Part 4
Évariste näki Élodien hypähtävän alas eräistä vaunuista. Hän riensi tätä vastaan. Nuoren naisen silmät loistivat kirkkaina olkihatun läpikuultavan reunuksen varjossa; hänen huulensa, jotka olivat yhtä punaiset kuin neilikat hänen kädessään, hymyilivät. Rinnan yli ristiin soluva silkkiliina oli solmittu kiinni selästä. Hänen keltaisen hameensa läpi saattoi erottaa polvien vapaat liikkeet ja sen alta pistivät esiin mataliin tasapohjaisiin kenkiin kurotut jalat. Lanteet notkuivat pauloittamattomina: sillä vallankumous oli vapauttanut pinteistään naiskansalaisten vartalon, mutta runsain laskoksin poimuileva hame peitti muodot liioittelullaan ja verhosi oikeat suhteet luonnottomalla laajuudellaan.
Gamelin tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja, ja hän soimasi itseään tästä hämmennyksestä, joka kuitenkin Élodielle oli mieluisempaa kuin hellinkään vastaanotto. Hän huomasi myös, että maalari oli solminut kaulaliinansa taiteikkaammin kuin tavallisesti ja piti sitä hyvänä enteenä. Hän ojensi hänelle kätensä.
-- Tahdoin tavata teitä, sanoi Élodie, -- ja puhella kanssanne. En ole vastannut kirjeeseenne, sentähden että minä en pitänyt siitä, se ei ollut teitä itseänne. Se olisi ollut ystävällisempi, jos se olisi ollut luonnollisempi. Tekisin vääryyttä teidän luonteellenne ja älyllenne, jos uskoisin, että te ette tahdo palata _Maalaavaan Amoriin_, sentähden että teillä on ollut pieni valtiollinen kinastus miehen kanssa, joka on paljon vanhempi teitä. Olkaa varma siitä, että teidän ei lainkaan tarvitse pelätä, että isäni ottaa teidät huonosti vastaan, kun ensi kerran tulette meille. Te ette tunne häntä: hän ei enää muista, mitä hän on sanonut teille eikä mitä te olette hänelle vastannut. En tahdo väittää, että teidän välillänne vallitsisi mikään erityinen ystävyys, mutta ainakaan hän ei kanna mitään kaunaa teille. Sanon sen teille kaunistelematta, hän ei välitä suuriakaan teistä... eikä minusta. Hän ei ajattele mitään muuta kuin liikeasioitaan ja huvituksiaan.
Élodie suuntasi askelensa majaa ympäröivään lehtoon, jonne Évariste seurasi häntä hieman vastenmielisesti, sillä hän tiesi, että sitä käytettiin ostetun rakkauden ja hetkellisen lemmen kohtauspaikkana. Élodie valitsi parhaimmassa lymypaikassa olevan pöydän.
-- Kuinka paljon minulla onkaan teille puhuttavaa, Évariste! Ystävyydellä on eräitä etuoikeuksia: sallinettehan, että käytän niitä? Tahdon puhua teille paljon teistä... ja vähän itsestänikin, jos ei teillä ole mitään sitä vastaan.
Kun sokerileipuri oli tuonut pöydälle karahvin ja pari lasia, kaatoi Élodie itse laseihin, kuten hyvä emäntä ainakin. Sitten hän rupesi kertomaan hänelle lapsuudestaan, hän kertoi hänelle äitinsä kauneudesta, jota hän aina mielellään ihannoi sekä tyttären rakkaudesta että oman kauneutensa alkujuurena; hän kehui isoisänsä ja isoäitinsä ehtymätöntä elinvoimaa, sillä hän oli ylpeä porvarillisesta verestään. Hän kertoi, miten hän kadotettuaan kuusitoista-vuotiaana tämän ihailtavan äidin oli elänyt ilman hellyyttä ja hoivaa. Hän kuvasi itsensä sellaiseksi kuin hän oli, vilkkaaksi, tunteelliseksi, rohkeaksi, ja hän lisäsi:
-- Évariste, minulla on ollut liian synkkä ja yksinäinen nuoruus, jotta en ymmärtäisi panna arvoa sellaiseen sydämeen kuin teidän, ja saatte olla varma siitä, että en ehdoin tahdoin ja ponnistelematta vastaan aio luopua ystävyydestä, johon luulin voivani luottaa ja joka oli minulle kallis.
