Part 2

Tietäjää, joka voi seurustella näkymättömien haamusielujen kanssa, sanomme _noidaksi eli shamaniksi_. Päästäkseen sairaan kadonneen sielun perille on noidankin "haamun" tietäjän langettua loveen eli horrostilaan irtauduttava ruumiista. Aineen kahleista vapautuneena se kulkee suljettujen ovien läpi sekä matkailee kaukaiset maat. Se voi mennä manalaistenkin puheille ja taivuttaa heitä uhkauksilla tai uhrilupauksilla jättämään sairaan haamun rauhaan. Vapautettuaan kadonneen sielun saattaa noita sen sairaaseen uudelleen, jolloin tämä pian alkaa virkistyä. Paitsi sielun palauttamista noita toimittaa muitakin tärkeitä tehtäviä. Hän hankkii tietoja etäällä sijaitsevista seuduista, maahan kätketyistä aarteista, metsään eksyneestä karjasta, hyvistä riistapaikoista ja väijyksissä olevista vihollisista. Lisäksi hän voi tuoda jonkun manallemenneen elossaolevien suojelushengeksi, karjanpaimeneksi y.m. Tainnostilaan päästäkseen noita käyttää monenlaisia välineitä, kiihoittavia ruokia ja juomia, pyörryttävää tanssia, meluavaa rummutusta y.m. Noidan toimi edellyttää sitäpaitsi luontaisia sielullisia taipumuksia, jotka usein menevät perintönä isästä poikaan. Etevää noitaa lappalaiset pitivät niin suuressa arvossa, että nimittivät häntä "tunturiherraksi" tai "tunturikuninkaaksi".

Sana, jota luonnonkansat käyttävät haamusielun käsitettä ilmaisemaan, on monimerkityksellinen. Paitsi haamua ja varjoa se tavallisesti merkitsee myös muotoa, kasvoja ja kuvaa. Suomalainenkin "haamu" sana merkitsee lapissa muotoa, mordvassa kasvoja. Puhuessaan puun tai rakennuksen "varjosta" (is) vogulit käyttävät sanaa, joka heidän kielessään merkitsee myös ihmisen "sielua". Eräs tsheremissin kielessä oleva sana (tys) merkitsee samalla muotoa, kasvoja ja sielua. Samojedit nimittävät sekä haamusielua että haltiastaan tekemäänsä puukuvaa "varjoksi". Jos siis sielu ja kuva ovat näin läheisessä suhteessa toisiinsa, ei ole ihme, että yleisen käsityksen mukaan se, mitä kuvalle tehdään, koskee läheisesti itse kuvattua. Luonnonihminen ei mielellään antaudu toisen kuvattavaksi. Pelko kuvastuu myös tsheremissineidon sanoista, jotka hän lausuu katsellessaan kuvaansa peilissä: "älä ota muotoani (= sieluani)". Vahingoittamalla toisen kuvaa uskotaan asianomaisen vastaavalla tavalla kärsivän. "Kun lappalainen tahtoo vahingoittaa jotakin lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on vihoissaan, käyttää hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä kaarta vasamoineen ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä käden, jalan tai muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla sanotusta henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän tahtoo tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan, niin hän ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa." Meidänkään kansallemme ei noidannuolien pelko ole ollut tuntematon.

Kuvan ja sielun läheinen suhde selittää myös, miksi joku henkilö vielä kuoltuaan voi elää kuvassaan. Vainajan kuvalle osoitettu hellyys ja kunnioitus tulee itse kuolleen osaksi. Ostjakkivaimo tekee miehestään, tämän kuoltua, kuvan, jonka hän pukee aamulla, ruokkii päivällä, riisuu illalla ja asettaa yöksi viereensä vuoteelle. Tätä kestää vuoden, pari tai kolme vuotta. Pitempiaikaisen kunnioituksen ja palvonnan alaisiksi pääsevät yhteiskunnan merkkihenkilöt, perhekunnan, suvun ja heimon päämiehet, suuret tietäjät ja sankarit, jotka kuvissaan elävät ja hallitsevat vielä kauan sen jälkeen kuin ruumis on maatunut.

