Part 1

JUMALAUSKON ALKUPERÄ

Kirj.

UNO HOLMBERG [UNO HARVA]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916.

SISÄLLYS:

Alkusana. Väkiusko. Ihmisen sielu. Eläinkunta. Kasvikunta. Eloton luonto. Ihmiskäden valmistamat esineet. Tilojen ja toimintojen haltiat.

ALKUSANA.

Tri Erkki Kailan Otavan kustannuksella viime vuonna ilmestynyt teos "Yleisen uskonnonhistorian pääpiirteet" tutustuttaa suomalaista lukijaa uskonnon eri muotoihin. Senvuoksi en ole tässä esityksessäni pitänyt tarpeellisena lähemmin selostaa kaikkia uskonnonhistoriallisia peruskäsitteitä, vaan on tarkoitukseni ollut lyhyesti esittää ainoastaan niitä uskonnollisia käsityksiä, joista kuvastuu eri jumalien ja haltioiden alkuperä. Näiden kehitystä silmällä pitäessä on usein yhdentekevää, minkä heimon tai rodun uskomuksista poimii asiaa valaisevat esimerkit. Kuten lukija huomaa, en tässä suhteessa useimpien uskonnontutkijain tavalla ole syrjäyttänyt suomensukua. En ole tahtonut tarpeettomasti "mennä virran yli vettä noutamaan" ja samalla toivon teokseni täten voivan enemmän kiinnittää suomalaisen lukijan mieltä.

Sääksmäellä, Saarniemessä heinäk. 24 p:nä 1916.

Tekijä.

VÄKIUSKO.

Jumalauskon uskonnonhistoriallinen alkuperä kätkeytyy alkukantaiseen sielu-uskoon, jota edustaa kaksi eri muotoa: usko sielullisiin voimiin ja sieluihin. Onko edellinen varhempi, jälkimäinen myöhempi aste, kuten jotkut uskonnontutkijat ovat olettaneet, emme enää voi varmasti päättää, sillä yksinomaan edellistä edustavaa luonnonkansaa ei nykyään ole olemassa. Jälkimäinen ei myöskään ole voinut edellistä syrjäyttää, kehittyneimmilläkin kansoilla elää näet tuo aikaisemmaksi oletettu uskonnonmuoto yhä edelleen henkisemmän sielu-uskon rinnalla.

Edellistä sielu-uskoa nimitämme väkiuskoksi, syystä että suomalainen taikuri sanoo kaikkialla luonnossa piilevää sielullista voimaa väeksi (= voima). [Muutamat tutkijat kuten jo M.A. Castrén (Nordische Reisen, III, 77) ovat mainitulla "väellä" ymmärtäneet kansaa, esim. "veden väellä" veden kansaa. Itse taikurien kielessä on tällä sanalla kuitenkin ilmeisesti ollut sen vanhempi, voiman merkitys. Väen toisintosanana esiintyykin "voima", esim. vedenväen asemesta puhutaan veden voimasta (ks. Suom. Kirj. Seuran arkist.: Krohn 11623, 13488; Meriläinen II, 1503).] Kuolleen jäännöksissä, luissa ja ruumiinmullassa, piilee kalmanväki, maassa maanväki, metsässä ja metsäeläimissä metsänväki, vedessä ja sen asujamissa vedenväki, tulessa tulenväki, rauta-aseessa raudanväki. Lisäksi puhutaan auringon, ukkosen, tuulen, pakkasen, vuoren, kallion, hetteen, tervahaudan, pajan, lastukon, katajan y.m., vieläpä pesinpytynkin väestä. Eri ilmiöihin ja esineisiin liittyvät väet ovat erilaisia ja erivoimaisia. Ne vaikuttavat mekaanisesti kuin luonnonvoimat. Niitä "nostetaan", "otetaan" ja "asetetaan". Yhtä mekaanisesti ne "kohoavat", "kohtaavat" ja "tarttuvat". Ne ovat varsin arkaluontoisia. Toinen väki voi helposti tehdä toisen tehottomaksi. Tulenväellä taikuri karkoittaa kalmanväen, vuorenväellä maanväen. Muita voimakkaampi on suomalaisten käsityksen mukaan veden-, varsinkin koskenväki. Jottei toinen väki voisi toista "pilata", noudatetaan monenlaisia varokeinoja. Metsämiehen tulee kotoa lähtiessään "puhdistautua" peseytymällä, pujottautumalla renkaan läpi, savustamalla itseään, tulen yli hyppimällä tai muulla tavalla. Usein hän sitäpaitsi vielä lakaisee jälkensä. Samoin on kalamiehen puhdistauduttava. Lappalaiset käyttivät metsästämään ja kalastamaan lähtiessään erikoista kodan perällä olevaa salaovea, jota tavallisissa oloissa kartettiin. Muistomerkkinä siitä on suomalaisilla säilynyt tapa irroittaa ovi alasaranasta ja siten saranain puolelle syntyneestä raosta hiipiä metsään. Samoin on erä- ja kalaretkiltä palattaessa "puhdistauduttava", jottei metsän- tai vedennenä tarttuisi kotiväkeen. Myös saalis ja pyyntiaseet vapautettiin taioilla metsän- ja vedenväen tartunnasta. "Ettei metsännenä puuttuisi, ei tohdittu ottaa jänistä langasta, ennenkuin oli lepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta, ennenkuin oli kuusenhavuilla pyyhitty." Sekä metsänriista että kalat tuotiin lappalaiskotaan mainitun salaoven kautta, ostjakit vievät karhuntaljan peräikkunan kautta tupaan ja sieltä samaa tietä aittaan.

