Part 18
Valamiehet vetäytyivät eri huoneeseen neuvottelemaan. He olivat kaikki yksimielisesti myöntävän vastauksen kannalla kaikkiin vankeihin nähden, lukuunottamatta edellämainittuja Navettea ja Bellier'tä, jotka presidentti, ja hänen jälkeensä yleinen syyttäjä, oli tavallaan asiaan kuulumattomina jo erottanut pois jutusta. Gamelin perusteli lausuntoaan seuraavin sanoi:
-- Syytettyjen rikollisuus on ilmeinen: heidän rankaisemisensa tapahtuu kansakunnan onneksi ja he mahtanevat itsekin toivoa saada kuolemanrangaistuksella, tällä ainoalla mahdollisella tavalla sovittaa rikoksensa.
Presidentti julisti oikeuden päätöksen asianomaisten poissaollessa. Näinä suurina päivinä ei enää kutsuttu, kuten laki määräsi, tuomittuja sisälle kuulemaan tuomiotaan epäilemättä siksi, että niin monen ihmisen epätoivo tuntui peloittavalta. Turha pelko, sillä uhrien alistuvaisuus oli suuri ja yleinen! Oikeusistuimen sihteeri meni alas lukemaan päätöstä, jota kuunneltiin niin hiljaa ja tyynesti, kuin olisivat nämä _prairial-_kuun lain tuomitut olleet vain hakattaviksi määrättyjä puita.
Naiskansalainen Rochemaure ilmoitti olevansa raskaana. Muuan kirurgi, joka samalla oli juryn jäsen, sai tehtäväkseen tutkia hänet. Hänet kannettiin pyörtyneenä koppiinsa.
-- Voi, huokasi isä Longuemare, -- nuo tuomarit ovat tosiaan hyvin säälittäviä ihmisiä. Heidän sieluntilansa on todella surkuteltava. He sotkevat kaikki asiat eivätkä osaa erottaa barnabiittia fransiskaanista.
Teloituksen piti tapahtua vielä samana päivänä "Kumotun valtaistuimen aidan" luona. Kun tuomitut olivat asiaankuuluvassa asussa, hiukset kerittyinä, paidan kaulanreikä kaarteelle leikattuna, odottivat he pyöveliä, yhteensullottuina kuin karjalauma, siinä pienessä salissa, jonka lasiseinä erotti kansliasta.
Kun pyöveli ja hänen apurinsa saapuivat, pani Brotteaux, joka rauhallisesti luki Lucretiustaan, merkin vasta-aloitetulle sivulle, sulki kirjan, pisti sen lievetakkinsa taskuun ja sanoi barnabiitille:
-- Arvoisa isä, etenkin minua kiusoittaa se, etten voi mitenkään saada teitä uskomaan. Me käymme nyt molemmat nukkumaan viimeistä untamme, enkä minä voi vetää teitä hihasta ja herättää teitä sanoakseni: "Siinä nyt näette: teillä ei ole enää tuntoisuutta eikä tietoisuutta, te olette hengetön. Se, mikä seuraa elämää, on samanlaista kuin se, mikä käy sen edellä."
Hän tahtoi hymyillä; mutta julma tuska kouristi hänen sydäntään ja hän oli vähällä kadottaa tajuntansa.
Hän jatkoi sentään:
-- Isäni, minä annan teidän nähdä heikkouteni. Minä rakastan elämää enkä luovu siitä ilman kaipausta.
-- Hyvä herra, vastasi munkki lempeästi, -- huomatkaa, että te luonnostanne olette rohkeampi kuin minä ja että kuolema sentään tekee teidät levottomammaksi. Mistä muusta se johtuisi kuin siitä, että minä näen sen valon, jota te ette vielä näe?
-- Voisihan sen ehkä selittää niinkin, sanoi Brotteaux, -- että minä kaipaan elämää sentähden, että olen siitä nauttinut enemmän kuin te, joka olette tehnyt sen mahdollisimman paljon kuoleman kaltaiseksi.
