Part 19

Hän veti Évaristen mukanaan kumotun kuvapatsaan jalustan juurelle. Sen ympärillä oli penkkejä, joilla istui miehiä ja naisia. Muuan rihkamankaupustelijatar tarjoili pitsejä; limonadin kauppias kulki ympäri säiliö selässään kulkustaan helistellen; muutamat pikkutytöt leikkivät seppelleikkiä. Rannalla istui onkijoita, liikkumattomina, vapa kädessään. Ilmassa oli ukkosta, taivas oli pilvessä. Gamelin nojautui kaidepuuta vasten ja pysähtyi tuijottamaan saarta, joka oli terävä kuin laivan kokka, kuunnellen tuulen huokausta puiden latvoissa ja tuntien sydämessään ääretöntä kaipuuta rauhaan ja yksinäisyyteen.

Ja aivan kuin hänen oman ajatuksensa suloinen kaiku kuiskasi Élodien ääni:

-- Muistatko, kuinka sinä silloin maalla toivoit pääseväsi rauhantuomariksi pikku kylään? Se olisi onnea se!

Mutta halki tuulen huminan ja naisen kuiskauksen hän kuuli hätäkellon ja rummun äänen, hevosten kavioiden ja kanuunain pyöräin kaukaisen jyrinän kiveyksellä.

Parin askelen päässä hänestä virkahti muuan nuori mies, joka jutteli erään hienosti puetun naiskansalaisen kanssa:

-- Oletteko kuullut viimeistä uutista?... Ooppera on muutettu Rue de la Loille.

Yhtä ja toista jo tiedettiin: kuiskailtiin Robespierren nimeä, mutta vavisten, sillä häntä pelättiin vielä. Ja kuullessaan hiljaa huhuiltavan hänen kukistumisestaan koettivat naiset salata hymyilyään.

Évariste Gamelin tarttui Élodien käteen, mutta työnsi sitten sen heti rajusti pois.

-- Hyvästi! Minä olen sekoittanut sinutkin hirvittävään elämäntehtävääni, minä olen ainaiseksi turmellut sinun elämäsi. Hyvästi. Koeta unohtaa minut!

-- Älä missään nimessä vain, sanoi Élodie, -- mene kotiisi tänä, yönä: tule _Maalaavaan Amoriin_. Älä soita! Heitä kivellä ikkunaluukkuun. Minä tulen itse avaamaan sinulle oven ja piilotan sinut ullakolle.

-- Sinä saat nähdä minut voittajana tai et enää milloinkaan. Hyvästi!

Lähestyessään kaupungintaloa hän kuuli taas noiden suurien päivien sorinan kohoavan raskasta taivaankantta kohden. Place de Grèvellä on aseiden kalsketta, sotapukujen ja nauhojen kirjavaa vilinää, Hanriot'n kanuunat ovat ampumakunnossa. Hän kiipeää ylös juhlaportaita, astuu neuvossaliin ja merkitsee itsensä läsnäolevaksi. Kaikki kommuunin yleisneuvoston läsnäolevat 491 jäsentä äänestävät syytettyjen puolesta.

Määri antaa tuoda esiin ihmisoikeuksien taulun ja lukee sen pykälän, jossa sanotaan: "Kun hallitus loukkaa kansan oikeuksia, on kapina kansan pyhin ja tärkein velvollisuus", ja Pariisin korkein hallitusvirkamies julistaa, että kunnallisneuvosto on vastaava konventin vallankaappaukseen yleisellä kansan kapinalla.

Yleisneuvoston jäsenet vannovat kuolevansa paikalleen. Kahdelle kunnalliselle virkamiehelle annetaan tehtäväksi mennä Place de Grèvelle kehoittamaan kansaa yhtymään päällysmiehiinsä pelastaakseen isänmaan ja vapauden.

