Part 4

Ennen oli hänellä ollut Jumalasta hieman epämääräinen mielikuva, riippuen tilanteista, joissa sitä ajatteli. Silloin kun ei ollut mitään hätää, näytti Jumala olevan hyvin kaukana, jolloin hän, Malakias, sai elää ja myllätä omaan tiliinsä, koska Jumalalla oli muutakin tekemistä kuin seurata hänen edesottamisiaan. Kun taas omatunto oli jostakin syystä kipeä, tuntui Jumalakin olevan jossain läsnä ja tutkivan asiaa. Malakias rukoili silloin ajatuksissaan anteeksi, jokseenkin samaan tapaan kuin ennen poikasena luki katekismusta. Vähitellen Jumala taas häipyi näkyvistä, Malakiakselta unohtui synti ja rukous, kunnes uudelleen sattumalta joku kolttonen johdatti Jumalan rypistyneen otsan eteen kädet hätääntyneesti ristissä. Tottumus vei vähitellen siihenkin, että Jumalan kanssa pääsee asioissa jotenkin helpolla kulkemaan -- pieni kumarrus, rukous ja unohdus, siinä kaikki.

Tähänastisten pappien ja puhujain taito ei ollut ulettunut taluttamaan häntä lähemmäksi Jumalaa ja tutustuttamaan heitä toisiinsa. Niin kauan kun hän oli vain tunnettu juomari, sai hän olla rauhassa, käydä ripillä, olla seuroissa, nauttia kunnioitusta ja arvonantoa.

Vasta sitte kun jollain tavoin loukkasi rovastia eräässä tämän maksujen kantoa koskevassa tapauksessa, rupesi rovasti häntä henkilökohtaisesti neuvomaan jumalisuuden asiassakin. Hän teki sen sillä tavalla, että pikkujuovuksissa oleva ylpeähkö, langennut mies näki opastajassa vain veronkantajan, joka yritti peittäytyä Jumalan seläntaakse ja puhuttaa Jumalalla omia asioitaan. Silloin pappi uppiniskaista, töykeätä syntistä musertaakseen ja nöyryyttääkseen alkaa tätä sattumalta syyttää aviorikoksestakin, aivan kuin naapurusakat tekevät jouduttuaan riitelemään ja nöyryyttämään toisiaan. Syntinen suuttuu, vetäytyy kuoreensa, ei tunne nöyrtymystä eikä Jumalan läsnäoloa. Hänen sisässään kuohuu uhma, juopon ylimielinen ja ihmisen itseäänpuolustava uhma. Jumalaa ei ole kuuluvillakaan, hän ei ainakaan mitään sellaista tunne, eikä muista... Kaksi ihmistä vain riitelee ja haukkuu. Toinen Jumalan, siveyden ja virkansa puolesta, sen ohella pitäen kukkaroaan aina mielessään. Toinen mieskunniansa, kiukkuisen vihansa, elosteluvapautensa ja hämäräperäisen, mutta miellyttävän Jumalan armon puolesta, johon syntinen saa tarpeentullen kääriytyä.

Koko "Jumalan mielenmukainen" katumus jäikin siihen. Tapaus ei ollenkaan pysäyttänyt Malakiaksen ryyppäämistä, mutta teki hänet kuitenkin hieman araksi.

Hän ei ollut mikään taisteleva luonne, pikemmin päinvastoin. Että oli saattanutkin itse rovastille riidellä! katui hän pian. Vanhalle miehelle... Hyväähän se kuitenkin tarkoitti. Kauan aikaa oli mieli masea. Mutta rovasti oli laupias, hyvä mies. Malakias kerran myöhemmin tapasi kirkkomäellä, otti lakin päästään, tervehti nöyrästi. Pappi huomasi siinä katumuksen, astui luokse, paiskasi kättä, katsoi silmään, hymyili nuhtelevasti. Ja sillä oli entinen paimen- ja lammassuhde palautettu.