Tällaisia kuvissaan eläviä vainajia nimitämme, silloin kun ne ovat vain määrätyn perheen suojelushenkiä, _kotijumaliksi_. Kalastajalappalaisten kotijumalat näyttävät olleen ulkoilmassa järvien rannoilla. Paimentolaiset, kuten samojedit, kuljettavat niitä mukanaan paikasta toiseen erikoisessa "jumalien reessä". Paikoillaan pysyvillä kansoilla ne tavallisesti pääsevät itse asuntoon, jossa niitä säilytetään asunnon perällä. Näiden määrätyn perhekunnan suojelushenkien uhreihin voi ainoastaan perheen väki ottaa osaa.

Suurempien henkien kuvia, joita koko suku tai heimo palvoo, säilytetään erikoisissa pyhissä paikoissa. Sellaista pyhäkköä luonnonihmiset kovin kavahtavat, eivät he tohdi edes juoda vettä pyhän paikan läheisyydestä. Naiset eivät uskalla kääntää katsettaan sinnepäin eikä kulkea sellaisen paikan ympäri. Useimmiten säilytetään näissä olevia henkienkuvia ulkoilmassa, joskus rakennetaan niille asunnontapainen. Siihen nähden, että nämä haltiat ovat suurvainajia, jotka usein sankariudellaan ovat saavuttaneet kuolemattomuuden, nimitämme niitä _sankarijumaliksi_ (vrt. kreikkalaisten heros). Esimerkkinä siitä, miten etevästä vainajasta uskotaan kehittyvän mahtava uhrihaltia, tarjoaa muuan ostjakkilainen kansanruno, jossa vasjuganilainen urho osoittaa harvinaista jalomielisyyttä siten, että hän hautaa kaatuneen vihollissankarin ruumiin, pystyttää haudalle hänen miekkansa sekä lohduttaa häntä sanoen: "Vastaisuudessa syntyvien tyttärien, vastaisuudessa syntyvien poikien aikana sinut kutsutaan eloon ja sinusta on tuleva uhria vastaanottava uhrihaltia." Sankarijumalat ovat usein luonnonkansojen tärkeimpiä, monipuolisimpia ja eniten palvottuja haltioita.

Ihmisen kuvana "haamu" luonnollisesti näyttäytyy itse asianomaisen henkilön näköisenä. Joskus saattaa ihmisen sielu kuitenkin pukeutua muuhunkin, esim. eläinten muotoon. Hyvin usein se käsitetään kevyeksi, siivelliseksi olennoksi, perhoseksi tai linnuksi. Votjakkiäiti lausui lapselleen, kun perhonen isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli ikkunassa: "Hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa." Lappalaiset kertovat, miten muuan saareen haudattu vainaja lensi suurena lintuna järven yli. Joskus sielu ihmisen nukkuessa lähtee lentämään yölepakon tai juoksentelemaan pienen hiiren haahmossa. Tsheremissit uhraavat suvuttomille vainajille joka kerta, kun paljon hiiriä ilmaantuu aittaan tai toukkia ja kuoriaisia peltoon. Myös matoja ja käärmeitä monet kansat pitävät sielueläiminä. Mutta suurempienkin eläinten, kuten susien, muodossa uskotaan sielujen voivan vaeltaa. Sellainen olento on meilläkin tunnettu "vironsusi". Vieläpä luonnonesineihin ja -ilmiöihin sielu saattaa pukeutua. Se kätkee mahtinsa lappalaisen mykkään seitakiveen, se kummittelee maassa palavana liekkinä, meteorina se lentää taivaalla, tepastelee tuulenpyörteessä tai raivoaa revontulessa. Varsinkin tietäjän sielu saattaa ruumiista irtauduttuaan pukeutua monenlaiseen muotoon. Lappalaisnoidan sielu saattoi vaellusmatkoillaan kiitää peurana maata myöten, lentää lintuna ilman halki, sukeltaa kalana syvyyksien läpi ja luikertaa käärmeenä maan sisässä. Käsityksestä, että noidan sielu lentää lintuna, johtuu siperialaisen tietäjän suurta lintua muistuttava shamaninpuku. Tällainen sielueläin on niin läheisessä suhteessa ihmiseen, että jos se tavalla tai toisella loukkaantuu, sairastuu itse asianomainen henkilö.