Koetetaan tavata toisiaan, vaihdetaan uutisia, annetaan neuvoja. Näiden virkamiesten joukossa on vain vähän käsityöläisiä. Kunnallisneuvosto on kokoonpanoltaan nyt sellainen, miksi jakobiininen puhdistus sen on tehnyt: vallankumousoikeuden tuomareita ja valamiehiä, taiteilijoita, sellaisia kuin Beauvallet ja Gamelin, koroillaeläjiä ja opettajia, vakavaraisia porvareja, suuria tukkukauppiaita, puuteroituja päitä, koruvitjoilla koristettuja mahoja; erittäin vähän puukenkiä, pitkiä housuja, _carmagnoleja_ ja punaisia myssyjä. Nämä porvarit ovat mieslukuisia, päättäväisiä. Mutta, kun asiaa lähemmin ajattelee, niin siinä onkin kaikki, mitä Pariisissa on tosi tasavaltalaisia. He seisovat nyt kaupungintalossa niinkuin vapauden kallio ympäröivän välinpitämättömyyden valtameressä.

Sill'aikaa saapuu suotuisia uutisia. Kaikki vankilat, joihin nuo lainsuojattomat on teljetty, avaavat porttinsa ja luovuttavat pois saaliinsa. Augustin Robespierre, joka tulee La Foreestä, saapuu ensimmäisenä kaupungintaloon ja otetaan vastaan suurella riemulla. Kello kahdeksan saadaan tietää, että Maximilien pitkän vastarinnan jälkeen on luvannut jättäytyä kunnallisneuvosten turviin. Häntä odotetaan, hän on saapuva, hän saapuu: hirvittävä suosion myrsky tärisyttää vanhan kunnallispalatsin holveja. Hän saapuu kahdenkymmenen käsivarren kantamana. Tuo hintelä, huolellisesti siistiytynyt mies, sinisessä takissa ja keltaisissa polvihousuissa, hän se on. Hän nousee puhujantuoliin, hän puhuu.

Hänen saapuessaan neuvosto antaa määräyksen, että raatihuoneen julkipuoli on heti valaistava ilotulituksella. Hän puhuu, hän puhuu ohuella äänellä, sirostelevasti. Hän puhuu luistavasti, pitkään. Läsnäolevat, jotka ovat laskeneet henkensä hänen päänsä varaan, huomaavat kauhukseen, että hän onkin vain sanan mies, valiokuntien, lehterien mies, kykenemätön nopeaan päätökseen ja vallankumoukselliseen tekoon.

Hänet raahataan mukaan istuntosaliin. Nyt he ovat siellä kaikki, nuo kuuluisat lainsuojattomat: Lebas, Saint-Just, Couthon. Robespierre puhuu. Kello on puoli yksi yöllä: hän puhuu vielä. Mutta Gamelin seisoo neuvossalissa otsa ikkunaruutua vasten ja tuijottaa ulos levottomana; hän näkee maljatulien käryävän pimeässä yössä. Hanriot'n kanuunapatteri on kaupungintalon edessä. Pimeällä torilla liikkuu epämääräinen, levoton ihmisjoukko. Kello puoli yksi näyttäytyy soihtuja Rue de la Vannerien kulmassa; ne ympäröivät erästä konventin valtuusmiestä, joka arvomerkkeihinsä sonnustautuneena aukaisee jonkin paperin ja lukee soihtujen punaisessa valossa konventin päätöksen, jossa kapinallisen kunnallisneuvosten jäsenet julistetaan lain ulkopuolella oleviksi, samoin sitä avustavat yleisneuvoston jäsenet ja kaikki ne kansalaiset, jotka noudattavat sen kehoitusta.

Olla lainsuojaton, tulla surmatuksi ilman laillista tuomiota! Pelkkä sen ajatteleminenkin saa jo päättävimmätkin kalpenemaan. Gamelin tuntee kylmän hien kohoavan otsalleen. Hän näkee ihmisten kiireimmiten rientävän pois Place de Grèveltä.

