Part 17

Muodostui kaksi puoluetta. Jouduttiin käsikähmään, nyrkiniskut lennättivät hatut päistä, pöydät menivät kumoon, lasit särkyivät säpäleiksi, lamput sammuivat, naiset päästelivät kimeitä kirkaisuja. Useat isänmaanystävät karkasivat Julien kimppuun. Hän sieppasi penkin aseekseen, kynsi ja puri ahdistajiaan mutta hänet lyötiin lattiaan. Ja hänen auenneen viittansa ja rikkirevityn rintaröyhelönsä alta paljastui hänen aaltoava povensa. Patrulli kiiruhti metelin kuultuaan hätään ja nuori ylimysnainen livahti pakoon santarmien koipien välistä.

Joka päivä olivat pyövelinkärryt kukkurallaan kuolemaan tuomittuja.

-- Mutta minähän en voi antaa rakastettuni kuolla! sanoi Julie äidilleen.

Hän päätti ryhtyä erityisiin toimenpiteisiin, mennä anomaan armoa, kääntyä valiokuntien, toimistojen, edustajien, tuomareiden puoleen, kaikkialle, mistä suinkin saattoi odottaa apua. Hänellä ei ollut hametta. Hänen äitinsä lainasi naiskansalainen Blaiseltä raitaisen hameen, olkaliinan ja pitsimyssyn, ja Julie lähti, naiseksi ja isänmaanystäväksi pukeutuneena, tuomari Renaudinin luo, joka asui kosteassa ja pimeässä talossa Rue Mazarinen varrella.

Hän kiipesi väristen ylös puu- ja kiviportaita, ja tuomari otti hänet vastaan kurjassa työhuoneessaan, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin kuusinen pöytä ja kaksi olkituolia. Seinäpaperit riippuivat riekaleina. Renaudin, jolla oli musta, yhteenliimautunut tukka, synkkä katse, paksut, ulostyöntyvät turpahuulet ja esiinpistävä leuka, antoi hänelle merkin puhua ja kuunteli häntä vaieten.

Julie sanoi hänelle, että hän oli sen kansalainen Chassagnen sisar, joka istui vangittuna Luxembourg'issa, hän esitti hänelle mahdollisimman taitavasti ne olosuhteet, joissa hänet oli vangittu, kuvasi hänet viattomaksi ja onnettomaksi ja puhui hartaasti ja vakuuttavasti.

Tuomari kuunteli kovana ja tunteettomana.

Silloin Julie lankesi polvilleen hänen jalkoihinsa ja puhkesi itkuun.

Heti kun Renaudin näki kyynelet, muuttuivat hänen kasvonsa: hänen punertavan mustat silmäteränsä alkoivat hehkua ja hänen valtavat, sinertävät leukapielensä liikahtelivat ikäänkuin kootakseen sylkeä hänen kuivaan kurkkuunsa.

-- Kansalainen, tehdään kaikki mitä voidaan. Älkää olko levoton.

Ja avaten erään oven hän työnsi rukoilevan tytön pieneen ruusuiseen salonkiin, jossa oli seinämaalauksia, terrakottaryhmä, seinäkello, kultaisia kynttilänjalkoja, nojatuoleja ja Boucher'n paimenkuvaelmalla kirjailtu leposohva. Julie oli valmis kaikkeen pelastaakseen rakastajansa.

Renaudin oli raaka ja nopea. Kun Julie nousi sohvalta kohennellen kuntoon kansalainen Élodien kaunista hametta, kohtasi hän tuon miehen julman ja pilkallisen katseen; hän huomasi heti, että hän oli tehnyt turhan uhrauksen.

-- Te lupasitte minulle päästää veljeni vapaaksi, hän sanoi.

Mies naurahti ivallisesti.

-- Minä sanoin sinulle, että tehdään, mitä voidaan, s.o. että tullaan sovelluttamaan lakia, ei sen enempää eikä vähempää. Minä sanoin sinulle, ettet olisi levoton, ja minkätähden olisitkaan? Vallankumousoikeus on aina oikeudenmukainen.