Mutta tämä armovuodensaarnaaja Rapinen, hän oli toisellainen. Tuli lähelle, ei tuominnut, ei alussa edes puhunut Jumalasta. Puhui vain sairaudesta kuin ainakin jumalantaudista. Siirtyi siitä viinaan, valaisi sen vaikutusta ihmisruumiiseen. Malakiasta aluksi yritti tympästä, mutta pian mielenkiinto herkistyi. Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan raittiudesta. Mitä enempi pappi puhuu, sitä lähemmäksi Malakiasta käy aihe. Hän jo kysyy. Pastori vastaa. Malakias on jo sairas, joka pastorin selitysten mukaan ajatuksissaan tutkii itseään. Äskeinen juoppohulluuden kohtaus alkaa esiintyä aivan uudessa valossa. Ja kun hän saa taas kuulla, että juoppous saattaa todella olla perinnöllistä, hän nyt heti ajattelee, että on sen perinyt isältään.

Silloin sieluun laskeutuu tumma varjo. Onko hän todellakin sen perinyt? Siitä lipuu ajatus eteenpäin, omaan poikaan. Löytää itsensä ajattelemasta: periytyykö se todella Iiskaankin? Tuskanhiki virtaa pitkin ruumista, vaikka huoneessa on viileätä. Ajatuksissa tapahtuu kummallinen mullistus: toisinaan mielikuvat hyökkäävät kuin rajussa, mielettömässä kilvassa, toisinaan pysähtyvät kuin tiedottomaan lepotilaan.

Ensimäinen, mitä Malakias tämän keskustelun jälkeen tunnustaa omakohtaisesti, vaikkakin keskustelu ei nimenomaan ole enää koskenut juuri häntä, on tämä:

-- Minä en ole ollenkaan tiennyt näistä asioista mitään... on tullut ryypättyä.

-- Minä olen kuullut, sanoo pastori ja katsoo ystävällisesti silmiin.

Malakias yrittää katsoa pastoria silmiin, mutta katse livistää, huuli vavahtaa, vetäytyy hammasten väliin. Ryähtää, korjautuu istumaan tuolilla, mutta ei tahdo löytää mukavaa... Löytää itsensä katsomasta uuninpellinnauhoja ja sitte pastoria, aivan kuin suurella luottamuksella odottaen jotain.

Kaikki oli jäänyt kirkkaasti mieleen. Pastori oli sanonut sitte jotain hyvin hiljaa, veljellisesti. Se koski aivan toista asiaa. Mutta ääni oli veljen. Se rauhoitti. Hätääntyneellä oli joku, johon luotti. Hän luotti pastoriin rajattomasti.

Hän alkoi avata sydäntään...

Jumala tuntui silloin olevan hyvin lähellä ja hymyilevän. Koko ajan ajatteli hän siinä poikaansa. Periikö hänkin juomataudin? Sitä ei hän kysy, eikä pastori sitä sano. Mutta Malakias tekee johtopäätöksiä jokaisesta sanasta, äänenvivahduksesta, katseesta. Ja kun Jumala tuntuu olevan lähellä, eikä ollenkaan tuomitse, kättä vain kurottaa, on Malakiaksella lopulta se vaikutelma, että Jumala on antanut anteeksi ja ottanut suojaansa hänen poikansa...

* * * * *

Pastori tuli ovessa vastaan. Hänen katseensa oli hätäinen ja syvästi murheellinen. Kädellään osoitti hän emännän huoneeseen.

Kun Malakias astui sisään, makasi Eliisa vuoteessa ja katsoi tulijaan, harmaissa silmissä syvästi murheellinen, kysyvä ilme. Malakias meni vuoteen viereen eikä silmänräpäykseksikään vilauttanut katsettaan epämääräisyyden luihuille poluille. Eliisa näki sen.

Hän tarttui miehensä käteen ja alkoi hillittömästi itkeä. Malakias laskeusi vuoteen viereen polvilleen.

XI.

