Part 20

-- Tuonne, hän sanoi osoittaen pientä kuusikkoa, -- tahtoisin pystyttää patsaan tuon onnettoman Brotteaux des Ilettes'in muistolle. Minä en ollut hänelle aivan yhdentekevä. Hän oli rakastettava. Verihurtat mestasivat hänet: minä olen itkenyt hänen vuokseen. Desmahis, teidän täytyy piirustaa minulle jonkinlainen uurna pylvään päähän.

Ja hän jatkoi melkein samassa hengenvedossa:

-- Voi, miten ikävää... minä aioin panna toimeen tanssiaiset tällä viikolla; mutta kaikki viulunsoittajat ovat tilatut kolmeksi viikoksi eteenpäin. Naiskansalainen Tallienin luona tanssitaan joka ilta.

Päivällisen jälkeen veivät näyttelijättären vaunut nuo kolme ystävätärtä ja Desmahis'n Théâtre Feydeau'hon. Koko Pariisin hienosto oli siellä. Naiset kammattuina "à l'antique", tai "à la victime", hyvin avorintaisissa, purppuraisissa tai valkeissa, kullalla kirjailluissa puvuissa; miehet hyvin korkeissa, mustissa kauluksissa ja leuka laajan valkean kaulaliinan peitossa.

Ohjelmassa oli _Phèdre_ ja _Puutarhurin koira_. Koko salonki tahtoi kuulla tuon kaikille muotikeikareille, "myskiherroille" ja "kultaiselle nuorisolle" niin rakkaaksi käyneen hymnin _Kansan herääminen_.

Väliverho kohosi ja pieni, lyhyt ja paksu mies astui lavalle: se oli kuuluisa Lays. Hän lauloi kauniilla tenoriäänellään:

Peuple français, peuple de frères!...

Suosionosoitukset olivat niin myrskyiset, että kattokruunun kristallit helisivät. Sitten kuului vähän muminaa ja jonkun pyöreähattuisen kansalaisen ääni vastasi permannolta marseljeesilla:

Allons, enfants de la patrie!...

Tämä laulu tukahdutettiin ulvontaan ja vihellyksiin; huudettiin:

-- Alas hirmuvallan miehet! Kuolema jakobiineille!

Ja Lays, joka uudelleen huudettiin esiin, lauloi vielä toisen kerran thermidorilaisten hymnin:

Peuple français, peuple de frères!...

Kaikissa teatterisalongeissa komeili Marat'n rintakuva jonkin pylvään tai jalustan nenässä. Théâtre Feydeaussa se oli asetettu eräälle jalustalle "puutarhan" puolelle sitä seinämuuria vastaan, joka kiersi katsomoa.

Orkesterin juuri soittaessa _Phèdre et Hippolyten_ alkusoittoa, osoitti muuan nuori muotiherra kepillään kuvapatsasta ja huusi:

-- Alas Marat!

Koko sali toisti:

-- Alas Marat! Alas Marat!

Ja yli metelin kuului kaikuvia huudahduksia:

-- On kerrassaan häpeä, että tämä patsas vielä on paikallaan!

-- Tuon kurjan Marat'n näemme kuin häpeämerkkimme kaikkialla! Hänen kuvapatsaansa ovat yhtä lukuisat kuin ne päät, jotka hän tahtoi katkaista!

-- Tuo myrkyllinen rupikonna!

-- Tiikeri!

-- Musta käärme!

Äkkiä eräs hienosti puettu katsoja nousee aitionsa laidalle ja työntää patsaan kumoon. Ja kipsipää putoaa tuhansina sirpaleina soittajien niskaan koko katsomon taputtaessa käsiään ja yleisö, joka on noussut seisomaan, virittää yksiäänisesti laulun _Kansan herääminen_:

Peuple français, peuple de frères!...

Kaikkein innokkaimpien laulajien joukossa tunsi Élodie Henryn, tuon kauniin rakuunan, tuon pienen lainvalvojanapulaisen, ensimmäisen rakkautensa.

Näytännön jälkeen huusi kaunis Desmahis ajurin ja lähti saattamaan naiskansalainen Blaiseä _Maalaavaan Amoriin_.

Vaunuissa taiteilija otti Élodien käden omiensa väliin:

-- Uskottehan, Élodie, että minä rakastan teitä?

