Part 3

Yleisempi kuin yksilösielu on eläinkunnassa lajisielu. Viimeksimainitusta kehittyy helposti _eläinlajin haltia_. Jokaisella eläinlajilla on sitä suojeleva haltia. Tämä usko on ollut maapallon kansoilla yleinen. Karhuja vaalii karhunhaltia, hirviä hirvenhaltia, lintuja lintujenhaltia, mehiläisiä mehiläistenhaltia j.n.e. Tällaista eläinhaltiaa, jota tavallisesti kuvitellaan itse eläimen näköiseksi, luonnonihminen palvoo. Lappalaisten "leppämies" niminen karhunhaltia "on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet". Jolleivät lappalaiset anoneet tämän haltian apua, ei karhu ainoastaan jäänyt heiltä saamatta, vaan haltia saattoi lisäksi avustaa karhua, kun se hyökkäsi pyytäjien kimppuun. Sudellakin on suojelushaltiansa; pahoinpitelemällä sutta se voidaan peloittaa pitämään suojattejaan kurissa. Tungusit lyylittelevät mammutin haltiaa voidakseen löytää eläimen hampaita. Tsherokessi-intiaanien käsityksen mukaan eläimet rankaisevat surmaajiaan taudeilla, jolleivät metsästäjät heti ymmärrä pyytää anteeksi tekoaan. Kun hirvi on kaadettu, sanotaan hirvenhaltian, joka on tuulta nopeampi ja kaavoittamaton pieni hirvi, rientävän heti surmapaikalle ja maassa olevan veritahran yli kumartuen tiedustelevan hirven sielulta, ovatko metsämiehet pyytäneet tekoaan anteeksi. Huomattava piirre ihmisille joskus näyttäytyvässä eläinhaltiassa on se, ettei sitä voi surmata. Siitä voikin tuntea tämän olennon, joka muuten täydellisesti muistuttaa edustamaansa eläinlajia. Pohjois-Hämeessä on kirjaanpantu seuraava kansanuskon kuvaus: "Kun pyhänä kulkee metsästämässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei kuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on metsänhaltia silloin, eikä muuta kuin lähde menemään kotia."

Käsitys, että surmatulta metsäneläimeltä on pyydettävä anteeksi tai itseään suojellakseen lykättävä syy muiden kannettavaksi, tavataan suomensukuisillakin kansoilla. Lappalaiset pyytävät karhulta anteeksi, että ovat tulleet sitä häiritsemään. Ostjakit koettavat tehdä itsensä syyttömiksi pannen karhunsurman samojedien tai venäläisten niskoille. Voguli-metsämiehet naamioivat itsensä karhunpeijaisia viettäessään, jottei karhu heitä tuntisi, vaan luulisi heidän olevan muukalaisia. Itäsuomalainenkin karhunkaataja pelkää kostoa ja senvuoksi hyvittelee eläintä sekä puolustelee itseään seuraavin sanoin:

"Lyökämme kättä kämmenillä läpätkämme lapikkailla! En minä sinua pannut, eikä toinen kumppalini, itse hairahit haolta, itse vierit vempeleltä puhki kultaisen kupusi, halki marjaisen mahasi."

Alkuaan itse eläimen näköinen eläinhaltia saattaa vähitellen omaksua ihmistä muistuttavia piirteitä. Kuollan lappalaisten peuranhaltia ilmaantuu toisinaan peurahärkänä, toisinaan heittää sarvensa ja muuttautuu ihmiseksi. Sillä on ihmisen kasvot ja se kulkee ihmisjaloin, mutta on kauttaaltaan karvainen kuin peura. Seuraava kuvaus koskee inkeriläistä sudenhaltiaa: "Kerran tuli erääseen salokapakkaan Sombranmaalla (Somerojärven tienoilla) olento, joka oli muulta asultaan kuin mies, mutta sillä oli suden pää, sekä pyysi viinaa juodaksensa. Hänelle tarjottiin helppoista pulloa, joka isännän mielestä oli tarpeeksi suuri yhdelle hengelle. Olento ei kuitenkaan tyytynyt niin vähään, vaan joi ensiksi neljänneksellisen ja sen päälle vielä muutamia pienempiä puteleja. Kun hän aikoi poistua, kysyi kapakan isäntä ihmeissään, kuka hän sitten tosiaankin oli. Vieras vastasi olevansa se joka vie heidän maastaan sudet pois (ja antaa hirvet sijaan)."

