suomen tasavallalla ei ole ainakaan sen elintarve- ja viina-asioissa minkäänlaista sanomista. Jos taas valtiovalta poliisiensa ja oikeutensa kautta sekaantuisi Takamäen sisällisiin asioihin, he olisivat valmiita rikkomaan kaikki diplomaattiset suhteet ulkomaailman kanssa, jos niikseen tulisi.

Se oli kaikki vapaudentuntoa, suurta vapautta, etuja ja oikeuksia tuottavaa takamäkeläistä politiikkaa, joka ei tahtonut enää tietää mitään velvollisuuksista.

Kaikki he olivat mieleltään kirkollis-uskonnollisia. Jumalaa ei saanut pilkata eikä sakramentteja hylkiä. Piti käydä silloin tällöin kirkossa. Ja kun kylään tuli raamatunselitys, kuului kristillisiin velvollisuuksiin mennä sinne. Kaikesta tästä olikin Takamäki ollut pari miespolvea kirkonkirjoissa erittäin kehutussa maineessa. Mutta sillä he uskoivatkin täyttäneensä velvollisuutensa Jumalaa kohtaan. Kun Jumala ja kirkko eivät vaatimuksiaan vain ruvenneet lisäilemään, tulisivat takamäkeläiset olemaan aina velvollisuuspaikallaan aivan yhtenä miehenä.

Maallinen järjestys sitä vastoin näytti pyrkivän aina muuttumaan heidän vahingokseen ja sitä he moittivat sanoin ja teoin. Verot kasvoivat, hevosenkenkäin ja naulain hinnat nousivat, päivämiesten ja palvelijain palkat ja... Mutta mitään helpotusta mistään ei kuulunut. He alkoivat epäillä jo koko esivaltaa ja eduskuntaa. Säätävät lakeja ja purkavat niitä. Ei lempokaan tiedä mikä milloinkin on voimassa. Kun siitä saa tiedon, on jo muutettu. Käskee niitä sitte totella!

Alkoi näyttää viisaimmalta elää tätä maallista elämää oman järkensä mukaan piittaamatta mitään herrain laeista. Varsinkin kun ollaan rehtiä miehiä muutenkin.

Se tuntui mukavalta ja vapaalta. Varsinkin kun koko kylä oli niin yhtä mieltä. Vallankumouksen vapaus oli vihdoinkin tullut Takamäellekin. -- --

Malakias on kuullut ystävänsä selostuksen kirjoituksesta. Sanomalehti on hänellä kädessään. Malakias ei nyt rupea lukemaan tiellä, mutta hänellä on lehti kotona, siellä hän lukee. Molemmat ovat varmoja, ette kirjoittaja on viime syksynä kylän koululle tullut uusi opettaja, Sinisalmi. Hän oli näyttänyt jos viime talvena olevan suuri raittiusintoilija.

Malakias huomasi joutuneensa tilaan, jolloin hän ei ollut ollenkaan selvillä, mitä tulee ajatella ja tahtoa. Viime aikoina oli hän elänyt aivan kokonaan sellaisessa mielentilassa, jolloin raittius on hyvin tärkeä, jopa suorastaan pelastava elämänarvo. Mutta jos nyt joku menee innottelemaan siihen määrään, että kyläkunnan hyvä maine pilataan sanomalehtikirjoituksella, varsinkin kun sen tekee mies, joka on vasta äsken tullut kylään, eikä tiedä kuinka siivo ja hyvä kylä Takamäki on, sellainen vaatii että miesten pitää tarttua asiaan.

Toiselta puolen on hän hieman arka. Kaikki tietävät että hän on ollut juoppohulluna. Hän on itse sitä kauhistunut. Ihmiset tietävät että heillä on ollut hädässä pappi ja lääkäri. Sitten vielä menee mieleen _sekin_. Ne taitavat aina sitäkin muistaa? Hän on ajatellut ettei hän enää ryyppää. Hän muistelee kironneensa viinan. Yhtäkkiä ajattelee: todellakohan minä olen aikonut pysyä aivan raittiina? Yritti saada siitä selvää mielikuvaa. Mutta ajatus tuntui värisevän kuin hermostunut käsi, joka yrittää lankaa hienon neulan silmään.

