Part 9

Kaikki ryhtyivät nyt työhön ja koettivat ilmentää luontoa sellaisena kuin he sen näkivät, mutta jokainen näki sen jonkun mestarin kaavoissa. Ei aikaakaan niin oli jo Philippe Dubois Hubert Robert'in tyyliin luonnostellut autioksi jätetyn talon, kaadettuja puita, kuivuneen puron. Gamelin löysi Yvetten rannoilta Poussinin maisemia. Philippe Desmahis maalaili erään kyyhkyslakan edessä Callot'n ja Duplessis'n pikareskiin sävyyn. Vanha Brotteaux, joka kehui jäljittelevänsä flaamilaisia, piirusti huolellisesti erästä lehmää. Élodie hahmotteli mökin kuvaa, ja hänen ystävättärensä Julienne, joka oli värikauppiaan tytär, järjesti hänen värilautasensa. Muutamat lapset, jotka olivat tuppautuneet aivan kiinni häneen, katselivat hänen maalaamistaan. Hän sai heidät siirtymään vähän etäämmälle nimittämällä heitä pikkunaskaleiksi ja antamalla heille karamelleja. Ja kun naiskansalainen Thévenin keksi heidän joukossaan joitakin sievempiä tylleröitä, hän pesi heidät, suuteli heitä ja pisti kukkia heidän hiuksiinsa. Hän hyväili heitä surunsekaisen lempeästi, sentähden ettei hänellä itsellään ollut iloa olla äiti ja myös siksi että hän tahtoi somistaa itseään hellätunteisella ilmeellä sekä harjoitella asenteen ja ryhmityksen taitoa.

Hän oli ainoa, joka ei piirustanut eikä maalannut. Hän tahtoi lukea rooliaan ja vielä enemmän miellyttää. Ja roolivihko kädessään hän kulki yhden luota toisen luo, keveänä ja hurmaavana. "Ei ihoa, ei piirteitä, ei vartaloa, ei ääntä", sanoivat hänestä naiset, mutta hän täytti ympäristönsä liikkeellä, värillä ja sopusoinnulla. Kuihtuneena, somana, väsyneenä ja väsymättömänä, hän oli retken suurin sulostaja. Kun hän oli luonteeltaan epätasainen ja sentään aina iloinen, herkkähermoinen, helposti ärtyvä ja sentään mukautuva ja sopuisa, teräväkielinen mitä kohteliaimmassa sävyssä, turhamainen, vaatimaton, rehellinen, vilpillinen, ihastuttava, ei suinkaan ollut Rose Théveninin vika, jos ei häntä onnistanut maailmassa ja jos ei hänestä tehty jumalatarta; mutta ajat olivat huonot, eikä Pariisissa enää ollut suitsutusta eikä alttareita sulottarille. Naiskansalainen Blaisekään, joka hänestä puhuessaan, rypisti nenäänsä ja nimitti häntä "äitipuolekseen", ei voinut hänen läsnäollessaan vastustaa hänen lumoustansa.

Harjoiteltiin parhaillaan _Les Visitandines_ näytelmää, ja Rose iloitsi siitä, että hän oli saanut siinä niin luonnonraikkaan osan. Sillä luonnollisuuteen hän kaikessa pyrki ja pääsikin.

-- Emmekö siis ollenkaan saa nähdä Pamélaa? sanoi kaunis Desmahis.

Kansallisteatteri oli suljettu ja näyttelijät lähetetty Madelonnettes'in nunnaturvalaan ja Pélagie-vankilaan.

-- Onko tämä vapautta? huudahti naiskansalainen Thévenin kohottaen taivaaseen kauniit, suuttumusta leimuavat silmänsä.

-- Kansallisteatterin näyttelijät, sanoi Gamelin, -- ovat ylimysmielisiä, ja kansalainen François'n kappale on omiaan herättämään kaipausta aatelisiin etuoikeuksiin.