Évariste katsoi häneen hellästi:
-- Olisiko mahdollista, Élodie, että minä en ole teille aivan yhdentekevä? Voinko uskoa?
Hän pysähtyi peläten sanovansa liikaa ja siten väärinkäyttävänsä tätä niin luottavaa ystävyyttä.
Élodie ojensi hänelle pienen, rehdin kätensä, joka pisti esiin pitkistä, ahtaista, pitsireunaisista hihansuista. Syvät huokaukset kohosivat hänen povestaan.
-- Uskokaa tunteitani millaisiksi vain mieluimmin haluatte, ettekä tule pettymään sydämeni suhteen.
-- Élodie, Élodie, pysyttekö sanassanne sittenkin, kun saatte tietää...
Hän epäröi.
Élodie painoi katseensa alas.
Hän jatkoi hiljemmin:
--... että minä rakastan teitä?
Kuullessaan nämä viimeiset sanat Élodie punastui: se tapahtui ilosta. Ja samalla kun hänen silmistään loisti hellä rakkauden hekuma, karehti pieni koomillinen hymy väkisinkin hänen suupielissään. Hän ajatteli:
"Ja hän luulee todellakin ottaneensa ensi askelen... ja hän pelkää vielä kenties pahoittavansa mieltäni!..."
Ja hän virkkoi ystävällisesti Évaristelle:
-- Etkö siis ole huomannut, ystäväni, että minä rakastin sinua?
He luulivat olevansa yksin maailmassa. Hurmaantuneena nosti Évariste silmänsä valoa ja kirkkautta säteilevälle sinitaivaalle:
-- Katso, taivas katsoo meihin! Se on armas ja laupias kuin sinäkin, rakkaani, se on yhtä loistava, lempeä ja hymyilevä kuin sinä.
Hän tunsi olevansa yhtä koko luonnon kanssa; hän liitti sen omaan riemuunsa ja autuuteensa. Hänen silmissään syttyivät kaikki kastanjankukkaset kuin kynttilähaarukat, ja poppelit loimusivat kuin jättiläissoihdut hänen kihlajaistensa kunniaksi.
Évariste riemuitsi voimastaan ja suuruudestaan. Élodie, ollen vienompaa ja hienompaa, taipuvaisempaa ja myös mukautuvaisempaa ainesta, turvautui mieluummin heikkouden etuoikeuksiin, ja heti kun hän oli saanut valloituksensa suoritettua, hän alistui Évaristen tahtoon. Nyt kun hän oli saanut tämän valtoihinsa, hän tunnusti hänet herraksi, sankariksi, jumalaksi, paloi halusta saada totella, ihailla häntä ja antautua hänelle. Puiden siimeksessä painoi Évariste pitkän hehkuvan suudelman hänen huulilleen, ja Élodie taivutti päänsä taaksepäin tuntien koko olemuksensa sulavan kuin vaha tässä syleilyssä.
