Part 5
Mainitusta mordvalaisesta rukouksesta ilmenee pelko, että ihminen tavalla tai toisella voi loukata vesiemoa. Veden uskotaan vihastuvan, jos vedennoutaja likaa vettä tai läiskyttää sitä vaatteilleen. Ennen kaikkea tulee vesillä olla hiljaa, ei saa huutaa eikä riidellä. Kielsihän vanha Väinämöinenkin "vesillä viheltämästä, lainehilla laulamasta". Rangaistukseksi vesi hukuttaa ihmisen tai lähettää taudin. Niin pian kuin tsheremissi huomaa olevansa veden vihoissa, menee hän tietäjän luo, joka tutkii, mistä vedestä tauti on tullut, ja neuvoo, mitenkä "vihastunut vesi" on lepytettävä. Tavallisesti toimitetaan aluksi vain lupausuhri siten, että sairas viskaa asianomaiseen veteen vähän ryynejä, kananmunan tai muuta syötävää, pyytää anteeksi, että on joutunut vettä tavalla tai toisella pahasti kohtelemaan, sekä lupaa myöhemmin toimittaa veriuhrin. Uhriteuraana on tällöin sorsa tai muu vesilintu, joskus teeri tai vuohi. Uhri teurastetaan ja keitetään itse veden partaalla. Luut sekä pieni pala jokaisesta jäsenestä heitetään veteen.
Myöskin liedellä palavan tulen luonnonihminen elävöi. Tsheremissi sanoo: "Tuli on ihmisen ystävä; se lämmittää tuvan ja kypsyttää ruuan. Tyynellä mielellä ollessaan se palaa rauhallisena, mutta kun se saa syyn suuttua, se kiihtyy vimmoihinsa, karkaa liedeltä, polttaa tuvan ja kylän." Syyn suuttua tuli saa siitä, että ihminen saastuttaa sitä sylkemällä lieteen tai kohentamalla tulta likaisella kepillä. Myös haavoittamalla sitä terävin asein, paiskelemalla puita liedellä tai torumalla tulta tuhmin sanoin voi sen saada raivoihinsa. Luultavasti on tulta jo ihmiskunnan lapsuuden ajoista asti pyhitetty. Tavallisin rangaistus, minkä ihminen luonnonkansojen käsityksen mukaan saa tulta loukattuaan, on tauti. Pohjois-Siperian ynnä monet muut kansat sanovat tulenvihojen olevan ihotaudin. Tällöin tulelle uhratessaan tsheremissi sanoo: "Anna anteeksi, tuliemo, ehkä olen sylkenyt sinuun tai loukannut, liannut sinua. Tee minut jälleen terveeksi!" Ostjakit uhraavat tulelle punaisia, mongolit keltaisia, siis tulenvärisiä nauhoja ja tilkkuja. Pahin tulen tuottama onnettomuus on tietenkin tulipalo. Tsheremisseillä on tällöin tapana kiertää palava paikka sekä uhrata "tuliemolle" musta kana tai mustan lehmän maitoa. Samalla anotaan, ettei "tuliemo" vihastuisi eikä tuhoisi kylää, vaan varjelisi ihmisiä vastedeskin tulipaloilta. Virolaiset ovat heittäneet tulipaloon mustan, elävän kanan. Useat kansat, m.m. indo-iranilaiset, ovat pitäneet tulenjumalaa uhrien välittäjänä, joka vie perille varsinkin taivaanjumalille osoitetut uhriantimet.
Tulenjumala, "emo"- tai muista nimityksistä huolimatta, ei alkuaan ole muu kuin itse elollistettu tuli. Muinaispersialaisten tulenjumala Agni (= lat. ignis, venäl. ogon) merkitsee alkuaan vain tulta. Mordvalaiset sanovat: "tuliemo leimuaa". Ostjakit puhuvat "monikielisestä tuliäidistä". Tsheremissi rukoilee: "Tuliemo, sinun savusi on pitkä ja kielesi terävä." Tulen väri kuultaa myös suomalaisesta loitsusta:
"Tulen isä, tulen emä, tulen isä kultahattu, tulen emä kultasäpsä, tulen lapset kultarinnat."
