Part 13

Yhdeksäntenä päivänä sen jälkeen, kun barnabiitti oli muuttanut filosofin ullakkokamariin, lähti tämä iltahämärässä kuljettamaan jäsennukkejaan leikkikalukauppias Jolylle Rue Neuvedes-Petits-Champs'ille. Kun hän sieltä palaili mielissään siitä, että oli saanut ne kaikki kaupaksi, niin juoksi häntä vastaan entisellä Karusellitorilla kärpännahalla reunustettuun, siniseen satiiniturkkiin pukeutunut, ontuva ilotyttö, joka heittäytyi hänen syliinsä ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, kuten apua etsivät naiset kaikkina maailman aikoina ovat tehneet.

Tyttö värisi; saattoi aivan kuulla hänen sydämensä lyönnit. Ihastellen sitä korkealentoisuutta, joka ilmeni tämän alhaisonlapsen käyttäytymisessä, Brotteaux, joka oli vanha teatterin ystävä, ajatteli, että neiti Raucourt'ille olisi ollut terveellistä nähdä hänet.

Tyttö puhui huohottavalla äänellä ja hiljaa, jotta ohikulkevat eivät kuulisi:

-- Ottakaa minut mukaanne, kansalainen, piilottakaa minut, olkaa niin armollinen!... Ne ovat huoneessani, Rue Fromenteaulla. Kun ne tulivat portaita ylös, pakenin Floran huoneeseen, joka on vieressä, ja hyppäsin ikkunasta alas kadulle, niin että nyrjäytin jalkani... Ne tulevat, ne tahtovat panna minut vankeuteen ja surmata minut... Viime viikolla ne tappoivat Virginien.

Brotteaux käsitti varsin hyvin, että hän puhui vallankumouskomitean valtuutetuista tai varmuusvaliokunnan komissaareista. Kunnallisneuvostolla oli siihen aikaan erittäin hyveellinen lainvalvoja, kansalainen Chaumette, joka vainosi ilotyttöjä tasavallan turmiollisimpina vihollisina. Hän tahtoi parantaa tavat. Totta puhuen Palais-Égalitén tytöt olivatkin hyvin vähässä määrin isänmaallisia. He kaipasivat vanhoja aikoja, eivätkä aina sitä salanneet. Useita oli jo teloitettu salaliittolaisina, ja heidän traagillinen kohtalonsa oli aiheuttanut paljon hämminkiä heidän vertaistensa parissa.

Kansalainen Brotteaux kysyi avunanojalta, mikä rikkomus hänen puoleltaan oli aiheuttanut vangitsemismääräyksen.

Tyttö vannoi ja vakuutti, ettei hän tiennyt siitä mitään, ettei hän ollut tehnyt mitään sellaista, josta häntä saatettaisiin syyttää.

-- Jos niin on asia, tyttöseni, sanoi hänelle Brotteaux, -- et sinä ole epäilyksenalainenkaan: sinun ei tarvitse mitään pelätä. Mene nukkumaan ja jätä minut rauhaan.

Silloin hän tunnusti kaikki:

-- Minä repäisin irti kokardin ja huusin: "Eläköön kuningas!"

Brotteaux asteli pitkin autioita rantakatuja hänen kanssaan. Puristautuen kiinni hänen käsipuoleensa tyttö sanoi:

-- Eipä siltä, että minä häntä erityisesti rakastaisin, kuningasta; kyllä kai käsitätte, etten minä milloinkaan ole tuntenut häntä, ja kentiespä hän ei ole sen kummempi kuin muutkaan. Mutta nämä ovat pahoja. He ovat julmia meitä tyttöparkoja kohtaan. He kiusaavat, häiritsevät ja vahingoittavat minua kaikilla tavoin; he tahtovat estää minua harjoittamasta ammattiani. Minulla ei ole muuta. Ymmärrätte kai, että jos minulla olisi jokin muu, en tekisi tätä... Mitä he tahtovat? He vainoavat pieniä ja heikkoja, maidonkuljettajaa, hiilikauppiasta, vedenkantajaa, silittäjää. He eivät ole tyytyväisiä, ennenkuin ovat saaneet vihollisikseen koko köyhän kansan.

Brotteaux katseli häntä: hän oli melkein lapsen näköinen. Hän ei pelännyt enää. Hän jo puolittain hymyili, keveästi ja hieman väkinäisesti. Brotteaux kysyi hänen nimeään. Hän vastasi, että hänen nimensä oli Athénaïs ja että hän oli kuusitoistavuotias.