He puhelivat sitten kauan vielä keskenään, unhottaen koko maailman. Évariste toi esiin etupäässä epämääräisiä, puhtaasti käsitteellisiä ajatuksia, jotka suuresti ihastuttivat Élodieta. Élodie puhui sydämellisiä, hyödyllisiä, yksityiskohtaisia asioita. Sitten kun hän mielestään ei enää voinut viipyä kauemmin, nousi hän päättävästi, antoi ystävälleen ne kolme punaista neilikkaa, jotka olivat auenneet hänen ikkunallaan, ja hypähti keveästi samoihin ajopeleihin, joissa hän oli tullutkin. Ne olivat keltaiseksi maalatut, hyvin korkeapyöräiset vuokravaunut, joissa ei ollut mitään merkillistä enempää kuin ajurissakaan. Mutta Gamelin ei milloinkaan käyttänyt vaunuja eikä kukaan muukaan hänen ympäristöstään. Nähdessään niiden korkein, nopein pyörin vyöryvän pois hän tunsi sydämensä puristuvan kokoon, ja jonkinlainen älyllinen kuvitelma valtasi hänet ikäänkuin tuskallinen aavistus: hänestä tuntui, että tuo ajurin hevonen kuljetti Élodieta pois jonnekin kauas nykyhetken ja kaiken olevaisen ulkopuolelle, kohti rikasta riemun kaupunkia, ylellisyyden ja huvin majoille, jonne hän itse ei koskaan voinut päästä.
Vaunut katosivat näkyvistä. Évaristen levottomuus lientyi; mutta hänen rintaansa jäi jonkinlainen kumea hätä, ja hän tunsi, että nuo äskeiset unhon ja hellyyden hetket eivät enää koskaan palaisi.
Hän kulki läpi Champs-Élysées'n, jonka varrella vaaleapukuiset naiset istuivat puutuoleilla ommellen ja kirjaillen lasten leikkiessä puiden alla. Muuan tötteröiden kaupustelija rummunmuotoisine laatikkoineen muistutti mieleen hänen L'allée des Veuves'illä tapaamansa tötterömummon, ja hänestä tuntui, että näiden kahden kohtauksen välillä oli vierähtänyt kokonainen elämä. Hän meni Vallankumoustorin poikki. Tuileries'n puutarhassa hän kuuli kaukaista äänten kaikua, tuota suurten päivien valtavaa yhteissorinaa, jonka vallankumouksen viholliset väittivät jo ainiaaksi vaienneen. Hän kiiruhti kulkuaan huudon ja metelin yhä kasvaessa ja saapui Rue Honorélle. Se oli täynnä kansaa, miehiä ja naisia, jotka huusivat: "Eläköön tasavalta! Eläköön vapaus!" Puutarhamuurit, ikkunat, parvekkeet, katot olivat täynnä katselijoita, jotka heiluttivat hattuja ja nenäliinoja. Muuan miinoittaja raivasi tietä kulkueelle, jonka ympärillä oli kunnallisvirkamiehiä, kansalliskaartilaisia, tykkimiehiä, santarmeja, husaareja -- täten lähestyi hitaasti kansalaisten kantamana mies, jolla oli sappitautisen ihonväri, tammenlehväseppele otsalla, vanha, vihreä, kärpännahkakauluksella reunustettu viitta hartioilla. Naiset heittivät hänelle kukkia. Hänen keltaiset silmänsä katsoivat ympärilleen terävästi, ikäänkuin hän tästä intomielisestä kansanjoukosta olisi vielä tahtonut paljastaa kansan vihollisia, etsinyt kavaltajia rangaistakseen heitä. Kun hän oli Gamelinin kohdalla, huusi tämä paljastaen päänsä ja yhtyen äänellään tuohon satatuhantiseen sorinaan:
-- Eläköön Marat!
Triumfaattori astui ikäänkuin kohtalo konventin saliin. Kansanjoukon hitaasti hajaantuessa Gamelin istui portailla Rue Honorén kulmassa tukien kädellään sydämensä kiivasta takomista. Se, mitä hän juuri oli nähnyt, täytti hänen mielensä ylevällä liikutuksella ja hehkuvalla innostuksella.