Julie aikoi ensin heittäytyä hänen kimppuunsa, purra häntä, repiä häneltä silmät päästä. Mutta käsittäen samassa, että hän tällä tempulla heti tuhoaisi Fortuné Chassagnen, hän pakeni ja riensi ullakkokomeroonsa riisuakseen pois päältään Élodien tahritun hameen. Ja siellä yksinäisyydessä hän koko yön itki ja ulvoi raivosta ja tuskasta.

Kun hän seuraavana päivänä tuli Luxembourg'iin, oli puutarha täynnä santarmeja, jotka ajoivat pois kaikki vaimot ja lapset. Käytäville asetetut vahdit estivät ohikulkevia antamasta merkkejä vangeille. Tuo nuori äiti, joka myös kävi siellä joka päivä lapsi sylissään, sanoi Julielle, että puhuttiin jostakin salaliitosta vankiloissa ja että naisia syytettiin siitä, että he kokoontuivat puutarhaan kääntääkseen kansaa ylimyksille ja pettureille suosiolliseksi.

XXII.

Tuileries'n puistoon on äkkiä noussut kumpu. Taivas on pilvetön. Maximilien marssii virkaveljiensä etunenässä sinisessä nutussa, keltaisissa polvihousuissa, tähkäpäitä, ruiskukkia ja unikkoja kädessään. Hän nousee kummulle ja julistaa liikuttuneelle tasavallalle Jean-Jacques'in jumalan nimeä. Oi puhtautta, oi ihanuutta, oi uskoa, oi vanhaa yksinkertaisuutta, oi säälin kyyneliä, oi hedelmällistä kastetta, oi lempeyttä, oi ihmisveljeyttä!

Turhaan kohottaa vielä ateismi inhottavia kasvojaan: Maximilien tarttuu soihtuun; liekit nielevät hirviön, ja esiin astuu Viisaus kohottaen toisen kätensä kohti taivasta ja pidellen toisessa tähtikruunua.

Vastapäätä Tuileries'n linnaa rakennetulla lavalla seisoo Évariste liikuttuneen kansanjoukon keskessä vuodattaen suloisia kyyneliä ja kiittäen Jumalaa. Hän näkee uuden onnen ajan koittavan.

Hän huokaa:

-- Vihdoinkin siis tulemme onnellisiksi, puhtaiksi, viattomiksi, jos nuo rikolliset vain sen sallivat.

Ikävä kyllä, rikolliset eivät salli sitä. Yhä vielä tarvitaan rangaistuksia; yhä vielä täytyy saastaista verta virtoina vuodattaa. Kolme päivää tuon uuden liiton juhlan ja taivaan ja maan sovinnon jälkeen julkaisee konventti _prairial_-kuun lain, joka eräänlaisella kaamealla hyväntahtoisuudella poistaa kaikki tavanmukaiset lainmuodot, kaiken sen, mitä oikeutta rakastavain roomalaisten ajoista asti on pidetty epäillyn viattomuuden turvana. Ei mitään tutkintoja enää, ei kuulusteluja, ei todistajia, ei puolustajia: isänmaanrakkaus korvaa kaiken. Syytetty, jonka povessa piilee rikos tai viattomuus, kulkee mykkänä isänmaallisen valamiehen ohitse. Ja tällä aikaa täytyy voida saada selvä hänen välistä vaikeasta, usein sekavasta ja hämärästä asiastaan. Miten tuomita nyt? Miten voida noin silmänräpäyksessä erottaa rehellinen mies konnasta, isänmaanystävä isänmaan vihollisesta?...