On hyvin ymmärrettävissä, että metsässä liikkuvien eläinten haltioista tulee n.s. metsänhaltioita. Vaikka nämä usein ovat melkein kokonaan jo muuttuneet ihmisenkaltaisiksi, tapaa niistä kuitenkin piirteitä, joista niiden alkuperä vilahtaa esiin. Metsänneito on tosin edestä katsoen ihanan neidon näköinen, mutta takana sillä riippuu pitkä häntä. Toisinaan saattaa metsänhaltialla, kuten kreikkalaisten ihmisenmuotoisella _panilla_, olla sorkalliset jalat ja sarvinystyrät päässä. Hyvin usein metsänhaltian äänikin muistuttaa metsäeläinten tai -lintujen ääntä.

Vesieläimillä on niitä suojeleva haltia, josta helposti kehittyy n.s. vedenhaltia. Jurakki-samojedit tekevät "vedenisännästä" kalan muotoisen "varjon" eli kuvan tai valitsevat sellaiseksi oudonnäköisen kuivatetun kalan. Kalahaltia näyttäytyy usein harvinaisen tai vesistölle oudon kalan haahmossa. Giljakki pitää miekkavalasta kalahaltian ilmenemismuotona. Piitimen lappalaiset puhuvat sarvipäisistä haltiakaloista. Toisinaan eroaa haltiakala muista vain asentonsa puolesta. Permalaiskansain vedenhaltia näyttäytyy suurena haukena, jonka tuulastajat tuntevat siitä, että se on muita isompi sekä että se nukkuessaan pitää päätään vasten virtaa tahi vasten rantaa elikkä päinvastoin kuin muut kalat. Kuollan lappalaisten "vesieläjä" näyttäytyy usein mateena tai kampelana, joka vastoin tavallisuutta tulee rantaan. Haltiakalan haavoittaminen on vaarallista. Muutenkin tällaisen kalan näkeminen useiden luonnonkansojen käsityksen mukaan ennustaa jotakin: onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa. Suomalaistenkin kesken on yleinen luulo, että suuri, harvinainen tai oudolla tavalla pyydystetty kala "tietää" jotakin. Lapissa asuvat suomalaiset nimittävät tällaista kalaa "martaaksi". Kerran olivat eräät nuorukaiset pyydystäneet suuren taimenen, joka oli eksynyt matalapohjaiseen joenrantaan, mutta kotiin tultuaan kehoitettiin heitä heti viemään se veteen takaisin, muussa tapauksessa joku heistä hukkuisi siihen, mistä taimenen olivat pyydystäneet. Virolainen kalamies ryhtyi kerran avannosta pyytämään omituisen näköistä kalaa, mutta heti syntyi kova myrsky ja lumipyry ja samalla kala katosi.

Intiaanien kalahaltiat tavoittelevat toisinaan ihmisenkaltaisia piirteitä. Samoin on suomensukuistenkin kansain kalahaltiain laita. Syrjänit sanovat, että vedenhaltia vain lapsena on kalan näköinen, mutta varttuessaan tulee yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi. Eräs haltiahauki osasi puhua, ja sillä oli päässään pitkät vaaleat hiukset. Piitimen Lapissa pyydystettiin siika, jolla oli suomukset kaikkialla paitsi rinnassa, joka oli sileä ja muistutti naisen rintaa. Eräässä Suomen saaristoväestön keskuudessa muistiinpannussa tarussa kerrotaan, että vedenhaltia edestäpäin katsottuna oli mitä ihanin neito, mutta selässä sillä oli kalan suomukset ja evät. Itämeressä uskotaan lisäksi asustavan ihmisen yläruumiilla ja kalan pyrstöllä varustettua merenkansaa.

Mutta aivan ihmisenäkin näyttäytyessään saattaa vedenhaltialla olla joitakin kalaa muistuttavia piirteitä kuten kalan suuri kita, kalanhampaat tai kalan pyöreät silmät. Kuvaava piirre on lisäksi, että se kulkee kalojen seuraamana tuoden niitä mukanaan merestä jokiin sekä että se saattaa eksyä kalamiehen pyydyksiin.

Paitsi kaloilla on muillakin vesieläimillä kuten hylkeillä, valailla, krokodiileillä y.m. niitä suojeleva ja niiden muodossa ilmenevä haltia.