Ihmisille ilmaantuessaan sielueläimet yleensä ennustavat jotakin. Kuka ei ole kuullut, että huuhkajan ääni, linnun lentäminen vasten ikkunaa, hiirten nakertaminen y.m. "tietää" jotakin, usein onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa. Tietämättä, että leppäterttu eli -pirkko, tuo korea kuoriainen, on sielueläin, Suomen neitoset nostavat sen sormensa päähän ja siitä, mihin päin se tällöin lentää, päättelevät tulevan kotinsa suuntaa:

"Lennä, lennä Ieppäpirkko! Mihinkäs minua naidaan? Suomeen vai saareen vai maan mustan poveen?"

Ihmisen helposti irtautuvasta haamusielusta saattaa kehittyä tykkänään irrallinen, hänen ulkopuolellaan elävä haltia. Niin muistuttaa syrjänien ort, joka heidän veljeskansansa votjakkien kielessä (urt) merkitsee ihmisen haamusielua, jo täydellisesti ihmisen suojelushaltiaa. Jokaisella henkilöllä on ort syntymästä asti. Se seuraa ihmistä kaikkialle, minne hän menee, ottaa osaa ihmisen toimiin ja näyttäytyy jonkun merkkitapahtuman edellä asianomaisen näköisenä. Se saattaa myös pukeutua muuhunkin, esim. linnun haahmoon. Vogulien käsityksen mukaan tämä haltia asuu metsässä, missä se kuolemaa ennustaessaan ääntää. Kun täysikasvanut kuolee, on sen ääni täysikasvaneen; ennustaessaan lapsen kuolemaa ääntää se kuin lapsi. Ulkomuodoltaan se on kirjava, ja sen siivet ovat yölepakon siipien kaltaiset. Ken sen äänen kuulee, kääntyy sen puoleen pyytäen: "Jos omaiseni kuolee, lähesty minua!" Jos niin on asianlaita, lähestyy haltialintu, muussa tapauksessa se etääntyy. Suomalaisten käsityksen mukaan saattoi jollakulla henkilöllä olla niin huomattava "haltia", että se saapui kotiin aikaisemmin kuin matkalla oleva ihminen antaen tietoja tämän tulosta esim. kolistelemalla. Toisin paikoin kuullaan "veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija vielä on näkymättömissä". Silloin sanotaan: "Ei se ollut hän, se oli hänen haltiansa." Joskus haltia antaa aavistaa jotakin panemalla korvan soimaan, silmän tai nenän syhymään y.m. tavalla.

Kun kerran tällainen suojelushaltia on syntynyt, ruvetaan sitä helposti palvomaan. Suomen Karjalassa pyhitettiin nuorikolle tämän taloon tullessa _nimikkopuu_, jota huolellisesti vaalittiin ja lyyliteltiin. Kenen nimikkopuu "loisti", sen elämä menestyi, keltä se kuivi, sitä odotti jokin onnettomuus. Roomassa palvelijat uhrasivat isäntänsä haltialle, josta he käyttivät nimeä genius. Usein meikäläinenkin kodinhaltia näyttäytyy isännän haahmossa. Luonnollisesti suurmiehillä on muita mahtavampi genius. Tästä käsityksestä saa alkunsa _keisarinkultti_, joka muinoin rehoitti itämailla ja sieltä saapui Roomaan. Keisarin kuvalle ahkerasti uhrattiin. Vielä nykyään elää hallitsijanpalvonta useiden luonnonkansojen keskuudessa, jopa sivistysmaissakin kuten Japanissa. Mahdollisesti ovat myös syntymäpäiväkestit ja -lahjat alkuaan ihmisen haltian palvontaa.

Ihmisen haltiasta voi toisinaan kehittyä myös jokin ihmistä palveleva erikoishenki. Sellainen on esim. meidän para (= ruotsalaisten bära l. bara, "kantaja"), joka kantaa omistajalleen kaikenlaista rikkautta, rahaa, viljaa, voita, maitoa y.m. Tämä olento, jolle, kuten Inkerissä, uhrataan, saattaa pukeutua näkyväiseenkin, esim. kissan, sammakon, Ruotsissa jäniksen y.m. muotoon. Todistuksen siitä, että tämä olento on eläimen haahmossa esiintyvä ihmisen sielu eli haltia, tarjoaa m.m. Polvijärvellä muistiinpantu tarina, jossa talon vanha emäntä kirkkoon mennessään varoittaa miniäänsä surmaamasta, jos mikä eläin hyvänsä tulee kirnun ääreen. Kun miniä siitä huolimatta lyö "voiparaa" päähän, kaatuu emäntä kirkossa samalla hetkellä kuoliaana lattialle. Myös votjakit uskovat, että jos "kantaja"-kissan tappaa, kuolee se henkilö, joka mainitun haltian omistaa.