-- Hyvät herrat, sanoi näyttelijätär Thévenin, -- ettekö siis voi kuunnella mitään muita kappaleita kuin niitä, jotka imartelevat teitä?...

Puolenpäivän aikaan alkoi itse kukin tuntea itsensä aika nälkäiseksi, ja tuo pieni seurue palasi takaisin majataloon.

Évariste kulki Élodien rinnalla ja muistutteli hymyillen hänen mieleensä heidän ensimmäisiä tapaamisiaan.

-- Kaksi linnunpoikaa oli pesästään katolta pudonnut sinun akkunalaudallesi. Sinä pistelit niiden nokkaan ruokaa; toinen niistä jäi eloon ja lensi tiehensä. Toinen kuoli siihen pieneen vanupesään, jonka sinä olit sille valmistanut. "Juuri se, josta minä pidin enemmän", sanoit sinä. Sinä päivänä sinulla, Élodie, oli punainen nauharuusu tukassasi.

Philippe Dubois ja Brotteaux, jotka tulivat vähän muiden jäljessä, puhuivat Roomasta, jossa he olivat olleet kumpikin, jälkimmäinen v. 72, edellinen akatemian viimeisinä aikoina. Ja vanha Brotteaux muisteli vieläkin prinsessa Mondragonea, joka kyllä olisi kallistanut korvansa hänen huokauksilleen ilman kreivi Altieria, joka lakkaamatta seurasi häntä kuin varjo. Philippe Dubois ei unohtanut mainita, että hän oli ollut kutsuttu päivällisille kardinaali de Bernis'n luo ja että tämä oli maailman kohteliain isäntä.

-- Minäkin tunsin hänet, sanoi Brotteaux, -- ja voinpa sanoa kerskumatta, että kuuluin jonkin aikaa hänen lähimpään seurapiiriinsä: hän seurusteli kernaasti roskaväen kanssa. Hän oli rakastettava mies ja vaikkakin hän mielellään lasketteli perättömiä, niin oli hänen pikkusormessaan jo enemmän tervettä filosofiaa kuin kaikkien noiden teidän jakobiinienne päässä yhteensä, jotka tahtovat meitä hyveellistyttää ja jumalallistuttaa. Tuhat kertaa enemmän pidän noista yksinkertaisista teofageistamme, jotka eivät tiedä, mitä he tekevät, eivätkä, mitä he sanovat, kuin noista raivohulluista poropeukaloista, jotka laativat lakeja ja koettavat mahdollisimman ahkerasti teloittaa meitä tehdäkseen meidät hyveellisiksi ja viisaiksi ja saadakseen meidät palvelemaan Korkeinta olentoa, joka on luonut heidät omaksi kuvakseen. Ennen aikaan oli minulla Les Ilettes'in kappelissa messunlukijana muuan köyhä pappisaakuli, joka saatuaan lasin sanoi: "Älkäämme panetelko syntisiä; niiden kustannuksellahan me arvottomat pappi-parat juuri elämme!" Myöntäkää, herra, että tuolla litanianlopottajalla oli terveet hallinnolliset periaatteet. Pitäisi palata takaisin niihin ja hallita ihmisiä sellaisina kuin he ovat eikä sellaisina kuin tahdottaisiin heidän olevan.

Naiskansalainen Thévenin oli lähestynyt ukko Brotteaux'ta. Hän tiesi, että tämä mies ennenaikaan oli elänyt komeasti, ja tällä loisteliaalla muinaisuuden muistolla koristi hänen mielikuvituksensa nyt tuon entisen rahamiehen nykyhetkistä köyhyyttä, joka hänen mielestään oli vähemmän nöyryyttävä siksi, että se oli yleinen ja yleisestä sekasorrosta johtuva. Hän tarkasteli häntä uteliaana, eikä ilman eräänlaista kunnioitusta, aivan kuin jonkun tuollaisen auliin Kroisoksen viimeisiä jäännöksiä, jollaisia hänen vanhemmat ammattisisarensa teatterissa huokaillen ylistivät. Ja sitä paitsi häntä miellytti tämä hyvin kuluneessa ja hyvin siistissä nuuskanruskeassa lievetakissa esiintyvä vanha herra.