Uhrejakin luonnonkansat näyttävät toimittavan eläinhaltioille. Lappalaisten kerrotaan uhranneen karhunhaltialle jousia ja nuolia. Intiaanit uhraavat kalahaltioille tupakkaa, ihraa y.m. pyytäessään hyvää saalista. Kun Kuollan lappalaiset näkevät haltiakalan, asettavat he rannalle pikarillisen viinaa, leipäpalan ynnä muutamia vaskirahoja. Teurasuhrit eläinhaltioille ovat kuitenkin aivan harvinaisia ja luultavasti myöhäisperäisiä.

Elamhaltioita ihminen palvoo etupäässä ravintonsa vuoksi, Ja samoin on kasvillisuudenhaltiain laita.

KASVIKUNTA.

Eri tahoilta maapalloa poimitut esimerkit tarjoavat todistuksia siitä, että luonnonihminen sielullistuttaa myös kasvillisuuden. Jälkiä siitä tapaamme suomensuvullakin. Palatessaan tuntureilta metsäseutuun lappalaisneidot kiertävät käsivartensa puiden ympäri ja tervehtivät puita, aivan kuin ne olisivat tajuavia ja tuntevia olentoja. Kun tsheremissi menee metsään, puhuttelee hän puita, tiedustelee tietä ja pyytää yön tullen rauhallista leposijaa. Aamulla herättyään hän kiittää puuta, jonka suojassa nukkui, sanoen: "Hyvin lepäsin, rauhassa nukuin. Jää hyvästi, puu, kiitos siitä, että soit minun olla yötä allasi." Sen lausuessaan hän antaa kättä puulle. "Puu ymmärtää ihmisen puhetta ja metsä kuuntelee, kun metsämies laulaa. Tukkimiestä puu pelkää ja vapisee nähdessään hänen kulkevan metsässä kirves olalla. Kaatuessaan puu koettaa tappaa sortajansa." Ryhtyessään puuta kaatamaan Kuollan lappalainen lyö sitä ensiksi kirveenhamaralla kylkeen, s.o. "tappaa puun", jottei se liedellä sähisisi eikä heittäisi poukkia.

Tsheremissi puhuu myös _puun_ "haamusta" eli _sielusta_ (ört), joka syystä tai toisesta voi irtautua asuinpaikastaan. Kun "sielu" on puussa, niin hän selittää, puu viheriöitsee, työntää uusia lehviä ja on "iloinen"; mutta kun "sielu" lähtee, puu kuihtuu ja surkastuu. Toisinaan hän palvookin puun sielua; esim. ripustaessaan puuhun mehiläispöntön hän sanoo: "puunsielu, anna mehiläisille menestystä" tai: "kokoa mehiläiset ympärillesi". Joskus uhrataan sille sorsa mehiläisonnen edistämistä koskevassa juhlassa. Puun "sielua" voimme paremmin nimittää puunhaltiaksi. Kreikkalaisten puunhaltiat, dryadit, kuolivat samalla, kun puut kaadettiin.

Useimmiten on kasvillisuudenkin sielu lajisielu. Virossa uskottiin eri puulajeilla olevan eri haltiansa. Koivumetsän haltia ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään. Suomalaiset puhuvat katajankin haltiasta.

Kaikenlaisten puiden yhteinen edustaja on itse metsä, joka myös sellaisenaan elollistetaan. Metsää palvoessaan mordvalaiset nimittävät sitä "metsäemoksi". Meidän metsänhaltiamme Tapio merkitsee alkuaan vain metsää, kuten monista runosäkeistä vieläkin ilmenee, esim. "risuntäytinen tapio" taikka "tamminen tapio". Joskus käännytään rukouksin itse metsän puoleen:

"Hyvä metsä, puhdas metsä, katso minun karjojani!"