Malakias havaitsi elävänsä merkillistä kevätkautta. Melkein joka päivä tuntui joitakin hänen elämäänsä uudestasynnyttäviä vaikutuksia. Ruumiissa ilmeni säännölliset voimistumisen merkit. Ajatusvoima vapautui konttaavasta ja hidastelevasta koteloelämästä, jossa oli ollut paljo aavistuksia, mutta vain harvoin kirkkaita, reippaita, toimintaan ajavia, elämäntekoihin yllyttäviä ajatuksia. Kaunis kevät oli aivan kuin luotu Malakiaksen elämäänheräämistä varten. Kummastuksella huomasi hän, miten auringon ja sateen yhdessä lumesta paljastama, sulattama, kosteuttaan huokuva maa tuntui nyt läheiseltä. Se veti puoleensa, herätti eloon innostavia mielialoja, synnytti viljelysajatuksia ja työhalua. Niinä päivinä, jolloin odotteli liian kosteuden haihtumista voidakseen aloittaa muokkauksen ja kylvön, kävi hän saroilla lakkaamatta. Hänen oli pelloille ikävä. Tuntui kuin olisi ollut hyvin kauan ja kaukana poissa ja palannut taas. Kotonahan Malakias oli ollut, käväissyt myöskin keväisin pelloilla. Mutta häntä oli jo useina vuosina rasittanut työn pelko ja pellon muokkauksen ikävyys. Oli ollut paljon tekemistä kantakirjaoriitten kanssa. Pellon muokkaus sai silloin jäädä rengeille, piioille ja päiväläisille. Mutta kun rengitkin vuosi vuodelta ikäänkuin kuluivat ja typistyivät, jäi käteen vain tynkiä. Sellaisten miesten pellonmuokkauksesta ei tahtonut tulla mitään, sen vuoksi oli isäntäkin ruvennut ikäänkuin häpeemään ja karkuilemaan peltoja. Joka kerta kun keväisin niitä kävi katsomassa, ne tuntuivat äänettömästi valittavan ja nuhtelevan... Jokaiselta erikseen oli kuuluvinaan kuin sairaan uikutusta. Kylvämään hänen täytyi ahtaastakin mennä, milloin ei saanut isävaaria sinne houkutelluksi. Mutta silloin tunsi olevansa kuin vieraassa työssä; pääasiaksi tuli, että joutui nopeasti pois. Kun myöhemmin kävi katsomassa orasta ja sittemmin laihoa, tuntui sydänalassa aina kaiverrusta, joka oli yhteydessä omantunnon soimauksen kanssa. Pellolle meni aina tietoisin vaatimuksin ja odotuksin että siellä pitäisi nyt olla hyvä laiho. Mutta joka vuosi vika uudistui: laiho heikkoni, pelto otti yhä runsaammin kaikenlaista rikkaruohoa. Isäntä-Malakias sai kävellä pientareitaan kuin varkain ja peläten, ettei laiho ala ääneen valittaa, ohdake ja pilliäinen loistavassa komeudessaan pilkata ja huutaa. Se oli kaikki syyllisyydentuntoa.

Niin tuli hän usein takanasilmin. Matkalla kotiin menivät jo oriit mieleen. Joku saattoi kotona odottaa tammansa kera. Ikävä mieli meni. Ori lauloi kuin kukko. Sen maine oli laajalta tunnettu. Siihen yhtyi lukemattomia muistoja ja tuttavuuksia. Mielikuvat karkasivat rasittumasta pois pelloilta astutuksiin, kilpa-ajoihin ja hevosnäyttelyihin.

Se oli aivan eri maailma. Kyllä sielläkin oli maamiehiäkin, oikeita tukevia pellonmuokkaajia. Mutta Malakias oli vain hevosmies. Ja sillä hän itseään lohdutti, kun ohdakkeen mahtava, komea punapäinen harjaskukka kohotti päänsä yli ohrantähkäin ja tervehteli tutuksi tehden ja ollen olevinaan.