Suomalaisten käsityksen mukaan "tulenväki näyttäytyi säestävinä salamoina ympärillä aina tapausten edellä". Virolaiset ovat uskoneet tulenhaltian ilmaantuvan eläintenkin muodossa varsinkin tulipalon enteenä. Niinpä on piakkoin palavan rakennuksen yläpuolella nähty illan hämärässä häilyvän tulinen kukko tai kissa.
Kotilieden pyhyys ilmenee tavasta kantaa tulta, kekäleitä tai tuhkaa vanhasta kodista uuteen kotiin. Tämä tapa, joka indogermaneilla on ollut yleinen, ei ole suomalaisillekaan kansoille ollut tuntematon. Kotilieden tulta vaalittiin, sillä sytytettiin uhritulet, eikä se saanut sammua. Jos se itsestään sammui, oli se onnettomuuden enne. Roomalaisilla paloi valtion liedellä ikuinen Vestantuli. Kuitenkin kauan aikaa palaessaan tulen voima hyvin yleisen käsityksen mukaan heikkenee. Monissa maanosissa on tapana ainakin kerran vuodessa virittää "uusi tuli" kahta kuivaa puuta toisiaan vastaan hankaamalla. "Uudella tulella" uskotaan olevan erikoinen puhdistava taikavoima. Kesän kuumimmillaan ollessa itäiset tsheremissit sammuttavat sovittuna päivänä tulet kylän jokaisella liedellä, tekevät kitkatulen ja virittävät jonnekin kylän ulkopuolelle nuotion, jonka yli ihmiset juoksevat, vieläpä ajetaan karjakin tulen läpi. Karjan ajamisen helpottamiseksi käytetään kokkopaikkana niitylle johtavaa porttia, johon suojelevassa tarkoituksessa sidotaan pihlajanoksia. Nuotiosta, joka tavallisesti palaa pari kolme vuorokautta, kantaa kukin talokas kekäleillä "uutta tulta" kotinsa liedelle savustaen samalla myös karjapihan. Meksikonlahden intiaanit sytyttävät "uuden tulen" kesällä viljan valmistuttua viettäessään uudenvuoden juhlaa. "Uusi tuli on uuden elämän ja uuden vuoden vertauskuva."
Herodotos kertoo muinaisten persialaisten alkuaan palvoneen jumalinaan ainoastaan taivasta, aurinkoa ja kuuta, maata ja vettä, tulta ja tuulta. Kehittyneemmillä intiaaniheimoilla tavataan aivan samat luonnonilmiöt palvonnan esineinä, ja samat ovat olleet meidänkin maataviljelevien heimolaistemme pääasiallisimmat elottoman luonnon jumalat.
Elottomaan luontoon liittyvät läheisesti myös ihmiskäden valmistamat esineet.
IHMISKÄDEN VALMISTAMAT ESINEET.
Ei ainoastaan luonnon ihmeelliset ja salaperäiset voimat ja ilmiöt, vaan ihmiskädenkin valmistamat esineet luonnonihminen elollistaa. Tsheremissistä on hänen vanha _asuinrakennuksensa_, kota, samoinkuin myöhemmin käytäntöön tullut tupa, aivan kuin elävä olento, jota hän puhuttelee ja jonka hän uskoo ymmärtävän ihmisen tarpeet. Uuteen rakennukseen asettuessaan hän pyytää tuvaltaan menestystä: "terveyttä, hyvinvointia suo, perheonnea anna". Rakentaessaan itselleen asunnon hän asettaa kolmeen rakennuksen nurkkaan rahaa uhriksi, "jotta tupa pysyisi rahallisena". Hyvin voidessaan rakennus "elää", hävittämällä sen voi "tappaa".