Brotteaux tarjoutui saattamaan häntä minne hän halusi. Hän ei tuntenut ketään Pariisissa; mutta hänellä oli eräs täti, joka oli palvelijattarena Palaiseaussa ja joka kyllä päästäisi hänet luokseen.

Brotteaux oli tehnyt päätöksensä:

-- Tule, lapseni, hän sanoi.

Ja hän vei käsipuoleensa nojautuvan tytön mukaansa.

Kun hän saapui ullakolleen, istui isä Longuemare lukemassa messukirjaansa.

Brotteaux osoitti tälle Athénaïsia, jota hän talutti kädestä:

-- Arvoisa isä, tässä on muuan tyttö Rue Fromenteaulta, joka on huutanut: "Eläköön kuningas!" Vallankumouspoliisi on hänen kantapäillään. Hänellä ei ole kattoa pään päällä. Sallitteko, että hän viettää yönsä täällä?

Isä Longuemare sulki messukirjansa.

-- Jos käsitän teidät oikein, hän sanoi, -- niin kysytte minulta, voiko tämä nuori tyttö, jota kuten minuakin uhkaa vangitsemiskäsky, viettää yönsä ajallisen pelastuksensa vuoksi samassa huoneessa kuin minä.

-- Aivan niin, isäni.

-- Millä oikeudella minä voisin vastustaa sitä?

Ja kuinka voisin tuntea itseni loukatuksi hänen läsnäolostaan? Olenko varma olevani itse yhtään parempi?

Hän asettui yöteloille vanhaan rikkinäiseen nojatuoliin vakuuttaen, että hän nukkuisi siinä erinomaisesti. Athénaïs kävi maata matrassille. Brotteaux pani pitkäkseen olkipatjalle ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

Kirkkojen kellot löivät koko- ja puolitunteja: Brotteaux ei nukkunut, hän kuunteli munkin ja tytön tasaista hengitystä. Kuu, tuo hänen entisten lemmenleikkiensä kuva ja todistaja, nousi taivaalle ja heitti ullakkokomeroon hopeisen sädejuovan, joka valaisi kädet nyrkissä nukkuvan pikku Athénaïsin vaaleaa tukkaa, kullankeltaisia silmäripsiä, hienoa nenää ja punaista, pyöreää suuta.

-- Onpa tuossakin muka olevinaan hirmuinen tasavallan vihollinen! hän ajatteli.

Kun Athénaïs heräsi, oli jo täysi päivä. Munkki oli mennyt menojaan. Brotteaux istui ullakkoikkunan alla lukien Lucretiusta opetellakseen, latinalaisen runottaren neuvoja kuunnellen, elämään ilman pelkoa ja himoa; ja sentään häntä kalvoi kaipaus ja levottomuus.

Avatessaan, silmänsä näki Athénaïs hämmästyksekseen ullakon kattoparrut päänsä päällä. Sitten hän muisti, missä oli, hymyili pelastajalleen ja ojensi hyväilevästi häntä kohti somat, pienet, likaiset kätösensä.

Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja osoitti sormellaan rikkinäistä nojatuolia, jossa munkki oli viettänyt yönsä.

-- Hän on poissa?... Ei suinkaan hän vain ole mennyt ilmiantamaan minua?

-- Ei, lapseni. Sen rehellisempää ihmistä ei löydy koko maailmasta kuin tuo vanha hupsu.

Athénaïs kysyi, mitä laatua tuon ukko-pahasen hulluus oli; ja kun Brotteaux oli ilmoittanut hänelle, että se oli uskonto, niin nuhteli Athénaïs häntä vakavasti siitä, että hän puhui noin, selittäen, että uskonnottomat ihmiset olivat pahempia kuin eläimet ja että hän puolestaan rukoili Jumalaa usein ja toivoi myös, että Jumala oli antava hänen syntinsä anteeksi ja sulkeva hänet pyhään armohelmaansa.

Huomatessaan sitten, että Brotteaux'lla oli kirja kädessä, hän luuli sitä messukirjaksi ja sanoi:

-- Siinä nyt näette, te itsekin luette rukouksianne! Jumala on palkitseva teille sen, minkä olette tehnyt minun tähteni.