Inkeriläisten "para" saattoi toisinaan lentää ilmassa tulikäärmeenä eli meteorina. Samanlainen haltia oli virolaisten kratt eli tulihänd. Kun "kratin" näki yöllä lentävän, voi sen pysäyttää ja anastaa sen aarteet aukaisemalla virsunpaulat, paidankauluksen siteet tai halkaisemalla puutadikko. Tämän lentävän haltian suhdetta ihmiseen valaisee inkeriläisten käsitys, että "paran purkautuminen vaikuttaa hyvin vaikeasti sen omistajaan" tai että omistajalle silloin "tuloo suur raskahus päälle". Votjakit sanovat, että kun tällaisen "tulikäärmeen" pysäyttää, se "tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui".

Sielu-uskon piiriin on lisäksi luettava _nimi_. Ihmisen osana on sekin "pars pro toto"-lain alainen. Samoinkuin kuva saattaa ihmisen nimikin pahansuovan vallassa tuottaa hänelle turmiota. Eivät ainoastaan luonnonihmiset itse, vaan heidän jumalansakin pitävät nimensä mieluimmin omana salaisuutenaan. Kaikissa uskonnoissa tulee jumalan nimen turhaanlausumista karttaa. Kun muinaiskreikkalainen tahtoi tuhota vihollisensa, kirjoitti hän pienelle lyijytaululle tämän nimen ja lävisti sen teräaseella sanoen: "Minä lävistän nimen ja hänet itsensä." Ymmärrämme siis, miten vainajan tai jumalan nimi voi näytellä uskonnonhistoriassa samanlaista osaa kuin kuva. Kiinalaiset eivät nykyään tavallisesti tee kuvia vainajistaan, vaan sensijaan piirtävät heidän nimensä kodin pyhäkössä olevaan sukutauluun, jonka ääressä palvotaan. Uhratessaan vainajille suomensukuiset kansat mainitsevat itsekunkin kuolleen nimen. Rukouksissaan he sanovat: "Sinun nimeäsi olemme muistaneet."

Nimen taikauskoinen merkitys ilmenee myös nimenantamisseremonioista. Votjakit nimittävät nimen etsimistä lapselleen "sielun etsimiseksi". Hyvin yleinen käsitys luonnonkansoilla on se, että lapsille on annettava jonkun manalle menneen esivanhemman nimi. Afrikan länsirannikon Jorubaneekerit tutkivat tietäjän avulla perheen suojelushaltioilta, kuka vainajista aikoo lapsessa elää, voidakseen sen mukaan antaa pienokaiselle nimen. Uuden Seelannin maori-pappi luettelee lapselle esi-isien nimiä, jolloin lapsi saa sen nimen, jota lausuttaessa se aivastaa tai huutaa. Lappalaisäiti toivoi unessa saavansa tietää, kuka vainajista kulloinkin tuli uudelleen eloon. Lapsi sai tällöin hänen nimensä ja nimen mukana uskottiin hänen saavan haltian, joka oli palvellut nimen edellistä omistajaa. Nimihaltia saattoi näyttäytyäkin suojatilleen esim. kalan haahmossa. Jos lapsi nimen saatuaan ei viihtynyt, vaan itki paljon tai kuihtui, oli se todistuksena siitä, että lapsi oli sattunut saamaan väärän nimen. Tällöin oli tietäjän avulla hänelle etsittävä uusi nimi.