Hän jumaloi ja rakasti tuota Marat'ta, joka sairaana, kuume veressään, haavojen raatelemana, uhrasi viimeiset voimansa tasavallan palvelukseen ja joka köyhässä, kaikille avoimessa kodissaan otti hänetkin vastaan avoimin sylin, puhui hänelle hehkuvasti valtion menestyksestä ja kyseli häneltä joskus rikollisten aikeista. Hän riemuitsi siitä, että tuon vanhurskaan viholliset suunnitellessaan hänen perikatoaan olivat juuri sillä aiheuttaneet tämän voittojuhlan; hän siunasi vallankumoustuomioistuinta, joka vapauttaen Kansan ystävän oli jälleen antanut takaisin konventille sen innokkaimman ja puhtaimman lainlaatijan. Hän oli vielä näkevinään edessään tuon kuumeen polttaman, kansalaisseppelein koristetun pään, nuo miehekkään ylpeyden ja säälimättömän rakkauden leimaamat kasvot, nuo taudin jäytämät, kuluneet, mahtavat piirteet, tuon yhteenpuristuneen suun, tuon leveän rinnan, tuon väkevän, kuolemaan vihityn miehen, joka elävien voitto vaunujensa huipulta näytti sanovan kansalaistovereilleen: "Olkaa minun esimerkkiäni seuraten isänmaalle uskolliset kuolemaan asti."
Katu oli autio, yö peitti sen jo varjoonsa, lyhtyjensytyttäjä kulki ohitse tulituikkuineen, ja Gamelin kuiskasi:
-- Kuolemaan asti!...
V.
Kello yhdeksän aamulla Évariste kohtasi Luxembourg'in puistossa Élodien, joka odotti häntä eräällä penkillä.
Ensimmäisestä rakkaudentunnustuksestaan alkaen he olivat kuukauden ajan tavanneet toisensa joka päivä joko _Maalaavassa Amorissa_ tai ateljeessa Place de Thionvillen varrella. He seurustelivat hyvin tuttavallisesti, mutta kuitenkin pidättyvästi, kuten tuon vakavan ja kunniallisen ihailijan luonne vaati. Hän oli sekä deisti että kunnon kansalainen ja valmis solmimaan liiton rakastettunsa kanssa joko lain tai ainoastaan Jumalan kasvojen edessä, aivan asianhaarojen mukaan, mutta missään nimessä hän ei tahtonut tehdä sitä muuten kuin täydessä päivän valossa ja julkisesti. Élodie käsitti kyllä hyvin, kuinka kunnioitettava tällainen aikomus oli, mutta kun hän ei uskonut tästä kaikin puolin mahdottomasta avioliitosta koskaan tulevan totta eikä myöskään tahtonut uhmata ulkonaista sopivaisuutta, hän alkoi totuttaa itseään siihen ajatukseen, että heidän välillään voisi olla suhde, joka salassa pidettynä olisi säädyllinen, kunnes pitkäaikainen kestävyys tekisi sen myös kunnioitettavaksi. Jonakin päivänä hän toivoi kyllä voittavansa tuon liian kunnioittavan ihailijansa epäröimiset, ja niinpä hän, kun hän ei tahtonut lykätä kauemmaksi eräitä välttämättömiä tunnustuksia, oli pyytänyt tunnin keskustelua tyhjässä puutarhassa Kartusiaaniluostarin lähellä.