-- Herra Brotteaux, sanoi isä Longuemare kalveten, -- tämä hetki on vakava. Olkoon Jumala turvanani! Varmaa on, että saamme kuolla ilman uskonnon viimeistä lohdutusta. Varmaankin olen ottanut sakramentit vastaan laimealla ja kiittämättömällä sydämellä, koskapa taivas kieltää sen minulta nyt, kun sitä niin kipeästi tarvitsisin.
Kärryt odottivat jo. Siihen kuormattiin tuomitut, kädet selän taa sidottuina. Vaimo Rochemaure, jonka raskaudentilaa kirurgi ei ollut voinut todeta, hilattiin myös rattaille. Hän sai takaisin vähän entisestä tarmostaan tarkastellakseen katselijajoukkoa, josta hän vielä, niin vähän todennäköistä kuin se olikin, toivoi keksivänsä pelastajan. Hänen silmänsä rukoilivat. Tungos oli pienempi kuin ennen ja osanotto vähemmän kiihkeää. Ainoastaan muutamat naiset huusivat: "Kuolema heille!" tai pilkkasivat kuolemaantuomittuja. Miehet kohauttivat olkapäitään ja vaikenivat joko varovaisuudesta tai lain kunnioituksesta.
Pieni humaus kävi väkijoukossa, kun Athénaïs astui ulos portista. Hän oli aivan kuin lapsi.
Hän painoi päänsä alas munkin edessä:
-- Herra rovasti, hän sanoi tälle, -- antakaa minulle synninpäästö.
Isä Longuemare kuiskutti vakavasti sakramentin sanat ja sanoi:
-- Tyttäreni, te olette langennut suureen syntiin; mutta toivoisinpa, että itse voisin tulla Herran eteen yhtä yksinkertaisin lapsensydämin kuin te!
Athénaïs hypähti keveästi kärryille. Ja sieltä hän suoraryhtisenä, lapsekas pää ylpeästi pystyssä, huudahti:
-- Eläköön kuningas!
Hän antoi pienen merkin Brotteaux'lle osoittaakseen, että hänen vierellään oli tilaa. Brotteaux auttoi barnabiitin rattaille ja asettui itse munkin ja tuon viattoman tytön väliin.
-- Herra Brotteaux, sanoi isä Longuemare epikurolaisfilosofille, -- minä pyydän teiltä vielä yhtä palvelusta: rukoilkaa tuota Jumalaa, johon ette vielä usko, rukoilkaa häntä minun puolestani. Ei ole varmaa, vaikka te olisitte häntä lähempänäkin kuin minä; se voi riippua yhdestä ainoasta hetkestä. Yhdessä ainoassa sekunnissa voi teistä tulla Herran valittu. Hyvä herra, rukoilkaa minun puolestani.
Ja sill'aikaa kun kärryt rätisten vierivät esikaupungin pitkiä katuja, luki munkki sydämellään ja suullaan kuolevien rukouksia.
Brotteaux koetti johdattaa mieleensä suuren luonnonrunoilijan säkeitä: _Sic ubi non erimus_... Niin sidottuna kuin hän seisoikin noiden häpeällisten rattaiden tärinässä, hän kuitenkin säilytti rauhallisen ja melkein vaivattoman asenteen. Hänen vierellään Athénaïs, ylpeänä saadessaan kuolla samalla tavalla kuin Ranskan kuningatar, heitti väkijoukkoon ylvästeleviä katseita ja vanha rahamies, joka tuntijan silmäyksin tarkasteli tuon nuoren tytön valkeaa kaulaa, ajatteli kaivaten päivän kirkkautta.
XXV.