Ja kun hän kääntää päänsä, hän huomaa, että sali, jossa neuvoston jäsenet vielä äsken tunkeilivat, on melkein tyhjä.

Mutta turhaan he ovat paenneet; he ovat kirjoittaneet itsensä läsnäolleiksi.

Kello on kaksi. Lahjomaton neuvottelee viereisessä salissa kunnallisneuvosten ja lainsuojattomien edustajien kanssa.

Gamelin suuntaa epätoivoisen katseensa pimeälle torille. Hän näkee lyhtyjen valossa puukynttilöiden lyövän toisiaan vastaan sekatavarakauppiaan suojakaton yllä kolahdellen niinkuin keilapallot; katulyhdyt huojuvat ja lekottavat: myrskytuuli on virinnyt. Hetkistä myöhemmin lankeaa ankara ukkossade: tori tyhjenee kokonaan; nekin, joita ei tuo hirvittävä julistus ollut karkottanut, hajautuvat nyt muutaman vesipisaran vuoksi. Hanriot'n kanuunat ovat vailla puolustajia. Ja kun samassa salamain välkkeessä konventin sotajoukkojen nähdään vyöryvän esiin yht'aikaa pitkin Rue Antoinea ja rantakatua, niin ovat raatihuoneen sisäänkäytävät jo ilman yhtään vartijaa.

Vihdoinkin on Maximilien päättänyt konventin julistuksen johdosta vedota Piques-piirin apuun.

Yleisneuvosto tuottaa itselleen miekkoja, pistooleja, kiväärejä. Mutta aseiden kalske, askelten töminä ja särkyvien ruutujen helinä täyttää samassa talon. Konventin sotajoukot hyökkäävät niinkuin lumivyöry istuntosalin läpi ja vyöryvät neuvossaliin. Kuuluu laukaus: Gamelin näkee Robespierren kaatuvan musertunein leukapielin. Itse hän tempaa kääntöveitsensä, tuon saman kuuden soun veitsen, jolla hän eräänä suurena nälkäpäivänä oli leikannut leipää köyhälle äidille ja jota Élodie eräänä kauniina kesäiltana oli pidellyt helmassaan Orangis'n majatalossa panttileikkiä leikittäessä; hän avaa sen, työntää sen sydämeensä: terä iskee kylkiluuhun, veitsi taipuu käänteestään, ja hän haavoittaa itseään kahteen sormeen. Gamelin vaipuu verissään maahan. Hän makaa liikkumattomana, jäätävä kylmän tunne koko ruumiissaan; ja kauheassa taistelun melskeessä jalkoihin survoutuneena hän kuulee selvästi nuoren rakuuna Henryn äänen huutavan:

-- Tyrannia ei ole enää; hänen henkivartiostonsa on lyöty! Vallankumous on jälleen jatkava majesteetillista ja hirvittävää valtauraansa!

Gamelin pyörtyi.

Kello seitsemän aamulla hänet sitoi konventin lähettämä lääkäri. Konventti piti erittäin hyvää huolta Robespierren rikostovereista: se ei tahtonut, että yksikään heistä säästyisi giljotiinista. Taidemaalari, entinen valamies ja kommuunin yleisneuvoston entinen jäsen kuljetettiin paareilla La Conciergerie'hin.

XXVIII.