Mordvalainen nimittää rakennustaan, sitä palvoessaan, "kotaemoksi" tai "kotaherrattareksi". Tällaiset nimitykset eivät tarkoita muuta kuin itse eläväksi olennoksi kuviteltua asuntoa. Se ilmenee selvästi esim. seuraavasta mokshalaisesta loitsusta: "Kotaherratar, anna hänelle anteeksi, joka on sinut rakentanut ja joka sinua lämmittää." Samoin todistaa sitä ersäläisessä loitsussa sellaiset sanat kuin: "Kotaemo, ylhäällä on niinenkuoresi (katto on näet niinillä katettu), alhaalla ovat hirtesi."
Tsheremissi puhuu _kodan ja tuvan sielustakin_ (ört). Samoinkuin ihmisen sielu saattaa tuvankin sielu lähteä olopaikastaan. Kun tuvassa riitelee, huutaa, polttaa paljon tupakkaa tai pitää tupaa likaisena, lähtee "sielu". "Sinä karkoitat tupani sielun", sanoo tsheremissi, kun joku rikkoo rauhaa hänen kodissaan. Kun sielu on lähtenyt, ei tupa enää ole "iloinen", "elämä siinä alkaa käydä raskaaksi" ja "rakennus turmeltuu". Rakennuksen yöllä ryskyessä tsheremissi sanoo "tupasielun" sitä "liikuttavan". Autioissa, asumatta jääneissä rakennuksissa ei ole "sielua". Rakennuksen sielu ei alkuasteella saata pukeutua määrättyyn ilmenemismuotoon, vaan on, kuten tsheremissit sanovat, ainoastaan tuvan "menestys", "ilo" tai "hyvinvointi". Epäilemättä sama alkuperä on sillä inkeriläisten kodinhaltialla, jota "ei tehty, eikä tuotu, vaan oli itsestään". Kun kerran rakennuksen "sielun" eli _haltian_ uskotaan voivan ruumiistaan irtautua, ei ole kumma, jos vähitellen syntyy ajatus, että se, kuten sielut yleensä, toisinaan voi näyttäytyä näkyvässäkin, esim. jonkin kotieläimen, kuten koiran tai kissan muodossa. "Soikkolan Venakontsassa sanottiin haltian nähdyn iltahämärässä koirana naatalaan (hirsisalvos pirtin uunin alla) menevän." "Moloskovitsan Rollokassa puikkelehti kerran haltia riihessä tanssivan väen jaloissa kirjavana kissana, sekä pakeni hetken kuluttua kisapaikalta kaivolle. Riihi paloi heti sen perästä." Yleensä ei rakennuksenhaltian näyttäytyminen ole hyvä enne.
Rakennuksenhaltian puoleen käännytään usein rukouksin, harvemmin uhrein. Inkeriläisillä on tapana tervehtiä sitä aamuin ja illoin. "Kun aamulla tullaan ensi kerran huoneeseen, on haltiaa tervehdittävä sanoilla: hyvää huomenta, huoneenhaltia! Näin voitetaan haltian mielisuosio päivän ajaksi. Tuollaiseen tervehdykseen tulee heti haltian vastaus siten, että huoneessa kuuluu pieni rusahdus -- se on haltian puhetta anelijalle. Illalla maata mennessä on samaten hänen puoleensa käännyttävä, että hän antaisi onnea levon ajaksi ja varjelisi talon omaisuutta kaikelta vahingolta, silloin kun ei omistajan silmäkään ole siitä vaaria pitämässä." Ei myöskään ole hyvä asettua rakennukseen asumaan haltian mieltä tiedustamatta. "Jos meni uuteen taloon asumaan, vaikka vain yhdeksi yöksi, oli huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos silloin huoneessa raksahti, oli se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut, oli paras pyörtää."