Sill'aikaa kun santarmien vartioimat pyövelinkärryt vierivät kohti Kumotun valtaistuimen toria kuljettaen kuolemaan Brotteaux'ta ja hänen rikostovereitaan, istui Évariste ajatuksiinsa vaipuneena eräällä Tuileries'n puiston penkillä. Hän odotti Élodieta. Aurinko, joka jo oli painumassa taivaanrannan taa, tunki hehkuvin nuolin tuuheiden kastanjapuiden lomitse. Puiston portilla Maine siipiratsunsa selässä puhalsi ikuista torveaan. Sanomalehtien myyjät huusivat Fleurus'n voittoa.
"Niin", ajatteli Gamelin, "voitto on meidän. Me olemme sen kalliisti ostaneet."
Hän oli näkevinään noiden huonojen kenraalien laahaavan tuomittuja haamujaan tuon saman Vallankumoustorin verisessä tomussa, johon heidän vaelluksensa oli päättynyt. Ja hän hymyili ylpeästi muistaessaan, että ilman sitä ankaruutta, johon hänkin oli myötävaikuttanut, pureskelisivat nyt itävaltalaisten hevoset noiden puiden kuoria.
Hän huudahti sydämessään:
"Terveellinen hirmuvalta, oi pyhä hirmuvalta! Viime vuonna tähän aikaan oli meillä puoltajina pelkkiä voitettuja ja rääsyisiä sankareita; isänmaa oli vieraan hallussa, kaksi kolmatta osaa maaseutua kapinassa. Nyt meidän sotajoukkomme ovat hyvin varustettuja, hyvin opetettuja, taitavat kenraalit komentavat niitä, ne hyökkäävät, valmiina kantamaan vapautta yli koko maailman. Rauha vallitsee koko tasavallan alueella... Terveellinen hirmuvalta, oi pyhä hirmuvalta! Oi armas giljotiini! Viime vuonna tähän aikaan tasavalta oli puolueiden rikkirepimä; federalismin lohikäärme uhkasi niellä sen. Nyt levittää jakobiinilainen ykseys voimaansa ja viisauttaan yli valtakunnan..."
Mutta sittenkin hän oli synkkä. Hänen otsallaan oli syvä ryppy ja hänen suupielissään katkera piirre. Hän ajatteli: "Me sanoimme: _Voitto tai kuolema_. Me erehdyimme, olisi pitänyt sanoa: _Voitto ja kuolema_."
Hän katseli ympärilleen. Lapset rakentelivat hiekkakumpuja. Naiskansalaiset istuivat puutuoleillaan puiden siimeksessä kirjaillen tai ommellen. Ohi kulki henkilöitä harvinaisen hienoissa takeissa ja polvihousuissa, he astelivat kotiinsa päin liikeasioitaan tai huvejaan ajatellen. Ja Gamelin tunsi itsensä vieraaksi heidän seassaan: hän ei ollut heidän maanmiehensä eikä heidän aikalaisensa. Mitä oli siis tapahtunut? Miten oli näiden ihanien vuosien innostusta saattanut seurata sellainen välinpitämättömyys, väsymys ja ehkäpä kyllästys? Ilmeisesti eivät nuo ihmiset enää tahtoneet kuulla puhuttavan vallankumoustribunaalista, vaan kääntyivät pois giljotiinista. Se oli käynyt kiusalliseksi Vallankumoustorilla, ja sentähden se oli nyt siirretty Antoinen esikaupunkiin. Mutta sielläkin jo kuului mutinaa, kun kärryt vierivät sivuitse. Jotkut olivat kuulemma huutaneet: "Riittää jo!"
"Riittikö, kun vielä oli olemassa pettureita, salaliittolaisia! Riittikö, kun täytyi uusia valiokunnat, puhdistaa konventti! Riittikö, kun konnat häpäisivät kansan eduskuntaa! Riittikö, kun yksin vallankumoustribunaalissakin haudottiin Oikeamielisen tuhoamista! Sillä niin hirmuista kuin se olikin ajatella, se oli kuitenkin liiankin totta! Yksinpä Fouquierkin punoi juonia, ja vain tuhotakseen Maximilienin hän oli juhlallisesti uhrannut hänelle viisikymmentä seitsemän henkeä, jotka raahattiin kuolemaan isänmurhaajan punaisessa paidassa. Millaiseen rikolliseen sääliin alkoikaan Ranska kallistua! Se täytyi siis pelastaa vasten tahtoaankin, täytyi tukkia korvansa ja iskeä, silloin kun se huusi armoa. Voi, niin oli kohtalon tahto: isänmaa kirosi pelastajiaan. Kirotkoon se meitä ja pelastukoon!