Omituinen tapa estää metsän- tai vedennenän tarttumista on se, että luonnonihminen jo edeltäpäin ikäänkuin "rokottaa" itsensä, s.o. itse tartuttaa itseensä metsän- tai vedenväkeä. Mennessään metsään suomalainen erämies sivelee ruumistaan ja vaatteitaan kuusenhavulla. Jottei veden "vihat" tarttuisi, pesee syrjäni vieraaseen seutuun muutettuaan kasvonsa ja kätensä uuden asuinpaikan joessa. Samoin peseytyvät samojedit ja syrjänit joka kerta kun he venematkoillaan saapuvat uudelle joelle. Arvattavasti sama aate ilmenee viljanleikkaajien tavassa asettaa heti työhön ryhtyessään muutamia viljankorsia vyöhönsä, "jottei selkä tulisi kipeäksi".

Aivan erikoinen on naisen suhde metsästykseen, kalastukseen ja sotaan. Pyyntiaikoina ei mies saa lähestyä vaimoaan, jos toivoo menestystä yrityksilleen. Vielä nykyään pidetään Suomen saloilla pahana enteenä, jos nainen sattuu tulemaan vastaan erä- tai kalaretkille mentäessä. Pyydysaseen nainen voi tehdä tehottomaksi vain koskettamalla sitä, sen yli astumalla tai ympäri kulkemalla. Lappalaiset säilyttivät aseitaan kodan pyhässä peräosassa, jonne naiset eivät saaneet mennä. Muutkin miesten työaseet voi nainen saastuttaa. Virolaisten sanotaan varoneen, etteivät naiset joutuneet astumaan kirveen yli, sillä he uskoivat, että kirvestä käyttävän henkilön kädet tällöin rohtuisivat haavoille. Suomalaiset sanovat naisesta rienan tarttuvan. Jotta rienan pilaamaa asetta vielä voitaisiin käyttää, on se taioilla puhdistettava. Yhtä helposti kuin riena tarttuu naisesta metsä- ja kalamieheen, tarttuu näistä ja näiden pyydyksistä metsän- ja vedennenä naiseen. Kun karhunnahka tuodaan kylään, menevät ostjakkivaimot kujalle vastaan vesiastioin ja savustuskauhoin. Karhunnahka savustetaan ja sen päälle pirskotetaan kolmesti vettä. Samoin heitetään vettä metsämiesten päälle. Tässä tulen- ja vedenväki karkoittavat siis metsänväen. Syödessään peuran- tai karhunlihaa pitivät lappalaisnaiset vaskirengasta suunsa edessä tai pujottivat lihapalat vaskirenkaan läpi. He uskoivat näet vaskenväen suojelevan itseään. Naisen suhde sotaan ilmenee syrjäniläisestä tarinasta, jossa kerrotaan, miten muuan syrjänisankari menetti rakastettuaan syleillessään väkensä, niin ettei hän voinut kukistaa novgorodilaisia vihollisiaan. Siitä, ettei nainen maagillisista syistä saata ottaa osaa verenvuodatuksiin, teurastuksiin, lihan keittämiseen, kalojen perkaamiseen y.m. sotaa, metsästystä tai kalastusta koskeviin toimiin, johtuu luonnonkansojen omituinen työnjako. Vaikka veden noutaminen, hedelmien, marjojen ja sienien poimiminen sekä yleensä maanviljelys on naiselle sallittu, ei hänen kaikkina aikoina sovi näitäkään töitä toimitella. Kylvön, heinänleikkuun ja viljankorjuun edellä tulee hänenkin "puhdistautua".