Hän katsoi Évaristeen hellästi ja avomielisesti, tarttui hänen käteensä, veti hänet istumaan viereensä ja alkoi puhua vakavasti:
-- Minä rakastan sinua liian paljon salatakseni sinulta mitään, Évariste. Luulen olevani arvoisesi: en olisi sitä, ellen sanoisi sinulle kaikkea. Kuule siis minua ja ole tuomarini! En voi soimata itseäni mistään alhaisesta, halvasta tai itsekkäästä teosta. Olen vain ollut heikko ja herkkäuskoinen... Ota myös huomioon, ystäväni, ne vaikeat olosuhteet, joissa olen elänyt. Sinä tunnet ne: minulla ei ollut enää äitiä; isäni, joka vielä oli nuori, ei ajatellut muuta kuin huvituksiaan eikä ollenkaan huolehtinut minusta. Minä olin tunteellinen; luonto oli lahjoittanut minulle hellän sydämen ja jalomielisen sielun; ja vaikka en myöskään ollut jäänyt vaille lujuutta ja tervettä arvostelukykyä, niin voitti tunne sillä kertaa minussa järjen. Voi, se voittaisi minussa vielä tänäkin päivänä, jos ne joutuisivat kiistaan siitä, antautuako vai ei kokonaan ja ikipäiviksi sinulle, Évariste.
Élodie ilmaisi ajatuksensa täsmällisesti ja hillitysti. Hänen sanansa olivat edeltäpäin harkittuja. Jo kauan sitten hän oli päättänyt tehdä tunnustuksensa, siksi että hän oli luonteeltaan suora, siksi että hänestä oli hauskaa jäljitellä Jean Jacques'ia, ja myös siksi, että hän, järkevästi kylläkin, ajatteli näin: "Jonakin kauniina päivänä Évariste voi saada tietää salaisuuksia, jotka eivät ole yksin minun hallussani; parempi siis on, että vapaaehtoisella tunnustuksella, joka koituu minulle kunniaksi, ilmaisen hänelle sen, minkä hän muuten eräänä päivänä saa kuulla muilta ikuiseksi häpeäksi minulle." Lempeämielinen ja luonnolle kuuliainen kun hän oli, ei hän tuntenut itseään erittäin syylliseksi, ja hänen tunnustuksensa ei sentähden ollut niinkään vaikea; eikä hän muuten aikonut sanoakaan enempää kuin mikä oli välttämätöntä.
-- Ah, hän huokasi, -- minkätähden et sinä tullut luokseni, rakas Évariste, silloin kun olin yksin ja hylätty?...
Gamelin oli käsittänyt Élodien pyynnön ruveta hänen tuomarikseen aivan kirjaimellisesti. Ollen luonteensa ja kirjallisen kasvatuksensa nojalla kuin luotu kotioikeuden harjoittajaksi hän oli heti valmis kuulemaan Élodien tunnustuksia.
Kun tämä empi, hän antoi hänelle merkin puhua.
Silloin Élodie kertoi koruttomasti:
-- Eräs nuori mies, jolla paitsi huonoja ominaisuuksia oli myös hyviä ja joka toi esille ainoastaan viimeksimainitut, tunsi jonkinlaista kiintymystä minuun ja osoitti minulle itsepintaista huomiota, joka hänenlaisensa miehen puolelta oli hämmästyttävää: hän oli parhaassa iässään, hyvin miellyttävä ja viehättävien naisten suosiossa, jotka eivät laisinkaan peittäneet lämpimiä tunteitaan. Hän ei hurmannut minua kauneudellaan eikä henkevyydellään... Hän osasi liikuttaa sydäntäni rakkaudenosoituksillaan, ja minä luulenkin, että hän todella rakasti minua. Hän oli hellä, tulinen. En vaatinut muita takeita kuin hänen sydämensä, ja hänen sydämensä oli huikentelevainen... En syytä ketään muita kuin itseäni, tunnustan ainoastaan oman vikani, en hänen vikaansa. En syytä häntä, sillä hän on käynyt minulle vieraaksi. Oi, minä vannon sinulle, Évariste, hän on minulle niinkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan!
Hän vaikeni. Gamelin ei vastannut mitään. Hän risti käsivartensa; hänen katseensa oli jäykkä ja pimeä. Hän ajatteli samalla kertaa rakastettuaan ja sisartaan Julie'tä. Juliekin oli kuunnellut rakastajan kuiskeita, mutta erosi siinä suhteessa onnettomasta Élodiesta, että hän oli antanut ryöstää itsensä, ei tunteellisen sydämensä hairahduksessa, vaan voidakseen kaukana omaisistaan elää huvituksissa ja ylellisyydessä. Ankaruudessaan hän oli tuominnut sisarensa, ja hän kallistui jo langettamaan tuomiota myös rakastetustaan.