-- Herra Brotteaux, hän sanoi tälle, -- kaikki tietävät, että te ennen muinoin hiiviskelitte kauniin, ilotulia tuikkavan öisen puiston myrttilehdoissa näyttelijättärien ja tanssijattarien seurassa kaukaisen huilun- ja viulunsoiton helinässä... Voi, he olivat varmaankin paljon kauniimpia, nuo teidän silloiset jumalattarenne oopperasta ja Comédie-Françaisestä, kuin me poloiset pienet kansallisnäyttelijättäret?

-- Älkää luulkokaan sellaista, neiti, vastasi Brotteaux, -- ja tietäkää, että jos siihen aikaan olisi ollut ainoakaan sellainen kuin te, niin olisi hän, jos hän vain olisi tahtonut, vaeltanut kuin kuningatar, yksin ja ilman kilpailijaa, tuossa samaisessa puistossa, jota te hyväntahtoisesti suvaitsette kuvitella niin imartelevan kauniiksi.

Ravintola Kello oli aivan maalaismallinen. Rautatammen oksa riippui ajoportin päällä, joka johti aina lokaiselle pihalle, missä kanat tepastelivat ja nokkivat maata. Pihan perällä oli kaksikerroksinen asuinrakennus, jota varjosti korkea, sammaloitunut tiilikatto ja jonka seinät peittyivät melkein kokonaan vanhojen, täydessä kukassa olevien köynnösruusujen alle. Oikealla ojentelivat muutamat leikatut hedelmäpuut latvojaan matalan puutarhamuurin ylitse. Vasemmalla oli talli ulkonevine rehuhäkkeineen ja heinäparvineen. Seinää vasten oli asetettu tikapuut. Samalla suunnalla oli vielä vaja täynnä maanviljelyskaluja ja pölkkyjä, ja siellä vanhojen kärryjen päällä seisoi valkea kukko pitäen silmällä kanaparveaan. Tältä puolelta sulki pihan navettarakennusten rivi, ja niiden edessä kohosi niinkuin kunniakas sukukumpu valtava lantakasa, jota juuri parhaillaan leveä, karkeatekoinen, keltahiuksinen tyttö väänteli tadikolla. Hänen puukenkänsä olivat täynnä lantavettä, joka liotti hänen paljaita jalkojaan, ja silloin tällöin loksahtivat hänen safraninkeltaiset kantapäänsä kengistä esiin. Hänen ylöskäärityn hameensa alta näkyivät hänen valtavan paksut, matalat ja lian peittämät pohkeensa.

Juuri kun Philippe Desmahis katseli häntä ihmeissään ja huvittuneena luonnon eriskummallisesta leikistä, joka oli rakentanut tämän tytön leveämmäksi kuin oli pitkä, huusi majatalon isäntä:

-- La Tronche hoi! Mene hakemaan vettä!

Hän kääntyi näyttäen Desmahis'lle tulipunaiset kasvot ja leveän suun, josta puuttui yksi hammas. Oli tarvittu häränsarvi murtamaan tätä väkevää hammasriviä... Hän seisoi tadikko olalla ja nauroi. Hänen reisiä muistuttavat, mahtavat käsivartensa kiilsivät auringossa.

Pöytä oli katettu alakerran saliin, jossa kananpoikaset par'aikaa paistuivat vanhoilla pyssyillä koristetun uuninkuvun alla. Tuohon enemmän kuin kaksikymmentä jalkaa pitkään, kalkilla valkaistuun saliin pääsi valo vain oven vihertäväin ruutujen läpi ja yhdestä ainoasta ruusujen kehystämästä ikkunasta, jonka ääressä vanha mummo istui kehräämästä. Hänellä oli päässään vanhan hallituksen aikaan kuuluva päähine ja pitsimyssy. Hänen ryhmyiset, maatyössä mustuneet kätensä pitelivät kehrävartta. Kärpäset lensivät istumaan hänen silmäluomilleen eikä hän ajanut niitä pois. Pienenä, äitinsä sylissä, hän oli nähnyt Ludvig XIV:n ajavan ohi vaunuissaan.

Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli tehnyt matkan Pariisiin. Heikolla ja laulavalla äänellä hän kertoi noille kolmelle ympärillään seisovalle nuorelle naiselle, että hän oli nähnyt Hôtel de Villen, Tuileries'n ja La Samaritainen ja että juuri hänen kulkiessaan Pont-Royalea oli muuan vene, joka vei omenia Mail-torille, särkynyt ja kaikki omenat joutuneet veden vietäviksi, niin että koko virta oli ollut aivan punainen omenista.

Hän oli selvillä niistä muutoksista, joita hiljattain oli tapahtunut valtakunnassa ja etenkin siitä eripuraisuudesta, joka vallitsi valantehneiden ja -tekemättömien kirkkoherrojen välillä. Hän tiesi myös, että oli sota, nälänhätä ja taivaalla uhkaavat merkit. Hän ei uskonut, että kuningas oli kuollut. Hänet oli päästetty pakenemaan, niin hän kertoi, maanalaista käytävää pitkin ja pyövelin käsiin oli annettu vain tavallinen, yksinkertainen mies.

Isoäidin jaloissa pajukopassa makasi Poitrine-perheen nuorin vesa, Jeannot, joka juuri sai hampaita. Naiskansalainen Thévenin otti vasun käteensä ja hymyili lapselle, joka kitisi heikosti kuumeen ja kouristusten näännyttämänä. Se oli varmaankin hyvin sairas, sillä oli lähetetty hakemaan lääkäriä, kansalainen Pelleport'ia, joka, ollen Konventissa varamiehenä, ei ottanut palkkaa sairaskäynneistään.

Naiskansalainen Thévenin, synnynnäisenä teatteri-ihmisenä, oli kotonaan kaikkialla; ja kun hän ei ollut oikein tyytyväinen siihen tapaan, millä La Tronche oli suorittanut astiain pesun, pyyhki hän lautaset, lasit ja haarukat. Sill'aikaa kun naiskansalainen Poitrine keitti lientä, jota hän kunnon emäntänä tavan takaa maisteli, leikkasi Élodie viipaleiksi neljän naulan leivän, joka vielä oli aivan uunilämmin. Katsellessaan hänen puuhailuaan sanoi Gamelin:

-- Muutama päivä sitten luin erään nuoren saksalaisen kirjoittaman kirjan, jonka nimeä en nyt muista: se oli verraten hyvin ranskannettu. Siinä kerrottiin eräästä kauniista ja nuoresta, Charlotte-nimisestä tytöstä, joka, kuten sinäkin, Élodie, leikkasi leipää ja, kuten sinäkin, teki sen niin miellyttävästi ja niin sirosti, että sen nähdessään nuori Werther rakastui häneen.

-- Ja se päättyi häihin? kysyi Élodie.

-- Ei, vastasi Évariste; -- se päättyi Wertherin väkivaltaiseen kuolemaan.

He söivät hyvällä ruokahalulla, sillä heillä oli kova nälkä; mutta ruoka oli kehnonlaista. Jean Blaise valitteli sitä: hän oli herkkusuu ja hyvinsyöminen kuului hänen elämänsääntöihinsä; ja juuri yleinen nälänhätä kiihotti häntä tekemään herkkusuisuudestaan järjestelmän. Vallankumous oli kaikissa kodeissa muuttanut ruokalistan. Useimmilla kansalaisilla ei ollut mitään suuhun pantavaa. Eteensäkatsovat miehet, jotka, kuten Jean Blaise, ansaitsivat suuria summia keskellä yleistä kurjuutta, kävivät ravintoloissa, joissa he osasivat näyttää nerouttaan ruokapöydän ääressä. Mitä taas Brotteaux'hon tulee, joka Vapauden vuonna II eli pelkillä kastanjoilla ja leivänkuorilla, niin hän muisteli ennen aikaan illastaneensa Grimod de la Reynièren luona Champs-Elysées'n varrella. Haluten saada herkkusuun maineen muori Poitrinenkin silava muhennoksen vierellä hän aivan tulvi oppineita ruokareseptejä ja hyviä gastronomisia ohjeita. Ja kun Gamelin selitti, että oikea tasavaltalainen halveksii pöydän iloja, antoi tuo vanha veronvuokraaja ja muinaistuntija nuorelle spartalaiselle oikean keitto-ohjeen spartalaiseen mustaan liemeen.