Paitsi rakennusta perustettaessa suoritettua uhria ovat rakennuksenhaltialle osoitetut teurasuhrit harvinaisia. Huomattava ominaisuus suomalaisten ja Suomen ruotsalaistenkin talonhaltiassa on se, että "se ei tarvinnut koskaan ruokaa". Yleinen on sitävastoin asuntomaan haltian musta uhri, jolloin teuraan luut kätketään asuntomaan multaan. Käsitys, että kodinhaltian uhreihin voivat ainoastaan oman perheen jäsenet ottaa osaa, johtunee perhekunnan suojelushaltiain, n.s. kotijumalien uhreista.
Varsinaisen asuinrakennuksen ohella saattaa muillakin rakennuksilla, kuten läävällä, riihellä, saunalla ja metsätuvalla, olla haltiansa. Merikansat puhuvat laivankin haltiasta. Kaikki kehittyneemmät rakennustenhaltiat näyttäytyvät etupäässä ihmisenmuotoisina. Kuitenkin voi niissä olla jotakin itse rakennusta muistuttavaa. Niin on esim. kirkonhaltia itse kirkon korkuinen. Rakennuksen väriä muistuttaa kodinhaltian näyttäytyminen harmaissa pukimissa. Usein asunnonhaltia sulautuu yhteen perhekunnan kotijumalien tai isännän suojelushaltian kanssa.
Mutta kokonaisella rakennusryhmälläkin voi olla sitä suojeleva haltia. Mordvalaiset palvoivat koko kylän haltiaa, "kylänjumalaa". Itämailla oli kaupungillakin jumalansa. Sellainen oli esim. Assyrian pääkaupungin Assurin jumala, jolla oli sama nimi kuin itse kaupungilla.
Luonnonkansat elollistavat lisäksi kaikenlaiset _aseensa, työkalunsa, astiansa_ y.m. Guinean Pangwe-kansa "ei pidä työkalujaan ainoastaan pelkkänä aineena, vaan olentoina, joilla on elinvoimaa, mikä ilmenee niiden aikaansaannoksesta". Ewe-neekerit palvovat kuokkaa, meksikolaiset kauppiaat matkasauvaansa ja muinaiset Kreikan sankarit jumaloivat keihästään. Lappalaisista on vanha tieto, jos siihen voimme luottaa, jossa kerrotaan, että kun he "nuijalla kukistivat otuksen, he jumaloivat nuijaa, ja kun he kivellä tappoivat pedon, niin he palvoivat kiveä".
Tsheremissin käsityksen mukaan eivät sellaiset esineet kuin vene, veräjä, ovi, kirves, aura, sirppi, värttinä, kuppi, lusikka, peili ja virsut ole ainoastaan eläviä, vaan myös tuntevia ja tajuavia olentoja. Hän puhuttelee kutakin kuin työtoveria, ja kun ne ovat häntä aikansa palvelleet, ei hän niitä särje eikä polta, sillä sellaista menettelyä hän pitää halpamaisena, vaan jättää ne rauhaan. Niin esim. kun vanha veräjä ei enää kykene toimittamaan virkaansa, hän nostaa sen paikoiltaan jonnekin lahoamaan. Samoin hän tekee vanhalle, vuotavalle veneelle. Sitäkään ei särjetä, päivätyönsä tehtyään se saa rauhassa levätä. Loppuunkulutetut virsut sidotaan yhteen ja ripustetaan jonnekin takapihalle, missä niitä monesti näkee useita yhdessä mätänevän. Tuleen ei niitä saa heittää eikä niitä sovi hakata palasiksi. "Virsu on palvellut ihmistä, suojellut hänen jalkaansa ja kuljettanut häntä." Siirtäessään jalkineensa "lepoon" tsheremissi lausuu: "No, virsut, olette minua palvelleet, jaloissani olette ajelehtineet, nyt kulutettuani teidät ripustan hyvään paikkaan, levätkää nyt ja olkaa rauhassa." Kun kuppi tai puulusikka on aikansa ihmistä palvellut, käytetään sitä vielä joku aika muistojuhlissa vainajia varten; senjälkeen se asetetaan jonnekin ullakolle, jotteivät lapset sitä saa. Pannessaan vanhan astian tai lusikan syrjään tsheremissi puhuttelee sitä sanoen: "Meitä olet palvellut, ruokkinut ja juottanut, myös vainajia olet ruokkinut, olkoon tämä paikka sinulle rauhallinen levätä." Katsellessaan kuvaansa peilissä tyttö suutelee peiliä ja sanoo, kuten jo olemme maininneet: "Älä ota muotoani." Näin ovat talous- ja tarve-esineet tsheremissikodissa aivan kuin eläviä olentoja, senvuoksi ei niitä myöskään mielellään vieraalle luovuteta.