Élodie jatkoi kaikkein suloisimmalla äänellään:
-- Olin imenyt itseeni filosofien oppeja; uskoin, että ihmiset luonnostaan olivat hyviä. Onnettomuuteni oli siinä, että satuin saamaan rakastajan, joka ei ollut kehittynyt luonnon ja siveyden koulussa ja jonka yhteiskunnalliset ennakkoluulot, kunnianhimo, itserakkaus ja väärä kunniantunto olivat tehneet itsekkääksi ja petolliseksi.
Näillä, tarkoituksellisesti lausutuilla sanoilla oli toivottu vaikutuksensa. Gamelinin silmät kävivät lempeämmiksi. Hän kysyi:
-- Kuka oli sinun viettelijäsi? Tunnenko minä hänet?
-- Sinä et tunne häntä.
-- Sano hänen nimensä!
Élodie oli ennakolta aavistanut, että tämä kysymys tehtäisiin ja oli myös päättänyt olla siihen vastaamatta.
Hän alkoi perustella kantaansa.
-- Säästä minua, minä pyydän. Sekä itsesi tähden että minun. Olen jo sanonut liiankin paljon.
Ja kun Évariste edelleen piti kiinni vaatimuksestaan:
-- Meidän rakkautemme pyhän asian vuoksi en tahdo sanoa mitään, mikä lähemmin hahmottelisi mielikuvituksellesi tuon... muukalaisen kuvan. En tahdo manata esiin mustasukkaisuuden kummitusta; en tahdo saada kiusallista varjoa välillemme. Kun kerran itse olen unohtanut tuon miehen, en tahdo tutustuttaa sinuakaan häneen.
Gamelin kiusasi häntä edelleen sanomaan viettelijän nimeä: hän käytti itsepintaisesti tätä sanaa, sillä hän ei vähääkään epäillyt sitä, että Élodieta oli vietelty, petetty, harhaanjohdettu. Hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään, että asia mahdollisesti olisi voinut olla toisin ja että Élodie olisi voinut totella himoa, vastustamatonta viettiä, ja seurata oman lihansa ja verensä ääntä; hänen järkeensä ei mahtunut, että tämä hekumallinen ja hellä olento, tämä kaunis uhri olisi voinut itse antautua; hänen oli välttämättä täytynyt, hänen käsityskantansa mukaan, joutua ylivoiman ja viekkauden uhriksi, hänelle oli tehty väkivaltaa, hänet oli; langetettu hänen joka askelensa alle viritettyihin pauloihin. Hän teki Élodielle kysymyksiä, jotka kyllä olivat muodoltaan hienotunteisia, mutta eivät silti sen vähemmän täsmällisiä, asian ytimeen tunkevia, kiusaavia. Hän kysyi häneltä, kuinka tämä suhde oli muodostunut, oliko se ollut pitkä vai lyhytaikainen, rauhallinen vai myrskyisä, ja millä tavalla se oli rikkoutunut. Ja yhä uudelleen ja uudelleen hän johti puheen niihin keinoihin, joita tuon miehen oli täytynyt käyttää vietelläkseen hänet, aivan kuin niiden olisi pitänyt olla aivan erityisen harvinaisia ja ennenkuulumattomia. Mutta kaikki nämä kysymykset olivat turhia. Lempeänä ja rukoilevana, mutta itsepäisenä Élodie vaikeni edelleenkin, huulet yhteenpuristuneina ja silmät täynnä kyyneliä.
Mutta kun Évariste kysyi, missä tuo mies nykyään oleskeli, vastasi hän:
-- Hän on kuningaskunnan ulkopuolella.