Samoin kuin metsässä elävät eläinhaltiat pyrkii metsän sielukin eli metsänhaltia lainaamaan ihmistä muistuttavia piirteitä. Ihmisen näköisyyttä tavoitellessaan se ei kuitenkaan voi salata alkuperäistä olemustaan. Suomalaisella metsänhaltialla on "havuhattu", "siniviitta" ja "naavaparta". Hyvin yleinen on käsitys, että metsänhaltia on puiden pituinen. Venäläisten metsänhaltia voi siten pidentää ja lyhentää kokoansa, että se seisoessaan suurten honkien keskellä on hongan pituinen ja matalassa pensaikossa kulkiessaan taas pensaan korkuinen. Mordvalaisen "metsäemon" jalat, silloin kun tämä on pukeutunut ihmishaahmoon, ovat kömpelöt ja paksut kuin tukit. Skandinavilainen metsänemäntä on etupuolelta kaunis ja viehkeä nainen, mutta sen selkäpuoli on kuusenhavujen peittämä tai on se takaapäin katsottuna kuin laho kanto, kaarestunut puu, risu tai puunhaarukka.

_Viljan_ sielu saattaa kätkeytyä yksityiseen korteen, kuhilaaseen tai viimeiseen sitomaan. Vieläpä yksityinen jyväkin voi olla sen näkyväinen edustaja. Malajilaisten riisinsielu pukeutuu toisinaan omituisten riisinjyvien muotoon, jotka muiden mukana kylvetään peltoon. Nyppimällä tähkäpäitä toisen peltosaralta voi siitä yleisen käsityksen mukaan riistää viljan "onnen". Tsheremissit sanovat, ettei viljaa, joka ei ole tarpeeksi tuleentunut, ole leivän puutteessa hyvä leikata ja viedä kuivausriiheen, sillä silloin "koko viljavainio menee sekaisin ja oljet murtuvat". Pitämällä riihessä tai puimatanterella ainakin yhden puimattoman sitoman säilyy siinä viljaonni.

Paitsi aineeseen sidottua ruumissielua on _viljalla_ myös siitä _irtautuva sielu_. Tämä on aina lajisielu. Jollei riisi menesty, sanovat malaijilaiset, että riisin "sielu" on lähtenyt pellosta. Samoinkuin ihmisen sairastuminen ja riutuminen luonnonihmisten käsityksen mukaan johtuu siitä, että sielu on jättänyt asuntonsa, samoin uskotaan viljan riutumisen syynä olevan sen, että viljan "sielu" on lähtenyt pellosta. Kummassakin tapauksessa on sielu asiantilan parantamiseksi, mikäli mahdollista, etsittävä takaisin.

Kadonnutta "viljansielua" votjakit etsivät erikoisin juhlallisin menoin. Paitsi varsinaista etsijää, n.s. "näkijää", valitaan toimitusta varten kuusi muuta henkilöä, kolme nuorukaista ja yhtä monta neitosta, jotka valkopukuisina valkoisten hevosten selässä lähtevät ajamaan ympäri kylän vainioita pitäen silmällä pientä valkoista perhoa, n.s. "sieluperhoa", jommoisena viljansielun samoinkuin ihmissielun uskotaan olopaikastaan irtaannuttuaan ilmenevän. Etsimänsä löydettyään saattue palaa laulaen erikoista "viljansielun etsintälaulua" pellon laidassa olevaan uhripaikkaan, jossa kylän vanhukset sillä välin ovat teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Kun uhriateria, minkä aikana sieluperho on valkoiseen liinaan vangittuna, on päättynyt, saa se henkilö, jota perho etsittäessä huomattavasti lähenteli, "viljansielun" haltuunsa sekä vie sen kotinsa vilja-aittaan muutamaksi aikaa, kunnes perhonen jälleen juhlallisesti saatetaan viljamaalle ja siellä lasketaan vapauteen. "Viljansielun" löydyttyä uskotaan riutuneen viljan virkoavan uudelleen.

Paitsi perhosen haahmoon voi _viljanhaltia_ pukeutua muunkinlaisten eläinten muotoon. Eräs Celebes-saaren luonnonkansa uskoo riisin "sielun" näyttäytyvän pienenä sinisenä lintuna. Keski-Europan viljanhaltiat ilmaantuvat useiden eläinten, kuten härän, pukin, suden, koiran, kissan, jäniksen y.m. muodossa. Viljasuden ovat virolaisetkin tunteneet; lapsia varoitetaan viljapeltoon menemästä sanomalla: "viljasusi tulee". Häräksi kuvitellusta kasvillisuuden haltiasta näyttää votjakeilla säilyneen jälkiä eräässä pälvijuhlan yhteyteen liittyvässä leikissä. Kun valkoinen uhrihärkä on teurastettu, puhdistetaan eläimen häntä karvoista ja liotetaan vedessä sitkeäksi. Senjälkeen joku nuorukaisista ottaa sen käteensä, heiluttaa sitä takanaan sekä painaen päänsä rintaansa vasten mylvii kuin härkä. Nuorukaista, jota nimitetään "härkävasikaksi", toiset kestitsevät kotitekoisella viinalla, mutta toiset estelevät häntä sitä juomasta. Tästä "härkävasikka" vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa ympärille tunkeilevaa kansaa.