Osaksi johtunee yllämainittu huolenpito ja varovaisuus, varsinkin mikäli se koskee jalkinetta, työasetta ja ruoka-astiaa, siitä, että itse ihmisen sielu on siihen hyvin läheisessä suhteessa.
Joskus uskotaan elollistetun esineen tarvitsevan ravintoakin "voimakseen". Muinaiset viikingit voitelivat surmatun ihmisen verellä uuden laivansa emäpuun. Karhun verellä, jota lappalaiset pitivät hyvin taikavoimaisena, he voitelivat toisinaan "kotaa kannattavat puut ja oven". Vielä keskiajalla oli Europassa tapana uhrata eläviä ihmisiä tai eläimiä linnojen, siltojen y.m. perustukseen, "jotta ne tulisivat vahvoiksi ja kestäviksi". Volgan suomalaisillakin näyttää olleen tapana uhrata ihminen vesimyllyä perustettaessa. Siperialaiset shamanit voitelevat teuraanverellä noidanpukunsa sekä rumpunsa, jota he pitävät jumalallisena olentona.
Tällaiset esimerkit ovat omiansa valaisemaan kysymystä, miksi ihminen yleensä on alkanut uhrata luonnonhaltioille. Jotkut uskonnontutkijat olettavat, että tämä omituinen tapa on vainajainpalvonnasta peräisin; vielä kuoltuaan näet ihmisen uskotaan tarvitsevan ravintoa. Tällainen lieneekin osaksi asianlaita. Kuitenkin kun tiedämme, että ravinnon nauttiminen on luonnonihmisen käsityksen mukaan etupäässä voiman eli paremmin sanoen sielunvoiman hankkimista, ymmärrämme, että luonnonilmiönkin ja -esineen voimaa voidaan uhreilla kartuttaa. Lappalaiset voitelivat verellä ukkosjumalan vasaran, ilmeisesti jotta se tulisi tehokkaammaksi, ja samaten "maailmanpatsaan", epäilemättä jotta se paremmin kestäisi taivaan kannattajana. Muistakaamme lisäksi, miten esim. tsheremissit menettelevät uhrin suhteen saadessaan liian pitkäaikaisen tai rankan sateen.
Käsitys että esinekin tarvitsee ravintoa eli "voimaa", ilmenee selvästi seuraavasta tsheremissien viljanleikkuunpäättäjäisiin liittyvästä menosta.
