Part 14

Élodie kohautti olkapäitään ja kielsi hyvin uskottavalla ilmeellä koskaan tunteneensa mitään Jacques Maubelia.

Eikä hän todellakaan ollut häntä koskaan tuntenut.

Hän kielsi myös koskaan antaneensa punaisia neilikoita kenellekään muulle kuin Évaristelle, mutta tässä suhteessa hänen muistinsa hieman petti.

Évariste ei yleensä tuntenut naisia eikä myöskään ollut tunkenut erittäin syvälle Élodien luonteeseen, mutta hän arvasi, että tämä hyvin pystyi teeskentelemään ja pettämään jonkun typerämmän kuin hän.

-- Mitä hyödyttää kieltää? hän sanoi. -- Minä tiedän kaikki.

Élodie vakuutti uudelleen, ettei hän ollut tuntenut ketään Maubel-nimistä. Ja kun hän jo oli saanut kaikki kvitteninsä kuorituiksi, hän pyysi vettä, sillä hänen sormensa olivat hedelmistä tahmeat.

Gamelin toi hänelle pesuvadin.

Ja pestessään käsiään hän vielä kerran vakuutti samaa.

Évariste sanoi vielä kerran, että hän tiesi kaikki, ja siihen ei Élodie enää vastannut mitään.

Hän ei voinut tietää, mihin hänen rakastajansa kysymyksellään oikein tähtäsi, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että tuo Maubel, josta hän ei ikinä ollut kuullut puhuttavan, tulisi vallankumoustribunaalin tuomittavaksi; hän ei käsittänyt mitään niistä epäilyistä, joilla Évariste kiusasi häntä, mutta hän tiesi ne vääriksi. Senpätähden, kun näyttäytyi mahdottomaksi haihduttaa niitä, ei hän viitsinyt niiden vuoksi nähdä sen suurempaa vaivaa. Hän luopui vakuutuksistaan, ettei hän koskaan ollut tuntenut mitään Maubelia, pitäen ehkä edullisenakin, että tuo mustasukkainen mies joutui harhapoluille, kun sattuma kuitenkin milloin tahansa olisi voinut johtaa hänet oikeillekin jäljille. Hänen entinen pikku kirjurinsa, josta nyt oli tullut kaunis, isänmaallinen rakuuna, oli joutunut epäsopuun ylimyksellisen rakastajattarensa kanssa. Kun hän tuli Élodieta vastaan kadulla, näytti hänen katseensa sanovan: "Kas vain, kaunokaiseni, minusta tuntuu, että tulen antamaan teille anteeksi sen, että olen ollut teille uskoton, sillä alanpa jälleen panna teihin arvoa." Élodie ei siis enää yrittänytkään parantaa ystäväänsä hänen päähänpistoistaan, joiksi Élodie nämä väitteet leimasi: Gamelin jäi siihen vakaumukseen, että Jacques Maubel oli Élodien raiskaaja.

* * * * *

Seuraavina päivinä jatkoi tribunaali väsymättömästi työskentelyään hävittääkseen federalismin, joka lohikäärmeen tavoin oli uhannut niellä vapauden. Ne olivat ankaria päiviä, ja lopenväsyneet valamiehet tuomitsivat mahdollisimman pian pois tieltä vaimo Roland'in brissotistipuolueen kiihottajana tai rikostoverina.

Sill'aikaa kävi Gamelin joka aamu Oikeuspalatsissa kiiruhtamassa Maubelin juttua. Bordeaux'ssa oli tärkeitä asiakirjoja: hän sai aikaan sen, että erityinen komissaari lähetettiin sinne niitä hakemaan postihevosilla. Vihdoin ne saapuivat.

Yleisen syyttäjän apulainen luki ne, irvisti ja sanoi Évaristelle:

-- Eivät ole kehuttavia nämä asiakirjat!