Mutta nyt. Malakias oli kuin pellon lumoissa. Työhalu pakotti päivä päivältä voimistuvissa jäntereissä. Mieliala asusti maanviljelysaskareissa, ja hevosharrastusta vastaan tunsi melkeinpä suoranaista vastenmielisyyttä. Omituinen sattuma sekin, ettei hevostuttavia ollut pitkään aikaan käynyt talossa. Ne kaikkosivat silloin, kun Malakias sairastui. Eivät tulleet edes katsomaan, antoivat ystävän olla oman onnensa nojassa. Eivätkä sittenkään, kun hän parantui, kiirehtineet. Kun ei ollut kenen kanssa puhua hevosista, vieraantui. Isäkin oli niin vanhanaikainen, ettei hänenkään kanssaan huvittanut. Oli aikoinaan kyllä ollut ahkera hevosvaihtaja hänkin ja muisti puhua kaupoistaan. Mutta Malakias katsoi hevosvaihdon kuuluvan muinaisiin asioihin ja nauroi sellaiselle. Joose oli niin yksinkertainen ja saamaton, että kiroili Pojua, kun se on muka niin raju, ja siis pelkäsi. Ei niiden kanssa viitsinyt. Lähi naapuri oli raittiusmies, eikä Malakiaksella ollut hänen kanssaan yhteistä. Muut kyläläiset ilmeisesti eivät olleet oikein vielä selvillä, milloin Kirsiin sopii mennä.

Malakias siis sai elää yksin kotiväkineen, vieraantua hevosasioista ja kauniin keväimen kera lipua lähemmäksi maata, taloutta ja perhettään.

Sen jälkeen kun pastori Rapinen oli käynyt, oli tapahtunut aviopuolisoiden kesken ikäänkuin äänetöntä lähentymistä. Asiasta ei tosin puhuttu, mutta Malakias havaitsi, että Eliisassa oli tapahtunut muutos. Kun silloinen itku oli loppunut, oli hän lähtenyt askareilleen ja katsonut merkillisellä tavalla suoraan Malakiasta silmiin. Ja Malakias oli vastannut katsomalla, tietämättä tulisiko hymyillä vai osoittaa huolta.

Tottumus kiteytyi nyt tälle pohjalle. Päivä meni toisensa jälkeen. He alkoivat puhua ja neuvotella keskenään. Malakias, jossa jo oli alkanut tapahtua hiljainen tasautuminen, elämäntunto kun etsi aivan itsestään viihtymystä maatöistä, viljelyssuunnitelmista ja kuvitelmista, talousaskareista y.m.

Mutta kaiken tämän taustalla oli poika, pikku Iiska, joka päivä päivältä valloitti isän sydämen yhä ylivoimaisemmin pelkällä tallustamisellaan, huudollaan, naurullaan ja jutuillaan, olemassaolollaan. Tähän tuli nyt lisäksi äänetön mutta syvästi tunnettu rauha vaimon kanssa. Samalla tuntui kevättään elävässä, uudestaan elämälle syntyvässä sielussa, kuin entisyys kokonaisuudessaan, myöskin se raskain, olisi alkanut sulkeutua muistojen takalistoille. Samalla hänessä rakkauselämä elpyi merkillisesti samanmuotoisena kuin aivan nuorena, jolloin Eliisan tuli tuntemaan ja omisti hänet.

Eliisa oli sikäli muuttunut myöskin, että hän oli uudelleen voittanut itsensä ja ruvennut katsomaan miestään silmiin. Tämän silmistä olikin kadonnut pitkäaikainen verestys. Tummat renkaat olivat vaalenneet ja pussit hävinneet. Silmästä löysi taasen Malakiaksen vilpittömän katseen. Siitä oli alkanut hävitä aikaisempi arkuus, juoppoudenaikainen luihuus ja sijaan oli ilmestynyt se sama miehuullinen, itsetietoinen tirkistys, jonka Eliisa tunsi niin hyvin "sankari-ajoilta". Eliisa ei huomannutkaan, miten hän suli, talttui ja taipui tämän katseen edessä ja lipui hiljoilleen lähemmäksi miestä, jonka aviorikollisuus samalla himmeni eikä enää ollut joka näkemä silmäin edessä.