Kun kaurat eli viimeinen vilja leikataan sirpillä, jätetään saran päähän muutamia korsia koskematta seuraavaan, joskus kolmanteenkin päivään, jolloin perheenväki juhlapukuisena menee sirpit kainalossa uudelleen pellolle. Mukana viedään vainiolle myös leipää, juustoa, ohukaisia y.m. ruokaa. Perheenväki polvistuu saran päähän jätettyjen leikkaamattomien korsien ääreen, ja isäntä lukee rukouksen, jossa hän anoo jumalilta hyvää viljasatoa. Senjälkeen maistellaan juhlaruokia, kunnes uudelleen polvistutaan. Isäntä kerää nyt kaikki työssä olleet sirpit yhteen, latoo ne leikkaamattomille korsille, jotka kumoaa maahan ja joita hän alkaa kiertää latvasta alkaen sirppien ympäri juureen asti. Sirppejä nostamalla hän vihdoin vetäisee kaurantyvet poikki. Sitä tehdessään tsheremissi sanoo: "sirpit, koko kesän olette tehneet työtä, voimaksenne tulkoon tämä syömänne ruoka", tahi toisin paikoin: "sirppi, ota voimaa, koko kesän teit työtä, ota voimaa! Sinun osasi asetimme, meidän osaamme älä koske". Senjälkeen isäntä vie perheenjäsenten saattaessa sirpit kauranolkiin käärittyinä jonnekin aitanparvelle tai ullakolle, mistä ne haetaan esiin vasta seuraavana kesänä. Toimitusta nimitetään "sirpin ruokkimiseksi". Viimeksi pystyyn jätettyjä korsia sanotaan "sirpin osaksi".
Että luonnonkansat ovat uskoneet pienimmilläkin ihmiskäden valmistamilla _esineillä_ olevan myös niistä _irtauvan sielun_, osoittaa monilla kansoilla esiintyvä tapa särkeä ne esineet, jotka annetaan vainajalle. Savossa on ollut tapana särkeä ruumista rekeen pantaessa "jokin talon parain kappale" sanomalla: "tuon saat mutta et muuta". Niinikään Inkerissä kierretään kuollut tuvasta ulos vietäessä kolmesti hänen nimikkolusikallaan, jonka jälkeen "lusikka rikotaan ja kappaleet nakataan arkun jälestä, sanoen: siinä on osasi, muuta et saa". Tsheremisseillä on tapana särkeä kuollutta saatettaessa puukuppi ja lusikka, "jotta vainaja ne saisi mukaansa näkymättömään maailmaan". Epäilemättä tässä kuvastuu käsitys, että esineelläkin on näkymätön osa, joka näkyväisestä irtautuu sen särkyessä. Toisin sanoen esine on surmattava, jotta sen sielu lähtisi siitä. Mordvalaiset irroittavat sielun esineestä ainoastaan kaaputtamalla sitä veitsellä. Tsheremisseillä on tapana jumalille uhratessaan omituisesti tärisyttää kaikkia uhriesineitä. Kun muistamme, että ihminen säikähtäessään ja eläin vavahtaessaan menettää tai "antaa" sielunsa, ymmärrämme tämän kummallisen tavan tarkoituksen.
Työvälineen sielusta saattaa toisinaan kehittyä myös sen haltia. Epäilemättä oli sellainen esim. Suomen lappalaisten virkaa eli sadinta vartioiva viranakka.
Läheinen suhde, joka vallitsee esineen sielun eli "haamun" ja sen kuvan välillä, selittää, miksi eräät kansat, m.m. kiinalaiset, uhraavat esineiden asemesta ainoastaan niiden kuvia, aivan samoin kuin jotkut, kuten muinaiskreikkalaiset ja meidän päivinämme tshuvassit, ovat uhranneet teuraiden asemesta ainoastaan niiden näköisiä leivoksia.
Suurimman mahdin ja pyhyyden kaikista ihmiskäden valmistamista esineistä saavat ne aseet, joita käytetään määrätyissä maagillisissa tiloissa ja toiminnoissa.
TILOJEN JA TOIMINTOJEN HALTIAT.
Väkiuskoa kuvaillessamme olemme huomauttaneet, miten luonnonihminen määrätyissä maagillisissa tiloissa ja toiminnoissa näkee salaperäisiä, sielullisia voimia. Kun kerran luonnon ilmiöt ja esineet ovat saaneet haltiansa, ruvetaan näitä maagillisia voimiakin personoimaan. Siten syntyvät sellaiset haltiat kuin sairauden-, sodan- ja synnytyksenhaltiat.