Niissä ei ole kerrassaan mitään. Pelkkiä typeryyksiä!... Jos olisi edes varmaa, että tämä entinen kreivi koskaan on lähtenyt maasta!...

Vihdoin Gamelin onnistui puuhissaan. Nuorta Maubelia vastaan laadittiin syytöskirjelmä, ja hänet haastettiin vallankumoustribunaalin eteen _brumaire_-kuun 9:nä päivänä. [Brumaire: usvakuu Syysk. 22 p. -- lokak. 21 p. Suomentaja.]

Jo heti istunnon alussa oli presidentti synkän ja hirvittävän näköinen, niinkuin hänen tapansa oli aina silloin, kun oli edessä jokin huonommin valmistettu juttu. Yleisen syyttäjän apulainen hiveli leukaansa kynällään teeskennellen hyvän omantunnon rauhaa. Sihteeri luki syytöskirjan: mitään niin onttoa ei ollut oikeussalissa vielä kuultu.

Presidentti kysyi syytetyltä, eikö tämä ollut tuntenut emigrantteja koskevia lakeja.

-- Tunsin ne ja otin ne huomioon, vastasi Maubel, -- ja lähdin Ranskasta lainmukaisella passilla varustettuna.

Englannin-matkansa ja paluunsa syyt hän selitti tyydyttävällä tavalla. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, niiden suora ja ylpeä ilme herätti myötätuntoa. Lehterien naiset katselivat häntä suosiollisin silmin. Syytöskirjassa väitettiin, että hän oli oleskellut Espanjassa tämän maan jo käydessä sotaa Ranskan kanssa: hän vakuutti, ettei hän ollut liikkunut mihinkään Bayonnesta tähän aikaan. Eräs kohta oli vielä hämärä. Niissä papereissa, jotka hän oli viskannut uuniin, silloin kun hänet vangittiin, ja joista ei ollut löytynyt kuin pieniä siekaleita, oli espanjalaisia sanoja ja nimi "Nieves".

Jacques Maubel kieltäytyi tässä suhteessa antamasta niitä selityksiä, joita häneltä vaadittiin. Ja kun presidentti sanoi hänelle, että hänen oman etunsa vuoksi oli annettava selitys, niin hän vastasi, ettei aina ole tarvis valvoa omia etujaan.

Gamelin ajatteli vain yhtä rikosta, josta hän tahtoi Maubelin langettaa: kolme kertaa hän pyysi presidenttiä kysymään syytetyltä, saattoiko tämä selittää, minkätähden hän niin huolellisesti säilytti kuihtuneita neilikan lehtiä lompakossaan.

Maubel vastasi, ettei hän katsonut olevansa velvollinen vastaamaan kysymykseen, joka ei kuulunut oikeudelle, koskapa ei ollut löydetty mitään kirjelippuja tämän kukkasen sisältä.

Valamiehistö vetäytyi neuvottelemaan ollen hyvin suosiollisessa mielialassa tätä nuorta miestä kohtaan, jonka epäselvä juttu tuntui pääasiassa kätkevän vain rakkaussalaisuuksia. Tällä kertaa nuo hyvät ja puhtaatkin olisivat kernaasti hänet vapauttaneet. Eräs heistä, muuan entinen, joka oli lahjoittanut kaiken omaisuutensa vallankumoukselle, sanoi:

-- Hänen syntyperänsäkö vuoksi häntä vainotaan? Minullakin on ollut onnettomuus syntyä ylimykseksi.

-- Niinpä kylläkin, mutta sinä olet luopunut siitä säädystä, vastasi Gamelin, ja hän on jäänyt siihen.

Ja hän puhui niin kiivaasti tuota salaliittolaista, tuota Pittin lähettilästä, tuota Cobourgi'n rikostoveria vastaan, joka oli matkannut yli merten ja vuorien etsimään vapauden vihollisia, hän vaati niin kiihkeästi petturille kuolemantuomiota, että hän sai isänmaalliset valamiehet jälleen levottomiksi ja herätti eloon heidän vanhan ankaruutensa.