Paitsi naisesta, hänen vaatteistaan ja työkaluistaan saattaa "riena" tarttua muustakin, kuten kuolleesta. Samojedien käsityksen mukaan ei sinä aikana, kun kuollut on kylässä, sovi mitenkään mennä metsästämään tai kalastamaan, ei edes kulkea virran yli. Suomalaisetkin ovat uskoneet, että kalaveden voi pilata heittämällä siihen ruumiinluun. Myös sairaalloiset tilat, sukupuolitaudit, synnytys y.m. tartuttavat rienaa. Synnytyksen jälkeen tulee sekä vaimojen että kotieläinten tavalla tai toisella "puhdistua". "Puhtaisiin" toimiin ryhdyttäessä on kaikenlaista likaisuutta tyystin kartettava. Ostjakeilla on sääntönä, että "kotiinjäävien on varottava ryhtymästä likaisiin askareihin, varsinkin lattian lakaisuun ja vaatteiden pesuun, sinä päivänä, jona pyytäjien tiedetään olevan karhun pesällä". Vielä voi riena tarttua eräänlaisista eläimistä, kuten hiiristä, matelijoista, kissoista y.m. sekä seisovasta vedestä. Jotkut vuodenajatkin saattavat tässä suhteessa olla vaarallisia. Keskikesän kuuminta aikaa votjakit nimittävät "vihaiseksi ajaksi". Suojellakseen itseään ja karjaansa sen tuottamalta tuholta Volgan kansat sytyttävät kitkatulella suuria olkikokkoja, joiden yli ihmiset hyppivät, vieläpä ajavat karjansakin tulen yli. Inkerissä juhannuskokko "tarkoitetaan aina polttaa laitumen ääressä, missä lehmät käy". Epäilemättä oli siis kokkotulella täälläkin puhdistava merkitys. Sama alkuperä on ilmeisesti suomalaistenkin helka- ja juhannustulilla. Tällaisia puhdistustulia sytytetään myös tarttuvien tautien raivotessa.

Suomalaisten "riena" käsitteessä piilee seremoniallisen epäpyhyyden alku. Vastakohtana tälle on "terve" ja "puhdas" luonto. Kumpikin "tarttuu" yhtä mekaanisesti, ja omituista on, että puhdistuskeinot ovat samat, jos tahdotaan vapautua naisen, kalman y.m. tuottamasta rienasta tahi metsän- ja vedennenästä. Mutta vielä omituisempaa on, että toinen "puhdas" voi toisen erilaatuisen "puhtaan" saastuttaa. Niin esim. vaikka metsä ja vesi ovat "puhtaat", saattaa kalamiehestä tarttua riena metsämieheen ja päinvastoin. Tämä maagillinen "puhtaus" on pyhyyden alku. Pyhyydenkäsite kätkee siis juurensa uskonnon pohjakerroksiin.

Mainitut väet, niiden suhde toisiinsa sekä ihmisiin, rajoittavat suuresti luonnonihmisen toimintavapautta. Villeistä villeimmällekään ei ole kaikki sallittua. Hänkin on monenlaisten sääntöjen ja määräysten vanki. Uskontotieteessä nimitetään tätä vapauden rajoitusta polynesialaisella sanalla tabu.