Malakias ei nyt juuri tässä Kirkonkylän maantiellä voi aivan ehdottomasti sanoa, onko hän päättänyt olla raitis _aina_, vai toistaiseksiko vain? Tämä ajatus keskittää niin kokonaan hänen huomionsa, että juoppohulluuden kamalat kokemukset, sitä seurannut parantumisen ilo ja uuden elämän keväinen nousu muistuttavat tajunnan takalistolla olemassaolostaan aivan kuin paksun sumun takaa, joka pidättää ääniaallotkin.

Vaeltaessaan tässä sumussa löytää Malakias itsensä ajattelemasta Riitaluhdan Esan taskussa palkkerehtavaa pulloa. Sitä vain, että Esalla on nytkin pontikkapullo.

Mutta hän näkee vaimonsa ja poikansa jo hevosen luona tuossa pihassa. Poju kuopii maata hieman levottomasti. Esa juttelee, että illalla pitäisi kokoontua miehiä vähäsen pitämään tuumaa siitä, mitä asian vuoksi on tehtävä. Malakias lupaa tulla. Hänellä on joku epämääräinen tunto siitä, että hänen pitää sinne mennä, muuten kylän maine on vaarassa eikä se tule puhdistetuksi. Hän on johtavia miehiä, kansakoulujohtokunnan jäsen, omistaa hyvän oriin ja kantakirjatamman. Hänen kylvönsä on kylvettynä...

Ja mikä se sitten on se Sinisalmi? Lähtee kirjoittelemaan kylästään roskaa. Ryyppää tahi ei, se on kunkin oma asia, se ei kuulu toiselle. Ja jos keittääkin...

Esa meni omaa hevostaan laittelemaan. Eliisa katsahti vakoillen Malakiaksen silmiin, mutta niissä ei ollut mitään merkkejä tuoreesta ryypystä. Hän lausui jonkun iloisen sanan, mutta Malakias oli mietteissään. Vasta kun he olivat maantiellä ja Iiska taas aikoi hamuta suitsia, kun Malakias jännitti ohjaksia ja Pojun lautaset alkoivat tuutia ja ihmiset väistyivät kahden puolen leveätä tietä, vasta silloin rupesi Malakiaksen katse kirkastumaan.

Eliisa alkoi muistellen jutella jotain rovastin saarnasta, mutta ei kiittänyt sitä.

XIV.

Kylänmiehiä oli kokoontunut Riitaluhdan kamariin. Itse Esa, Kirsin Malakias, Sumun Heikki, Heikkilän Ville ja Napamäki. Kirkosta tultua oli saatu uusi Jobin posti. Kylän parhain viinankeittäjä, Tappurainen, oli joutunut tehtaineen keskellä kirkonaikaa nuuskijain käsiin. Tehdas oli hävitetty, 75 litraa viinaa, samoin suuri määrä ainaa. Miehet olivat jo tottuneet pitemmän aikaa elämään tehtaan ja varaston menettämismahdollisuuden epätiedossa, niin että vahinko ei sellaisenaan aivan erikoisesti harmittanut muita kuin Sumun Heikkiä, joka oli rikkain ja lihavin ja itarin, eikä ollut eläissään tottunut luovuttamaan penniäkään hyppysistään tuntematta jonkun aikaa jälkeenpäinkin epäilystä, että oli antanut vetää itseään nenästä.

Vaan tässä oli jotain muuta. Tappurainen oli parhain heidän keittäjistään. Mutta mies oli suuri lurjus ja ennakolta laskematon. Jos hän ottaa kurit päälleen, niin selittää ja paljastaa koko osuuskunnan ja joudutaan kaikin vastaamaan. Tähän asti oli mennytkin hyvin. Keittäjäin kanssa oli ollut sopimus, että jos kiinni joutuvat ja sakkoihin ja linnaan, niin isännät maksavat sakot ja elättävät perheet vankeusaikana. Eikä sellaista ollut vielä sattunut kuin yhden kerran. Niin hyvin oli onnestanut. Viinaa oli keitetty ja pysytty sillä hyvissä taskurahoissa. Mutta tämä Tappurainen oli juonikkomies. Nyt pitäisi saada sitä vielä yli puhua, ettei vain seota heitä asiaan. Luvata vaikka jotain erityistä lisäkorvausta.

-- Ei se mitään tarvitse, on saanut osansa ja hyvän palkan, muistutti ehdotusta vastaan Sumu.

-- Maksaisi hänelle, perhanalle, ainakin lupaisi, myönteli Napamäki.

-- Kyllä tämä on sellaista kauppaa, jossa komplotin jäsenten täytyy myös _täyttää_ lupauksensa, sanoi Heikkilä ja naurahti.