Eräs heistä virkkoi hänelle kyynillisesti:

-- Täytyyhän virkaveljien kesken tehdä toisilleen pieniä palveluksia.

Kuolemantuomio langetettiin yhden äänen enemmistöllä.

Syytetty kuunteli tuomiotaan hymyilevän rauhallisena. Hänen katseensa, joka levollisena kiersi salia, ilmaisi, kohdatessaan Gamelinin kasvot, sanoin kuvaamatonta halveksintaa.

Ei yhtään mielihyvän ilmausta kuulunut tuomion johdosta.

La Conciergerie-vankilassa, jonne Jacques Maubel jälleen vietiin, hän kirjoitti kirjeen odotellessaan teloitustaan, jonka piti tapahtua samana iltana, soihtujen valossa:

Rakas sisareni! Tribunaali lähettää minut mestauspölkylle täten suoden minulle sen ainoan ilon, joka minulle enää on mahdollinen rakkaan Nieves'ini kuoleman jälkeen. He ovat ottaneet minulta senkin ainoan muiston, mikä minulla oli hänestä, granaattiomenan kukan, jota he nimittävät, en tiedä minkätähden, neilikaksi.

Olen aina rakastanut taidetta: Pariisissa onnen aikoinani keräsin maalauksia ja piirustuksia, jotka nyt ovat varmassa tallessa ja jotka lähetetään sinulle, heti kun se on mahdollista. Pyydän sinua, rakas sisar, säilyttämään ne muistona minulta.

Hän leikkasi kutrin hiuksistaan, sulki sen kirjeeseen, jonka hän taittoi kiinni ja varusti seuraavalla päällekirjoituksella:

Kansalainen Clémence Dezeimeries, synt. Maubel. La Réole.

Hän antoi kaikki rahansa, mitä hänellä oli taskussaan, vanginvartijalle pyytäen tätä toimittamaan kirjeen postiin. Sitten hän pyysi saada pullon viiniä, jota hän hitaasti maisteli pyövelinkärryjä odotellessaan.

Illallisen jälkeen riensi Gamelin _Maalaavaan Amoriin_ ja juoksi nopeasti ylös siihen siniseen huoneeseen, jossa Élodie joka yö odotti häntä.

-- Sinä olet kostettu, hän sanoi. -- Jacques Maubelia ei ole enää. Pyövelinkärryt kuljettivat häntä kuolemaan tästä aivan ikkunasi alaitse, soihtujen valossa.

Élodie ymmärsi nyt:

-- Kurja! Sinä olet surmannut hänet, eikä hän ollut rakastajani. Minä en tuntenut häntä... en ole koskaan nähnyt häntä... Millainen mies hän oli? Nuori, rakastettava... viaton. Ja sinä olet tappanut hänet, sinä kurja, kurja!

Hän meni tainnoksiin. Mutta halki tämän keveän kuolon varjon hän tunsi vajoavansa samalla kauhun ja hekuman helmaan. Hän virkosi puoleksi; hänen raskaat luomensa raoittuivat niin, että silmien valkuainen näkyi, hänen povensa aaltoili, hänen vapisevat kätensä hapuilivat rakastajaa. Hän puristi tätä rintaansa vasten kuin olisi hän tahtonut tukehduttaa hänet siihen paikkaan, hän upotti kyntensä hänen lihaansa ja painoi hänen suulleen rikkipurruilla huulillaan mykimmän, pohjattomimman, pisimmän, tuskaisimman ja ihanimman kaikista suudelmista.

Hän rakasti Gamelinia koko ruumiinsa voimalla, ja mitä hirvittävämmältä, julmemmalta, inhottavammalta hän hänestä tuntui, mitä enemmän hän peittyi uhriensa vereen, sitä enemmän hän häntä isosi ja janosi.

XVII.

_Frimaire_-kuukauden [Frimaire: pakkaskuu. Marrask. 21 p. -- jouluk. 20 p. Suomentaja] kahdentenakymmenentenä neljäntenä, kello kymmenen aamulla, kirkkaan ja aurinkoisen taivaan sulatellessa öistä routaa lähtivät kansalaiset Guénot ja Delourmel, yleisen varmuusvaliokunnan jäsenet, Barnabiittikirkkoon ja antoivat johtaa itsensä piirin valvontavaliokuntaan, kapitulisaliin, jossa par'aikaa kansalainen Beauvisage tunki puita uuniin. Mutta he eivät ensin ollenkaan huomanneet tuota lyhytvartista ja kokoonpainunutta miestä.

Sälöisellä äänellä, joka kyttyräselille on ominainen, pyysi kansalainen Beauvisage valtuutettuja istumaan ja kysyi, voisiko hän jollakin palvella heitä.

Guénot kysyi häneltä, tunsiko hän muuatta entistä herra des Ilettes'iä, jonka piti asua jossakin Pont-Neufin lähellä.

-- Hän on henkilö, joka minun on määrä vangita, lisäsi hän.

Ja hän näytti varmuusvaliokunnan määräystä.

Etsittyään jonkin aikaa tätä nimeä muististaan Beauvisage vastasi, ettei hän tuntenut yhtään des Ilettes-nimistä henkilöä, että tuo epäilyksenalainen mies ei ehkä asunutkaan tässä piirissä, sillä eräät osat Museumistä, Unitéstä ja Marat-et-Marseille'sta olivat myös Pont-Neufin lähettyvillä, ja että jos hän piirissä asui, niin hän varmaankin käytti jotakin toista nimeä kuin se, mikä oli valiokunnan vangitsemiskäskyssä, mutta että joka tapauksessa hänet kyllä pian löydettäisiin.

-- Älkäämme hukatko yhtään aikaa! sanoi Guénot. -- Hänet saatiin ilmi erään kirjeen kautta, jonka eräs hänen naispuolinen rikostoverinsa oli kirjoittanut ja joka napattiin talteen ja jätettiin valiokunnalle jo pari viikkoa sitten, vaikka kansalainen Lacroix vasta eilen illalla perehtyi sen sisältöön. Me aivan hukumme ilmiantoihin, niitä tulee meille joka puolelta niin suuret määrät, ettei tiedä mihin ryhtyä.

-- Myöskin piirin valvontavaliokuntaan tulee runsaasti ilmiantoja, vastasi Beauvisage ylpeästi. -- Toiset tekevät ilmiantonsa kansalaisvelvollisuudesta, toiset viisifrangisen houkuttelemina. Monet lapset ilmiantavat vanhempansa päästäkseen kiinni näiden perintöön.

-- Äsken mainitsemani kirje, jatkoi Guénot, -- on lähtöisin erään rouva Rochemauren, vanhan lemmenseikkailijattaren kädestä, jonka luona ennen on pelattu biribiä, ja sen kuoressa on erään kansalainen Raulinen nimi, mutta itse asiassa on se osoitettu eräälle Pittin palveluksessa olevalle emigrantille. Minä otin sen mukaani päästäkseni perille tuosta des Ilettes-nimisestä henkilöstä.

Hän veti kirjeen esiin taskustaan.

-- Sen alussa on ensin pitkä luettelo niistä konventin jäsenistä, jotka voisi, sikäli kuin tuo nainen väittää, voittaa puolelleen rahasummalla tai lupaamalla heille jonkin korkean virka-aseman uudessa, nykyistä kestävämmässä hallituksessa. Sitten on tässä tällainen kohta:

Minä tulen juuri erään herra des Ilettes'in luota, joka asuu Pont-Neufin lähellä eräässä ullakkokomerossa, josta hänet löytääkseen täytyy olla kissa tai piru itse; hänen on pakko ansaita elatuksensa jäsennukkien valmistamisella. Mutta hän arvostelee asioita järkevästi: sentähden kerron tässä teille pääkohdat hänen keskustelustaan. Hän ei usko tämän nykyisen asiaintilan kestävän kauan. Hän ei kuitenkaan luule, että liittolaisten voitto lopettaisi sitä; ja tapahtumain kulku näyttää vahvistavan todeksi hänen mielipiteensä; sillä tiedättehän, hyvä herra, että viimeaikaiset sotauutiset ovat huonoja. Hän uskoo pikemminkin uskontoonsa syvästi kiintyneiden pieneläjien ja kansan naisten kapinaan. Hänen käsittääkseen yhdistää vallankumoustribunaalin aiheuttama yleinen kauhuntila pian koko Ranskan jakobiineja vastaan. "Tuo tribunaali", hän leikillään sanoi, "joka langettaa tuomion yht'aikaa Ranskan kuningattarelle ja jollekin leivänkaupustelijamummolle, on aivan tuon William Shakespearen kaltainen, jota englantilaiset niin suuresti ihailevat, jne." Hän ei pidä mahdottomana sitäkään, että Robespierre menisi naimisiin leski Capet'n kanssa ja nimityttäisi itsensä valtakunnan protektoriksi.

Olisin erittäin kiitollinen teille, hyvä herra, jos lähettäisitte minulle tulevan rahasumman, s.o. tuhat sterlingipuntaa, samalla tavalla kuin ennenkin, mutta älkää missään nimessä kirjoittako herra Morhardtille: hänet on vangittu ja teljetty tyrmään jne., jne.

-- Herra des Ilettes valmistaa jäsennukkeja, sanoi Beauvisage, -- sehän on arvokas tiedonanto... vaikkakin piirissämme on paljon sellaisia pikkuteollisuuden harjoittajia.

-- Tuosta muistan, sanoi Delourmel, -- että minä olen luvannut ostaa kotiin nuken nuorimmalle tyttärelleni Nathalielle, joka makaa sairaana tulirokossa. Täplät ilmestyivät eilen. Tuo tauti ei ole kovin vaarallinen, mutta se vaatii huolellista hoitoa. Ja Nathalie, joka ikäisekseen on hyvin kehittynyt ja älykäs, on heikko terveydeltään.

-- Minulla on vain yksi poika, sanoi Guénot. -- Hän leikkii tynnyrin vanteilla ja tekee ilmalla täytetyistä pusseista pieniä ilmapalloja.

-- Hyvin usein, huomautti Beauvisage, -- lapset kernaimmin leikkivät sellaisilla esineillä, jotka eivät ole leluja. Minun veljenpoikani Émile, joka on seitsenvuotias vekara ja hyvin lahjakas, leikkii päivät pitkään pienillä neliskulmaisilla puupalasilla, joista hän rakentelee taloja... Saako olla?

Ja Beauvisage ojensi avatun nuuskarasiansa molemmille valtuutetuille.

-- Nyt meidän täytyy napata kiinni tuo veijari, sanoi Delourmel, jolla oli pitkät viikset ja suuret, pyörivät silmät. -- Tänä aamuna minulla on sellainen ruokahalu, että kernaasti pistäisin poskeeni ylimyspaistin ja siihen sivuun lasillisen valkoviiniä.

Beauvisage ehdotti valtuutetuille, että he menisivät tapaamaan hänen virkaveljeään Dupont vanhempaa tämän verstaaseen Place Dauphinelle, hän varmasti tuntisi tuon kyseenalaisen des Ilettes'in.

He astelivat rivakasti kylmässä aamuilmassa neljän piirikrenatöörin seuraamina.

-- Oletteko nähneet _Kuninkaiden viimeistä tuomiota?_ kysyi Delourmel seurakumppaneiltaan. -- Sitä näytelmää kannattaa katsoa. Tekijä esittää siinä kaikki Euroopan kuninkaat, jotka ovat paenneet erääseen autioon saareen, tulivuoren juurelle, joka nielee heidät. Se on isänmaallinen kappale.

Delourmel äkkäsi Rue de Harlayn kulmassa pienen työntövaunun, joka kiilsi kuin kirkon kappeli ja jota muuan vanha vahakangashattuun pynttäytynyt eukko lykkäsi edellään.

-- Mitä tuo mummo myy? hän kysyi. Vanhus vastasi itse:

-- Katsokaa, hyvät herrat, valitkaa mieleisenne! Täällä on rukousnauhoja ja ruususeppeleitä, ristejä, pyhän Antoniuksen kuvia, pyhitettyjä hikiliinoja, pyhän Veronikan liinoja, _Ecce homo, Agnus Dei_, pyhän Hubertuksen torvia ja sormuksia ja kaikkia hartausesineitä.

-- Siinähän on koko fanatismin asevarasto! huudahti Delourmel.

Ja hän toimeenpani äkkipikaa pienen kuulustelun kaupustelijaeukon kanssa, joka kaikkiin kysymyksiin vastasi:

-- Poikani, jo neljäkymmentä vuotta olen myynyt hartausesineitä.

Nähdessään erään ohikulkevan sinimekon antoi varmuus valiokunnan valtuusmies tälle määräyksen viedä tuon hämmästyneen mummon La Conciergerie'hin.

Kansalainen Beauvisage huomautti Delourmelille, että paremminkin olisi ollut valvontavaliokunnan asia vangita tämä kaupustelijatar ja viedä hänet piirihallitukseen ja että sitä paitsi oli vaikea tietää, miten oikein suhtautua entiseen uskontoon, hallituksen näkökannalta nimittäin, oliko se kokonaan sallittava vai kokonaan kiellettävä.

Lähestyessään puusepän verstasta valtuusmiehet ja komissaari kuulivat vihastuneita huutoja, jotka sekoittuivat sahan sirinään ja höylän kirskunaan. Puuseppä Dupont vanhemman ja hänen naapurinsa portinvahti Remaclen välillä oli noussut riita naiskansalainen Remaclen vuoksi, jota vastustamaton voima lakkaamatta veti puusepän verstaan perälle, josta hän palasi asuntoonsa vaatteet höylänlastuissa ja sahajauhoissa. Loukkaantunut portinvahti potkaisi Moutonia, puusepän koiraa, juuri kun hänen oma tyttärensä Joséphine par'aikaa hellästi silitteli sitä. Suuttunut Joséphine yltyi torumaan isäänsä; puuseppä huusi vihasta vapisevalla äänellä:

-- Heittiö, minä kiellän sinua lyömästä minun koiraani.

-- Ja minä, vastasi portinvahti korottaen äänensä, -- minä kiellän sinua...

Hän ei lopettanut lausetta: puusepän höylä oli hipaissut hänen päätään.

Nähdessään kaukaa kansalainen Beauvisagen ja valtuusmiehet hän riensi heitä vastaan ja sanoi:

-- Kansalainen komissaari, sinä olet todistajani, että tuo konna on yrittänyt murhata minut.

Kansalainen Beauvisage, punainen virkamyssy päässään, ojensi pitkät käsivartensa ilmaan rauhoittavasti ja sanoi kääntyen portinvahdin ja puusepän puoleen:

-- Sata souta sille teistä, joka voi ilmoittaa meille, missä täällä asuu eräs epäilyksenalainen henkilö, jota yleinen varmuusvaliokunta etsii, muuan entinen des Ilettes, jäsennukkien valmistaja.

Molemmat, portinvahti ja puuseppä, lähtivät heti osoittamaan tietä Brotteaux'n asuntoon eivätkä enää riidelleet mistään muusta kuin siitä sadan soun assignaatista, joka ilmiantajalle oli luvattu.

Delourmel, Guénot ja Beauvisage ja heidän jäljessään neljä krenatööriä, portinvahti Remacle, puuseppä Dupont ja tusina korttelin pieniä katunaskaleita kiipesivät nyt perätysten ylös natisevia portaita ja sitten lopuksi vielä tikapuita pitkin.

Brotteaux istui ullakkokamarissaan leikellen ilveilijänukkejaan ja vastapäätä häntä kokoili isä Longuemare lankaan niiden irrallisia jäseniä ja hymyili nähdessään sormiensa näin saavan aikaan poljentoa ja sopusointua.

Kuullessaan pyssynperien kolahtelevan porraskäytävässä hätkähti munkki koko ruumiiltaan, ei sentähden että hänellä olisi ollut vähemmän rohkeutta kuin Brotteaux'lla, joka pysyi aivan välinpitämättömänä, mutta hän ei ollut tottunut ulkonaiseen itsehillintään. Kansalainen Delourmelin kysymyksistä ymmärsi Brotteaux heti, mistäpäin tämä isku oli kotoisin, ja huomasi, vaikkakin liian myöhään, että ei koskaan pitäisi uskoa mitään naisille. Kun häntä kehoitettiin seuraamaan komissaaria, hän otti mukaansa Lucretiuksensa ja kolme paitaansa.

-- Tämä kansalainen, hän sanoi osoittaen isä Longuemarea, -- on apulaiseni, jonka olen ottanut tekemään jäsennukkeja. Hän asuu täällä.

Mutta kun munkilla ei ollut näyttää kansalaistodistusta, otettiin hänetkin vangiksi yhdessä Brotteaux'n kanssa.

Kun vankikulkue meni portinvahdin asunnon ohitse, näkyi naiskansalainen Remacle luutaansa nojaten katselevan vuokralaistaan samoin ilmein kuin hyve katselee lain kouriin joutunutta rikosta. Pikku Joséphine piteli kauniina ja huolettomana kaulanauhasta Moutonia, se kun tahtoi juosta tervehtimään ystäväänsä, joka usein oli antanut sille sokeria. Suuri joukko uteliaita seisoi Thionvillen torilla.

Portaiden alapäässä kohtasi Brotteaux nuoren maalaistytön, joka juuri oli nousemassa ylös portaita. Hänellä oli käsivarrellaan täysinäinen munakori ja kädessä leipä, liinan sisään käärittynä. Hän oli Athénaïs, joka tuli Palaisseausta antaakseen pelastajalleen pienen lahjan kiitollisuutensa osoitteeksi. Nähdessään että valtion virkamiehet ja neljä krenatööria raahasivat pois "herra Mauricea", hämmästyi hän kovin, kysyi, oliko se totta, lähestyi komissaaria ja sanoi hänelle hiljaa:

-- Ette suinkaan te ota häntä? Se ei ole mahdollista... Mutta te ette tunne häntä! Hän on hyvä niinkuin hyvä Jumala itse.

Kansalainen Delourmel työnsi hänet syrjään ja antoi krenatööreille merkin lähteä eteenpäin. Silloin alkoi Athénaïs purkaa suustaan mitä saastaisimpia haukkumasanoja, mitä sopimattomimpia solvauksia virkamiehistä ja krenatööreistä, joista tuntui aivan kuin olisi heidän päälleen sillä kertaa tyhjennetty kaikki Palais-Royalin ja Rue Fromenteaun likavedet. Sitten hän huusi äänellä, joka kuului yli koko Thionvillen torin ja sai uteliaiden joukot värisemään:

-- Eläköön kuningas! Eläköön kuningas!

XVIII.

Naiskansalainen Gamelin piti paljon vanhasta Brotteaux'sta, tämä oli hänen mielestään rakastettavin ja arvokkain mies, minkä hän milloinkaan oli tuntenut. Hän ei ollut sanonut hyvästiä Brotteaux'lle, silloin kun tämä vangittiin, peläten vihoittavansa virkavaltaa ja katsoen alhaisessa asemassaan pelkuruutta miltei velvollisuudekseen. Mutta hän oli saanut ankaran iskun, jonka jälkeen hän ei enää tullut entiselleen.

Hän ei voinut syödä ja hän suri sitä, että hän nyt juuri oli kadottanut ruokahalunsa, kun hänellä vihdoinkin oli jotakin suuhun pantavaa. Hän ihaili vieläkin poikaansa; mutta hän ei uskaltanut enää ajatella niitä hirvittäviä tehtäviä, joita tämä hoiti, ja hän iloitsi siitä, että oli ainoastaan oppimaton vaimo, jonka ei tarvinnut arvostella hänen tekojaan.

Äiti-parka oli erään kirstun pohjalta löytänyt vanhan rukousnauhan; hän ei osannut oikealla tavalla käyttää sitä, mutta hän hypisteli sitä vapisevilla sormillaan. Elettyään vanhuutensa päiviin saakka ilman hartaudenharjoituksia hän nyt tuli hurskaaksi; hän rukoili Jumalaa koko päivän uunin nurkassa lapsensa ja tuon hyvän herra Brotteaux'n puolesta. Élodie kävi usein tervehtimässä häntä; he eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa, vaan puhelivat siinä vierekkäin aivan mielenkiinnottomista asioista, mistä milloinkin sattui.

Eräänä päivänä _pluviôse_-kunssa [Pluviôse: sadekuu, tammik. 20 p. -- helmik. 18 p. Suomentaja], kun lumi putoili suurina hiutaleina pimittäen taivaan ja vaimentaen kaiken kaupungin melun, kuuli naiskansalainen Gamelin, joka oli yksin kotona, ovelle kolkutettavan. Hän säpsähti: jo useita kuukausia hän oli ollut niin vauhko, että pieninkin risahdus sai hänet värisemään. Hän avasi oven. Noin kahdeksantoista tai kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen astui sisään hattu päässä. Hänellä oli yllään lasinvihreä matkavaippa, jonka kolme kaulusta peittivät rinnan ja vartalon seudun. Jalassa hänellä oli englantilaiset kaulussaappaat. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa valuivat kutreina olkapäille. Hän asettui keskelle ateljeeta ikäänkuin päästäkseen osalliseksi kaikesta siitä valosta, minkä luminen ikkunaruutu suinkin saattoi päästää läpi, ja seisoi sitten muutaman hetken vaiti ja liikkumatonna.

Vihdoin, kun naiskansalainen Gamelin hämmästellen häntä katseli, hän sanoi:

-- Etkö siis enää tunne tytärtäsi?... Vanha vaimo risti kätensä:

-- Julie... Sinäkö se olet... Hyvä Jumala, onko se mahdollista!...

-- Niin, minähän se olen. Syleile minua... äiti!

Kansalainen leski Gamelin sulki tyttärensä syliinsä pudottaen kyynelen matkavaipan kaulukselle. Sitten hän jatkoi levottomasti:

-- Sinä olet Pariisissa!...

-- Voi äiti, jospa edes olisin tullut yksin!... Minua ei kukaan voi tuntea näissä pukimissa.

Ja todellakin peitti kappa kokonaan hänen muotonsa, eikä hän ulkomuodoltaan muutenkaan mitenkään näyttänyt eroavan muista lukuisista nuorukaisista, jotka kuten hänkin pitivät pitkää, jakaukselle kammattua tukkaa. Hänen kasvonpiirteissään, jotka olivat hienot ja suloiset, mutta ahavoituneet, väsymyksen murtamat, huolien kovettamat, oli rohkea ja miehekäs ilme. Hän oli hento ja hänen jalkansa olivat pitkät ja suorat, hänen eleensä vaivattomat; hänen kirkas äänensä oli ainoa, mikä saattoi ilmiantaa hänet.