Hetkisen levottomuuden jälkeen Gamelin käsitti uudet velvollisuutensa ja mukautui uusiin tehtäviinsä. Hän näki tässä oikeudenkäytön lyhennyksessä tuon hävittävän ja terveellisen oikeuden oikean ilmennyksen, tuon oikeuden, jonka toimeenpanijat eivät suinkaan olleet mitään tavallisia pökkelöitä, jotka kaikessa rauhassa vanhanaikaisella vaa'alla punnitsivat puolesta ja vastaan, vaan sanskulotteja, jotka tuomitsivat sisäisen isänmaallisen kirkastuksen valossa ja jotka näkivät kaikki kuin salaman välähdyksessä. Sen sijaan että takuut ja varovaisuustoimenpiteet olisivat turmelleet kaiken, niin rehellisen sydämen tunteet pelastivat kaiken. Täytyi seurata luonnon, tuon hyvän ja aina erehtymättömän äidin välittömiä viitteitä; täytyi tuomita sydämellä, ja Gamelin rukoili Jean-Jacques'in henkiolentoa:

-- Sinä hyveellinen ihminen, anna minulle rakkaus ihmisiin ja hehkuva into parantaa heitä!

Hänen virkaveljensä tunsivat pääasiassa samalla tavoin kuin hän. He olivat ennen kaikkea yksinkertaisia ihmisiä; ja kun muotoja yksinkertaistettiin, tuntui se heistä mukavalta. Lyhennetty oikeudenkäyttö tyydytti heitä. Sen nopea kulku säästi heidät kaikilta levottomuuksilta. He ottivat ainoastaan selvän syytettyjen maailmankatsomuksesta, sillä he eivät käsittäneet, että kukaan voisi ilman ilkimieltä ajatella toisin kuin he. Kun he luulivat itse omaavansa totuuden, viisauden ja korkeimman hyvyyden, he panivat vastustajiensa laskuun kaiken erheen ja pahuuden. He tunsivat itsensä voimakkaiksi: he näkivät Jumalan.

He näkivät Jumalan, nämä vallankumoustribunaalin valamiehet. Tuo Korkein Olento, jonka Maximilienkin oli tunnustanut, ympäröi heidät tulenliekillä. He rakastivat, he uskoivat.

Syytetyn tuolin paikalle oli asetettu laaja lava, johon mahtui viisikymmentäkin henkilöä. Heitä käsiteltiin nyttemmin enää vain tukuttain. Yleinen syyttäjä sotki samaan juttuun ja liitti rikostovereiksi henkilöitä, jotka useinkin vasta tribunaalissa ensimmäistä kertaa näkivät toisensa. Tribunaali langetti _prairial_-kuun lain hirvittävällä helppoudella tuomionsa näistä otaksutuista vankilasalaliitoista, jotka, ne kun olivat seuranneet dantonilaisten ja kunnallisneuvoston julistamista valtionkiroukseen, erittäin keinotekoisella ajatussaivartelulla saatiin tähän yhteyteen. Jotta siinä todellakin huomattaisiin ulkomaisella rahalla tasavaltaa vastaan ostetun salaliiton molemmat oleelliset pääpiirteet: sopimattomalla ajalla harjoitettu suvaitsevaisuus ja laskettu liioittelu, jotta siinä vielä nähtäisiin dantonilainen ja hébertistinen rikos, oli sen nimikilviksi ostettu kaksi eri päätä, kaksi naispäätä, Camillen leski, tuo suloinen Lucile, ja hébertisti Momoron leski, yhden päivän kuningatar ja hilpeä leikinlaskija. Molemmat oli tasasuhtaisuuden vuoksi teljetty samaan vankilaan, jossa he olivat yhdessä itkeneet, samalla kivipenkillä; molemmat olivat myös, saman tasasuhtaisuuden vuoksi, saaneet nousta mestauslavalle. Se oli kylläkin kekseliäs vertauskuva, tasapainon mestarisaavutus, joka epäilemättä oli syntynyt jonkun lainvalvojan sielussa ja josta kunnia lankesi Maximilienille. Tämän kansanedustajan laskuun pantiin kaikki onnelliset tai onnettomat tapahtumat, mitä tasavallassa sattui, lait, tavat, vuodenaikojen vaihdokset, hyvä ja huono sato, sairaudet. Se oli kylläkin ansaittu vääryys, sillä tällä hintelällä, sirostelevalla ja heikolla miehellä, jolla oli kissannaama, oli mahtava valta kansaan.

Tribunaali käsitteli sinä päivänä osan suuren vankilasalaliiton jutusta langettaen tuomion noin kolmestakymmenestä Luxembourg'in salaliittolaisesta, kaikki hyvin säveitä vankeja, mutta mielipiteiltään selviä rojalisteja ja federalisteja. Koko syytös perustui yhden ainoan ilmiantajan todistukseen. Valamiehet eivät tietäneet asiasta tämän taivaallista; he eivät tietäneet edes salaliittolaisten nimiäkään. Kun Gamelin katsahti syytettyjen penkkiin, hän tunsi niiden joukossa Fortuné Chassagnen. Julien rakastaja, joka pitkästä vankeudesta oli laihtunut ja kalvahtunut ja jonka piirteet oikeussalin karkeassa valaistuksessa saivat kovan ilmeen, oli kuitenkin vielä säilyttänyt jotakin entisestä miellyttävyydestään ja ylpeydestään. Hänen silmänsä kohtasivat Gamelinin katseen ja täyttyivät halveksinnalla.

Gamelin nousi hiljaisen raivon vallassa, pyysi puheenvuoroa ja lausui silmät tähdättyinä Brutus vanhemman kuvapatsaaseen, joka näkyi yli koko oikeussalin:

-- Kansalainen presidentti, vaikkakin erään syytetyn ja minun välillä mahdollisesti on eräitä siteitä, joita, jos ne olisivat julkisia, voitaisiin nimittää sukulaisuussiteiksi, niin ilmoitan, että en silti ole jäävi. Molemmat Brutuksetkaan eivät jäävänneet itseään, kun heidän tasavallan hyväksi tai vapauden vuoksi täytyi tuomita kuolemaan oma poika tai raivata tieltä oma kasvatusisä.

Hän istuutui jälleen.

-- Korea konnanaines siinäkin, mutisi Chassagne hampaittensa välistä.

Yleisö pysyi kylmänä, joko siksi, että se jo vihdoin alkoi väsyä yleviin luonteisiin, tai siksi, että Gamelin liian helposti tuntui voittaneen luonnolliset tunteensa.

-- Kansalainen Gamelin, sanoi presidentti, -- lain pykälien mukaan on kaikkien jäävien kirjallisesti ilmoittauduttava kaksikymmentä neljä tuntia ennen istunnon alkamista. Sitä paitsi sinulla ei ole mitään syytä ilmoittautua jääviksi: isänmaallinen valamies on intohimojen yläpuolella.

Jokaista syytettyä kuulusteltiin noin kolme tai neljä minuuttia. Syytöskirjelmässä vaadittiin kuolemanrangaistusta kaikille. Valamiehet äänestivät sen puolesta myönnytyssanalla, pään nyökkäyksellä ja hyväksymisen mutinalla. Kun Gamelinin vuoro tuli lausua mielipiteensä, hän sanoi:

-- Kaikki syytetyt ovat havaitut rikollisiksi ja lain pykälä on selvä.

Kun hän astui alas Oikeuspalatsin portaita, sulki häneltä tien äkkiä muuan pullonvihreään vaippaan puettu nuorukainen, joka näytti olevan noin seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuotias. Hänellä oli päässä takaraivolle työnnetty, pyöreä hattu, jonka reunat muodostivat mustan sädekehän hänen kauniille, kalpeille kasvoilleen. Hän pysähtyi valamiehen eteen ja huusi hänelle hirvittävän vihan ja epätoivon raivossa:

-- Konna! Hirviö! Murhaaja! Lyö minua, halpamainen raukka! Minä olen nainen! Vangituta minut, teloituta minut, Kain! Minä olen sisaresi! Ja Julie sylki häntä silmille. Trikotöösien ja sanskulottien parvi ei enää silloin suorittanut yhtä valppaasti vallankumouksellista vartiopalvelustaan; sen kansalaisinto oli huomattavasti laimentunut: niinpä ei Gamelinin ja hänen ahdistajansa ympärilläkään ilmennyt kuin hieman epäselvää ja hämmentynyttä liikehtimistä. Julie työntyi väkijoukon läpi ja hävisi hämärään.

XXIII.

Évariste Gamelin oli väsynyt eikä voinut levätä; kaksikymmentä kertaa yössä hän hypähti hereille painajaisunistaan. Ainoastaan tuossa sinisessä huoneessa, Élodien sylissä, hän saattoi jonkin tunnin nukahtaa. Hän puhui ja huusi unissaan ja herätti Élodien; mutta tämä ei voinut ymmärtää Évaristen puhetta.

Eräänä aamuna taas sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli nähnyt eumenidit, hän heräsi kauhusta raukeana ja heikkona kuin lapsi. Aamun sarastus tunki uutimien lomitse huoneeseen kelmeinä valojuovina. Évaristen tukka oli sotkeutunut otsalle ja peitti hänen silmänsä kuin musta huntu: Élodie istui päänalaisen vieressä silittäen lempeästi syrjään villejä hiuskiehkuroita. Hän katseli häntä tällä kertaa sisarellisen hellästi pyyhkien nenäliinallaan kylmää hikeä onnettoman otsalta. Silloin muistui Évaristen mieleen tuo kaunis kohtaus Euripideen _Oresteesta_, jonka hän oli luonnostellut tauluksi, joka, jos hän olisi voinut sen valmistaa, olisi ollut hänen mestariteoksensa: tuo kohtaus, jossa onneton Elektra pyyhkii vaahtoa veljensä suupielistä. Ja hän oli kuulevinaan Élodienkin sanovan pehmeällä äänellään: "Kuule minua, rakas veljeni, sillä välin kun raivottaret jättävät sinut järkesi herraksi..." Ja hän ajatteli:

"Enkä minä sittenkään ole mikään äidinmurhaaja. Päinvastoin olen juuri lapsenrakkaudesta vuodattanut isänmaani vihollisten saastaista verta."

XXIV.

Vankilasalaliiton juttu ei tuntunut koskaan loppuvan. Neljäkymmentä yhdeksän syytettyä täytti nytkin tuon askelmittain korkenevan lavan. Maurice Brotteaux'lla oli siinä kunniapaikka, ylinnä oikealla. Hän oli pukeutunut nuuskanruskeaan lievetakkiinsa, jonka hän oli edellisenä iltana huolellisesti harjannut ja paikannut taskun kohdalta, jonka pikku Lucretius ajan mittaan oli kuluttanut rikki. Hänen vierellään istui vaimo Rochemaure maalattuna, puuteroituna, huomiota herättävänä, inhottavana. Isä Longuemare oli asetettu hänen ja katutyttö Athénaïsin väliin, joka kehruuhuoneessa oli saanut takaisin koko nuoruutensa raikkauden.

Santarmit kokosivat lavan askelmat täyteen ihmisiä, joita he eivät tunteneet ja jotka mahdollisesti eivät myöskään tunteneet toisiaan, mutta jotka kaikki siitä huolimatta olivat rikostovereita: parlamentinjäseniä, sanomalehtimiehiä, entisiä aatelismiehiä, porvarismiehiä ja -naisia. Naiskansalainen Rochemaure huomasi Gamelinin valamiesten penkillä. Vaikkakaan tämä ei ollut vastannut hänen hartaisiin kirjeisiinsä ja hänen lukemattomiin viesteihinsä, niin nainen pani kumminkin toivonsa häneen, lähetti hänelle rukoilevan katseen ja koetti näyttää niin kauniilta ja liikuttavalta kuin suinkin. Mutta nuoren tuomarin kylmä katse särki kaikki hänen toiveensa.

Tuomioistuimen sihteeri luki syytöskirjan, joka, niin lyhyesti kuin se käsittelikin itse kunkin syytetyn kohtaa, oli pitkä, sentähden että heitä oli niin paljon. Se selosti yleisin piirtein sitä salaliittoa, johon vangit vankiloissa olivat ryhtyneet upottaakseen tasavallan kansanedustajain ja Pariisin rahvaan vereen, ja kunkin erityisiä rikoksia koskevassa osassa luettiin seuraavasti:

"Yksi tämän tärkeän salaliiton kaikkein vaarallisimpia alkuunpanijoita on Brotteaux-niminen kansalainen, entinen des Ilettes, veronkantoasiamies tyrannin aikana. Tämä henkilö, joka yksinpä jo tyranniuden aikanakin herätti huomiota kevytmielisellä elämällään, on selvä todistus siitä, että vapaa-ajattelu ja epäsiveellisyys ovat kansojen vapauden ja onnen suurimpia vihollisia: niinpä siis ensin haaskattuaan valtion varoja ja tuhlattuaan irstailuihin huomattavan määrän kansan omaisuutta tämä samainen henkilö liittoutui entisen jalkavaimonsa vaimo Rochemauren kanssa harjoittaakseen kirjeenvaihtoa emigranttien kanssa ja antaakseen kavalasti ulkomaiselle puolueelle tietoja taloudellisesta asemastamme, sotajoukkojemme liikkeistä, yleisen mielipiteen vaihteluista.

"Brotteaux, joka halveksittavan elämänsä tällä kaudella eli konkubinaatissa erään prostituoidun, katutyttö Athénaïsin kanssa, jonka hän oli löytänyt Rue Fromenteaun likaviemäristä, voitti tämän helposti tarkoitusperäinsä puolelle ja käytti häntä lietsomaan vastavallankumousta hävyttömin sanoin ja epäsiveellisin ehdotuksin.

"Eräät tämän turmiollisen miehen lausunnoista antavat selvän kuvan hänen vääristä mielipiteistään ja vaarallisista tarkoitusperistään. Puhuessaan siitä isänmaallisesta tribunaalista, joka tänään on kokoontunut häntä rankaisemaan, hän sanoi aivan raakamaisesti: 'Vallankumousoikeus muistuttaa aivan jotakin tuollaista William Shakespearen näytelmää, jossa on sekaisin mitä verisimpiä kohtauksia ja mitä arkipäiväisimpiä narrinkujeita'. Alati hän ylisti ateismia tietäen sen varmimmaksi keinoksi halventaa kansaa ja vaivuttaa sitä epäsiveellisyyteen. La Conciergerie'n vankilassa, jossa hän istui pidätettynä, hän pahoitteli uljaiden armeijoittemme voittoja, ikäänkuin ne olisivat olleet suurimpia onnettomuuksia, ja koetti saada epäluulonalaiseksi meidän isänmaallisimpia kenraaleitamme väittäen heidän ajavan hirmuvaltaisia tarkoitusperiä. 'Odottakaahan vain', hän sanoi käyttäen kieltä niin julkeaa, että kynä empii sitä kirjoittaa, 'odottakaahan, vain, niin saatte nähdä, että eräänä kauniina päivänä nämä samat miekankalistelijat, joita nyt saatte kiittää pelastuksestanne, nielevät teidät kaikki, niinkuin sadun kurki nielee sammakot.'"

Ja syytöskirja jatkui edelleen seuraavasti:

"Vaimo Rochemaure, entinen aatelisnainen, Brotteaux'n jalkavaimo, ei ole vähemmän rikollinen kuin hän. Ei siinä kyllin, että hän oli kirjeenvaihdossa ulkomaiden kanssa ja itsensä Pittin palkkaama, vaan lisäksi hän, ollen yhdessä juonessa turmeltuneiden miesten sellaisten kuin Toulousen Jullienin ja Chabot'n kanssa, samoin entisen parooni de Batzin kanssa, keksi näiden roistojen avustuksella kaikenlaisia konnankoukkuja saadakseen Itä-Intian kauppayhtiön osakkeet laskemaan, ostaakseen niitä alhaisella hinnalla ja nostaakseen niitä sitten vastakkaiseen suuntaan käyvillä keinotteluilla, täten kavaltaen sekä yksityistä että valtion omaisuutta. La Bourben ja Les Madelonnettes'in vankiloissa, joissa häntä on säilytetty, hän on jatkuvasti punonut juoniaan, keinotellut ja yrittänyt lahjoa ja vietellä tuomareita ja valamiehiä.

"Louis Longuemare, entinen aatelismies ja entinen kapusiini, oli astunut konnuuden ja rikoksen tielle jo kauan ennen kuin hän ryhtyi niihin petoksellisiin tihutöihin, joista hän nyt on täällä vastaamassa. Eläneenä häpeällisessä yhdyselämässä ilotyttö Gorcut'n, eli kuten häntä nimitetään, Athénaïsin kanssa, juuri tuon samaisen Brotteaux'n katon alla, hän on tämän tytön ja tämän entisen aatelismiehen rikostoveri. Vankeutensa aikana La Conciergerie'ssa on hän jatkuvasti joka ikinen päivä kirjoittanut lentokirjasia, joissa hän tekee hyökkäyksiä vapautta ja valtakunnan rauhaa vastaan.

"Mitä Marthe Gorcut'hyn eli Athénaïsiin tulee, niin on sopiva tässä yhteydessä huomauttaa, että prostituoidut naiset ovat kaikkein suurin vaara hyville tavoille, joita he loukkaavat, ja häpeäpilkku koko yhteiskunnalle, jonka juuria he jäytävät. Mutta mitä hyödyttää kuvailla noita inhottavia rikoksia, jotka syytetty itsekin julkeasti myöntää?"

Syytöskirjassa siirryttiin sitten noihin viiteenkymmeneen neljään muuhun syytettyyn, joita ei Brotteaux, ei isä Longuemare eikä Rochemaure lainkaan tuntenut, paitsi että olivat nähneet useimmat heistä vankiloissa, ja jotka kaikki olivat ensinmainittujen kanssa yhdessä nuotassa sotkeutuneet "tuohon inhottavaan salaliittoon, jolle ei löydy vertaa minkään kansan historiassa".

Syytöskirja päättyi loppuponteen, jossa vaadittiin kuolemanrangaistusta kaikille syytetyille.

Brotteaux'ta kuulusteltiin ensin.

-- Sinä olet kuulunut salaliittoon?

-- En, en ole kuulunut mihinkään salaliittoon. Koko syytöskirjelmä on valetta alusta loppuun.

-- Näepäs nyt: vielä tällä hetkelläkin sinä vehkeilet tribunaalia vastaan.

Ja oikeuden presidentti kääntyi sitten vaimo Rochemauren puoleen, joka vastasi epätoivoisin vakuutteluin, kyynelin ja viisastelevin selityksin.

Isä Longuemare alistui kokonaan Jumalan tahdon alle. Hän ei ollut edes tuonut mukaansa kirjoittamaansa puolustuspuhetta.

Kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin, hän vastasi kieltäymyksen ja alistumisen hengessä. Ainoastaan silloin, kun presidentti nimitti häntä kapusiiniksi, heräsi vanha aatami hänessä eloon:

-- Minä en ole mikään kapusiini, hän sanoi, -- minä olen barnabiittimunkkikunnan jäsen ja pappi.

-- Se on sama asia, vastasi presidentti hyväntahtoisesti muhoillen.

Isä Longuemare katsoi häneen harmistuneena:

-- Onko sen kummempaa erehdystä kuultu! hän intti. -- Mennäpäs sekoittamaan toisiinsa kapusiini ja munkki, joka kuuluu itse pyhän apostoli Paavalin perustamaan barnabiittien luostarikuntaan.

Kuulijoiden parvesta kuului naurunhohotusta ja vihellyksiä.

Ja isä Longuemare, joka katsoi tämän pilkan vastalauseeksi, vakuutti juhlallisesti, että hän tulisi kuolemaansa asti pysymään tuon Pyhän Barnabaan munkkikunnan jäsenenä, jonka pukua hän kantoi sydämessään.

-- Tunnustatko sinä, kysyi presidentti, -- vehkeilleesi yhdessä ilotyttö Gorcut'n eli niin kutsutun Athénaïsin kanssa, joka sinulle lahjoitti häpeällistä suosiotaan?

Tämän kysymyksen kuultuaan isä Longuemare kohotti ylös taivaaseen tuskaisan katseen ja vastasi ainoastaan vaikenemalla, jossa ilmeni samalla viattoman sielun hämmästys ja turhista sanoista pidättyvän hengenmiehen vakavuus.

-- Naimaton nainen Gorcut, kysyi presidentti nuorelta Athénaïsilta, -- tunnustatko sinä olleesi salajuonessa Brotteaux'n kanssa.

Hän vastasi sävyisästi:

-- Herra Brotteaux ei ole minun tietääkseni tehnyt mitään muuta kuin mikä on oikein ja hyvää. Hän on sellainen mies, jollaisia pitäisi olla paljon ja jota parempaa ei ole. Ne, jotka väittävät toisin, erehtyvät. Siinä kaikki, mitä minulla on sanottavana.

Presidentti kysyi häneltä, tunnustiko hän eläneensä konkubinaatissa Brotteaux'n kanssa. Hänelle täytyi selittää tämä sana, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta heti kun hänelle selvisi, mistä oli kysymys, vastasi hän, että se asia oli riippunut yksinomaan Brotteaux'sta, mutta että tämä ei ollut pyytänyt häneltä sellaista.

Lehteriltä tirskuttiin ja presidentti uhkasi ajaa naimattoman Gorcut'n ulos salista, jos tämä vielä kerran vastaisi niin rivosti.

Silloin Athénaïs tiuskasi, että presidentti oli ulkokultainen, valkeaksi silattu hauta, aisankannattaja, ja syyti suustaan hänen, tuomarien ja valamiesten päälle aivan ryöppynään haukkumasanoja, kunnes santarmit vetivät hänet pois penkistä ja veivät hänet salista.

Presidentti kuulusteli sitten lyhyesti toisia syytettyjä siinä järjestyksessä, missä he istuivat korokkeilla. Muuan Navette-niminen vastasi, ettei hän ollut voinut ottaa osaa salaliittoon vankilassa, jossa hän ei ollut istunut kauempaa kuin neljä päivää. Presidentti huomautti, että tämä vastaus oli harkinnan arvoinen ja pyysi valamiehistöä ottamaan sen lukuun. Myös muuan Bellier vastasi samoin, ja presidentti teki hänen hyväkseen saman huomautuksen jurylle. Tätä tuomarin hyväntahtoisuutta pitivät toiset ylistettävänä oikeamielisyytenä, toiset palkkana ilmiannosta.

Virkaatekevä yleinen syyttäjä ryhtyi nyt puheisiin. Hän esitti laveasti kannekirjan sisällön ja pyysi vastausta seuraaviin kysymyksiin:

-- Onko tullut toteennäytetyksi, että Maurice Brotteaux, Louise Rochemaure, Louis Longuemare, Marthe Gorcut, liikanimeltä Athénaïs, Eusébe Rocher, Pierre Guyton-Fabulet, Marcelline Descourtis jne. ovat muodostaneet keskenään salaliiton, jonka välineet ovat murha, nälänhätä, väärien assignaattien ja väärän rahan valmistaminen, yleisen kansanhengen ja moraalin turmeleminen, vankien kapinat, ja jonka päämäärä on kansalaissota, kansanedustuslaitoksen lopettaminen, kuninkuuden uudistaminen?