Eri "väkiä" voi taikuri käyttää joko hyvään tai pahaan. Vedenväellä hän sammuttaa metsänpalon, mutta sillä hän voi pilata myös lintumetsän. Tulenväellä hän voi karkoittaa monenlaista rienaa, mutta sillä hän voi myös kiihdyttää tulipaloa, pilata hevoset hurjiksi tai saattaa ihmiset kitumaan. Tuulenväellä hän voi hävittää pelloilta viljaa sekä särkeä rakennusten katot, auringonväellä hän voi surkastuttaa kasvillisuuden y.m. Luonnonväkeä saa taikuri valtaansa jonkin esineen mukana, joka on suhteessa määrättyyn väkeen. Vedenväki esim. seuraa vedestä otetun kalan, kiven, mudan y.m. mukana. Tulenväki kulkee tuhan tai tulusten kera. Ukkosenväki kätkeytyy ukonvaajaan tai ukkosen iskemään puuhun. Tuulenväen edustajia ovat tuulispään aikana ilmassa pyörivät rikat. Raudanväki "nousee" m.m. alasimesta. Esinettä, jossa piilee voimakasta, suojelevaa väkeä ja jota senvuoksi kannetaan suojakeinona, kuten vaskenpalaa, tulirautaa, ukonvaajaa, auringonrengasta, pyhimyksenluuta, karhunhammasta tai muuta, nimitetään uskontotieteessä _amuletiksi_.

Luonnon väkeä voi ihminen kehittää ja käyttää hyväkseen myös kuvaannollisilla menoilla eli _jäljittelytaioilla_. Edistääkseen lampaanonnea tsheremissilapset konttaavat nelinryömin lammaskarsinassa ja matkivat lampaan määkimistä. Saadakseen karhuja yhä edelleen lappalaiset ja ostjakki-erämiehet matkivat mesikämmenen ääntä ja eleitä. Piispa Rothovius sanoo suomalaistenkin viettäessään karhunpeijaisia "ääntäneen ja mörisseen karhun tapaan saadakseen menestystä vastaisuudessakin". Kuvaava on myös seuraava Pihtiputaalla muistiinpantu jänislangan asettamista koskeva taika: "Ensimäisen langan kun panee metsään, niin pitää riisua itsensä alasti ja sitte hypätä yhdeksän askelta niinkuin jänis siihen lankaan ja sitte kuristaa, niin että on hyvin kuristuksellaan kaulassa ja sitte antaa olla kaulassaan koko talvi, niin kauan kuin pyytää. Senjälkeen jos virittää lankoja vaikka mihin, niin tulee jänis siihen." Hyvin yleinen on tapa kiihoittaa luonnon tuotantovoimaa aistillisilla tansseilla ja menoilla, joissa siitinelimellä on tärkeä sija. Meksikolaiset koettavat yhä vieläkin täten edistää kasvullisuutta. Saadakseen sotaonnea aseilleen luonnonkansat panevat toimeen verisiä asetansseja. Hedelmöittävän sateen synnyttämiseksi kastellaan pelto ja peltomiehet tai erikoinen heiniin ja olkiin puettu kasvillisuuden edustaja. Votjakit herättävät tuulta viheltämällä viljanviskuun aikana. Suomalaiset tukinkuljettajat nostivat järvellä myötäisen tuulen heiluttamalla oksia määrättyyn suuntaan. Saadakseen ukkosen liikkeelle lappalaiset joikuivat ja pärryttivät rumpujaan. Pienellä puusta veistetyllä "auringonrenkaalla" he saivat päivän paistamaan, "kuunrenkaalla" kuun kumottamaan. Tällaisia edistämistaikoja voi luetella miten paljon tahansa.