_Thermidorm_ kymmenentenä, kun Évariste kuumeunensa jälkeen sanoinkuvaamattoman kauhun vallassa hypähti hereille vankityrmänsä lavitsalla, oli koko tuo suloinen ja suunnaton Pariisi pelkkää hymyilyä ja auringon paistetta; toivo syttyi uudestaan vankien sydämiin; kauppiaat avasivat hilpeinä myymälänsä; porvarit tunsivat itsensä rikkaammiksi, nuorukaiset onnellisemmiksi, naiset kauniimmiksi Robespierren kukistumisen jälkeen. Ainoastaan kourallinen jakobiineja, muutamat perustuslailliset papit ja muutamat vanhat naiset vapisivat nähdessään valtakunnan siirtyvän pahojen ja turmeltuneiden ihmisten käsiin. Vallankumoustribunaali lähetti konventtiin lähetystön, johon kuului yleinen syyttäjä ja kaksi tuomaria, onnittelemaan konventtia siitä, että se oli tehnyt mitättömiksi salaliitot. Kokous päätti, että mestauslava pystytettäisiin uudestaan Vallankumoustorille. Oli nimittäin suotavaa, että kaikki rikkaat, hienot ja sievät naiset saisivat ilman erityistä epämukavuutta nähdä Robespierren teloituksen, jonka piti tapahtua samana päivänä. Diktaattori ja hänen rikostoverinsa olivat lain suojan ulkopuolella: riitti, että kaksi kunnallisvirkailijaa totesi heidän identtisyytensä, sitten saattoi tribunaali heti sen pitemmittä mutkitta jättää heidät pyövelille. Mutta yksi vaikeus siinä kumminkin oli: tämä toteaminen ei voinut tapahtua lain pykälien mukaan, koska koko kunnallisneuvosto oli lain ulkopuolella. Kokous oikeutti tribunaalin toteamaan identtisyyden tavallisten todistajien avulla.

Triumviirit ja heidän huomattavimmat rikostoverinsa raahattiin kuolemaan riemun ja raivon huutojen, kirousten, naurun ja tanssin raikuessa.

Seuraavana päivänä Évariste, joka jo vähän oli voimistunut ja melkein saattoi pysytellä jaloillaan, vedettiin esiin kopistaan, vietiin tribunaaliin ja istutettiin tuolle samalle lavalle, jonka hän niin monesti oli nähnyt täpö täynnä syytettyjä, jossa oli vuoron perään istunut niin paljon sekä kuuluisia että tuntemattomia uhreja. Nyt se huokaili ja notkui seitsemänkymmenen hengen painosta, joista useimmat olivat kunnallisneuvosten jäseniä ja niistä jotkut valamiehiä kuten Gamelin, lainsuojattomiksi julistettuja kuten hänkin. Hän näki taas oman penkkinsä, sen selkänojan, johon hänen oli ollut tapana nojautua, sen paikan, josta hän oli tuominnut kuolemaan niin monta onnetonta, jossa hänen oli täytynyt kestää Jacques Maubelin, Fortuné Chassagnen, Maurice Brotteaux'n katseet ja kansalainen Louise Rochemauren, tuon saman naisen rukoilevat silmäykset, joka juuri oli hankkinut hänelle valamiehen viran ja jonka hän siitä palkaksi oli tuominnut kuolemaan. Hän näki myös edessään, sen korokkeen yläpuolella, jolla tuomarit istuivat kolmella, punaisella sametilla päällystetyllä mahonkituolillaan, Chalier'n ja Marat'n kuvapatsaat ja tuon Brutus-patsaan, jonka hän kerran oli ottanut todistajakseen. Ei mikään ollut muuttunut, eivät piilut, eivät raippakimput, eivät punaiset paperimyssyt, eivät haukkumasanat, joita trikotöösit linkosivat lehteriltä kuolemaan käyjille, ei myöskään tuo yksivakainen virkamiessielu Fouquier-Tinville, joka ahkerana ja hartaana selaili veripapereitaan ja lähetti, yhä yhtä suurella virkainnolla, äskeisiä ystäviään mestauslavalle.

Kansalaiset Remacle, räätäli ja portinvahti, ja Dupont vanhempi, Place de Thionvillen puuseppä ja Pont-Neuf-piirin valvontavaliokunnan jäsen, tunsivat Évariste Gamelinin, taidemaalarin, vallankumoustribunaalin entisen valamiehen, kommuunin yleisneuvoston entisen jäsenen. He todistivat sen sadan soun assignaatista, piirin kustannuksella; mutta kun he olivat olleet naapuruus- ja ystävyyssuhteissa tuohon lainsuojattomaan, oli heistä ilkeää kohdata hänen katsettaan. Sitä paitsi oli kuuma: heillä oli jano ja kiire päästä juomaan lasillinen viiniä.