"Ei riitä uhrata vain tuntemattomia ylimyksiä, rahamiehiä, sanomalehtimiehiä, runoilijoita, Lavoisier'n, Rouher'n, André Chénier'n kaltaisia henkilöitä. Täytyy myös iskeä alas nuo kaikkivaltiaat konnat, jotka kädet täynnä kultaa ja tihkuen verta valmistelevat vuoripuolueen perikatoa, sellaiset kuin Foucher, Tallien, Roviére, Carrier, Bourdon. Täytyy vapauttaa valtio kaikista sen vihollisista. Jos Hébert olisi voittanut, olisi tasavalta kukistunut; jos Desmoulins ja Danton olisivat voittaneet, olisi kunniaton konventti luovuttanut tasavallan ylimyksien, rahakeinottelijain ja kenraalien käsiin. Jos Tallienin ja Foucher'n kaltaiset henkilöt, nuo ryöstöllä ja verellä elävät hirviöt voittavat, niin Ranska vaipuu rikokseen ja häpeään... Sinä nukut, Robespierre, sill'aikaa kun raivosta ja kauhusta päihtyneet rikoksentekijät suunnittelevat kuolemaasi ja vapauden hautaamista. Couthon, Saint-Just, minkätähden viivyttelette paljastamasta salaliittoja?
"Turvasihan entinenkin valtio, tuo kuninkaallinen hirmueläin, valtansa vangitsemalla joka vuosi neljäsataa tuhatta ihmistä, hirttämällä viisitoista tuhatta, teilaamalla kolme tuhatta, ja nytkö siis tasavalta empisi uhrata muutamia satoja päitä varmuutensa puolesta! Hukkukaamme vereen ja pelastakaamme isänmaa!..." Juuri hänen näitä ajatellessaan saapui Élodie kalpeana ja rasittuneena:
-- Évariste, mitä sinulla on minulle sanottavana? Miksi et voinut tulla _Maalaavaan Amoriin_, siniseen huoneeseen? Minkätähden olet pyytänyt minua tulemaan tänne?
-- Sanoakseni sinulle ikuiset jäähyväiset.
Élodie sopersi jotakin sellaista, että Évariste oli järjiltään, että hän ei voinut ymmärtää...
Évariste keskeytti hänet aivan pienellä käden liikkeellä:
-- Élodie, minä en enää voi ottaa vastaan rakkauttasi.
-- Vaikene, Évariste, vaikene!
Élodie pyysi häntä tulemaan kanssaan syrjemmälle: täällä heitä pidettiin silmällä, kuunneltiin.
Évariste otti parisenkymmentä askelta ja jatkoi sitten hyvin tyynesti:
-- Minä olen uhrannut isänmaalleni elämäni ja kunniani. Minä olen kuoleva häväistynä enkä voi jättää sinulle, onneton, perinnöksi muuta kuin kirotun nimen... Rakastaa toisiamme?
Voiko minua enää rakastaa?... Voinko minä rakastaa?
Élodie väitti häntä hulluksi, sanoi rakastavansa häntä, rakastavansa häntä aina. Hän puhui hehkuvasti, rehellisesti, mutta hän tunsi yhtä hyvin kuin Évaristekin ja paremminkin kuin hän, että Évariste oli oikeassa. Mutta hän ponnisteli tätä ilmeistä totuutta vastaan.