Häntä vaivasi kohtaus pastorin kanssa. Luonne, joka oli järjestelmällisesti kätkenyt sydämeensä ja kantanut yksin kohtalonsa ja surunsa, kärsi siitä, että verrattain vieras mies oli saanut tilapäisesti kurkistaa hänen sieluelämäänsä. Mutta siitä huolimatta mitään vihaa ei hän saattanut tuntea. Pikemminkin hän kaipasi uutta keskustelua, niin vaikealta kuin tuntuikin miten voisi löytää sopivan keskusteluaineen ja estää pappia tulemasta liian lähelle, pyhitetylle alalle.

Omituista kyllä, se valtaava tuska, minkä Eliisassa synnytti pastorin selitys juomahimon perinnöllisyydestä, hellitti muutamien päivien kuluessa. Pelko, että hirveä perintö seuraisi Iiskalle, ei ottanut oikein vakaantuakseen. Äitinä hän ei sitä ajanpitkään saattanut uskoa, vaikkakaan ei päässyt sen mahdollisuusoletuksesta. Tämän helpottavan sieluntilan aiheutti ilmeisesti myöskin se, että suhde pojan isään, Malakiakseen, oli taas oleellisesti muuttunut, että Malakiaksen taloustoiminta, hänen raitistumisensa ja reipastumisensa herätti aivan uusia elämän kevättunnelmia, joiden rinnalla kaamea pelko pojan kohtalosta, joka juonti alkunsa siitä menneestä kurjuudesta, ei voinut vallata mieltä. Sillä poika oli hänelle niin rakas, se oli hänen ainoa todellinen jumalansa, jota hän äskeisinä kovina aikoina katsoi, halaili, vaali ja kasvatti _voittaakseen_ kuolettavan elämäntuskan. poikansa elämälle. Tässä elämän keväisen nousun uudessa vaiheessa oli siinäkin Iiska keskuksena. Jos hänen olisi pitänyt ajatella ja pelätä yhä, että pojassa ehdottomasti uusiutuu isän tauti, hän ei olisi voinut ensinkään tuntea tätä kevättä, vaan olisi painunut suruunsa.

Mutta nyt oli tarina juomahimon ja sitä mahdollisuutena seuraavan juoppohulluuden periytymisestä Iiskaan muuttunut näissä sopivissa olosuhteissa äidille elinvoimaa lisääväksi kannustimeksi taistelemaan sellaisen mahdollisuuden toteutumista vastaan. Ja hän taistelisi!

Vielä ei oikein tajunnut, mitä muutoksia hänen ajatusmaailmassaan oikein tapahtui. Mutta sen saattoi huomata, että mieheen äskettäin kohdistuneen ylenkatseen kylmä, harkittu voima siirtyi tukemaan vihaa, joka yhä selvätajuisempana kohdistui viinaan ja sen kanssa yhteydessä oleviin seikkoihin. Hänen mielessään eli tässä suhteessa yksi ainoa voimakas ajatus: Iiska ei tulisi saamaan huuliinsa pisaraakaan viinaa niin kauan kun hän sen voisi estää. Pojan hän opettaisi tietämään, mikä erikoisvaara juuri häntä viinan nauttimisen kautta uhkasi. Hän antaisi poikaa opettaa sellaisten, jotka ymmärtävät.

Siten saavutti äiti sielussaan joltisenkin välirauhan.

* * * * *

Kauraa kylvetään. Malakias oli aamuvarhaisesta Joosen kera äestänyt. Sitten oli Malakias alkanut kylvää. Työ tehtiin nyt perusteellisemmin kuin moneen vuoteen. Miina, palvelustyttö, oli tullut myöskin peittämään.

Naapureita oli pelloillaan. Ainoastaan eräs lähi saroista makasi vielä koskematonna. Se oli Malakiaksen erään juomatoverin oma.