Henkilöä, joka taioillaan hallitsee luonnon persoonattomia väkiä, nimitämme taikuriksi erotukseksi siitä tietäjästä, joka on suhteessa sieluihin. Taikurin toimi ei aina tehoa yksinomaan sillä, että hän osaa jäljitellä määrättyjä menoja tai noudattaa magian usein monimutkaisia lakeja, hänessä itsessäänkin tulee olla "väkeä", "luontoa" eli "mahtia". Hänen tulee saada helposti "luontonsa nousemaan". Luonnon väillä hän vielä saattaa omaa väkeänsä vahvistaa hankkien siten itselleen "ottoluonnon". Näin hän tulee oikein "luonnokkaaksi". Suurella taikurilla voi olla useita "luontoja". Vielä ihmisen kuoltua säilyy hänen väkensä. "Mahti ei jouda maan rakohon, vaikka mahtajat menevät." Samoinkuin maagillinen arvoero vallitsee kuolevaisten välillä täällä, samoin on kuoleman jälkeen toisen väki mahtavampi kuin toisen. Kalmanväkeä ottaessa oli "vielä parempi, jos tiesi missä oli velhon ruumis jo kauan lahonneena ja sitä multaa kaivoi". Muissakin merkkihenkilöissä saattoi olla tavallista voimakkaampaa "väkeä". Niin oli esim. "sotatanterenväki" muuta "kalmanväkeä" tehokkaampi, jossakin suurmiehessä, kuten tietäjässä, kuninkaassa tai sotapäällikössä, saattaa olla niin mahtavaa väkeä, ettei tavallinen kuolevainen ilman muuta voi häntä lähestyä. Jottei polynesialainen ruhtinaan luota palatessaan levittäisi vaarallista tartuntaa seurapiiriinsä, tulee hänen tarkoin "puhdistautua". Muutamin seuduin on ruhtinaan tai kuninkaan pakko tykkänään eristäytyä tavallisista ihmisistä. Voipa mahtimiehen väki, tarttuipa se sitten hänestä itsestään tai hänen aseistaan, vaatteistaan, ruuastaan y.m., olla kuolemaakin tuottava. Samanlainen salaperäinen mahti -- uskontotieteessä on sitä ruvettu nimittämään melanesialaisella sanalla mana -- piilee monissa pyhissä esineissä. Kuitenkin saattaa pyhästä miehestä tai esineestä lähtevä voima toisinaan olla, varsinkin sairaalle, terveyttäkin tuottava.

Suomalainen mahtimies puhuu jumalienkin "väestä" eli "luonnosta". Tuntiessaan voimansa pettävän hän rukoilee: "Tuo, Ukko, luontoa!", tai toisin:

"Anna, Ukko, uuluasi väkeäsi, mies väkevä!"

Uskoessaan persoonattomiin voimiin ihminen käyttää niitä hyödykseen yksinomaan taikojen avulla; senvuoksi tätä uskonnonmuotoa nimitetään taikuudeksi eli magiaksi. Tajuaviin ja tahtoviin sieluihin hän sitävastoin koettaa vaikuttaa rukouksin ja uhrein. Viimeksimainittua palvonnallista sielu-uskoa sanotaan uskonnoksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuitenkin voivat sielutkin usein joutua magian pakon alaisiksi. Vaikkakin periaatteessa, emme silti todellisuudessa aina voi vetää selvää rajaa uskonnon ja magian välille.

IHMISEN SIELU.

Edelläesitetty uskonnonmuoto ei edellytä uskoa persoonallisiin, tajuaviin ja tahtoviin sieluihin. Ryhdymme seuraavassa tarkastamaan varsinaisen sielu-uskon (animismin) syntyä. Aloitamme ihmisen sielusta.

Sielu-uskon alkuperää etsiessämme huomaamme eri aiheita, joista erilaiset sielukäsitteet syntyvät ja kehittyvät. Tärkeimpiä ovat itse ruumis siihen sisältyvine elonvoimineen, henkäys eli henki, haamu eli varjo ja nimi. Luonnollisesti on sielun eri kuvittelumuotojen takana aina sama asianomainen henkilö.

Ruumiiseen ja sen elimiin liittyvää sielua nimitämme _ruumissieluksi_, syystä että sielu tällöin on siinä määrin ruumiiseen sidottu, että se häviää ruumiin tuhoutuessa. Parhaiten tämä aineellinen sielu säilyy ruumiin kestävimmissä osissa. Hyvin tärkeä sielun kannattaja on luuranko. Yleinen käsitys on, että elämä jollakin tavalla säilyy vielä kuoleman jälkeen, niin kauan kuin luuranko on tallella. Muutamat luonnonkansat kuljettavat esivanhempiensa luita mukanaan perhekunnan suojelushaltioina. Keskiajalla saivat pyhimysten luut melkein samanlaisen kunnian. Itämailla kuolleiden ristiretkipäällikköjen luut puhdistettiin lihasta ja tuotiin vaivalloisia teitä kotiseudun kirkkoon. Kun kaikki ruumiin jäännökset häviävät, uskotaan sielunkin kuolevan. Sitä todistaa Piitimen lappalaisten tapa paloitella ohrakakkuja omaistensa haudoille, "kunnes hautakummun laskeutumisesta saattoivat nähdä, että ruumis jo oli maatunut". Inkerikot kävivät haudoilla itkemässä ja ruokaa viemässä, niin kauan kuin ruumiin uskottiin säilyvän, "sen mädättyä ei näet sieluakaan enää ole missään". Epäilemättä ovat monenlaiset hautavarustukset johtuneet juuri ruumissielun käsityksestä. Monet luonnonkansat, myös Vienan karjalaiset, ovat rakentaneet kuolleelle kalmistoon samanlaisen "tuvan" kuin missä tämä on elämänsä aikana asunut. Vieläpä tehdään tupaan "ikkunakin", "jotta kuolleen kodissa olisi valoisaa" sekä "jotta hän siitä voisi katsella, mitä ympärillä tapahtuu". Hänelle annetaan mukaan ruokaa, juomaa, vaatteita, aseita, kulkuvälineitä y.m. Miten selvänä kuvastuukaan ruumissielu-usko esim. syrjänien tavasta kaivaa haudalle juuri kuolleen suun kohdalle aukko, johon muistojuhlina kaadetetaan juomaa. Ruumiin säilyttämisessä ovat muinaisegyptiläiset vieneet muista voiton, he kun balsamoimalla faraoittensa ruumiit ovat saaneet ne säilymään vuosituhansien läpi.