Paitsi esi-isien voi lapsi saada muunkinlaisia nimiä. Volgan suomalaiskansoilla on toisinaan tapana antaa lapselle sen olennon, esineen tai ilmiön nimi, mikä ensiksi pistää isän tai lapsivaimon silmään, kun tämä pienokaisen synnyttyä astuu ovesta pihalle. Senvuoksi tapaa sellaisia nimiä kuin "harmaamies", "harakka", "pilvi" y.m. Myös vuodenaikojen ja toimien mukaan voidaan lasta nimittää esim. "viljankorjuuksi". Niin kaukana kuin Keski-Austraalian kansoilla tapaamme jotakin vastaavaa. Kun äidiksi tuleva siellä metsiä samoillessaan ensi kerran tuntee lapsen liikahtavan kohdussaan ja samalla kiinnittää huomionsa esim. hänen näköpiiriinsä hypähtävään kenguruun, ajattelee hän kengurun ja lapsen olevan suhteessa toisiinsa. Tällöin lapsi synnyttyään saa kengurun nimen. Muutamat luonnonkansat tatuoivat tällaisen nimieläimen kuvan lapsen ihoon. Koko elämänsä ajan on ihminen läheisessä suhteessa nimieläimeensä, sellaista ei hän mielellään esim. ryhdy pyydystämään. Tällaista uskonnonilmiötä ovat uskonnontutkijat alkaneet nimittää _totemismiksi_ erään intiaanikielen totem (= suku) sanan mukaan. Paitsi yksilöllä voi koko suvullakin olla eläintä, kasvia, luonnonilmiötä tai -esinettä merkitsevä totem-nimi. Totemismi ei kuitenkaan voi suurinkaan luoda valoa jumalien alkuperään, sillä näet ei ole yhtä suuri uskonnollinen kuin yhteiskunnallinen merkitys.

Kun henkisempi sielunkäsitys vähitellen syrjäyttää aineellisen ruumissielunkäsityksen, alkaa vainajain _haudantakainen elämäkin_ saada enemmän elokkuutta. Samojedit uskovat, että kuolleiden maanalainen maailma on aivan maanpäällisen kaltainen. Ainoastaan se erotus on olemassa, että siellä kaikki on päinvastoin kuin täällä. Siellä on tosin samat virrat kuin täällä, mutta ne juoksevat päinvastaiseen suuntaan. Ihmiset kulkevat jalat meidän jalkojamme vastaan. Puidenlatvat ja asumusten katot ovat alaspäin. Aurinko nousee lännestä ja laskee itään. Ihmisen elämäkin kulkee päinvastaiseen suuntaan, hän nuortuu ja pienenee yhä, kunnes haihtuu olemattomiin tai syntyy sukulaislapsessa uudelleen elämään. Kuolleiden maailma on siis tämän elämän täydellinen varjokuva eli kangastus.

Kun yö on kaikkien haamujen mieluinen liikkumisaika, syntyy helposti ajatus, että kuolleiden maa on auringonlaskun eli lännen puolella tai pimeässä pohjosessa. Muutamat luonnonkansat kuvittelevat niiden asuvan vuorissa, kuten skandinavit ja lappalaiset, toiset korkeiden vuorien saavuttamattomilla huipuilla tahi yläilmoissa. Tällaiset uskomukset osoittavat sielun jo tykkänään vapautuneen kalmistoon kätketyn ruumiin kahleista.

Ihmisen sielu herättää kysymyksen eläimenkin sielusta.

ELÄINKUNTA.

Alhaisella kehitysasteella ei luonnonihminen huomaa mitään oleellista eroavaisuutta itsensä ja eläinten välillä. Lukemattomista esimerkeistä näkee, että hän ajattelee eläimen, myös sielunelämään nähden, itsensä kaltaiseksi olennoksi. Kuitenkin se ero on olemassa, että hän itse esiintyy yksilönä, eläin taas etupäässä lajiolentona. Eläinkunnassa yksilö edustaa koko eläinlajia. Miten läheisessä suhteessa esim. karhu on koko karhusukuun, osoittaa m.m. ostjakkien usko, että kohtelemalla hyvin kaadettua karhua voi suositella koko karhusukua, kun taas "sen kärsimän loukkauksen kostaa mikä metsässä asustava mesikämmen tahansa".