Aurinko paistaa kirkkaalta, viileältä taivaalta. Kuuluu yhtaikaa monen näkymättömän kiurun loistava viserrys. Pelloilta sattuu korvaan milloin äestävien tyttöjen laulu, milloin kimakka nauru, kisaileva huuto, hevosta kiirehtivä tai haukkuva toruminen. Kylväjät liikkuvat arvokkaina, väkäisinä, työntävät maahan siementä.

Malakias huomaa tämän kaiken. Hän keksii olevansa nyt taas kyläläisten rintamassa, elimellisesti mukana, parhaitten joukossa. Mieleen vilahtaa tuskainen, painostava häpeäntunne viime keväältä. Kylvö oli jäänyt myöhälle. Hän ei viitsinyt, teki syyksi ettei joutanut. Kun ei sattunut saamaan muitakaan kylvämään, täytyi vihdoin itse. Mutta se oli jo niin myöhään, että eräitten toisten oli oraalla, ja häntä hävetti.

Nyt sitä vastoin. Äsken kävi muuan naapuri, joka kylvi sarallaan, katsomassa. He puhuivat aivan kuin entisaikaan, silloin, jolloin hän ei vielä kevättään tarvinnut oriille ja juopottelulle.

Tämä kaikki oli elämää. Hän vihelsi. Muisteli mitä lauluja osaisi. Ja niitä tuli mieleen rivittäin.

Tämä sarka alkoi lähetä loppua. Sitte toiselle. Miten hän nyt voi hyvin! -- Kello talon katolla soi. Joko nyt on päivällisaika? Todellakin. Sepä hauskaa.

-- Laske siihen valjaat, Miina, ja mennään syömään. -- Hoi Joose! Syömään.

-- Jaa-hah!

Malakias astui Miinan hevosen luo. Se oli ruskea tamma. Varsa oli jo parin kierroksen ajan alituiseen kurottanut turpaansa emon nänneihin, mutta kiire ajo oli estänyt onnistumasta. Kun tamma nyt pysähtyi, oli varsalla niin kiire, ettei Miina tahtonut ehtiä valjaita pudottaa. Hän hätisti varsaa pois. Tamma katsoi pitkään ja kutsuvasti. Varsa jo kikatti ilmi tyytymättömyyden. Emo sanoi: hö-hö. Silloin jo aisakin oli poissa tieltä. Varsa otti osansa. Malakias taputteli tammaa ja puhui mielistellen. Tamma katsoi viisailla silmillään hyväksyen.

-- Mene vain, sanoi isäntä Miinalle. Minä tulen tamman kanssa, kun varsa saa enimpään hätäänsä.

-- Kiki, kiki nyt. Tyttö taputti varsaa hellästi ja meni.

Kaikilta saroilta liikkui kylvöväki kylää kohti. Kuului iloista hälinää, huutoja ja leikinlaskua.

Isoisä ja Iiska tulivat vastaan kujassa. Iiska työnsi edellään vanhaa, piikitöntä haravaa ja lauloi. Isoisä asteli viivytellen pojan jälessä, imi piippuaan ja myhäili. Heti kun isä tuli tamman ja varsan kanssa, heitti Iiska haravakulunsa, koko huomio kiintyi varsaan. Poika yritti sekaantua jalkoihin, mutta isä tempasi syliinsä. Iiska sai hyväillä varsan kaunista päätä, taputella poskea ja turpaa ja yrittää sormellaan koskettaa sen silmääkin. Tamma pysähtyi katsomaan, sai hyväilyn isännältä ja oli rauhallinen. Isoisä kysyi kylvöksestä ja ilmaisi hyvänmielensä, kun kuuli miten pitkälle on ehditty.

Kun tultiin pihaan, tuli Eliisa aitasta leipiä käsivarrellaan ja heiluttaen kädessään suurta avainta. Tukka oli huivittomassa päässä löyhtynyt väkkärältään ja muuan valtainen suortuva hulmahti somasti. Jalka astui joustavasti ja vartalo notkahti. Hän pysähtyi, katsoi kujaan, kun sieltä tuli väki. Kasvot olivat hiessä.