Päivällisen jälkeen antoi Jean Blaise, joka ei unohtanut asian vakavaa puolta, maalaisakatemiansa tehdä piirustuksia ja luonnoksia majatalosta, jota hän sen rappeutuneen ulkomuodon vuoksi piti erittäin romanttisena. Juuri kun Philippe Desmahis ja Philippe Dubois piirustivat navettarakennuksia, tuli La Tronche antamaan ruokaa sioille. Kansalainen Pelleport, "tohtori", joka samassa tuli ulos alatuvasta pikku Poitrinen luota, lähestyi molempia taiteilijoita, ja onniteltuaan heitä heidän lahjoistaan, jotka tuottivat kunniaa koko kansalle, hän osoitti sikalauman keskellä seisovaa La Tronchea.

-- Katsokaa tuota olentoa tuossa, hän sanoi, -- hän ei ole yksi tyttö, niinkuin voisitte luulla: hän on kaksi tyttöä. Huomatkaa, että tarkoitan aivan puustavillisesti sitä, mitä sanon. Kun ihmettelin hänen luurakenteensa valtavia mittasuhteita, tutkin häntä lähemmin ja huomasin, että hänellä oli useaita luita kaksittain: kummassakin reidessä kaksi yhteen sulautunutta reisiluuta, kummassakin olassa kaksi kyynärluuta. Myöskin hänen lihaksensa ovat kaksinkertaisia. Minun käsittääkseni on hänessä pari tiukasti yhteenkasvanutta tai, oikeammin sanottuna, yhteensulautunutta kaksosta. Tapaus on mielenkiintoinen. Minä olen huomauttanut siitä Saint-Hilairelle, joka oli siitä minulle erittäin kiitollinen. Teillä on edessänne todellinen epäsikiö, kansalaiset. Häntä nimitetään La Troncheksi. Mutta pitäisi sanoa "Les Tronches": heitä on kaksi. Luonnolla on oikkunsa silläkin... Hyvää yötä kansalaiset! Saamme rajuilman tänä yönä...

Syötyään illallista kynttiläin valossa ryhtyi Blaise-akatemia, liitettyään seuraansa vielä yhden poika- ja tyttö-Poitrinen, ravintolan pihamaalla leikkimään sokkosta, johon leikkiin nuoret naiset ja miehet erittäin vilkkaasti ottivat osaa, mikä seikka oli hyvin ymmärrettävää, kun muistaa heidän ikänsä, ja ehkäpä myös epävarma ja levoton aika lietsoi heidän intoaan. Kun tuli aivan pimeä, ehdotti Jean Blaise, että mentäisiin leikkimään alasaliin joitakin seuraleikkejä. Élodie tahtoi leikkiä "sydänten metsästystä", ja koko seura yhtyi hänen ehdotukseensa. Nuoren naisen neuvosta Philippe Desmahis piirusti liidulla eri paikkoihin, huonekaluihin, oviin ja seinille seitsemän sydäntä, s.o. yhtä vähemmän kuin oli leikkiin osanottajia, sillä vanha Brotteaux'kin oli suostunut olemaan mukana. Tanssittiin piiritanssia, ja kun Élodie antoi sovitun merkin, riensi jokainen laskemaan kätensä jollekin sydämelle. Kömpelö ja hajamielinen Gamelin näki kaikilla jo olevan omistajan: hän antoi pantin, pienen veitsen, jonka hän oli ostanut kuudella soulia Saint-Germainin markkinoilta ja jolla hän oli leikannut leipänsä nälkää näkevälle äidille. Alettiin alusta taas, ja Blaise, Élodie ja naiskansalainen Thévenin jäivät vuoron perään ilman sydäntä ja saivat antaa kukin pantin: sormuksen, käsilaukun, safiaanikantisen kirjasen, rannerenkaan. Sitten arvottiin pantit jälleen omistajilleen Élodien helmasta, ja jokaisen täytyi saadakseen omansa takaisin osoittaa seurataitoaan, laulaa jokin laulu tai lausua runoja. Brotteaux lausui Ranskan suojeluspyhän yksinpuhelun _La Pucellestä_:

Denis ma oon, pyhimys arvoltani, ma lemmin Galliaa...

Kansalainen Blaise, vaikkakin hän oli vähemmän kirjanoppinut, lausui kuitenkin heti sen pitempää miettimättä Richemond'in vastauksen:

Oi, herra pyhimys, maksoiko vaivaa noin turhan vuoksi jättää salit taivaan...!

Siihen aikaan lukivat kaikki myötäänsä ihastuneina tuon ranskalaisen Arioston mestariteosta; vakavimmatkin hymyilivät Jeannen ja Dunois'n lemmentarinalle, Agnesin ja Monrosen seikkailuille ja siivellisen aasin urotöille. Kaikki sivistyneet ihmiset osasivat ulkoa tämän hupaisan ja filosofisen runoelman kauneimmat kohdat. Yksin Évariste Gamelinkin, ankarasta maailmankatsomuksestaan huolimatta, lausui vastustelematta Grisbourdonin tulon helvettiin, ennenkuin hän otti Élodien helmasta kuusi souta maksavan veitsensä. Naiskansalainen Thévenin lauloi ilman säestystä Ninan romanssin: _Kun armahin kerran palaa_. Desmahis lauloi _La Faridondainen_ sävelellä:

Talosta pyhän Antonin he porsaan vaativat ja käärivät sen kaapuihin, näin munkin laativat. Se kuosista vain riippuikin...

Mutta Desmahis oli yhtä kaikki vähän huolestunut. Tällä hetkellä hän rakasti tulisesti kaikkia noita kolmea naista, joiden kanssa hän leikki panttileikkiä, ja hän heitti kaikkiin kolmeen hehkuvia ja helliä silmäyksiä. Hän rakasti näyttelijätär Théveniniä hänen suloutensa, hänen notkeutensa, hänen taitavan esiintymisensä, hänen katseittensa ja sydämeen tunkevan äänensä vuoksi; hän rakasti Élodieta, jonka hän arvasi runsaaksi, rikkaaksi ja antavaksi luonnoltaan; hän rakasti Julienne Hasard'ia hänen värittömistä hiuksistaan, hänen valkeista kulmakarvoistaan, hänen pisamistaan ja laihasta varrestaan huolimatta, sentähden että hän aivan kuin tuo samainen Dunois, josta Voltaire puhuu _La Pucellessään_, oli aina jalomielisesti valmis antamaan vähimmän kauniille todistuksen rakkaudestaan, sitäkin enemmän kun Julienne Hasard tällä hetkellä näytti olevan vapain ja siis tietysti helpoimmin saatavissakin. Ollen kaikkea muuta kuin turhamainen Desmahis ei koskaan ollut varma siitä, kelpaisiko hänen tarjouksensa, mutta hän ei myöskään koskaan ollut varma päinvastaisesta. Niinpä hän pitikin itseään tarjolla joka tilaisuudessa. Käyttäen hyväkseen onnellisia sattumia panttileikissä hän puhui muutamia helliä sanoja näyttelijätär Théveninille, joka ei siitä pahastunut, mutta ei myöskään voinut vastata mitään kansalainen Jean Blaisen mustasukkaisten katseiden vuoksi. Hän puhui veläkin rakastuneemmin naiskansalainen Élodielle, jonka hän tiesi Gamelinin mielitietyksi, mutta hän ei ollut niin vaatelias, että olisi tahtonut pitää mitään sydäntä yksinomaisuutenaan. Élodie ei voinut häntä rakastaa; mutta hänen mielestään Desmahis oli kaunis, eikä hän onnistunut tätä seikkaa mieheltä kokonaan peittämään. Loppujen lopuksi Desmahis kuitenkin kuiski hehkuvimmat rakkaudentunnustuksensa naiskansalainen Hasard'in korvaan: tämä vastasi niihin hämmästyneellä ilmeellä, joka saattoi merkitä yhtä hyvin rakastunutta alttiutta kuin kalseaa välinpitämättömyyttä. Ja Desmahis ei ollenkaan uskonut häntä välinpitämättömäksi.