-- Tietysti uskon, koskapa te rakastatte kaikkia naisia.

-- Minä rakastan niitä teidän hahmossanne.

Élodie hymyili.

-- Kävisipä minulle tosiaan raskaaksi, kaikista noista mustista, vaaleista ja punaisista peruukeista huolimatta, jotka nykyään ovat niin muodissa, jos minun pitäisi teihin nähden edustaa kaikkia naisia.

-- Élodie, minä vannon...

-- Ohoh, vielä valojakin, kansalainen Desmahis! Joko te olette hyvin yksinkertainen tai pidätte minua sellaisena.

Desmahis ei osannut siihen vastata mitään, ja Élodie nautti niinkuin voitosta saatuaan hänet näin typerretyksi.

Rue de la Loin kulmassa he kuulivat laulua ja huutoa ja näkivät tulen, jonka ympäri liikehti varjoja. Muutamat muotiherrat, jotka juuri olivat tulleet Théâtre Françaisista, polttivat siinä erästä jäsennukkea, joka esitti Kansan ystävää.

Rue Honorélla kolahti ajurin hattu karkeatekoiseen Marat'n kuvaan, joka riippui lyhtytolpassa.

Ajuri, jota tämä yhteentörmäys huvitti, kääntyi herrasväkeensä päin ja kertoi, kuinka edellisenä iltana muuan sisälmysten kauppias Rue Montorgueilillä oli voidellut verellä Marat'n pään sanoen: "Siitä hän piti", kuinka pienet kymmenvuotiaat pojat olivat heittäneet patsaan lokaviemäriin ja kuinka kansalaiset silloin olivat huutaneet: "Se on hänen Pantheoninsa!"

Kaikista ravintoloista ja kahviloista kuului laulu:

Peuple français, peuple de frères!...

He saapuivat _Maalaavaan Amoriin_.

-- Hyvästi, sanoi Élodie hypähtäen alas ajopeleistä.

Mutta Desmahis rukoili häntä niin hellyttävästi ja oli niin kiihkeä ja samalla niin lempeä, että Élodiella ei ollut sydäntä sulkea häneltä ovea.

-- On jo myöhä, hän virkkoi; -- ette voi viivähtää kuin hetkisen.

Sinisessä huoneessa hän heitti yltään vaippansa ja näyttäytyi valkeassa antiikkisessa puvussaan, joka oli hänen ruumiinmuodoistaan täyteläinen ja lämmin.

-- Teillä on kenties kylmä, hän sanoi. -- Sytytän tulen: se on aivan valmiiksi rakennettu.

Hän iski tulta ja pisti uuniin palavan tikun.

Philippe sulki hänet syliinsä kuten ainakin voimakas mies ja se tuntui Élodiesta oudon suloiselta. Jo antautuen hänen suudelmilleen hän äkkiä riistäytyi irti:

-- Päästäkää minut.

Hän irroitti hitaasti tukkansa uunipeilin edessä; sitten hän katsoi surumielisen kaihoisasti sormukseen, jota hän kantoi vasemman kätensä nimettömässä sormessa, pieneen hopeasormukseen, johon juotettua kulunutta, rikkonaista Marat'n kuvaa enää tuskin saattoi erottaa. Hän katsoi siihen, kunnes kyynelet hämärsivät hänen katseensa, sitten hän otti sen hiljaa sormestaan ja heitti sen liekkeihin.

Ja nyt hän hymyillen kyyneltensä lävitse, kauniina rakkaudessaan ja antaumuksessaan heittäytyi Philippen syliin.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun naiskansalainen Blaise vihdoin avasi rakastajalleen oven ja kuiskasi hänelle pimeässä:

-- Hyvästi, rakkaani... Tähän aikaan tulee isäni tavallisesti kotiin: jos kuulet kolinaa portaista, niin juokse nopeasti yläkertaan äläkä tule alas, ennenkuin olet varma siitä, ettei kukaan sinua näe. Koputa kolme kertaa portinvartijan ikkunaan, niin hän avaa sinulle ulko-oven. Hyvästi, elämäni, hyvästi, sydänkäpyni!

Viimeiset hiilet hehkuivat vielä tulisijassa. Onnellisena ja raukeana Élodie antoi päänsä vaipua pielukselle.