Kun Brotteaux valaisi hänelle, että tuo kirja ei ollut mikään messukirja ja että se oli kirjoitettu jo ennenkuin kukaan koko maailmassa tiesi messuista mitään, niin hän luuli sitä Unikirjaksi ja kysyi, eikö siinä ehkä ollut selitystä erääseen ihmeelliseen uneen, jonka hän oli nähnyt. Hän ei osannut lukea, ja nämä kaksi lajia teoksia olivat ainoat, joista hän oli kuullut puhuttavan.

Brotteaux vastasi hänelle, että tuo kirja selitti ainoastaan elämän unen. Kaunis lapsi, joka piti tätä vastausta vähän vaikeatajuisena, ei yrittänytkään sitä ymmärtää, vaan upotti nenänpäänsä saviseen pesuvatiin, joka tätä nykyä korvasi Brotteaux'lle sitä hopeista pesuvatia, jota hän ennen oli käyttänyt. Sitten tyttö järjesti hiuksensa isäntänsä parranajopeilin edessä erinomaisen huolellisesti ja vakavana. Hänen valkeat käsivartensa kaartuivat pään yli, ja silloin tällöin hän aina sanoi jonkin sanan.

-- Te olette ollut rikas.

-- Miksi niin luulet?

-- En tiedä. Mutta te olette ollut rikas ja te olette ylimys, siitä olen varma.

Hän veti esiin taskustaan pienen hopeisen, pyöreään norsunluukappeliin suljetun Jumalan Äidin kuvan, sokeripalan, lankaa, sakset, tulukset, pari kolme rasiaa, ja valittuaan niistä itselleen sen, mitä hän tarvitsi, hän alkoi paikata hamettaan, joka oli repeytynyt useasta kohden.

-- Kiinnittäkää turvallisuutenne vuoksi tämä päähineeseenne, lapseni, sanoi hänelle Brotteaux antaen hänelle kolmivärikokardin.

-- Mielelläni, herra, vastasi hänelle tyttö, -- mutta vain rakkaudesta teihin eikä kansakuntaan.

Kun hän oli pukeutunut ja koristautunut parhaansa mukaan, hän niiasi, kohottaen molemmin käsin hamettaan, niinkuin hän oli oppinut tekemään kotikylässään, ja sanoi Brotteaux'lle:

-- Nöyrin palvelijanne, hyvä herra!

Hän oli valmis palkitsemaan hyväntekijäänsä kaikin tavoin, mutta hän piti erittäin soveliaana sitä, että tämä ei pyytänyt mitään, eikä hän tarjonnut mitään: hänestä oli sievää ja hienoa erota noin, kaikessa kunniassa.

Brotteaux pisti hänen käteensä muutamia assignaatteja, jotta hän voisi ajaa vaunuilla Palaiseauhon. Siinä oli puolet hänen omaisuudestaan, ja vaikkakin hän oli tunnettu anteliaisuudestaan naisia kohtaan, ei hän vielä koskaan ollut jakanut omaisuuttaan niin tasan. Tyttö kysyi hänen nimeään.

-- Minun nimeni on Maurice.

Kaipaus mielessään Brotteaux avasi ullakkokamarinsa oven:

-- Hyvästi, Athénaïs.

Tyttö suuteli häntä.

-- Maurice-herra, kun muistatte minua, niin nimittäkää minua Martheksi... se on ristimänimeni, jolla minua kutsuttiin kotikylässäni... Hyvästi ja kiitoksia... Kaikkein nöyrin palvelijanne, Maurice-herra.

XV.

Täytyi tyhjentää vankiloita, jotka olivat täpösen täynnä; täytyi tuomita, tuomita lakkaamatta, levähtämättä. Istuen pitkin raippakimpuilla ja punaisilla myssyillä koristettuja seiniä aivan kuin heidän virkaveljensä liljankukkasilla tuomarit säilyttivät kuninkaallisten edeltäjäinsä vakavuuden ja hirvittävän tyyneyden. Yleinen syyttäjä ja hänen apulaisensa, jotka olivat väsymyksestä, valvonnasta ja konjakista puolikuolleita, jaksoivat ainoastaan ankaralla tahdonponnistuksella voittaa raukeutensa; ja heidän heikko terveytensä teki heidät traagillisiksi. Valamiehet, jotka sukuperältään ja luonteeltaan olivat niin erilaisia, toiset sivistyneitä, toiset alkeellisuuden tilassa, toiset halpamaisia, toiset jaloja, toiset lempeitä, toiset kiivaita, toiset tekopyhiä, toiset vilpittömiä, mutta jotka kaikki vaaran uhatessa isänmaata ja tasavaltaa tunsivat tai olivat tuntevinaan samaa levottomuutta, palavinaan samaa innostusta ja jotka kaikki olivat julmia hyveellisyydestä tai pelosta, muodostivat yhden ainoan olennon, yhden ainoan salakavalan, vihastuneen pään, yhden ainoan sielun, jonkinlaisen mystillisen eläimen, joka luonnollisella elintoiminnallaan loi ympärilleen ylenpalttisesti kuolemaa. Ollen hyväntahtoisia tai julmia riippuen hetken tunnelmasta he saattoivat kesken kaikkea äkkinäisen säälin tunteen vallassa, kyynelsilmin, vapauttaa jonkun syytetyn, jonka he hetkistä aikaisemmin olisivat ivanauruin tuominneet kuolemaan. Mitä enemmän he perehtyivät tehtäväänsä, sitä välittömämmin he seurasivat sydämensä ääntä.