Évariste jatkoi:
-- Minä en kadu mitään. Minkä olen tehnyt, sen tekisin vieläkin uudestaan. Minä olen antautunut kiroihin isänmaan tähden. Minä olen pannaan julistettu. Minä olen asettautunut ulkopuolelle ihmisyyttä: minä en milloinkaan voi palata sen helmaan. Ei, tuo suuri tehtävä ei ole vielä loppuun suoritettu. Oh tuota armeliaisuutta, tuota anteeksiantoa!... Antavatko ehkä petturit anteeksi? Ovatko ehkä salaliittolaiset armeliaita? Noiden konnamaisten isänmaa-äidin murhaajain lukumäärä kasvaa lakkaamatta; niitä nousee maan alta, niitä puhkee esiin kaikilta rajoiltamme: nuoria miehiä, joiden pikemminkin olisi tullut kaatua rintamalla, vanhuksia, lapsia, viattomuuden, puhtauden, suloisuuden naamio kasvoillaan. Ja kun heidät on uhrattu, löytyy taas uusia... Sinähän näet hyvin, että minun täytyy luopua rakkaudesta, kaikesta ilosta, kaikesta elämän onnesta, itse elämästäkin.
Hän vaikeni. Ollen luotu rauhan nautintoja varten oli Élodie jo kauan kammoksunut sitä, että tuon traagillisen rakastajan suuteloissa hekumalliset tunnelmat yhtyivät verisiin mielikuviin: hän ei vastannut mitään. Évariste tyhjensi kuin katkeran kalkin tuon nuoren naisen vaikenemisen.
-- Sinähän näet, Élodie: meillä on kiire; meidän tehtävämme nielee meidät kokonaan. Meidän päivämme, meidän tuntimme ovat vuosia. Pian olen elänyt kokonaisen vuosisadan. Katso tätä otsaa! Onko se muka rakastajan? Rakastaa!...
-- Évariste, sinä olet minun, minä pidän sinut itselläni; minä en anna sinulle vapauttasi.
Hän puhui uhrautuvalla äänellä. Évariste huomasi sen; Élodie itsekin huomasi sen.
-- Élodie, voinetkohan sinä, kerran, todistaa, että minä elin velvollisuudelleni uskollisena, että minun sydämeni oli oikeamielinen ja sieluni puhdas, että minulla ei ollut muuta intohimoa kuin yhteinen hyvä, että olin syntynyt tunteelliseksi ja helläksi? Mahtanetko sanoa: "Hän teki velvollisuutensa"? Ei, ei, sinä et sano niin. Enkä minä pyydä sinua niin sanomaan. Hukkukoon minun muistoni! Minun kunniani on minun sydämessäni, häpeä ympärilläni. Jos joskus olet rakastanut minua, niin hautaa nimeni ikuisen vaitiolon alle.
Noin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias poikanen, joka leikitteli vanteella, juoksi samassa suoraan Gamelinin syliin.
Tämä nosti hänet äkkiä käsivarsillaan ilmaan:
-- Lapsi, sinusta tulee vapaa ja onnellinen ja siitä saat kiittää tuota kurjaa Gameliniä. Minä olen julma, jotta sinusta tulisi hyvä. Minä olen armoton, jotta huomenna kaikki ranskalaiset syleilisivät toisiaan ilon kyyneliä vuodattaen.
Hän puristi lasta rintaansa vasten.
-- Pikku lapsi, kun sinusta kerran sukeuu mies, saat kiittää onnestasi, viattomuudestasi minua; mutta jos koskaan olet kuuleva minun nimeäni mainittavan, niin olet kiroava sitä.
Ja hän laski maahan lapsen, joka säikähtyneenä pakeni äitinsä luo, joka samassa oli rientänyt paikalla vapauttaakseen poikansa.
Nuori äiti, joka oli kaunis ja ylimyksellisen miellyttävä valkeassa ja hienossa palttinapuvussaan, talutti pois pikku poikansa ylpeän näköisenä.