Siinä tapauksessa, että kuolleita on pidetty vahingollisina ja vaarallisina olentoina, on heidän ruumiinsa paloiteltu, poltettu tai muulla tavalla tehty vaarattomiksi. Eräänä tautikesänä votjakit kaivoivat tietäjän kehoituksesta taudin aiheuttajan ruumiin maasta ja hakkasivat palasiksi, "jotta tauti taukoisi". Ostjakki-samojedit pelkäävät kovin eräitä "ruumiita", joiden uskotaan kulkevan yöllä pahaa tekemässä. Tarinoissaan he kertovat elävien taisteluista näitä vaarallisia "ruumiita" vastaan. Estääkseen niitä haudoistaan nousemasta he seivästävät ne maahan.

Paitsi luurankoa ovat muutkin kestävimmät ruumiinosat, kuten hiukset, kynnet ja hampaat sekä tärkeimmät elimet, varsinkin sydän, maksa ja munuaiset tai nesteet, kuten veri, sylki y.m. sielun kannattajia. Varmaankin veren kiertokulku on aiheuttanut tsheremissien uskon, että "sielu" saattaa liikkua ruumiissa. Syystä että sielu juutalaisten käsityksen mukaan on veressä, nämä eivät syö tästä valmistettua ruokaa. Luultavasti kokemus, että elämä lähtee veren mukana, on antanut aiheen tällaiseen uskoon. Aineellisesta sielunkäsityksestä johtuu lisäksi luulo, että elinvoimaa voi johtaa ruumiista toiseen. Syömällä vihollisen sydämen ja maksan vogulit uskoivat voivansa siirtää tämän sielunvoiman omaan ruumiiseensa sekä estää häntä uudelleen eloon palaamasta. Henrik Lättiläinen kertoo Sakkalan virolaisten 1200-luvulla riistäneen sydämen erään elävän ristiretkeilijän rinnasta sekä syöneen sen "tullakseen urhoollisiksi kristityitä vastaan". Vielä nykyään rukoilee tsheremissipappi jumalaa varjelemaan ihmisiä "sydämen ja maksan leikkaajilta". Tällaiseen sielu-uskoon perustuu luonnonkansojen _kannibalismi_.

Ihmisen sielunvoimaa voi riistää muullakin tavalla. Intiaanit nylkevät vihollisensa päänahan ja säilyttävät taikavoimaisena voitonmerkkinä. Tiedämme myös, mikä salaperäinen voima kätkeytyi m.m. Simsonin hiuksiin. Mutta niinkin vähäpätöiset esineet kuin kynnet ja hampaat voivat pahansuovan käsiin jouduttuaan tuottaa tuhoja.

Ihmisen sielu saattaa sitäpaitsi olla suhteessa kaikenlaisiin esineihin, jotka ovat olleet kosketuksessa ihmiseen. Lappalaiset pitivät sairauden syynä sitä, että manalaiset ryöstivät sairaan sielun. Tämä tapahtui m.m. siten, että vainajat anastivat asianomaiselta ainoastaan lakin, rukkasen, kengän tai muun vaatekappaleen. Jotta sairas jälleen tulisi entiselleen, oli tietäjän se hankittava takaisin. Paitsi pukua ovat ruoka, aseet y.m. omaisuus saman sielulain alaisia. Tähän perustuu eräs tärkeä magian laki, pars pro toto ("osa kokonaisuuden asemesta"). Kun jo jonkin esineen anastamisessa näin ollen piilee sen omistajan "sielun vaara", ovat varkaus ja murha tällä asteella läheistä sukua toisilleen.