He langettivat tuomionsa kuumeessa ja puolihorrosmaisessa tilassa, joka johtui liiallisen työn rasituksesta, ulkoapäin tulevan kiihotuksen, itsevaltiaan käskyjen, sanskulottien ja lehtereillä ja kuuntelija-aitauksissa tunkeilevain trikotöösien uhkausten painostuksen alaisina, raivoisten todistusten ja hurjien rankaisuvaatimusten jälkeen, myrkyttyneessä ilmassa, joka teki aivot raskaiksi ja silmät verestäviksi, sai korvat humisemaan ja ohimot tykyttämään. Yleisön kesken liikkui epämääräisiä huhuja, että jotkut valamiehistä olisivat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen rahalla. Mutta näihin huhuihin vastasi koko jury yksimielisesti harmistuneilla vastalauseilla ja säälimättömillä kuolemantuomioilla. Lyhyesti sanoen, he olivat pelkkiä ihmisiä, eivät sen pahempia eivätkä parempia kuin muutkaan. Viattomuus on useimmiten onni eikä mikään hyve: olisipa heidän sijaansa tullut kuka tahansa, hän olisi toiminut samoin kuin hekin ja hoitanut puolikuntoisesti näitä kauhistuttavia tehtäviä.

Antoinette, tuo kauan odotettu Antoinette tuotiin myös vihdoin oikeuden eteen, ja hän istuutui mustiin pukeutuneena tuohon kohtalokkaaseen tuoliin sellaisen vihan melskeen ympäröimänä, että ainoastaan varmuus kuulustelun lopputuloksesta pelasti oikeudenkäytön muodollisuudet. Kohtalokkaisiin kysymyksiin syytetty vastasi milloin itsesäilytysvaistolla, milloin tavanmukaisella kopeudellaan ja kerran myös, kiitos olkoon erään syyttäjän halpamaisuuden, äitiyden majesteetilla. Todistajat saivat esittää pelkkiä solvauksia ja panetteluja; puolustus jäätyi kauhuun. Tribunaali, jonka oli oikeudenkäytössä pakko seurata lain muotoja, odotti vain, että kaikki olisi pian lopussa, saadakseen viskata Euroopalle itävallattaren pään.

* * * * *

Kolme päivää Marie-Antoinetten mestauksen jälkeen kutsuttiin Gamelin kansalainen Fortuné Trubert'in luo, joka teki kuolemaa kolmenkymmenen askelen päässä siitä sotilastoimikunnasta, jossa hän oli rääkännyt itsensä loppuun. Hän makasi telttasängyssä jonkun karkotetun barnabiitin kopissa. Hänen kelmeä päänsä oli painunut tyynyn sisään. Hän loi jo hämärtyvistä silmistään lasittuneen katseen Évaristeen päin; hänen kokoon kuivunut kätensä tarttui ystävän käteen ja puristi sitä odottamattoman voimakkaasti. Hänellä oli ollut kolme verensyöksyä kahdessa päivässä. Hän yritti puhua; hänen äänensä, joka ensin oli verhottu ja heikko niinkuin kuiskaus, paisui ja kasvoi vähitellen:

-- Wattignies! Wattignies!... Jourdan on hyökännyt vihollisen leiriin... tullut Maubeugen avuksi... Me olemme valloittaneet takaisin Marchiennes'in. _Ça ira... ça ira_...

Ja hän hymyili.