Hän korjasi nopeasti:
--... poissa Ranskasta.
-- Emigrantti! huudahti Gamelin.
Élodie katsoi häneen mykkänä, samalla kertaa rauhoittuneena ja murheissaan, nähdessään hänen noin sieppaavan ilmasta valtiollisten intohimojensa mukaisen totuuden ja antavan mustasukkaisuudelleen heti jakobiinisen värityksen.
Itse asiassa oli Élodien rakastaja ollut pieni, hyvin sievä kirjuri eräässä virastossa, oikea enkeli, joka paperit kainalossa kiiruhti katujen poikki; Élodie oli tätä poikasta rakastanut suuresti ja vielä nytkin kolmen vuoden jälkeen hän tunsi häntä muistellessaan povensa lämpimästi ailahtavan. Kirjuri etsi vanhempien ja rikkaiden naisten suosiota: hän hylkäsi Élodien erään yhtä ja toista kokeneen naisen vuoksi, joka palkitsi hyvin hänen vaivansa. Kun kuninkaalliset virat lakkautettiin, hän oli mennyt Pariisin määrin virastoon ja oli nykyään sanskulottirakuuna ja erään _l'ancien régimeen_ kuuluvan naisen salarakastelija.
-- Aatelismies! Maanpakolainen! toisti Gamelin, jonka erehdystä Élodie tyystin varoi korjaamasta, sillä hän ei ollut koskaan aikonutkaan valaista hänelle koko totuutta. -- Ja hän hylkäsi sinut halpamaisesti?
Élodie nyökkäsi.
Gamelin painoi hänet rintaansa vasten:
-- Sinä monarkistisen turmeluksen armas uhri, rakkauteni on kostava puolestasi tuolle kurjalle. Suokoon taivas, että saan kohdata hänet! Varmasti olen tunteva hänet!
Élodie käänsi päänsä pois samalla kertaa surullisena, hymyilevänä ja pettyneenä. Hän olisi toivonut, että Évariste olisi ollut älykkäämpi rakkauden asioissa, luonnollisempi ja raakamaisempi. Hän tunsi, että tämä antoi anteeksi niin nopeasti ainoastaan sentähden, että hänellä oli viileä mielikuvitus, ja että tuo tunnustus, jonka hän oli hänelle tehnyt, ei herättänyt hänessä mitään sellaisia mielikuvia, jotka kiduttavat hekumallisia, ja että hän sanalla sanoen näki tässä viettelyssä ainoastaan siveellisen ja yhteiskunnallisen tosiasian.
He olivat nousseet ja kulkivat pitkin puiston vihreitä käytäviä. Gamelin sanoi, että hän kunnioitti Élodieta nyt enemmän, sentähden että hän oli kärsinyt. Élodie ei olisi pyytänyt niin paljoa; mutta hän rakasti Évaristea sellaisena kuin tämä oli ja ihaili hänessä sitä taiteellista neroa, jonka hän näki hänestä loistavan.
Luxembourg'in puistosta ulos tullessaan he kohtasivat taajoja kansanjoukkoja Rue de l'Égalitélla ja Kansallisteatterin ympärillä, mikä seikka ei juuri hämmästyttänyt heitä; sillä jo muutamia päiviä oli vallinnut ankara mieltenkuohu kaikkein isänmaallisimmissa piireissä; singottiin vakavia syytöksiä Orleans'in puoluetta ja Brissot'n rikostovereita vastaan, jotka, mikäli kerrottiin, suunnittelivat Pariisin hävittämistä ja tasavaltalaisten joukkomurhaa. Ja Gamelin oli itse vähän aikaa sitten allekirjoittanut kunnallisneuvoston anomuksen, jossa vaadittiin noiden kahdenkymmenenyhden poissulkemista.