-- Se siinä onkin, olla niiden _kaikellaisten_ kanssa komplotissa! tuskitteli Sumu tukkaansa kynsien. -- Mutta mistä niitä ottaa luotettavia tähän aikaan?

Esan suu meni nauruun.

-- Luotettavia lainrikkojia, virkkoi.

Sumu kiivastui:

-- Niin, mutta eihän se sellainen mikään laki?... Piruko sitä pitää, enempää kuin sitäkään, joka käskee grammottain punnita leivän isännälle ja emännällekin?

Sumu katsoi tutkien vuorotellen jokaisen naamaan. Jatkoi:

-- Kuka niitä sellaisia lakia tottelee? Mitä siihen kenenkään tulee syönkö minä vai juonko ja paljoko vai vähän, kun se on mun omaa ruistani? Ja tätä hallituksen huushollaamista tämän viinan kanssa, sitä en minä ole ikänä ymmärtänyt muuksi kuin herrain juonitteluksi. Ensin ne ottivat viinankeittoluvan talonpojilta ja antoivat porvareille. Nyt muka kielletään kokonaan, mutta herrat vedättävät valtion laivoilla ulkomailta ja juovat niinkuin ennenkin.

-- Entä apteekkarit ja tohtorit! huudahti Esa, ottaen piipun suustaan, että voi paremmin sanoa. -- Tämäkin meidän apteekkari... voi pentelettä kun on rikastunut tentunkaupalla.

-- Ja tohtori, huomautti Heikkilä matalalla äänellään ja katsoi kulmainsa alta Esaa.

-- Niin, sanoi Esa, alentaen ääntään kuiskaavaksi. -- Joka spriireseptistä ottaa kymmenen markkaa ja ilman tautia kysymättä antaa niin paljo kuin vain miehet pyytävät. Kuinka ei lääkäriä ja apteekkaria sakoteta ja linnaan tuomita, kun muita tuomitaan?

Hän pani leukansa kysyvästi pitkälleen ja tutki silmillään jokaista seuran jäsentä vuorotellen.

Napamäki mörähti:

-- Eikä niistä edes sanomalehtiin kirjoiteta.

-- Niin, kun ei edes se Peetarin häjy suutari, sosialisti, ihmetteli Esa.

-- Bolsevikki se nyt on, selitti Napamäki.

-- Noo polse- eli menseviikki, sitä pirummin sopisi sellaisen. Vai eikö ne nekään vihaa herroja niinkuin meitä talonpoikia? kysyi Esa.

-- Ee-ei tokikaan, selitti Sumu. -- Molemmathan ne ovat meidän niskassa, jotta me elättäisimme heitä.

Alempi huulensa ulottui pitkälle ylähuulen ylitse, kun hän nauroi hartaasti, katkeruuden säteillessä silmistä ja lihavan ruumiin hyllyessä.

-- Halvalla, mörähti taas Napamäki.

-- Halvalla, niin, sepä se! totesi Sumu jatkaen: -- Ennen ei niille kelvannut meidän kasvattama ruisleiväksi, kun saivat Saksan ja Amerikan nisut. Nyt kun sitä ei saada, nyt kelpaa meidän ruis. Hintaa emme kuitenkaan saa määrätä me, vaan he ja hallitus, ja halvan jos halvan. Mutta menepäs pyytämään lääkäriltä voidelappua, apteekkarilta sormipullollista troppia, tahi Peetarin suutarilta puolipohjia kenkiisi, itse he määräävät hinnan ja sellaisen hinnan että oikein hävettää... tphyi lempo sentään!

-- Kyllähän tuota, mekin nyt olemme saaneet, tuota, hintoja, yritti Heikkilä ja katsoi kulmainsa alta ikäänkuin leikillään moittien Sumuun. Tämän alahuuli työntyi entistä pitemmälle, ja ylähuuli vetäysi sisään ja ylöspäin paljastaen ruskeat ja harventuneet hammasrivijäännökset.

-- Sinäkin! Oletko nyt sitte niin rikastunut, ettet enemmälle kartanollasi sijaa löydä? Sumu sanoi sen kiivaudella ja sydämen pohjasta. Mutta kun toiset rupesivat nauramaan, lievensi hänkin, silmä alkoi hymyillä, kun ruskea hammasrivi vielä uhkaavasti irvisti.