Gamelin heitti Élodie'hin vauhkon katseen:
-- Minä olen suudellut tätä lasta, hän sanoi, -- kenties olen mestauttava hänen äitinsä.
Ja hän kääntyi pois ja etääntyi pitkin askelin puiden lomiin.
Élodie seisoi hetkisen liikkumattomana, tuijottaen jäykästi maahan. Sitten hän äkkiä syöksyi rakastajansa jälkeen ja hyökkäsi häneen käsiksi raivoissaan, hurjistuneena kuin menadi, ikäänkuin olisi tahtonut repiä hänet tuhansiksi palasiksi, huutaen hänelle kyynelten ja veren tukahtamalla äänellä:
-- Niin, lähetä minutkin, rakkaani, lähetä minutkin giljotiinin alle; hakkauta minultakin pää pois!
Ja kuvitellessaan veitsenterää niskassaan hän oli kauhuun ja hekumaan menehtymäisillään.
XXVI.
_Thermidorin_ [Thermidor: lämpökuu. Heinäk. 19 p. -- elok. 17 p. Suomentaja] auringon painuessa veriseen purppuraan harhaili Évariste synkkänä ja surullisena Marbeufin puutarhoissa, jotka olivat muuttuneet kansallisomaisuudeksi ja joissa joutilaat pariisilaiset oleilivat. Siellä sai limonadia ja jäätelöä; siellä oli myös karuselleja ja ampumaratoja nuorille isänmaanystäville. Erään puun alla seisoi pieni, repaleinen poika musta lakki päässä ja tanssitti murmelieläintä lyyransa kimeillä äänillä. Muuan solakka, vielä nuori mies, jolla oli sininen takki, puuteroitu tukka ja suuri koira jäljessään, pysähtyi kuuntelemaan tätä maalaissoittoa. Évariste tunsi hänet Robespierreksi. Hän näki, että hän oli kalvennut, laihtunut ja että hänen kasvonsa olivat kovettuneet ja käyneet tuskallisille vaoille. Ja hän ajatteli:
"Miten rasitus ja kärsimys painavat leimansa hänen otsalleen! Miten raskasta on työskennellä ihmisten onnellistuttamiseksi! Mitähän hän tälläkin hetkellä ajatellee? Voineekohan vuoristolaislyyran ääni saada hänet hetkeksi unohtamaan valtioasiain huolet? Tai ajatteleekohan hän sitä, että hän on tehnyt sopimuksen kuoleman kanssa ja että sen täyttämisen aika lähestyy. Tuumineeko hän vielä tulla voittajana takaisin tuohon yhteishyvänvaliokuntaan, josta hän jo on vetäytynyt pois, kyllästyneenä olemaan Couthonin ja Saint-Justin kera kapinallisen enemmistönsä ainaisena silmätikkuna? Minkälaisia toiveita ja pelon aavistuksia mahtaneekaan liikkua noiden läpitunkemattomien kasvojen takana?"
Mutta Maximilien hymyili lapselle, kyseli häneltä lempeällä ja ystävällisellä äänellä yhtä ja toista hänen kotilaaksostaan, kotimökistään ja vanhemmistaan, jotka tuon pikku raukan oli täytynyt jättää, heitti hänelle pienen hopearahan ja jatkoi kävelyään. Otettuaan muutaman askelen hän kääntyi takaisin ja huusi koiraansa, joka tuntiessaan rotan hajun näytti ikeniään harjaksiaan nostavalle murmelille.
-- Brount! Brount!
Sitten hän hävisi tummiin lehtokäytäviin.