Ihmisenkin haahmoa viljanhaltia toisinaan tavoittelee. Siihen voivat helposti antaa aihetta sellaiset haltian nimitykset kuin "viljaemo". Malajilaiset puhuvat "riisiemosta", maataviljelevät intiaanit "maissiemosta". Europassa tavataan sellaisia nimityksiä kuin "ruisemo", "ruisakka", "ohra-akka", "herneakka", "naurisakka" y.m. Kuollan lappalaiset puhuvat "ruohoemostakin". Nimestä ja alkavasta henkilöimisestä huolimatta kuultaa niistä kuitenkin niiden alkuperä esiin. Mordvalaisten "viljaemo" tosin laulaa mordvattaren pukimissa, mutta itse laulussaan kertoo olevansa "aamuhämärässä kylvetty, iltahämärässä korjattu, aittaan heitetty pääsiäiseksi kaljaksi, jouluksi piirakoiksi". Tsheremissien viljankasvua vartioiva "pientarenukko" esiintyy vihreissä pukimissa. Venäläisten "peltohinen" (polevik) on viljankorsien korkuinen.

Myös kasvillisuutta edustavan haltian kuva, jota käytetään joko uhri- tai muiden maagillisten menojen aikana, saattaa olla ihmisen muotoinen, voipa viljanhaltiaa edustaa eläväkin, usein viljakorsilla koristettu ihminen. Setukais-virolaisten ohranhaltia peko oli vähäinen ihmisenmuotoinen vahanukke. Alkuaan on kuitenkin itse kasvillisuus esim. viimeisen sitoman edustamana sekä magian että palvonnan alainen. Keski-Europan kansat, jotka uskovat viljansielun leikkuun aikana piilottautuvan pellon viimeisiin korsiin, koristavat viimeisen sitoman ja nimittävät sitä "viljaemoksi". Perun alkuasukkaat pukivat kimpun maissintähkiä naisen pukuun ja sellaisena palvoivat "maissiemoa" uskoen, että sillä on "voima synnyttää ja kasvattaa paljon maissia". Uhratessaan keväällä ensi päivien ilmaannuttua kasvillisuuden edistämiseksi votjakit keittävät puuron, jota pannaan kolmeen kuppiin. Yksi viedään uhripaikasta etelään päin n. 80 askelta, toinen yhtä kauaksi itään, kolmas jätetään uhripaikalle. Huomattava on, että puurokuppeihin pannaan heiniä ja lusikka. Rukoiltaessa pyydetään hyvää heinänkasvua. Palvoessaan viljanhaltiaa touolle ryhtyessään votjakki asettaa kukkurallisen viljavasun maahan eteensä ja rukoilee itse viljaan kohdistetuin katsein. Mordvalaiset uhraavat "viljaemolle" keltaisen eli viljanvärisen linnun.

Yleisen "viljaemon" rinnalla, joka on kaikkien viljakasvien haltia, on myös olemassa erikoisten _viljalajien yksityishaltioita_. Olemme jo edellä nimittäneet muutamia sellaisia. Agricola kertoo niitä olleen meidänkin esi-isillämme. Hän mainitsee m.m. rukiin, ohran, kauran ja nauriin haltiat. Virolaisilla oli lisäksi "humalatarhan isäntä" sekä "liinaemo", jota säilytettiin vaatekirstussa, "jotta pellavat menestyisivät".

Paitsi niiden kasvien, joista ihminen tai hänen kotieläimensä saavat ravintonsa, puhuvat luonnonkansat myös päihdyttävien tai muita maagillisia voimia sisältävien kasvien haltioista. Yleensä ei kasvillisuuden haltioille uhrata, jolleivät ne tavalla tai toisella voi ihmistä palvella. Alkeellisella asteella tarkoittavat näet uskonnolliset yhtä hyvin kuin maagillisetkin menot yksinomaan aineellista hyötyä.