Esa käänsi asian nyt oikealle tolalleen, kysymykseen, jota varten oli kokoonnuttu, nim. sanomalehtikirjoitukseen ja sen kirjoittajaan. Kaikki eivät olleet kirjoitusta nähneet ja Esan piti se sen vuoksi lukea.

Se oli "Kirje Takamäenkyliltä" ja sanottiin siinä m.m.

"Se ei ole ollenkaan kumma, jos viinateollisuus täällä niin rauhassa saa kukoistaa, kun melkein kaikki kylän isännät ovat samassa juonessa. En tiedä varmaan, mutta niin kerrotaan, että heidän keskuudessaan on suuri viinankeitto-osuuskunta, jolle kukin luovuttaa viljaa heidän keskenään sopimasta hinnasta. Viinankeittäjille on taattu, että jos kiinni joutuvat, niin perheitten elatus maksetaan linnassaolo-ajalta ja sakot ja vielä korvausta. Ja mökkiläiset ovatkin ottaneet niin ammatikseen viinan keittämisen ja kauppaamisen, ettei kukaan enää tahdo muihin töihin joutaakaan. Ikävintä on vielä se, etteivät asianomaiset viranomaiset tartu asiaan, vaikka heille on ilmoitettu monta kertaa. Mutta tätä ei sovi ihmetellä, kun kerrotaan että nimismies saa Takamäestä joka viikko pontikkalekkerin omiin tarpeisiinsa. Koko Takamäen kylä on tullut niin huonomaineiseksi, että on ihmisiä, jotka sanovat, että ne saisi kaikki miehet ja ison osan akkojakin kulettaa linnaan näistä viinarikoksista. Juoppous on kasvanut niin, että juoppohulluus on muuttumassa oikein vasituiseksi Takamäen taudiksi."

Alkoi kuulua murinaa joka taholta. Esa pysähtyi.

-- Katos vietävätä, kuinka kovin hävyttömästi.

-- Jopa likaa opettaja pesänsä.

-- Opettajako tämän sitte...?

-- Opettajapa tietenkin. Mutta kun oikein tuosta taudistakin. Eihän ihminen itse tautiansa.

Malakias sekaantui asiaan myöskin:

-- Minua se vissiin sillä juoppohulluustaudilla?

Hänen poskensa punottivat. Suu yritti hymyyn, silmästä pilkisti suuttumus.

-- Ja valehtelee vielä, kiivaili Sumu. -- Jos nyt on yksi vähän sairastellut, niin eihän täällä ketään muuta? Ja se yksikin on nyt terve kuin pukki, näkyy olevan, eikä kuulu maistavankaan. Siitä pitää vastata. Kirjoita sinä Esa ja hauku.

-- Ei, sanoi Esa. -- Ei se sillä ole hyvä. Tämän kirjoituksen vuoksi nyt jo on hävitetty paras kyyneltehdas. Nimismiestä on julkisesti vaadittu käymään kimppuumme eikä hän uskalla olla tulematta. Tähän kylään on tullut piru miehekseen. Saatte nähdä, että jos hän saa täällä olla, niin muutaman viikon päästä ei Takamäen kuusenjuuri enää heru teille tippaakaan ja moni meistä on sakotettu ja kylä häväisty.

Esa hengähti. Suuttumus, joka hänen puhuessaan aste asteelta nousi, salpasi jo hengitystä. Puukonarpi poskessa oli alkanut punottaa. Toiset kuultelivat vaieten mihin ehdotukseen Esan puhe päättyisi. Hän jatkoi:

-- Kun Jumala panee meille taudin, emme saa enää sairastaakaan rauhassa kodeissamme, vaan meidän kipumme vedetään sanomalehtien palstoille, meiltä viedään kotirauha ja kunnia.

Joukko mumisi ja murisi ja alkoi vähitellen tajuta mistä on kysymys. Mikä vaihtoi hermostuneesti polvea toisen päälle, kuka kynsäsi päätä, ken sylkäsi.

Esa jatkoi:

-- Tämä kylä on ollut aina kuuluisa yksimielisyydestään. Kylän asioita ei ole juoruttu mihinkään. Ja täällä on ollut niin siivoa elämää että papitkin ovat kehuneet. Mutta nyt tulee tänne muka lasten opettaja, joka alkaa kellottaa kylän asioita koko maailmalle.

-- Panee pois sen sellaisen! örähti Napamäki. -- Pois!

Sumu oli asiassa mukana:

-- Niin, pannaan juutas pois, meidän vallassahan se on, pinnisti mies kiinteästi kurkustaan kitisten.