Malakias näki jo kauas miten hän hymyili ja katsoi. Kun Eliisa nousi tuvan portaita, näki Malakias vain sen, miten hän nousi. Isä puristi yhä varsan kera lepertelevää poikaa rintaansa vasten ja ajatteli: saapa nähdä tuleeko Eliisa takaisin pihalle, kun saa leivät tupaan? Ellei, vie hän Iiskan sylissään äidilleen ja sanoo terveisiä pellolta...

Mutta samalla jo Eliisa ilmestyikin takaisin rappusille...

XII.

Vainiot hulmahtelivat hienossa kesätuulessa. Joka soppi oli täynnä auringonpaistetta. Aurinko ei vielä paahtanut, se huokui vain elämää. Alkukesä oli niin terve, että se kuullosti oikein hihkuvan olemassaolon ja luomisen riemussa.

Malakias Kirsi oli tehnyt työtä. Hän tunsi olevansa nyt juoksevan elämän tasalla, saavuttaneensa useitten vuosien menetykset.

Hän rasvasi itse kirkkorattaita. Niitä, joilla ajettiin emännän kanssa vuosia takaperin. Kilpa-ajorattaat saivat ruostua vajassa nyt. Malakiaksella ei ollut mitään erityistä halua niihin. Muistaessaan ettei kirkkorattaita käytetty koko viime kesänä, eikä emäntä ollut kilparattaillakaan missään, kävi sielun läpi kiusaava vihlaus. Mutta se asettui kohta. Nyt oli muutenkin korjattu niin paljo laimiinlyötyä ja luhistunutta. Malakias tempasi pyörästä. Se huilasi iloisesti. Äsken oli Malakias itse puhdistanut rattaat savesta ja ravasta. Sylinahka oli vielä pyyhittävä.

Tallista kuului Pojun terävä kauranpureminen, Oriillekin oli viime vuosina riittänyt vain harvoin kauraa. Ihminen tunsi korvallaan, miten oriin kaura-intohimo kuohahteli, miten se himoiten ja ahnehtien puri ja tuntui nauttivan oman hampaansa erinomaisesta käyttökelpoisuudesta.

Malakias kävi panemassa takin päälleen. Eliisa puki. Iiska tallusteli valmiina. Isä-Siimon hyräili virttä. Palvelustyttö siisti tupaa, eteistä ja portaita ja lauloi. Malakias näkee ja tuntee tämän kaiken. Hän on tämän elämän keskus. Jos hän juo, asuu epäjärjestys tässä. Piika ei lakaise sunnuntaiaamuksi _noin_. Hänen huulensa ovat pitkällään, hän ajattelee: mitähän _tällaisen_ talon on väliä. Ja Eliisa on vihainen, ei puhu mitään. Hän ei edes käske piikaa. Eikä isä hyräile. Vain Joosen ääni kuuluu, mutta hän kiroilee. Samalla joku kolisee, joku vinkuu, Iiska itkee, tuulikin on kylmää -- --

Nyt on kevätkesäinen sunnuntai-aamu. Eliisan silmässä on loistoa, pää on pystössä, hän taas tuntee olevansa olemassa! Malakias on ylpeä Eliisasta. Sielu on täynnä onnea, samassa sen yli kuitenkin tuntuu kulkevan kuin havauttavana tummana pilvenä entisyyden muisto. Vaan hän työntää sen syrjään. Panee Pojun puihin.

Orikin on iloa täynnä. Kaikki istuvat rattaille. Eliisa antaa tytölle viime käskyjä, tyttö vastaa lupauksin. Vanha Siimon istuu rappusilla ja myhäilee, houkutellen Iiskaa jäämään kotiin. Iiska huutelee ylpeitä kieltojaan, on olevinaan mies, valmistuu Pojua ajamaan äitinsä sylistä.

Poju hölkkää kartanokujassa. Notkanteissa tempovat vieterit. Iiskalla on iloa. Hän huutaa, vaatii suitsia. Vanhemmat nauravat.