Majatalossa oli ainoastaan kaksi makuuhuonetta, molemmat ensimmäisessä kerroksessa ja yhteisessä eteisessä. Vasemmanpuolisessa, joka oli kauniimpi, oli kukalliset seinäpaperit ja käden suuruinen kuvastin, jonka kullatut kehykset olivat olleet alttiina kärpästen hävyttömyyksille aina Ludvig XV:n lapsuuden ajoista alkaen. Siellä kirjavan karttuunikatoksen alla oli kaksi vuodetta höyhen- ja untuvatyynyineen ja tikattuine patjapeitteineen. Tämä huone oli varattu noille kolmelle naiskansalaiselle.

Kun maatapanon aika tuli, toivottivat Desmahis ja naiskansalainen Hasard toisilleen hyvää yötä eteisessä, kummallakin kynttilä kädessä. Rakastunut kaivertaja pisti värikauppiaan tyttären käteen ohimennen pienen paperilipun, jossa hän pyysi tätä, sitten kun kaikki nukkuivat, tulemaan luokseen ullakolle, joka oli naiskansalaisten huoneen yläpuolella.

Viisaana ja eteensä katsovana miehenä hän oli jo päivällä ottanut selvää paikallisista olosuhteista ja tutkinut tuon ullakonkin, joka oli täynnä sipulinippuja ja hedelmiä, jotka olivat siellä kuivamassa keskellä ampiaisia, kirstuja ja vanhoja matkasäkkejä. Hän oli lisäksi keksinyt siellä vanhan, ontuvan telttasängyn, joka kaikesta päättäen oli virkaheitoksi tuomittu, ja rikkinäisen olkimatrassin, joka oli täynnä kirppuja.

Vastapäätä naiskansalaisten huonetta oli toinen jotenkin pieni huone, jossa oli kolme makuusijaa ja jossa matkustavaisten mieskansalaisten oli määrä nukkua. Mutta Brotteaux, joka oli sybariitti, oli mennyt latoon heiniin nukkumaan. Mitä Jean Blaiseen tulee, niin hän oli aivan kadonnut näköpiiristä. Dubois ja Gamelin nukkuivat pian. Desmahis paneutui vuoteeseen, mutta kun yön hiljaisuus oli niinkuin uinuva vesi peittänyt talon, nousi kaivertaja vuoteesta ja hiipi ullakolle puuportaita myöten, jotka narahtelivat hänen paljaiden jalkojensa alla. Ullakon ovi oli raollaan. Sieltä tulvahti vastaan tukehtava kuumuus ja mätien hedelmien kirpeä lemu. Ontuvassa telttasängyssä nukkui La Tronche suu auki, paita korvissa, sääret hajallaan. Hän oli vallan suunnaton. Ullakon akkunan läpi tunkeva kuun säde leikki sinervinä ja hopeisina läikkinä hänen ihollaan, joka likalaattojen ja lantavesitahrojen alla hohti nuoruutta ja raikkautta...