Gamelin sai ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen ylös pyövelinkärryille: hän oli menettänyt paljon verta ja hänen haavansa tuotti hänelle kovia tuskia. Hevosmies löi ruoskalla koniaan ja saattue lähti liikkeelle väkijoukon viheltäessä ja ulvoessa.

Muutamat naiset tunsivat Gamelinin ja huusivat hänelle:

-- Onnea matkalle, verenimijä! Kahdeksantoista frangin päiväpalkasta pestattu murhaaja!... Eipäs naura enää: katsokaa, miten kalpea hän on, pelkuri raukka!

Ne olivat samoja naisia, jotka aikaisemmin olivat pilkanneet niitä salaliittolaisia ja ylimyksiä, niitä liian ankaria ja liian lempeitä, jotka Gamelin virkaveljineen oli lähettänyt mestauslavalle.

Kärryt kääntyivät Quai des Morfondus'lle ja saapuivat vähitellen Pont-Neufille ja Rue de la Monnaielle: oltiin matkalla Vallankumoustorille, Robespierren mestauslavalle. Hevonen ontui; yhtä mittaa antoi ajomies ruoskansa viuhua sen korvien ympärillä. Iloisesti ja vilkkaasti tunkeileva katsojajoukko hidastutti saattueen etenemistä. Ihmiset onnittelivat santarmeja, jotka valvoivat järjestystä hevostensa selästä. Rue Honorén kulmassa yltyi solvausten sorina. Nuoret miehet, jotka istuivat syömässä muotiravintolain alakertain saleissa, työntyivät ikkunoihin ja huusivat ruokaliinaansa heiluttaen:

-- Kannibaalit, ihmissyöjät, vampyyrit!

Ja kun kärryt olivat vähällä jäädä kiinni rikkaläjään, jota ei ollut näinä kahtena levottomuuden päivänä ehditty korjata, puhkesi "kultainen nuoriso" riemuhuutoihin:

-- He juuttuvat kiinni lokaan!... Lantakasalle kaikki jakobiinit!

Gamelin mietiskeli ja luuli ymmärtävänsä.

"Kuolema on ansaittua", hän ajatteli. "On oikein, että me otamme vastaan nuo tasavaltaa kohtaan tähdätyt solvaukset, joilta meidän olisi pitänyt voida sitä suojella. Me olemme olleet heikkoja; me olemme tehneet itsemme syypäiksi liialliseen suvaitsevaisuuteen. Me olemme pettäneet tasavallan asian. Me olemme ansainneet kohtalomme. Itse Robespierrekin, tuo puhdas, tuo pyhä, on rikkonut liiallisella lempeydellään ja mukautuvaisuudellaan; hän on sovittanut syynsä marttyyrikuolemallaan. Hänen esimerkkiään seuraten olen minäkin pettänyt tasavallan; se menee kohti perikatoaan: on oikein, että minä kuolen sen kanssa. Minä olen säästänyt verta: siispä oma vereni vuotakoon! Minun täytyy tulla turmioon; minä olen ansainnut sen..."

Hänen näin miettiessään pisti hänen silmäänsä äkkiä _Maalaavan Amorin_ nimikilpi, ja kokonaiset ryöpyt katkeria ja suloisia mielikuvia tulvahtivat samassa hänen sydämeensä.

Myymälä oli suljettu, kaikki välikerroksen kolme ikkunaa olivat uutimilla tyystin peitetyt. Kun kärryt vierivät vasemmanpuoleisen ikkunan, sinisen huoneen ikkunan alitse, niin ojentui uutimien raosta ulos naisen käsi, jonka nimettömässä sormessa välkkyi hopeasormus ja joka heitti Gamelinille punaisen neilikan; hänen sidotut kätensä eivät kylläkään kyenneet sitä tavoittamaan kiinni, mutta siitä huolimatta otti hänen sydämensä sen ihastellen vastaan kuin vertauskuvan noista tuoksuvista punahuulista, joilla hänen oli suotu suutaan virkistää. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja nähdessään verisen piilun kohoavan edessään Vallankumoustorilla hän oli vielä kokonaan tuon suloisen jäähyväistervehdyksen lumoissa.

XXIX.

Seine ajeli _nivôse_-kuukauden [Nivôse: lumikuu. Jouluk. 21 p. -- tammik. 19 p. Suomentaja] jäitä. Tuileries'n lammet, purot ja suihkukaivot olivat jäässä. Pohjatuuli kokosi kaduille oikeita lumiaaltoja. Hevoset henkäilivät valkeaa huurua sieraimistaan. Kaupungin asukkaat katsahtivat ohimennessään lämpömittariin optikkojen ovilla. Muuan kauppa-apulainen pyyhki huurretta _Maalaavan Amorin_ ikkunasta ja uteliaat heittivät pienen silmäyksen näytteillä oleviin muotipiirroksiin: Siellä nähtiin Robespierre, joka puristaa maljan päällä sydäntä kuin sitruunaa, imeäkseen siitä veren, ja suuria allegorisia esityksiä, sellaisia kuin _Robespierren tigrokratia_: pelkkiä lohikäärmeitä, matelijoita ja kammottavia hirviöitä, jotka tyranni oli laskenut irti Ranskaa tuhoamaan. Ja vielä nähtiin siellä: _Robespierren hirvittävä salaliitto, Robespierren vangitseminen, Robespierren kuolema_.

Tuona päivänä, päivällisaterian jälkeen, astui Philippe Desmahis salkku kainalossaan _Maalaavaan Amoriin_ tuoden kansalainen Jean Blaiselle erään kuvan, jonka hän juuri oli kaivertanut, nimittäin _Robespierren itsemurhan_. Taiteilijan pikareski piirtorauta oli tehnyt Robespierrestä mahdollisimman inhottavan. Ranskan kansa ei vielä ollut saanut kylläkseen kaikista näistä kuvaesityksistä, joissa havainnollistettiin tämän vallankumouksen kaikkien rikoksien syntipukiksi tehdyn miehen häpeää ja inhottavuutta. Mutta kuvakauppias, joka tunsi yleisön, ilmoitti Desmahis'lle, että hän tästä lähin oli antava hänelle kaiverrettavaksi sotilasaiheita.

-- Meillä täytyy nyt olla voittoja ja valloituksia, sapeleita, hatuntöyhtöjä, kenraaleja. Me tahdomme nyt kunniaa. Minä tunnen sen aivan omasta itsestäni; minun sydämeni sykkii ilosta kuullessani kerrottavan uljaiden armeijaimme urotöistä. Ja kun minä kerran tunnen jonkin tunteen, niin tuntevat tavallisesti kaikki ihmiset silloin samoin. Me tarvitsemme nyt sotilaita ja naisia, Marsia ja Venusta.

-- Kansalainen Blaise, minulla on vielä kotonani Gameliniltä pari kolme piirustusta, jotka annoitte minulle kaiverrettaviksi. Ovatko ne kiireellisiä?

-- Eivät laisinkaan.

-- Gamelinistä puhuttaessa muistan, että eilen kulkiessani Boulevard du Templea pitkin näin eräällä taide-esineiden kaupustelijalla, jolla on myymälä vastapäätä Beaumarchais'n taloa, kaikki tuon raukan taulut. Siellä oli hänen _Orestes ja Elektra_-taulunsakin. Oresteen pää, joka on Gamelinin itsensä näköinen, on todella kaunis, minä vakuutan teille... pää ja käsivarret ovat suurenmoiset... Tuo kamasaksa sanoi, että hän luultavasti myisi nämä maalikankaat taiteilijoille, jotka voisivat maalata niiden yli... Tuota Gamelin-raukkaa! Hänestä olisi ehkä voinut tulla etevä maalari, ellei hän olisi ruvennut politikoimaan.

-- Hänellä oli rikollisen sielu! vastasi kansalainen Blaise. -- Minä paljastin hänet juuri tällä paikalla kerran maailmassa, jolloin hänen verenhimoiset vaistonsa eivät olleet ehtineet puhjeta. Sitä hän ei koskaan voinut antaa anteeksi minulle... Hohhoo, olipa siinä korea lurjus!

-- Poika-parka! Hän tarkoitti hyvää. Kiihkoilijat johtivat hänet turmioon.

-- Ette suinkaan te vain, Desmahis, puolustane häntä!... Häntä ei voi millään puolustaa.

-- Ei, kansalainen Blaise, häntä ei voi tosiaan puolustaa.

Ja taputtaen kaunista Desmahis'ta olalle virkkoi kansalainen Blaise:

-- Ajat ovat muuttuneet. Teitäkin voi nyt kernaasti nimittää Barbaroux'ksi, kun konventti kutsuu takaisin kaikki valtionkirouksen alaiset... Nytpä keksinkin jotakin: Desmahis, kaivertakaa minulle Charlotte Cordayn muotokuva!

Myymälään astui nyt pitkä, komea, ruskeaverinen, turkispukuinen nainen, joka tervehti kansalainen Blaiseä pienellä tuttavallisella ja hienon-varovalla päännyökkäyksellä. Hän oli Julie Gamelin; mutta hän ei kulkenut enää tällä häväistyllä nimellä; hän antoi nimittää itseään "leskikansalainen Chassagneksi" ja käytti viittansa alla punaista tunikaa hirmuhallituksen punapaitojen muistoksi.

Julie oli ensin tuntenut jonkinlaista vastenmielisyyttä Évaristen rakastajatarta kohtaan: kaikki, mikä vain oli jossakin tekemisessä hänen veljensä kanssa, oli hänestä inhottavaa. Mutta naiskansalainen Blaise oli Évaristen kuoleman jälkeen ottanut onnettoman äidin hoivaansa ja antanut hänen asuttavakseen pienen kattokomeron _Maalaavan Amorin_ ullakolla. Julie oli myös aluksi hakenut suojaa sieltä; sitten hän oli jälleen saanut paikan Rue des Lombards'in muotiliikkeestä. Lyhyeksi leikatulla tukallaan "à la victime", ylimyksellisellä ulkomuodollaan, leskensurullaan hän piankin voitti "kultaisen nuorison" myötätunnon. Jean Blaise, jonka Rose Thévenin puolittain oli hylännyt, tarjosi hänelle suosiotaan, jonka hän ottikin vastaan. Sentään Julie mielellään käytti miehen pukua niinkuin tuona traagillisena aikanakin: hän oli teettänyt itselleen kauniin keikarinpuvun ja kävi usein, valtava sauva kädessä, illastamassa jossakin Sèvres'n tai Meudonin ravintolassa jonkun muotiompelijattaren seurassa. Yhä vieläkin lohduttomasti surren tuon nuoren aatelisen kuolemaa, jonka nimeä hän kantoi, tuo miehekäs Julie löysi murheelleen lievitystä ainoastaan raivosta, ja kun hän kohtasi jakobiineja, hän yllytti verisillä kostonhuudoilla ohikulkijoita heidän kimppuunsa. Hänelle ei jäänyt paljon aikaa äitinsä varalle, joka yksin huoneessaan päivät päästään luki rukousnauhaansa, niin murtuneena poikansa traagillisesta lopusta, ettei hän voinut siitä edes enää tuntea tuskaa. Rose oli nykyään joka hetki yhdessä Élodien kanssa, jolla nyttemmin ei enää ollut mitään äitipuoltaan vastaan.

-- Missä on Élodie? kysyi naiskansalainen Chassagne.

Jean Blaise pudisti päätään merkiksi, ettei häh siitä asiasta tiennyt mitään. Hän ei tiennyt sitä koskaan: se kuului sääntöön.

Julie oli tullut noutamaan Élodieta näyttelijätär Théveninin luo Monceaux'hon; tämä asui siellä pienessä talossa, jossa oli englantilainen puutarha.

La Conciergerie'ssa oli Rose Thévenin tutustunut erääseen rikkaaseen armeijan hankitsijaan, kansalainen Montfort'iin. Päästyään ensimmäiseksi pois vankilasta Jean Blaisen toimesta hän hankki vapauden myös kansalainen Montfort'ille, joka, heti kun oli päässyt vapaalle jalalle, alkoi taas toimittaa elintarpeita sotajoukoille ja keinotella Pépinière-korttelin tonteilla. Arkkitehdit Ledoux, Olivier ja Wailly rakensivat sinne somia taloja, ja maan arvo oli kolmessa kuukaudessa noussut kolminkertaiseksi. Montfort oli yhteisestä vankila-ajasta alkaen Luxembourg'issa Rose Théveninin rakastaja: hän antoi tälle Tivolin ja Rue du Rocher'n läheltä pienen talon, joka oli hyvin kallis, mutta ei maksanut hänelle itselleen mitään, sillä naapuritonttien myynti oli jo moneen kertaan tuottanut hänelle tuon talon hinnan. Jean Blaise oli maailmanmies; hän ajatteli, että mitä ei voinut estää, se täytyi kestää: hän luovutti Rose Théveninin Monfort'ille kaikessa sovinnossa.

Vähän sen jälkeen kun Julie oli tullut _Maalaavaan Amoriin_, astui Élodiekin täysissä juhlapukimissaan myymälään. Kylmästä vuodenajasta huolimatta hänellä oli päällysvaipan alla ainoastaan ohut, valkea puku; hänen kasvonsa olivat kalvenneet, hänen vartalonsa hoikistunut, hänen katseensa kuvasti kaihoavaa riutumusta ja koko hänen olentonsa huokui intohimoa.

Molemmat naiset lähtivät Rose Théveninin luo, joka odotti heitä. Desmahis lähti mukaan: näyttelijättärellä oli tapana kysyä häneltä neuvoa hotellinsa koristamisasioissa, ja hän rakasti Élodieta, joka jo puolittain oli päättänyt tehdä lopun Desmahis'n kärsimyksistä. Kun molemmat naiset tulivat Monceaux'n lähelle, sille kohdalle, jonne Vallankumoustorin uhrit oli haudattu kalkkikerrosten alle, sanoi Julie:

-- Tuo käy vielä, niin kauan kun on kylmä, mutta keväällä tästä maasta kohoavat höyryt myrkyttävät varmasti puolen kaupunkia.

Rose Thévenin otti molemmat ystävättärensä vastaan antiikkisessa salongissa, jonka sohvat ja nojatuolit olivat Davidin piirustamia. Kameaan jäljennetyt matalat roomalaiset kohokuvat kiersivät seiniä kuvapatsaiden, veistosten ja pronssisten kynttilähaarojen yläpuolella. Näyttelijättärellä oli oljenkeltainen kiharaperuukki. Tähän aikaan olivat peruukit kovin muodissa: niitä piti olla puoli, koko, jopa puolitoistakin tusinaa kaikkien morsiuskapioiden mukana. _Cyprienne_-mallinen puku verhosi hänen ruumiinsa umpikuoreen kuin huotra ikään.

Heitettyään vaipan olalleen hän vei ystävättärensä ja vaskenkaivertajan puutarhaan, jota Ledoux paraillaan suunnitteli hänelle ja jossa ei vielä ollut muuta kuin paljaita puita ja soraa. Kuitenkin hän jo saattoi näyttää vierailleen Fingalin luolan, goottilaisen kappelin, temppelin ja vesiputouksen.