Aikoessaan mennä sen kaarikäytävän läpi, joka yhdisti teatterin lähimpänä olevaan taloon, heidän täytyi tunkeutua erään _carmagnole_-pukuisen kansalaisryhmän läpi, jolle muuan nuori sotilas, kaunis kuin Praksiteleen Eros, pantterinnahkainen kypärä päässään, puhui ylhäältä parvekkeelta. Tämä hurmaava sotilas syytti Kansan ystävää velttoudesta. Hän sanoi:
-- Sinä nukut, Marat, ja federalistit takovat kahleita meille!
Tuskin oli Élodie luonut silmänsä sinnepäin, ennenkuin hän nopeasti huudahti:
-- Tule pois, Évariste!
Kansanjoukko kauhisti häntä, hän sanoi, ja hän pelkäsi pyörtyvänsä tungoksessa.
He erosivat Place de la Nationilla vannoen toisilleen ikuista rakkautta.
* * * * *
Samana aamuna aikaisin oli kansalainen Brotteaux lahjoittanut Évaristen äidille, kansalainen Gamelinille, komean salvukukon. Olisi ollut hänen puoleltaan varomatonta ilmaista, miten hän oli hankkinut sen: sillä hän oli saanut sen eräältä Hallin rouvalta, jolle hän silloin tällöin toimitti sihteerin virkaa, ja tiedettiin, että Hallin rouvat olivat kuningasmielisiä ja kirjeenvaihdossa emigranttien kanssa. Naiskansalainen Gamelin oli ottanut kukon vastaan sydän täynnä kiitollisuutta. Sellaisia herkkuja ei usein nähty siihen aikaan: elintarpeet olivat kalliita. Kansa pelkäsi nälänhätää; ylimykset, niin sanottiin, toivoivat sitä, ja tavarakeinottelijat tekivät parhaansa, jotta siitä tulisi tosi.
Kansalainen Brotteaux, jota oli pyydetty tulemaan aterialle kello kaksitoista syömään osaansa kukosta, noudattikin tätä kutsua ja onnitteli emäntäänsä siitä suloisesta keittiöntuoksusta, joka tuntui hänen luonaan. Todellakin tuoksui nyt koko maalarin työpaja rasvaiselle lihaliemelle.
-- Te olette hyvin kohtelias, vastasi tuo kunnon rouva. -- Valmistaakseni vatsaa vastaanottamaan teidän kukkoanne olen keittänyt vihannesliemen vihanneksista, silavasta ja suuresta häränluusta. Ei mikään anna liemelle niin hyvää tuoksua kuin luun ydin.
-- Tämä periaate on varsin kiitettävä, kansalainen, vastasi ukko Brotteaux. -- Ja teettepä viisaasti, jos myös huomenna, ylihuomenna ja muinakin viikon päivinä panette tuon kallisarvoisen luun pataan, jonka se varmasti on pitävä hyväntuoksuisena. Siten menetteli myös Panzoust'in sibylla; hän valmisti lehtikaaliliemen pienestä kellahtuneesta silavanpalasta ja vanhasta _savorados'_sta. Siksi nimitetään hänen kotipuolessaan, joka myös on minun, mehukasta ja maukasta ydinluuta.
-- Eiköhän tuo nainen, josta puhutte, herra, virkkoi naiskansalainen Gamelin, -- ollut vähän kitsaanpuoleinen, kun hän niin kauan käytti yhtä ja samaa luuta?
-- Hänellä ei ollut liikoja, vastasi Brotteaux. -- Hän oli köyhä, vaikka olikin profeetta.
Samassa astui sisään Évariste Gamelin, vielä vallan järkyttyneenä niistä tunnustuksista, joita hän oli kuullut, ja siinä varmassa mielessä, että hän kyllä ottaisi selvän Élodien viettelijästä ja kostaisi hänelle samalla sekä tasavallan että oman rakkautensa puolesta.
Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen jatkoi kansalainen Brotteaux äsken katkennutta puheenlankaa: