Part 16

Vangit, jotka kohtalo näin oli yhdistänyt samaan tyrmään, olivat joko rojalisteja tai federalisteja; olipa heidän joukossaan muuan jakobiinikin; heillä oli eroavat mielipiteet siitä, miten valtion asioita oli hoidettava, mutta kenelläkään heistä ei ollut enää hiventäkään kristinuskosta jäljellä. Niin feuillantit kuin girondistit ja perustuslailliset olivat Brotteaux'n kanssa yhtä mieltä siitä, että hyvä Jumala oli kovin sopimaton heille itselleen, mutta erinomainen rahvaalle. Jakobiinit asettivat Jehovan sijaan jakobiinilaisen jumalan heittääkseen jakobiinilaisuuden maailmaan oikein ylhäältä käsin. Mutta kun he eivät voineet ketkään käsittää, että ihminen voisi olla kyllin järjetön uskoakseen toden perään mihinkään ilmestykselliseen uskontoon, ja kun he samalla näkivät, että isä Longuemarelta ei puuttunut älyä, niin pitivät he häntä teeskentelijänä. Varmaankin hän tunnusti uskoaan joka tilaisuudessa vain tehdäkseen itsestään marttyyrin, ja mitä vilpittömämmin hän esiintyi, sitä tekopyhemmältä hän heistä tuntui.

Turhaan meni Brotteaux takuuseen hengenmiehen rehellisyydestä; Brotteaux'sta itsestäänkin oli vallalla se käsitys, ettei hän uskonut lähestulkoonkaan kaikkea, mitä hän puhui. Hänen mielipiteensä olivat liian omituisia tuntuakseen todenperäisiltä, eivätkä ne tyydyttäneet ketään kokonaan. Hän puhui Jean-Jacques'ista kuin mistäkin typerästä lurjuksesta ikään. Sen sijaan hän kohotti Voltairen aivan pilvien tasalle pitämättä häntä kuitenkaan rakastettavan Helvetiuksen, Diderot'n tai parooni d'Holbachin veroisena. Hänen mielestään vuosisadan suurin nero oli Boulanger. Hän pani myös suuren arvon tähtientutkijoihin Lalandeen ja Dupuis'hin, joka viimeksimainittu oli kirjoittanut _Tutkimuksen tähtisikermien synnystä_. Sukkelasuisimmat vangeista laskettelivat yhtä mittaa kokkapuheita tuon barnabiitti-raukan kustannuksella, joka ei koskaan huomannut niitä: hänen lapsellinen hurskautensa pelasti hänet kaikista hänelle viritetyistä ansoista.

Hälventääkseen kalvavia huoliaan ja vapautuakseen toimettomuuden tuskista vangit pelasivat tammi- ja lautapeliä ja korttia. Mitään soittokonetta ei ollut lupa pitää. Ilta-aterian jälkeen laulettiin ja lausuttiin runoja. Voltairen _La Pucelle_ ilahdutti hiukan näiden onnettomien mieltä, jotka eivät koskaan väsyneet kuulemasta sen parhaita kohtia. Mutta kun he eivät kuitenkaan voineet vapautua siitä kamalasta ajatuksesta, jota he kukin kantoivat syvinnä sydämessään, niin he joskus yrittivät pitää iloa silläkin ja näyttelivät ennen maata panoaan tuossa kahdeksantoista vuoteen vankihuoneessa vallankumousoikeutta. Osat olivat jaetut kunkin maun ja taipumuksen mukaan. Toiset esittivät tuomareita ja yleistä syyttäjää, toiset syytettyjä tai todistajia, toiset taas pyöveliä ja hänen renkejään. Kaikki oikeudenkäynnit päättyivät muuttumattomasti syytettyjen mestauksella, joka tapahtui siten, että tuomitut pantiin pitkäkseen vuoteelle kaula laudan alle. Kuvaelma siirrettiin sitten helvettiin. Vikkelimmät joukosta esittivät hursteihin kääriytyneitä haamuja. Muuan nuori asianajaja Bordeaux'sta, nimeltä Dubose, pieni, musta, silmäpuoli, kyttyräselkäinen ja länkisäärinen, aivan ilmetty nilkku piru, tuli sarvet päässä Longuemaren luo ja veti hänet jaloista ulos vuoteesta ilmoittaen hänelle, että hän oli tuomittu ikuiseen tuleen ja auttamattomasti kadotettu, sentähden että hän maailman luojasta oli tehnyt kateellisen, tuhman ja ilkeän olennon, ilon ja rakkauden vihollisen.

-- Hohoo, sinä vanha papin rutale, huusi tämä paholainen hirvittävällä äänellä, -- sinä olet opettanut, että Jumalalle on ilo nähdä luotunsa riutuvan katumuksen harjoituksissa ja kieltäytyvän kaikista hänen kalleimmista lahjoistaan! Sinä petturi ja ulkokullainen tekopyhä, saat istuutua teräville neuloille ja syödä munankuoria iankaikkisesta iankaikkiseen!

Isä Longuemare tyytyi vastaamaan, että tässä suhteessa filosofi selvästi oli saanut yliotteen perkeleestä ja että helvetin mitättöminkin paholainen olisi sanonut vähemmän tuhmuuksia ollen tietenkin hieman perehtynyt teologiaan ja varmastikin vähemmän tietämätön kuin joku ensyklopedisti.

Mutta kun girondisti-asianajaja nimitti häntä kapusiiniksi, hän kävi aivan tulipunaiseksi suuttumuksesta ja sanoi, että sellainen mies, joka ei voinut erottaa barnabiittia fransiskaanista, ei toden totta huomaisi edes kärpästä maitovadissa.

Vallankumoustribunaali tyhjensi lakkaamatta vankiloita, joita valiokunnat yhtä väsymättömästi jälleen täyttivät. Kolmessa kuukaudessa ehti tuo kahdeksantoista hengen tyrmä puolittain uusiutua. Isä Longuemarekin kadotti kiusoittelevan pahanhenkensä. Asianajaja Dubose tuomittiin vallankumoustribunaalin edessä kuolemaan federalistina ja osallisena tasavallan eheyttä vastaan suunnattuun salaliittoon. Tribunaalista takaisin tullessaan hän sai kuten kaikki muutkin kuolemaantuomitut kulkea pitkin erästä käytävää, joka meni koko vankilan läpi ja senkin huoneen ohitse, jota hän kolme kuukautta oli huvittanut rattoisalla luonteellaan. Hyvästellessään tovereitaan hänellä yhä vieläkin oli sama kevyt sävy ja hupainen puhetapa.

-- Suokaa minulle anteeksi, hyvä herra, hän sanoi isä Longuemarelle, -- että vedin teitä jaloista. En koskaan enää ole sitä tekevä.

Ja kääntyen vanhan Brotteaux'n puoleen hän virkahti:

-- Hyvästi, minä menen teidän edellänne häviön tyhjyyteen. Mielelläni luovutan luonnolle takaisin ne aineosat, joista olen muodostunut, toivoen, että se tulevaisuudessa on käyttävä niitä paremmalla tavalla, sillä täytyypä jokaisen myöntää, että se minun suhteeni oli onnistunut erinomaisen huonosti.

Ja hän meni alas aktuaarin kansliaan; Brotteaux jäi murheellisena katsomaan hänen jälkeensä, ja isä Longuemare oli värisevä ja vihreä kuin lehti nähdessään hänen huulillaan tuon jumalattoman naurun vielä kadotuksen partaallakin.

Kun _germinal_-kuu [Germinal: itämiskuu. Maalisk. 21 p. -- huhtik. 19 p. Suomentaja] jälleen tuli valoisine päivineen, kävi Brotteaux, joka oli nautintojen mies, usean kerran päivässä alhaalla naisten osaston vieressä olevalla pihalla, lähellä kaivoa, jonne naisvangit aamuisin tulivat pesemään vaatteitaan. Rautaristikko erotti molemmat osastot toisistaan, mutta tangot eivät olleet niin tiiviisti liitetyt, että ne olisivat estäneet käsiä ja huulia yhtymästä. Leppoisan yön peitossa puristelivat rakastavaiset parit siinä toisiaan. Silloin vetäytyi Brotteaux hienotuntoisesti porraskäytävään, istuutui portaalle, veti nuuskanruskean lievetakkinsa taskusta pienen Lucretiuksensa ja luki siitä lyhdyn valossa muutamia katkeransuloisesti lohduttavia ydinlauselmia: "_Sic ubi non erimus_... Kun olemme lakanneet elämästä, ei mikään voi meitä liikuttaa, ei vaikka taivas, maa ja meri hukkuisi..." Mutta täten nauttiessaan korkeasta viisaudestaan Brotteaux samalla kadehti tuota barnabiitin sydämessä asuvaa hulluutta, joka verhosi häneltä maailmankaikkeuden.

Hirmuvalta kasvoi kuukausi kuukaudelta. Joka yö kulkivat juopuneet vanginvartijat suurien vahtikoiriensa seuraamina syytöskirjoineen kopista koppiin ulvoen esiin nimiä, jotka he väänsivät tuntemattomaksi, herättäen vangit ja täyttäen kahdenkymmenen uhrin vuoksi kauhulla kaksisataa. Noita verisin haamuin kyllästettyjä käytäviä pitkin vaelsi joka päivä, valittamatta, kaksikymmentä, kolmekymmentä, viisikymmentä kuolemaantuomittua, vanhuksia, naisia, nuorukaisia, niin erilaisia asemansa, luonteensa, tuntemistapansa puolesta, että saattoi melkein luulla, että heidät oli valittu arpomalla.

Ja korttia pelattiin, bourgogne-viiniä juotiin, suunnitelmia tehtiin, rakkauskohtauksia pidettiin öisin rautaristikon luona. Seuran, joka oli melkein kokonaan uusiutunut, muodostivat nyt suurimmaksi osaksi "äärimmäisyysmiehet" ja "raivohullut". Siitä huolimatta oli tuo kahdeksantoista vuoteen huone yhä vieläkin sirojen muotojen ja hienon käytöstavan tyyssija: kahta vankia, kansalaisia Navettea ja Bellier'tä lukuunottamatta, jotka äskettäin oli siirretty Luxembourg'ista La Conciergerie'hin ja joita epäiltiin vakoojiksi, ei siellä ollut muita kuin kunnon ihmisiä, jotka osoittivat toisiaan kohtaan keskinäistä luottamusta. Malja kädessä juhlittiin siellä tasavallan voittoja. Siellä oli myös useita runoilijoita, kuten ainakin joutilaitten ihmisten parvessa. Taitavimmat heistä sepittivät oodeja Reinin armeijan voitoista ja lausuivat niitä suurella mahtiponnella. Heidän osakseen tuli myrskyisiä suosionosoituksia. Brotteaux oli ainoa, joka verrattain laimeasti ylisti voittajia ja heidän laulajiaan.

-- Homeroksen päivistä alkaen, hän kerrankin sanoi, -- on runoilijoilla omituinen taipumus laulaa sotilaitten kunniaa. Sota ei ole mikään erityinen taito, ja vain sattuma määrää taistelujen kulun. Jos kaksi tyhmää kenraalia seisoo vastakkain, niin täytyy toisen heistä välttämättömyyden pakosta kuitenkin voittaa. Voitte olla varmat siitä, että eräänä kauniina päivänä joku näistä miekankalistelijoista, joita nyt jumaloitte, nielaisee teidät kaikki niinkuin tarun kurki nielaisee sammakot. Silloin hän vasta onkin oikea jumala! Sillä jumalat tunnetaan ruokahalustaan.

Brotteaux'hon ei aseiden kunnia ollut koskaan tehonnut. Hän ei lainkaan riemuinnut tasavallan voitoista, jotka hän edeltäpäin oli aavistanut. Hän ei lainkaan pitänyt uudesta hallituksesta, jonka aseman voitto vahvisti. Hän kuului tyytymättömiin. Ja vähemmästäkin!

Eräänä aamuna ilmoitettiin, että varmuusvaliokunnan komissaarit tulisivat tutkimaan vankeja ottaakseen heiltä pois kaikki assignaatit, kulta- ja hopeaesineet, veitset ja sakset ja että samanlaisia tarkastuksia oli jo tehty Luxembourg'issa ja että siellä oli takavarikoitu myös kirjeitä, papereita, kirjoja.

Jokainen koetti silloin keksiä jonkin piilopaikan kätkeäkseen sen mikä kullekin oli kallisarvoisinta. Isä Longuemare kantoi puolustuskirjaansa sylyksittäin vesiränniin. Brotteaux peitti Lucretiuksensa uunin tuhkaan.

Kun komissaarit tulivat, kolmivärinauhat kaulassa, toimittamaan tarkastustaan, eivät he löytäneet juuri mitään sellaista, jota heidän ei olisi suotu löytääkin. Kun he olivat menneet, riensi isä Longuemare kattorännilleen ja kokoili puolustuspuheestaan talteen sen, minkä vesi ja tuuli vielä olivat säästäneet, Brotteaux kaivoi uunista esiin nokimustan Lucretiuksensa.

"Nauttikaamme nykyhetkestä", hän ajatteli, "sillä muutamista merkeistä päättelen, että päivämme ovat tästälähin tarkkaan luetut".

Eräänä leutona yönä _prairial_-kuussa [Prairial: niittykuu Toukok. 20 p. -- kesäk. 18 p. Suomentaja], kun kuu vankipihan yllä kalpealla taivaalla hohti hopeisin sarvin ja vanha veronvuokraaja tapansa mukaan istui lukemassa Lucretiustaan kiviportaalla, hän kuuli nimeään huudettavan naisen äänellä, suloisella naisen äänellä, jota hän ei tuntenut. Hän laskeutui alas pihalle ja näki ristikon takana hahmon, jota hän ei tuntenut enempää kuin ääntäkään ja jonka epämääräiset ja miellyttävät ääriviivat muistuttivat hänelle kaikkia niitä naisia, joita hän oli rakastanut. Taivas ympäröi hänet sinihopeisin valolainein. Äkkiä Brotteaux tunsi Rue Feydeaun soman näyttelijättären, Rose Théveninin.

-- Te täällä, lapseni! Ilo tavata teidät täällä on minulle katkeraa. Kuinka kauan olette ollut täällä ja mistä syystä?

-- Eilisestä.

Ja hän lisäsi hyvin hiljaa:

-- Minut on ilmiannettu kuningasmielisyydestä. Minua syytetään siitä, että olisin ollut mukana salaliitossa kuningattaren vapauttamiseksi. Kun tiesin teidän olevan täällä, koetin heti päästä lähettyvillenne. Kuulkaa minua, ystäväni... sillä saanhan nimittää teitä siksi?... Minä tunnen vaikutusvaltaisia henkilöitä; minulla on, minä tiedän sen, suosijoita yksinpä yhteishyvän valiokunnassakin. Minä panen ystäväni liikkeelle: he vapauttavat minut ja minä vapautan vuorostani teidät.

Mutta Brotteaux vastasi melkein kiihkeällä äänenpainolla:

-- Kaiken sen nimessä, mikä teille on rakasta, lapseni, pyydän, ettette tekisi mitään! Älkää kirjoittako, älkää anoko apua, älkää pyytäkö mitään keneltäkään, minä rukoilen teitä, antakaa heidän unohtaa teidät!

Ja kun näyttelijätär ei oikein näyttänyt tulevan vakuuttuneeksi tästä puheesta, hän jatkoi vieläkin rukoilevammin:

-- Olkaa aivan hiljaa, Rose, antakaa heidän unohtaa teidät: siinä on pelastus. Kaikki, mitä ystävänne yrittäisivät tehdä puolestanne, kiiruhtaisi vain teidän perikatoanne. Koettakaa voittaa aikaa. Pieni ajan viivytyskin, aivan pieni, toivon, riittää pelastamaan teidät... Älkää missään nimessä ainakaan koettako hellyttää tuomareita, valamiehiä, joitakin tuollaisia Gamelinejä. He eivät ole ihmisiä, vaan hengettömiä esineitä; esineiden kanssa ei voi neuvotella. Jättäkää itsenne unhoon. Jos seuraatte neuvoani, ystäväni, niin kuolen onnellisena siitä, että olen pelastanut henkenne.

Hän vastasi:

-- Minä tottelen teitä... Älkää puhuko kuolemastanne.

Brotteaux kohautti olkapäitään:

-- Minun elämäni on lopussa, lapsukaiseni. Eläkää te ja tulkaa onnelliseksi.

Rose tarttui hänen käsiinsä ja painoi ne rintaansa vasten:

-- Kuulkaa minua, ystäväni... Olen tavannut teidät vain yhden kerran ja kuitenkaan ette ole minulle yhdentekevä. Ja jos se, mitä nyt sanon teille, voi kiinnittää sydäntänne elämään, niin uskokaa minua: minä olen oleva teille... kaikkea sitä, mitä tahdotte minun teille olevan.

Ja he suutelivat toisiaan suulle rautaristikon lävitse.

XX.

Tribuunaalilla on pitkä istunto, salissa on kuuma. Évariste Gamelin penkillään sulkee silmänsä ja ajattelee:

"Pahat, jotka pakottivat Marat'n kätkeytymään syvyyden onkaloihin, tekivät hänestä yölinnun, Minervan linnun, jonka silmä keksi salaliittolaiset siitä pimeydestä, jossa he piileksivät. Nyt toimii vartijana sininen, kylmä, tyyni katse, joka näkee läpi kaikkien valtion vihollisten ja saa ilmi petturit tavalla niin hienolla, ettei siitä ollut aavistustakaan edes Kansan ystävällä, joka nyt nukkuu iki-untaan kordelieerien puutarhassa. Tuo uusi pelastaja, joka on yhtä innokas, mutta terävänäköisempi kuin ensimmäinen, näkee sellaista, mitä ei kukaan ennen ole nähnyt, ja hänen kohotettu sormensa levittää kauhua. Hän huomaa ne hienot, huomaamattomat vivahduksetkin, jotka erottavat pahan hyvästä, paheen hyveestä, jotka ilman häntä olisivat jääneet sekaisin onnettomuudeksi isänmaalle ja vapaudelle; hän osaa vetää sen ohuen, suoran viivan, jonka molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, ei ole muuta kuin erhettä, rikosta ja konnuutta. Tuo lahjomaton opettaa, miten ihmiset hyödyttävät ulkomaiden asiaa liioittelullaan ja heikkoudellaan, vainoamalla uskontoa järjen nimessä ja vastustamalla uskonnon nimessä tasavallan lakeja. Aivan yhtä paljon kuin ne rikolliset, jotka uhrasivat Le Peltier'n ja Marat'n, palvelevat ulkomaita ne, jotka tekevät heistä jumalia häväistäkseen heidän muistoaan. Ulkomaiden kätyri on jokainen, joka hylkää järjestyksen, viisauden ja soveliaisuuden vaatimukset; ulkomaiden kätyri on jokainen, joka loukkaa tapoja, halveksii hyvettä ja sydämensä harhaannuksessa kieltää Jumalan. Uskonkiihkoiset papit ansaitsevat kuoleman; mutta on olemassa myös eräs vastavallankumouksellinen tapa taistella uskonkiihkoa vastaan; on olemassa rikollista uskon kieltämistä. Maltillisena voi syöstä tasavallan perikatoon; kiihkomielisenä samoin.

"Voi näitä tuomarin hirvittäviä velvollisuuksia, jotka kuitenkin ovat ihmisistä viisaimman säätämiä! Ei riitä enää, että hänen tuomionsa kohtaa ylimyksiä, federalisteja, orleansilaisen puolueen roistoja, isänmaan julkisia vihollisia. Salaliittolainen, ulkomaiden kätyri on Proteus, joka esiintyy kaikissa muodoissa. Hän pukeutuu isänmaanystävän, vallankumouksellisen, kuninkaiden vihollisen hahmoonkin; hän teeskentelee rohkeaa, vapaudelle sykkivää sydäntä; hän jyrisyttää ääntään, niin että tasavallan viholliset vapisevat: sellainen oli Danton; hänen väkivaltaisuutensa ei voinut täydelleen peittää hänen inhottavaa maltillisuuttaan, ja lopulta hänen turmeluksensa kuitenkin tuli ilmi. Salaliittolainen, ulkomaiden kätyri, oli tuo kaunopuheinen sammaltaja, joka ensimmäisenä tempasi hattuunsa vallankumouksellisten kokardin, tuo häväistyskirjoitusten laatija, joka ivallisen julmassa kansalaisinnossaan nimitti itseään 'lyhtypylvään lainvalvojaksi', tuollainen Camille Desmoulins: hän paljasti itsensä puolustamalla petturikenraaleja ja vaatimalla sopimattoman lempeitä rangaistustoimenpiteitä. Sellainen oli Philippeaux, Hérault, ja tuo kurja Lacroix. Salaliittolainen, ulkomaiden kätyri oli isä Duchesne, joka halvensi vapauden alhaisella kansankiihkoisuudellaan ja jonka saastaiset panettelut tekivät yksin Antoinettenkin mielenkiintoiseksi. Sellainen oli Chaumette, joka kuitenkin oli niin lempeä, kansanrakas, maltillinen, hyväntahtoinen ja hyveellinen kommuunin palveluksessa, mutta hän oli jumalankieltäjä! Salaliittolaisia, ulkomaiden kätyrejä, niitä ovat kaikki ne sanskulotit, jotka käyvät yllään punainen myssy, _carmagnole_ ja puukengät ja jotka mielettömästi ovat koettaneet isänmaallisuudessa voittaa jakobiinit. Salaliittolainen, ulkomaiden kätyri oli myös Anacharsis Cloots, ihmiskunnan esipuhuja, jonka kaikki maailman yksinvallat olisivat tuominneet kuolemaan; mutta hänen suhteensa saattoi pelätä mitä tahansa: hän oli preussilainen.

"Mutta nyt ovat kaikki nämä pahat, kaikki nämä petturit, olivat he sitten väkivaltaisia tai maltillisia, Danton, Desmoulins, Hébert, Chaumette, kuolleet mestauspölkyllä. Tasavalta on pelastettu; yksimielinen ylistyksen sorina kohoaa kaikista valiokunnista ja kansankokouksista Maximilienille ja vuoripuolueelle. Kaikki hyvät kansalaiset huudahtavat: 'Te vapaan kansan arvoiset edustajat, turhaan ovat titaanien lapset nostaneet ilmoille ylpeän päänsä: siunausta tuottava vuori, suojeleva Sinai, sinun hehkuvasta povestasi on tuo terveellinen salama iskenyt...'

"Tästä ylistyskuorosta lankeaa osa tribunaalillekin. Miten suloista on olla hyveellinen ja miten kansan kiitollisuus on kallis vanhurskaan tuomarin sydämelle.

"Ja kuitenkin miten paljon hämmästyksen ja levottomuuden aiheita aika antaakaan isänmaanystävän sydämelle! Ei siis ollut kyllin siinä, että Mirabeau, La Fayette, Bailly, Pétion ja Brissot pettivät kansan asian! Nekin, jotka ilmiantoivat nämä petturit, olivat samanlaisia! Voi, kaikki, jotka ovat työskennelleet vallankumouksen hyväksi, ovat työskennelleet samalla sen vahingoksi! Nuo suurien päivienkin suuret miehet valmistelivat yhdessä Pittin ja Coburgin kanssa orleansilaista kuningassukua tai Ludvig XVII:n holhoojahallitusta. Oh, Danton oli vain uusi Monk! Entä sitten Chaumette ja hébertistit, jotka, ollen vieläkin kavalampia kuin ne federalistit, jotka he lähettivät teilattaviksi, olivat päättäneet syöstä valtakunnan perikatoon! Mutta eikö Robespierren sininen silmä ole ehkä jo huomenna keksivä vieläkin petollisempia niiden joukossa, jotka syöksevät kuolemaan nuo petolliset Dantonit ja Chaumettet? Kuinka pitkälle on menevä tuo petettyjen petturien ketju ja tuon Lahjomattoman terävänäköisyys?..."

XXI.

Sillä välin kävi Julie Gamelin pullonvihreään matka vaippaansa verhoutuneena joka päivä Luxembourg'in puutarhassa, hän istui penkillä erään lehtokujan päässä odotellen sitä hetkeä, jolloin hänen rakastajansa näyttäytyisi eräässä palatsin ikkunassa. He tekivät toisilleen merkkejä ja vaihtoivat ajatuksia mykällä kielellä, jonka he olivat keksineet. Täten hän oli tullut tietämään, että vangilla oli verrattain hyvä huone ja miellyttävää seuraa, että hän tarvitsi peitettä ja vuoteenlämmittäjää ja rakasti hellästi Julietään.

Julie ei ollut ainoa, joka tuon vankilaksi muutetun linnan ulkopuolella vaani rakkaita kasvoja. Hänen vieressään istui nuori äiti, katse suunnattuna erääseen suljettuun ikkunaan, ja heti kun hän näki ikkunan avautuvan, hän kohotti kaksin käsin pienen poikansa korkealle ilmaan. Muuan vanha, pitsipukuinen nainen istui siinä myös liikkumattomana telttatuolillaan tunnin toisensa jäljestä turhaan toivoen saavansa nähdä edes vilahduksen pojastaan, joka vastustaakseen mielenliikutustaan leikki pallopeliä vankilan pihalla aina siihen asti kun puutarha suljettiin.

Näinä pitkinä odotuksen hetkinä harmaan tai sinisen taivaan alla Julie usein näki viereisellä penkillä keski-ikäisen, verrattain hyvinvoivan, huolellisesti siistiytyneen miehen, joka leikitteli nuuskarasiallaan ja kellonvitjakoruillaan ja hypisteli käsissään sanomalehteä, jota hän ei koskaan lukenut. Hänellä oli vanhanaikaisen porvarismuodin mukaisesti kultanauhoilla koristettu kolmikulmainen hattu, sinipunerva takki ja siniset, hopealla kirjaillut liivit. Hän oli sävyisän näköinen; hän oli nähtävästi soittoniekka, päättäen huilusta, joka pisti esiin hänen taskustaan. Hän ei hetkeksikään irroittanut katsettaan tuosta valenuorukaisesta, hän hymyili hänelle yhtä mittaa, ja nähdessään hänen nousevan nousi hänkin ja seurasi häntä etäämpää. Yksinäisessä kurjuudessaan Julie tunsi itsensä oikein liikuttuneeksi tuosta hienotunteisesta myötätunnosta, jota tuo kunnon mies hänelle osoitti.

Eräänä päivänä kun Julie juuri oli aikeessa poistua puutarhasta, alkoi sataa, ja silloin tuo kiltti mies tuli hänen luokseen ja aukaisten suuren punaisen sateenvarjonsa pyysi saada lupaa varjostaa häntä. Julie vastasi pehmeästi, kirkkaalla äänellä, että hän kiitollisena otti vastaan hänen tarjouksensa. Mutta kuullessaan tämän äänen ja mahdollisesti myös epämääräisen hienon, naisellisen hajun valveuttamana mies kääntyi nopeasti pois jättäen siihen rajuun ukkossateeseen tuon nuoren naisen, joka nyt ymmärsi asian laidan eikä voinut olla kesken huoliaankaan vähän hymyilemättä.

Julie asui eräässä ullakkokomerossa Rue de Cherche-Midillä ollen olevinaan nuori kangaskaupan apulainen, joka etsi itselleen tointa. Kansalainen leskirouva Gamelin, joka nyt vihdoinkin oli aivan varma siitä, että hänen tyttärensä ei missään ollut niin suuressa vaarassa kuin kotona hänen luonaan, oli toimittanut hänet pois Place de Thionvilleltä ja koko Pont-Neufin piiristä ja hankki hänelle ruokaa ja vaatetta sikäli kuin hän suinkin saattoi. Julie keitti itselleen vähän ruokaa, kävi Luxembourg'issa katsomassa sydämensä rakastettua ja palasi jälleen komeroonsa; tämä yksitoikkoinen elämäntapa tuuditti jossakin määrin hänen huolensa lepoon, ja nuori ja voimakas kun hän oli, hän nukkui koko yön syvästi ja makeasti. Ollen luonteeltaan rohkea, tottunut seikkailuihin ja ehkäpä myös sen miehisen puvun ärsyttävissä lumoissa, jossa hän kulki, hän pistäytyi joskus öisin eräässä _Punainen risti_-nimisessä kahvilassa Rue du Fourilla, jossa kävi kevytkenkäisiä naisia ja miehiä joka säädystä. Hän luki siellä sanomalehtiä ja pelasi lautapeliä jonkun puotipojan tai sotilaan kanssa, joka puhalteli piipustaan savuja hänen nenälleen. Siellä juotiin, pelattiin, rakasteltiin, ja riitakohtaukset olivat tavallisia. Eräänä iltana kohotti muuan viinaveikko, kuullessaan ratsujoukon kavionkapseen katukivillä, ikkunaverhoa ja tuntiessaan kansalliskaartin päällikön, kansalainen Hanriot'n, joka täyttä neliä lasketti ohitse esikuntineen, mutisi hän hampaittensa välistä:

-- Siinä meni Robespierren aasin leukaluu!

Nämä sanat kuullessaan purskahti Julie äänekkääseen nauruun.

Mutta muuan viiksiniekka isänmaanystävä pani tuon puheen kovin pahakseen.

-- Se, joka niin puhuu, huudahti hän, -- on saakulinmoinen ylimys, joka kernaasti saa mennä helvetin kattilaan! Tietäkää, että kenraali Hanriot on hyvä isänmaanystävä, joka tarpeen tullen kykenee puolustamaan sekä Pariisia että konventtia. Sitä eivät kuningasmieliset voi antaa hänelle anteeksi.

Ja kääntyen Julien puoleen, joka ei lakannut nauramasta, viiksiniekka isänmaanystävä jatkoi:

-- Ja sinä, keltanokka, saat varoa, etten anna sinulle potkua takapuoleen opettaakseni sinua kunnioittamaan isänmaanystäviä.

Kuului ääniä:

-- Hanriot on juoppolalli ja pölkkypää!

-- Hanriot on hyvä jakobiini! Eläköön Hanriot!