Kunnioituksesta Gamelin ei lähestynyt yksinäistä vaeltajaa, mutta jäädessään katsomaan tuon hennon, yöhön häipyvän hahmon jälkeen hän omisti hänelle mielessään tällaisen puheen:
"Minä olen nähnyt sinun suuren murhemielesi, Maximilien; minä olen ymmärtänyt sinun ajatuksesi. Sinun kaihomielisyytesi, sinun väsymyksesi, yksinpä tuo kauhunilmekin, joka kuultaa katseistasi, kaikki sinussa sanoo: 'Jospa jo hirmun aika päättyisi ja veljeyden kausi alkaisi. Ranskalaiset, olkaa yksimielisiä, olkaa hyveellisiä, olkaa hyviä! Rakastakaa toinen toisianne'... No hyvä! Minä olen palveleva sinun tarkoitusperiäsi; jotta sinä voisit viisaudessasi ja hyvyydessäsi tehdä lopun sisäisestä eripuraisuudesta, sammuttaa veljesvihan, muuttaa pyövelin puutarhuriksi, joka ei koskaan elämässään enää katkaise muita päitä kuin kaalien ja salaattien, minä olen virkaveljineni tribunaalissa valmistava tietä tälle lempeydelle hävittämällä sukupuuttoon kaikki salaliittolaiset ja petturit. Me kaksinkertaistamme valppautemme ja ankaruutemme. Ei yksikään rikollinen ole pääsevä käsistämme. Ja kun viimeisen tasavallan vihollisen pää on pudonnut tapporaudan alla, silloin voit sinä olla suvaitsevainen rikoksetta, silloin voit sinä, oi maan isä, perustaa Ranskaan viattomuuden ja hyveen valtakunnan!"
* * * * *
Lahjomaton oli jo kaukana. Eräässä lehtokujan mutkassa tuli häntä vastaan kaksi miestä, pyöreät hatut päässä ja nankingipolvihousut jalassa. Toinen heistä oli pitkä ja laiha, hurjan näköinen, kiilusilmäinen ja muistutti paljon Tallienia. He katsoivat häneen syrjäsilmällä eivätkä olleet tuntevinaan, vaan menivät ohitse. Kun he olivat niin pitkän välimatkan päässä, ettei heidän puhettaan enää voinut kuulla, he mumisivat matalalla äänellä:
-- Tuo oli siis se kuningas, se paavi ja jumala! Sillä Jumala hän on. Ja Cathérine Theot on hänen profeettansa! Mutta vielä on olemassa Brutuksia.
-- Vapise, konna! Tarpeian kallio ei ole kaukana Capitoliumista.
Brount-koira tuli heidän lähelleen. He vaikenivat ja kiiruhtivat askeliaan.
XXVII.
Sinä nukut, Robespierre! Hetki rientää, kallis aika kuluu...
Vihdoin, _thermidorin_ kahdeksantena, nousee Lahjomaton konventissa puhumaan. Sinä toukokuun 31:n päivän aurinko, nousetko vielä toisen kerran? Gamelin odottaa, toivoo. Siis vihdoinkin on Robespierre heittävä nuo lainsäätäjät, jotka ovat rikollisempia kuin federalistit, vaarallisempia kuin Danton, ulos penkeistään, joita he häväisevät... Ei, ei vielä! "Minä en tahdo", hän sanoo, "vielä kokonaan reväistä rikki sitä verhoa, joka peittää vääryyden syvän mysteerin". Ja hajoittunut salama, joka ei iske keneenkään erityiseen kapinallisista, säikyttää heidät kaikki. Kuusikymmentä heistä ei kahteen viikkoon ole uskaltanut paneutua vuoteeseensa levolle. Marat mainitsi petturit nimeltä, osoitti heitä sormellaan.
Lahjomaton epäröi, ja siitä silmänräpäyksestä lähtien hän on itse syytetty...
Jakobiinien klubissa on samana iltana kokoushuone tupaten täynnä väkeä, samoin käytävät ja piha.
Siellä ovat kaikki, kovaääniset ystävät ja mykät viholliset. Robespierre lukee heille saman puheen, jota jo konventti on kaamean hiljaisuuden vallitessa kuunnellut ja jota jakobiinit tervehtivät liikuttunein suosionosoituksin.