Seuraavana päivänä, vielä yhden ja viimeisen työpäivän jälkeen, lähti tuo vaeltava akatemia jälleen Pariisiin. Kun Jean Blaise maksoi isännälleen assignaateilla, valitteli kansalainen Poitrine sitä, ettei enää ollenkaan saanut nähdä muuta kuin "neliskulmaista rahaa" ja lupasi olla ikuisesti kiitollinen sille, joka jälleen toisi takaisin kultarahat.

Hän antoi naiskansalaisille kukkia. Hänen käskystään kiipesi La Tronche puukengissä, hame ylös käärittynä tikapuille, ja näyttäen sieltä likaisia ja kiiltäviä pohkeitaan hän leikkeli väsymättömällä innolla ruusuja seiniä peittävistä ruusuköynnöksistä. Hänen leveistä kämmenistään ruusut valuivat sateena, koskena, lumivyörynä Élodien Juliennen ja Rose Théveninin levitettyihin helmoihin. Koko vaunu täyttyi niistä. Kaikki saivat niitä suuret kantamukset kotiinsa, ja he nukkuivat ja heräsivät niiden tuoksuun.

XI.

Kun naiskansalainen Rochemaure aamulla syyskuun 7. p:nä oli menossa valamies Gamelinin luo saadakseen hänet suopeaksi jotakin epäiltyä kohtaan, joka kuului hänen ystäviinsä, hän tapasi portaissa entisen herra Brotteaux des Ilettes'in, jota hän oli rakastanut muinoin onnen päivinä. Brotteaux puolestaan oli juuri menossa Rue de la Loin varrella asuvan leikkikalukauppiaan luo viedäkseen tälle kaksitoista tusinaa valmistamiaan jäsennukkeja. Ja hän oli voidakseen kantaa niitä helpommin päättänyt pistää ne seipään nenään kuljeskelevien kaupustelijoiden esimerkkiä seuraten. Hän käyttäytyi aina erittäin kohteliaasti kaikkia naisia kohtaan, sellaisiakin, jotka pitkän seurustelun vuoksi jo olivat kadottaneet kaiken viehätysvoimansa, kuten oli laita rouva de Rochemauren, ellei mahdollisesti väliin tullut petoksen, pitkän eron; uskottomuuden ja lihavuuden höyste jonkin verran ärsyttänyt hänen ruokahaluaan. Joka tapauksessa hän otti hänet vastaan rikkinäisillä kivilaatoilla vuoratuissa, likaisissa portaissa aivan samoin kuin ennen Les Ilettes'in laajan kuistin portailla ja pyysi häntä tekemään hänelle sen kunnian, että tulisi katsomaan hänen ullakkokomeroaan. Rouva kipusi verraten vaivattomasti ylös portaita, ja pian hän oli pienen huoneensalvoksen suojassa, jonka kallellaan olevat parrut kannattivat luukkuakkunalla varustettua tiilikattoa. Siellä ei voinut seisoa suorana. Hän istuutui sille ainoalle tuolille, joka tässä komerossa oli, ja silmäiltyään hetkisen hatarasti liitettyjä tiilikiviliuskoja hän kysyi hämmästyneenä ja surullisena:

-- Täällä te siis asutte, Maurice? No, ei teidän ainakaan ole tarvis pelätä tunkeilijoita. Täytyy olla piru itse tai kissa löytääkseen teidät täältä.

-- Vähänhän täällä on ahdasta, vastasi tuo entinen herra. -- Enkä tahdo teiltä kieltää, että vuode-pahaselleni joskus sataa. Mutta se on vähäpätöinen harmi. Ja kirkkaina öinä näen täältä kuun, ihmisten rakkauden todistajan ja vertauskuvan Sillä kuun, hyvä rouva, ovat rakastavaiset kaikkina aikoma kutsuneet todistajakseen, ja kalvaassa, pyöreässä täyteläisyydessään se muistuttaa rakastajalle hänen halujensa esinettä.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi naiskansalainen.