Ihmisen ja eläimen sielunelämän yhtäläisyys luonnonkansan käsitysmaailmassa johtaa siihen, että eläin ihmisen mukana pääsee sielu-uskon alaiseksi. Samoinkuin ihmisen voimme puhua eläimenkin sekä ruumissielusta että haamusta. Niin kauan kuin ihmisen uskottiin kuoltuaan elävän ruumiillista elämää, jota kuviteltiin tämän elämän kaltaiseksi, sai hän mukaansa myös eläimiä. Samojedit seivästävät vainajan haudan ääreen poron sitä teurastamatta. Lappalaismetsästäjä sai koiransa mukanaan. Kuitenkin syrjäyttää yllämainitun uhritavan vähitellen toinen, nim. se, että omaiset valmistavat vainajalle annettavasta teuraasta peijaisaterian; kuollut saa mukaansa tällöin vain eläimen luurangon. Eläimilläkin uskotaan siis ruumissielun säilyvän ruumiin kestävimmässä osassa. Tämä käsitys käy selvästi ilmi luonnonkansojen lukemattomista menoista.

Uhratessaan jumalilleen eivät lappalaiset särkeneet teuraan vähäpätöisimpiäkään luita, vaan kokosivat ne kaikki uhripitojen päätyttyä sekä asettivat suojaan pedoilta aivan siinä järjestyksessä kuin ne ovat elävän eläimen ruumiissa uskoen, että "jumalat voivat kasvattaa lihaa luihin uudelleen". Samoin he tekivät viettäessään karhunpeijaisia, vieläpä pujottivat eläimen selkänikamatkin luonnollisessa järjestyksessä koivunvitsaan, jonka toiseen päähän sitoivat hännän, toiseen asettivat pään vakuutettuina, että "karhu tulee jälleen henkiin ja antautuu uudelleen ammuttavaksi". Intiaanimetsästäjät asettivat kaatamiensa biisonihärkien luut arolle, jotta voisivat eläimiä pyytää tulevanakin pyydystämiskautena. Eskimot heittävät hylkeiden luut veteen, jotta ne alkaisivat elää uudelleen. Siperian meri-tshuktshit menettelevät samoin valaan saatuaan, jotta valasvainaja vielä palaisi sekä toisi mukanaan muitakin valaita.

Piitimen lappalaisilla oli "syödyn kalan kaikkien luiden kokoominen ja pyyntöveteen viskaaminen vanha tapa; yksikään luu ei saanut hävitä". Terävien aseiden käyttäminen syödessä on ankarasti kielletty. Yleensä on maalla elävän riistan luut haudattu maahan, kätketty vuorenonkaloon tai ripustettu puuhun; vedessä elävien taas on kätketty veteen. Tämä ei alkuaan ole mikään uhritoimitus metsän- tai vedenhaltialle, vaan johtuu yksinomaan käytännöllisistä syistä. Kotieläintenkin teurastuksessa noudatetaan aivan samanlaisia menoja. Lappalainen vaali yhtä tarkasti kesyn poron kuin villipeuran luita. Nekin hän hautasi huolellisesti maahan. Tämä selittää, miksi luonnonkansain kielessä vähäpätöisilläkin luilla saattaa olla oma nimensä. Niin on lapissa vieläkin esim. kaulanikamilla kullakin oma nimensä.

Käsityskannan muuttuessa saattaa ruumissielun säilyttämistavasta kehittyä uhrimeno. Mainittuja tapoja aletaan noudattaa ainoastaan ensimäiseen saaliiseen nähden. Näin syntyy n.s. _esikoisuhri_. Jälkiä siitä on säilynyt meillä suomalaisillakin: "Kun ensimäinen lintu saadaan, niin haetaan Tapion pöytä (tasalatvanäre) ja sitte keitetään metsässä se ensimäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimäinen metsän kansan syönti ja sitte saapi lintuja." Seuraava kalastustaika on muistiinpantu Kautokeinossa: "Ensimäiset kalat kun saadaan, niin ne keitetään ilman yhtään ruotaa murtamatta. Sitte erotetaan kala ruodasta niin taitavasti, ettei katkeile ruodat, ja sitte ne ruodat kokonaisina viedään siihen järveen, niille tienoille, josta kalat saatiin." Samanlaisia taikoja käytettiin pilaantuneen pyyntionnen korjaamiseksi: "Kun keitettiin linnusta rokkaa, niin ei pitänyt maistaa suolaa siitä eikä puhua padan alle. Syödessä ei pitänyt veitsellä ottaa lihaa ja ne luut pitää viedä piiloon, jotta niitä ei kukaan näe eikä löydä, mihin ne on pantu." Samoin "kalat keitetään perkaamatta, aivan suolineen kaikkineen ja syödään ilman veistä".