Yleisimpiä _sairaudenhaitioita_ ovat tarttuvien tautien haltiat. Sellaisia ovat meidänkin maassamme tunnetut ruton, rokon, koleran ja kuumeen haltiat. Ostjakeilla on lisäksi vilutaudin, syyhyn, syfiliksen, hulluuden, yskän, nälän y.m. haltioita. Samanlaisia sairaudenhaltioita tavataan muillakin luonnonkansoilla. Toisinaan nämä saattavat pukeutua näkyvään, ihmistä tai eläintä muistuttavaan muotoon. Kun jokin paha taudinhaltia saapuu kylään, piilottautuvat ihmiset tai naamioivat itsensä, jottei taudinhenki heitä keksisi. Usein pidetään välttämättömänä lepytellä sitä uhraamalla jotakin.
Esimerkkinä siitä, miten persoonattomasta väestä eli voimasta voi kehittyä persoonallinen haltia, mainittakoon Europassa entisaikaan yleisesti tunnettu _puolipäivänjumalatar_.
Olemme jo kertoneet, että useat Volgan kansat pitävät keskikesän kuuminta aikaa vaarallisena eli "vihaisena aikana". Se liittyy tavallisesti rukiinkukkimisaikaan. Tällöin on monenlaisia töitä kartettava, varsinkin kaikkia likaisia ja hajua aikaansaavia töitä. Votjakit sanovat, ettei tällöin mitenkään sovi pestä tahraantuneita vaatteita, ei kylpeä eikä ammentaa vettä likaisin ämpärein tai nokisin padoin. Tsheremissien ja tshuvassien mielestä on sopimatonta ja kiellettyä paitsi poukkujen ja astiain pesemistä myös lankojen värjääminen, tervan polttaminen ja lannan vetäminen pellolle. Mutta monia muunkinlaisia toimia tulee karttaa: ei saa rakentaa, ei kaivaa maata, ei kitkeä kukkia, ei niittää heinää, ei kalastaa, ei hämmentää vettä eikä meluta sen läheisyydessä. Onpa räikeävärisiin vaatteisiinkin pukeutuminen kielletty.
Erikoisesti koskevat nämä varovaisuustoimenpiteet _keskipäivän_ aikaa. Eräs votjakkien uskomusten muistiinpanija sanookin, että "vihainen aika" on "puolipäivän jumala", joka vallitsee vain puolipäivän aikana kesäkuusta heinäkuuhun. Rangaistuksena mainittujen tapojen laiminlyömisestä tulee tauti, viljaa vahingoittava ukkosilma tahi rae- ja rankkasade.
Volgan vierasheimoisilla kansoilla on itse ajanjakso sinänsä taikauskoisen huomion esineenä, ilman että sen yhteydessä muistellaan tai palvotaan mitään erikoista haltiaa. Syrjänit sitävastoin noudattavat samanlaista varovaisuutta, jotteivät suututtaisi _Pölösnitsa_-nimistä haltiaa, joka oleskelee rukiissa. Ruiskukkaakin he nimittävät "Pölösnitsan silmäksi". Syrjänit eivät kuitenkaan näytä itse personoineen tätä "aikaa", vaan ovat lainanneet jumalansa venäläisiltä. Pölösnitsa on näet sama sana kuin venäläinen Poludnitsa ("puolipäivänhaltiatar").
Puolipäivänhaltiatar on kaikkien slaavilaisten kansojen tuntema. Jaroslavin läänissä Poludnitsa on kaunis, korkeakasvuinen, valkoiseen puettu neito. Kesällä viljankorjuun aikana se kulkee ruispellon pientarella; sitä, joka puolipäivän aikana tekee työtä, se tarttuu päähän ja alkaa kiertää. Pieniä lapsia se houkuttelee ruispeltoon ja saattaa ne harhailemaan siellä kauan aikaa. Siperian venäläiset kuvittelevat sitä pahaksi ryysyiseksi akaksi, jolla lapsia peloitellaan. Tshekkiläisillä se on metsäneukko, joka lähtee liikkeelle puolipäivän aikana. Kuljeksien ympäri metsissä ja pelloilla se anastaa pienokaisia tai "vaihtaa" ne. Puolalaisten puolipäivänhaltia häiritsee ihmisiä keskipäivän aikana kaikkialla ulkotöissä.