Omia etujaan luonnonihminen valvoo myös palvoessaan elottoman luonnon jumalia.

ELOTON LUONTO.

Ihmeellisempi kuin elollisen eläin- ja kasvikunnan sielullistuttaminen on luonnonihmisen taipumus elollistamaan myös häntä ympäröivä eloton luonto. Luonnonilmiöt ja -esineet käsitetään inhimillisesti tajuaviksi, tunteviksi ja tahtoviksi olennoiksi. Täten syntyvät n.s. luonnonjumalat ja -haltiat, joista ensi sijalla on _taivaanjumala_.

Suomenkielessä on kaksi sanaa, _jumala_ ja _Ilmari_, jotka kumpikin alkuaan ovat olleet taivaanjumalan nimityksiä. Edellinen merkitsee nykyään jumalaa yleensä, kuten jubmel Lappiin lainattuna, mutta tsheremissin kielessä _jumolla_ on säilynyt vielä sen vanhempi, taivaanjumalan merkitys. Sitäpaitsi tarkoitetaan jumolla nykyiskansan kielessä lisäksi _taivasta ja ilmaa_, mikä nähtävästi on sanan alkuperäisin merkitys. Esimerkin siitä, miten "taivaanjumala" voi joutua myös jumalaa yleensä merkitsemään, tarjoavat m.m. tshuvassien ja tatarien taivaanjumalat tura ja tängere.

Toinen suomalainen nimi, Ilmari, johtuu "ilma" sanasta, joka alkuaan merkitsee sekä ilmaa että taivasta. Meidän Ilmari esiintyy votjakkien kielessä inmar muodossa. Mutta näillä on myös suomalaista "ilma" sanaa vastaava in(m) taivaanjumalaa merkitsevänä. Sama sana on lisäksi syrjänien jen ja ostjakkien ilem eli item. Samojedit nimittävät sekä taivasta että taivaanjumalaa numiksi.

Taivaanjumalaa ei ole tuntenut ainoastaan suomensuku. Sellainen oli m.m. roomalaisten Juppiter, kreikkalaisten Zeus, germanien Ziu eli Tyr ja kiinalaisten Tien. Myös hyvin alhaisella kehitysasteella olevilla kansoilla, kuten Austraalian alkuasukkailla, on jumalistossaan muuan yksikseen oleva, etäinen ja ylhäinen jumaluusolento, jonka puoleen ei rukouksin eikä uhrein käännytä. Vaikkakaan sitä nykyiskielissä ei nimitetä taivaaksi, ei uskonnontutkija kuitenkaan jää epätietoiseksi siitä, ettei tämä jumala ole ajattelun tulos, vaan ilmeisesti palautuu luonnon mahtavimpaan elollistettuun ilmiöön. Samaa jumalasukua ovat intiaanien hämäräpiirteiset ylhäällä asuvat "suuret henget eli voimat". Afrikan neekerikin tietää, että "missä taivas on, siellä on jumala".

Kun tämä korkein jumaluus alkuaan on aistimin havaittavan taivaan herättämä mielikuva, ei ole kumma, että se yleensä esiintyy hyvin hämäräpiirteisenä. Tavallisin määre, minkä taivaanjumala saa rukouksissa, on "korkea" tai "suuri", mitkä hyvin sopivat itse taivaalle. Herodotos sanoo muinaispersialaisten palvoneen "koko taivaan piiriä". Valaiseva on myös seuraava Pawnee-intiaanin antama kuvaus: "Valkoinen mies puhuu taivaallisesta Isästä; me sanomme Tirawa-atius, ylhäinen isä, mutta me emme ajattele Tirawaa henkilöksi. Me ajattelemme Tirawan olevan kaikessa, ikäänkuin voiman, joka on tehnyt ja pudottaa ylhäältä alas kaikki, mitä ihminen tarvitsee. Minkä kaltainen tuo ylhäinen voima, Tirawa-atius on, ei kukaan tiedä, ei kukaan ole ollut siellä." Muuan vanha tieto kertoo samojedeista, etteivät nämä koskaan tee kuvaa num-haltiastaan "syystä, etteivät tiedä, miten hänet kuvaisivat".