Esimerkin käsityksestä, että "sielu" kuolee ruumiin tuhoutuessa, tarjoavat vogulit, jotka siinä tapauksessa, että karhu on tuottanut heille paljon onnettomuutta raatelemalla heidän karjaansa, eivät osoita eläimelle mitään kunnioitusta, vaan hävittävät tyystin sen kaikki ruumiinosat, vakuutettuina, että "eläimen sielu häviää ruumiin mukana".

Samoinkuin ihmisen saattaa eläimenkin sielu kätkeytyä myös ruumiinelimiin ja -osiin. Leijonan sydän, tiikerin hammas ja kotkan kynsi sisältävät näiden eläinten mahdin. Karhunpeijaiset eivät giljakkien käsityksen mukaan ole "ainoastaan ruoka-ateria, vaan myös karhun mahtavien sielunvoimien omaksuminen". Lappalaisnainen ei milloinkaan saanut syödä karhun sydäntä eikä muita eläimen jalompia elimiä, vaan se oli miesten etuoikeus. Pahansuovan vallassa voi eläimen pieninkin ruumiinosa tuottaa koko eläinsuvulle tuhoa. Lappalainen sanoo: "Ei saa heittää poronkarvoja eikä poronnahkaa tuleen; poro-onni poltetaan karvoja poltettaessa." Ei myöskään saa varsinkaan poron ensimäistä kaulanikamaa halkaista, se näet "turmelee karjaonnen ja vaikuttaa pahasti eläviin poroihin". Inkerissä on tapana jättää lampaita kerittäessä "kunkin lampaan kylkeen selkäpuolelle pienonen villatöyhtö kasvamaan". Suomessa käyvät taikauskoiset akat vieläkin pääsiäisaikaan toisten navetoissa karva- ja villatukkoja keräämässä eli "karjaonnea ottamassa". Kun metsämiehellä on karhunkynsiä ja -hampaita taskussaan, osaa hän saaliin luo.

Niin läheisessä suhteessa omistajaansa on _eläimen nimikin_, että luonnonkansat tykkänään karttavat petojen varsinaisten nimien mainitsemista. Pohjois-Karjalassa uskotaan, että jos karhua sanoo karhuksi, on eläin kesällä "villissä". Pohjois-Hämeessä "ei sanota ilvestä nimeltä vaan metsän kissaksi, ettei se syö lampaita. Se kuohoontuu, kun sitä mainitsee nimeltä." Varsinkin metsä- ja kalamiesten tulee tässä suhteessa olla varovaisia. Lappalaiset antoivat karhunpyynnin ja -peijaisten aikana ei ainoastaan itse eläimelle ja sen ruumiinosille, vaan myös aseilleen ja toimilleen salanimiä. Salakieltä käyttävät liiviläiset vieläkin kalastusretkillään. Ostjakit nimittävät karhua "turkkiukoksi" ja "korven eläimeksi", lappalaiset "metsänisännäksi" ja "viisaaksi mieheksi", suomalaiset "mesikämmeneksi", "metsäksi" y.m. "Hukka" suden nimenä on kirjakielestäkin tunnettu. "Jänistä ei sanota jänikseksi, se oli otus vaan, muuten pyynti pilautuu." Jänislankaa sanottiin "kytkyeksi".

Samalla kun uskotaan ihmisen "haamuun", aletaan myös uskoa, että _eläimelläkin_ on ruumiista irtautuva _sielu_. Metsämies voi nähdä kuolleen koiransa unessa. Eläimessäkin on siis jotakin, joka voi vapautua aineellisesta asunnostaan. Samoinkuin ihmisen "haamu" lähtee jo elämän aikana m.m. säikäyttämällä, samoin uskotaan eläimenkin sielun ruumiista irtautuvan. Tsheremissit sanovat, kun uhrieläin vavahtaa sitä tarkastettaessa: "Se antoi sielunsa." Teurastaessaan uhrihevosen tsheremissipappi rukoilee jumalaa sanoen: "Me olemme puolestamme tuoneet, asettaneet sinulle uhrin, ota sinä puolestasi se vastaan ja anna ylösmenevän 'sielun' tulla välkkyväkarvaiseksi, välkkyväharjaiseksi, hopeahäntäiseksi ja hopeakavioiseksi varsaksi."