Ruumissielussa, kätkeytyipä se miten vähäpätöisiin ruumiinosiin tahansa, saattaa siis toiselta puolen piillä persoonallinen olento, mutta toiselta puolen voidaan esim. syömällä toisen elimiä aivan mekaanisesti anastaa hänen sielullista voimaansa. Saatamme senvuoksi sanoa, että ruumissielunkäsityksessä yhtyvät sekä usko persoonalliseen sieluun että edellämainittu väkiusko.

Aineellisen sielu-uskon piiriin kuuluu alkuaan myös _henki_. Muutamilla luonnonkansoilla on tapana vahvistaa ystävyyttä vaihtamalla "henkeä" keskenään, s.o. suutelemalla. Jotkut vangitsevat suuhunsa kuolevan viimeisen henkäyksen. Kuolemassa "henki lähtee". Luultavasti onkin kuolevan viimeinen henkäys herättänyt ajatuksen, että siinä "sielu" erkanee ruumiista. Nimitämme täten syntynyttä sielua _henkisieluksi_. Henkisielua merkitsevät sanat merkitsevät samalla henkäystä ja höyryä. Meidän "löyly" sana merkitsee virossa (leil) myös ihmisen henkeä. Tämän sielunnimityksen merkityskin siis viittaa sen alkuperään. Syrjänit sanovat, että "henki" kuolemassa haihtuu ilmaan kuin höyry. Siihen nähden että henkisielu saattaa irtautua ruumiista, nimitämme sitä _irtonaissieluksi_.

Paljoa suurempi merkitys uskonnon kehitykselle on toisella irtonaissielulla, joka suhtautuu ruumiiseen niinkuin muoto aineeseen. Tämä sielu, kuten sen nimi, joka merkitsee haamua ja varjoa, osoittaa, palautuu muistikuvaan, joka tajutaan eläväksi varsinkin unissa ja näyissä. Varjolla ja etenkin kuvastuksella vedessä on myös tässä suhteessa ollut merkityksensä. Nimitämme täten syntynyttä sielua _haamusieluksi_.

Kuinka läheinen suhde vallitsee ihmisen haamun ja hänen ruumiinsa välillä, osoittaa muuan vanha tieto lappalaisista. Siinä kerrotaan, miten lappalaisnoidan "haamu" manalaisella vaellusmatkallaan puhkaisi vatsansa lentäessään terävään paaluun ja miten onnettomuus samalla tavalla näyttäytyi itse kodassa makaavan noidan ruumiissa.

Vielä kuolemankin jälkeen säilyy hyvin läheinen suhde vainajan ruumiin ja hänen haamunsa välillä. Yleensä uskotaan kuolleen kummittelevan siinä, missä ruumis on haudattuna. Metsään kuolleista ja veteen hukkuneista kehittyy senvuoksi helposti metsän- ja vedenhenkiä. Tällainen vedenhenki on esim. norjalaisten draug (= lappalaisten raukka), joka näyttäytyy hukkuneen vaatteiden, haaksirikkoutuneen laivan y.m. läheisyydessä ennustaen kuolemaa tai hukkumista.

Kuitenkin jo elämän aikana haamu saattaa usein irtautua ruumiista. Tsheremissi sanoo, kun ihminen on joutunut tajuttomaan tilaan: "hänen haamunsa (ört) on lähtenyt". Kun joku hänet pahasti säikäyttää, hän sanoo: "sinä karkoitat minun haamuni". Kun hän uneksii, "vaeltaa hänen haamunsa". Uneksimista nimitetään "haamun kulkemiseksi". Ihmisen herätessä "haamu" palaa takaisin. Jollei "haamu" tällöin ennätä ajoissa asuntoonsa, käy ihminen kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Senvuoksi ei saa nukkuvaa äkisti eikä väkivallalla herättää. Useimmiten on sairauden syynä se, että "haamu" pitkillä yöllisillä retkillään on joutunut harhaan eikä enää osaa palata kotiinsa tai että manalaiset ovat sen vanginneet ja vieneet tuonelaan. Tällöin on käännyttävä tietäjän puoleen.