-- Se on minun testamenttini, sanoo mies, -- saatte nähdä minun tyynenä tyhjentävän myrkkypikarin.
-- Minä tyhjennän sen sinun kanssasi, vastaa David.
-- Me kaikki teemme sen, kaikki! huutavat jakobiinit, jotka hajaantuvat tekemättä mitään päätöstä.
Sill'aikaa kun Oikeamielisen kuolemaa valmisteltiin, nukkui Évariste niinkuin opetuslapset Öljymäen yrttitarhassa. Seuraavana päivänä hän lähti tribunaaliin, jossa kahdella osastolla oli istunto. Se, mihin hän kuului, tutki par'aikaa kahdenkymmenen yhden Lazaren salaliittoon kuuluvan rikollisen juttua. Ja silloin saapui uutinen: "Konventti on kuuden tunnin neuvottelun jälkeen päättänyt nostaa kanteen Maximilien Robespierreä, Couthonia, Saint-Justia sekä Augustin Robespierreä ja Lebas'ta vastaan, jotka viimeksimainitut ovat pyytäneet saada jakaa syytettyjen kohtalon. Nuo viisi rikollista on haastettu oikeuteen."
Vielä saadaan tietää, että viereisessä salissa istuvan osaston presidentti, kansalainen Dumas, on vangittu tuomarintuoliltaan, mutta että istunto jatkuu. Kuuluu rummun pärinää ja hätäkellon ääntä.
Évariste penkillään saa kunnallisneuvostolta käskyn lähteä kaupungintaloon ottamaan osaa yleisneuvoston kokoukseen. Kellojen ja rumpujen metelissä hän virkaveljineen antaa päätöksensä ja rientää sitten nopeasti kotiinsa syleilläkseen äitiään ja ottaakseen päälleen virkanauhansa. Place de Thionville on aivan autio. Piirihallitus ei uskalla antaa lausuntoa puoleen eikä toiseen konventin menettelystä. Ihmiset hiipivät pitkin seinän vieruksia, pujahtelevat porttikäytäviin ja menevät kotiinsa. Rummun pärinään ja hätäkellon kumahteluun vastaa sulkeutuvain akkunaluukkujen läiskähdykset ja kiinni kiertyväin lukkojen kirahtelu. Kansalainen Dupont vanhempi on sulkeutunut myymäläänsä; portinvartija Remacle laittaa sulkuja asuntonsa oven eteen. Pikku Joséphine kiertää pelokkaasti käsivartensa Moutonin kaulaan. Kansalainen leskirouva Gamelin huokailee elintarpeiden kalleutta, josta kaikki paha saa alkunsa. Portaiden alapäässä Évariste kohtaa Élodien, joka kiiruhtaa sisään henki kurkussa, mustat kiharat liimautuneina hikiseen kaulaan.
-- Olen etsinyt sinua tribunaalista. Olit jo lähtenyt. Minne nyt menet?
-- Kaupungintaloon.
-- Älä mene sinne! Se on turmiosi: Hanriot on vangittu... Piirihallitukset eivät toimi, Piques-piiri, Ropespierren oma piiri, on aivan rauhallinen. Minä tiedän sen: isäni kuuluu siihen. Jos menet kaupungintaloon, syökset itsesi turhan päiten perikatoon.
-- Tahdotko siis, että olisin pelkuri?
-- Päinvastoin on uljasta olla uskollinen konventille ja totella lakia.
-- Laki on kuollut, silloin kun rikolliset voittavat.
-- Évariste, kuule mitä oma Élodiesi sanoo: kuuntele sisaresi neuvoa; tule istumaan hänen viereensä, että hän saa tyynnyttää myrskyävän sielusi.
Évariste katsoi häneen: ei milloinkaan vielä Élodie ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta; ei milloinkaan vielä tämä ääni ollut kaikunut hänen korvissaan niin suloisena ja vakuuttavana!
-- Pari askelta minun kanssani vain, pari askelta, ystäväni!