Mainittu taikausko ei rajoitu vain itä-europpalaisiin kansoihin, myös germanit ja kelttiläiset ovat tunteneet "puolipäivä-emon". Samoin ovat tämän haltian tunteneet antiikin sekä Itämaiden kulttuurikansat. Vieläpä niinkin kaukaa kuin Japanista tapaamme tämän haltian.
Myös maagilliset toiminnat synnyttävät helposti siihen liittyvän haltian. Tsheremissit viettävät joulun tienoissa juhlaa, jolloin he koettavat arvailla tulevia tapahtumia m.m. tarttumalla pimeässä lampaan jalkaan. Millainen lammas sattuu tulemaan, siitä tehdään johtopäätöksiä. Tällaista arvontapäivää he nimittävät "lampaanjalka-päiväksi", mutta sen nimiselle jumalalle he tällöin myös uhraavat.
Sotaa harrastavat kansat näkevät taistelun telmeessä _sodanjumalan_, jolle osa sotavankeja ynnä -saalista on uhrattava. Kaikenlaisia toimien haltioita oli varsinkin muinaisilla roomalaisilla.
Hyvin huomattava merkitys uskonnonhistoriassa on _synnynhaltioilla_. Maagillisiin syntyä ja synnyttämistä edistäviin menoihin yhtyy näet usein palvontaa, jopa uhrejakin synnynhaltialle. Tahtoessaan kartuttaa lammaskarjaansa tsheremissi panee toimeen omituiset menot, joita hän nimittää "lampaan synnyksi". Sopivana hetkenä hän kutsuu luokseen poikia ja tyttöjä, joita kestitään ja pyydetään ottamaan osaa menoihin. Uhriteuraaksi ammutaan huuhkaja tai jokin muu metsälintu, paremman puutteessa kelpaa kanakin. Isäntä ottaa linnun käteensä ja emäntä uhrissa tarvittavat esineet, ja niin lähdetään lammaskarsinaan, jonne pojat ja tytöt maassa kontaten heitä seuraavat. Emäntä houkuttelee näitä jäljessään ikäänkuin lampaita, joiden ääntä lapset koettavat matkia. Pojat puskevat tyttöjä siten muistuttaen pässejä. Karjapihaan tultuaan isäntä tekee tulen, jonka ympäri lampaat vielä määkien konttaavat kolmesti emännän jäljessä. Senjälkeen lapset nousevat. Lintu keitetään ja syödään lammaskarsinassa, missä "lampaansynnyltä" rukoillaan lammasonnea. Uhrilinnun luut viskataan karjavajan katolle.
Tsheremissit nimittävät siis samalla nimellä sekä menojaan että niiden aikana palvomaansa haltiaa. Toisinaan voi huomata, että synnynhaltia saa maagillisista menoista nimensä. Lappalaisilla oli tapana halkoa puita synnyttämisen helpottamiseksi. Teonsana "halkoa" on lapiksi saret; siitä sai heidän synnytyksenjumalattarensa nimen sar-akka. Että näin on asianlaita, todistaa saman jumalattaren toinen nimi sadsta-akka, jossa ensimäinen sana merkitsee "päästä halkaistua puuta".
Silloin kun sukupuolielimellä on tärkeä osa sikiämistä ja syntymistä koskevissa taioissa, tulee tämä itse synnynhaltiankin tunnusmerkiksi. Sellainen synnynhaltia oli esim. muinaisskandinavien Freyr, jonka tapaamme lappalaistenkin jumalistosta. Tehdessään kuvan hedelmällisyydenjumalasta lappalaiset kiinnittivät siihen uhriporon sukupuolielimen, jotta jumala antaisi porokarjalle "voimakkaan paritteluhalun".