Käännytään maantielle. Se on suoraa, sileätä. Tuolla kilometrin päässä on metsä, johon tie sukeltaa. Poju korskahtaa pari kertaa, lautanen alkaa tuutia. Kavio kapsaa tahdissa, laulaa. Harja hulmuaa. Kaunis pää keinuu tasaisesti ja nauttien kuin lumpeenkukka joenpoukaman hiljaisessa aallokossa.

Eliisalla on poika sylissään. Hän puristaa lasta yhä varmemmin. Yrittää hieman arastamaan -- pitkästä ajasta. Mutta samalla nousee riemuntunne, ei yllättäen ja purkautuen, vaan malttavana, täyteläisenä. Se tuo elämään keveyttä, nostattaa kuin siiville.

Pojun lautaset tuutivat, korvat vakaantuvat sojoon, harja hulmuaa, pää keinuu, kavio laulaa. Silmä varastautuu joka havainnon välissä suitsia piteleviin käsiin. Rauha valtaa: ei ole hätää! Miehen nyrkeistä on pehmeä, veltto, ympyräinen pöhötys poissa. Ne ovat nyt karkeat, ahavoituneet, lujat. Eliisa katsahtaa salaa syrjäsilmällä Malakiasta. Miehuuden ruso tummentaa nyt lujaa poskea, poissa on pöhötyspussi, poissa arka, pälyilevä, anteeksipyytelevä epävarmuus. Eliisa tuntee, miten keväinen elämä hänen sielussaan juurtuu ja varmistuu. Ja vaikka mieleen menee se pahinkin, hän pääsee pelkällä pienellä sielunpistoksella, mutta tuntee heti voittaneensa.

Metsäinen taival on lopussa. Alkavat laajat vainiot ja kylät. Malakias antaa Pojun käydä. Miten se käy! Heittää jalkaa kuin leikiten, pälyy ympärilleen kuin riemuiten näkemistään. Yrittää katsoa joskus taakseen, rattaille, vallaton leikki kauniissa silmissä ja korvissa kuulteleva, herkkä vire. Rattailla olevat näkevät tuon kaiken, juttelevat ja nauravat.

-- Poju, Poju! kuiskaa Eliisa.

-- Poju-Poju-Po-ju-Poju, loppumattomiin Iiska.

Ympärilleen pelloille katselee Malakias. Hän arvostelee miten on kylvöt tehty, miten maa muokattu, kuka on ehtinyt aiemmin, ken vähän myöhästynyt. Hänen mielenkiintonsa on nyt kokonaan kylvöasioissa. Talouselämä on jollain tavalla ilmestynyt hänen eteensä ja paljastanut elämänarvoja, joiden olemassaoloa hän ei ollut aavistanutkaan. Siitä on silmä saanut uuden terävyytensä, siitä usko ja voima valloittaa takaisin Eliisa.

Sivuutettiin tuttuja jalkalaisia. Muuankin vanhahko mökkiläinen, Sirkki, siinä meni, jalka jo luuvalon onnuttamana, virsikirja kainalossa, akka perässä kahden metrin matkassa. Tervehtivät akalle. Akka vastaa. Sirkkikin kääntyy. Kasvoille ilmestyy iloinen vivahdus.

-- Ka, tuttuja, päivää!

-- Hyvää päivää, vastaa Malakias. Ottaisin rattaille, mutta ei näihin nykyaikaisiin sovi... pieniä ovat.

-- Ei niihin sovi, sanoo Sirkki. Ne ovat samanlaisia kuin vanhanajan vieterit. Turkulaiset olivat hyviä. Noo, ei tässä mitään, kävellään.

-- Kohtapa tässä ollaankin kirkolla, kilottaa Sirkin Liisa ilman vähintäkään katkeruutta äänessä.

Pariskunta oli kaukaa periltä. Heidän kotitiensä kulki ohi Kirsin.

-- Tulkaa meille lepäämään, kun kirkolta palaatte! huusi Eliisa.

Kiittelivät ja lupasivat. Ori alkoi juosta. Ihmisiä oli yhä tiheämmin tiellä, tuttuja ja vieraita.