Pääasiallisesti kansanrunoudessa taivaanjumala esiintyy ihmisenkaltaisena olentona. Tsheremissit tietävät kertoa, että hänellä on taivaassa asunto. Niinkuin ihminen täällä alhaalla harjoittaa hänkin maanviljelystä, hänellä on vihreät vainiot ja paljon kaunista karjaa. Onpa hänellä mehiläisiäkin kuten ainakin hyvällä tsheremissitalokkaalla. Samoinkuin mahtavalla maallisella hallitsijalla on ostjakkien taivaanjumalalla, joka asuu ylimmässä taivaan kerroksessa, talossa, jossa loistaa kultaa, hohtaa hopeaa, paljon apulaishenkiä, lähettiläitä ja kirjureita. Varsinkin itämaisten kansojen taivaanjumalaa ympäröi suuri taivaallinen hovijoukko.

Yhteisiä piirteitä eri kansojen taivaanjumalan palvonnassa on se, että uhriteuraan mikäli mahdollista tulee olla valkeakarvainen, sekä että uhripapin kasvojen tulee olla suunnattuina "ylös- eli päivään päin", erotukseksi manalanhaltiain uhreista, jotka toimitetaan "alas- eli yöhön päin". Usein valitaan uhripaikaksi vuorenlaki tai muu ylävä paikka. Jotta uhri olisi niin lähellä jumalaa kuin mahdollista, asettavat jurakki-samojedit valkoisen uhriporon luut korkeimman vuoren huipulle. Pää asetetaan vielä seipään päähän, kuono itäänpäin. Useimmiten on polttouhri saanut korvata edellisen, toisin paikoin vaikeasti toteutettavan tavan. Tällöin uskotaan tulen savun saattavan uhriantimet taivaan korkeuteen. Senvuoksi, jollei uhrisavu nouse ylöspäin, vaan painautuu maata vasten, on se merkkinä siitä; ettei jumala katso leppyisesti uhrin puoleen. Mainittakoon lisäksi eräs taivaanjumalan ja maanalaisten haltiain uhreissa eroava tapa, joka on ollut tunnettu sekä Aasiassa että Europassa, nim. se, että edellisissä uhreissa on käytettävä "valkoisia" eli lehtipuita, jälkimäisessä "tummia" eli havupuita.

Lappalaisten taivaanpalvonnassa esiintyy omituinen tapa, jota ei ole muilla suomensukuisilla kansoilla. Kerrotaan näet, että he uhrasivat taivaanjumalalle, "jottei tämä sallisi taivaan eli maailman pudota". Uhrialttarin ääreen asetettiin tällöin haarukkapäinen puu tai hyvin korkea rautapiikillä varustettu paalu, n.s. "maailmanpatsas", että jumala sillä "voisi tukea maailmaa ja pitää sitä kunnossa, jottei se vanhenisi eikä sortuisi entisestä asennostaan". Puu voideltiin uhriteuraan verellä. Lappalaiset ovat nähtävästi saaneet tämän omituisen tavan skandinavinaapureiltaan, germanit kun myös ovat käyttäneet tällaisia "maailmanpatsaita" (_irminsul_).

Ei ole kumma, että suuri, salaperäinen taivas valoineen, sateineen, salamoineen y.m. ihmeellisine voimineen ja ilmiöineen, jotka hyvin läheisesti koskevat kaikkea maanpäällistä elämää, on jo varhain joutunut luonnonihmisen erityisen huomion esineeksi. Kuitenkin on muistettava, ettei jonkin luonnonilmiön elollistamiseen vielä välttämättä liity uhripalvonta. Niin esim. eskimot eivät uhraa taivaanjumalalle. Eivät myöskään giljakit palvo häntä sen enempää kuin aurinkoa, kuuta tai muita taivaanvoimia. Harvinaista, jopa tykkänään vierastakin on taivaalle uhraaminen myös itäisten samojedien ynnä pohjoisinten ostjakkien keskuudessa. Palvomaan ja uhraamaan luonnonihminen ryhtyy etupäässä käytännöllisistä syistä. Suurempi merkitys kuin arktisten seutujen metsästäjä- ja kalastajakansoille on taivaanvoimilla, lämmöllä ja sateella, maataviljeleville kansoille. Maanviljelys ja taivaanjumalan palvonta näyttävät olevan hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa. Taivaanjumalalta rukoillaan näet pääasiallisesti hyvää viljankasvua. Valaiseva on votjakkien käsitys, että _inmarille_ samoinkuin "maaemolle" on ainoastaan kesän aikaan uhrattava, talvella se on sopimatonta.