Ne eivät olleet mitään sairaan houreita; ne olivat kirkkaita todellisuuden näkemyksiä, jotka silloin äkkiä loistivat näihin ikuiseen pimeyteen vaipuviin aivoihin. Vihollisen hyökkäys näyttikin pysähtyneen: hirmuvallan säikyttämät kenraalit huomasivat, ettei heillä ollut mitään muuta pelastusta kuin voitto. Ja mitä eivät vapaaehtoiset kutsunnat olleet saaneet aikaan, sen sai aikaan pakko-otto, nimittäin suuren ja kuriin tottuneen sotajoukon. Vielä yksi ponnistus, ja tasavalta olisi pelastettu.

Puoli tuntia kestäneen horroksen jälkeen tuli Fortuné Trubert'in kuoleman leimaamiin kasvoihin jälleen eloa, ja hänen kätensä kohosivat.

Hän osoitti sormellaan ystävälleen sitä ainoaa huonekalua, mikä huoneessa oli, pientä pähkinäpuista piironkia.

Ja heikolla, huohottavalla äänellään hän puhui selväjärkisesti:

-- Ystäväni, kuten Eudamidas annan minäkin sinulle perinnöksi velkani: kolmesataa kaksikymmentä livreä, jotka on merkitty muistiin... punaiseen vihkoon... Hyvästi, Gamelin. Älä nuku! Valvo tasavallan puolustuksen asiaa. _Ça ira_.

Yön pimeys verhosi kopin. Kuoleva kuului vetävän raskaan huokauksen, ja hänen kätensä hypistelivät peitettä.

Puolen yön aikaan hän alkoi puhua hajanaisia sanoja:

-- Enemmän salpietaria... Luovuttakaa kiväärit... Terveyskö? Erinomainen... Ottakaa alas nuo kirkonkellot...

Kello kaksi aamulla hän kuoli.

Piirin määräyksestä asetettiin hänen ruumiinsa esille entisen Barnabiittikirkon keskilaivaan, isänmaan alttarin eteen; ruumis lepäsi telttavuoteella, trikoloriin käärittynä, tammenlehväseppel otsalla.

Kuolinpaarien ympärillä seisoi kaksitoista roomalaiseen togaan puettua vanhusta palmunoksat kädessä ja kaksitoista pitkissä hunnuissa hulmehtivaa nuorta tyttöä, jotka kantoivat kukkia. Vainajan jalkapuolella seisoi kaksi lasta pidellen nurinkäännettyjä soihtuja. Évariste tunsi toisen heistä portinvartijansa tyttäreksi Joséphineksi, ja tämän lapsellinen vakavuus ja suloinen kauneus toi hänen mieleensä ne rakkauden ja kuoleman hengettäret, joita roomalaiset veistivät sarkofageihinsa.

Surusaatto lähti vierimään Saint-André-des-Arts'in hautausmaalle Marseljeesin ja _Ça ira_ laulun kaikuessa.

Painaessaan jäähyväissuudelman Fortuné Trubert'in otsalle Évariste itki. Hän itki itseään kadehtien sitä, joka päivätyönsä päätettyään oli päässyt rauhaan.

Kotiin tultuaan hän sai ilmoituksen siitä, että hänet oli nimitetty kommuunin yleisneuvoston jäseneksi. Oltuaan vaaliehdokkaana jo neljä kuukautta hänet oli nyt valittu ilman kilpailijaa usean äänestyksen jälkeen noin kolmellakymmenellä äänellä. Kukaan ei äänestänyt enää; piirikokouksissa ei käynyt ketään; rikkaat ja köyhät koettivat vetäytyä pois valtion toimista. Suurimmatkaan tapahtumat eivät herättäneet enää innostusta eivätkä uteliaisuutta; sanomalehtiä ei luettu enää, Évariste epäili, mahtoiko pääkaupungin seitsemästäsadasta tuhannesta asukkaasta edes kolme tai neljä tuhatta olla tasavaltalaisia.

Sinä päivänä tuotiin nuo kaksikymmentäyksi oikeuden eteen.

Ollen sitten syyllisiä tai syyttömiä tasavallan onnettomuuksiin ja rikoksiin, ja kylläkin turhamaisia, varomattomia, kunnianhimoisia ja kevytmielisiä, samalla kertaa maltillisia ja väkivaltaisia, heikkoja niin hirmuvaltaisuudessa kuin lempeydessä, nopeita julistamaan sotaa, hitaita sitä käymään, olivat nämä, itse antamansa esimerkin mukaan nyt tribunaalin eteen raahatut miehet joka tapauksessa vallankumouksen loistava nuoriso; ja he olivat kerran olleet sen hurmaus ja kunnia. Tuo tuomari, joka nyt on kuulusteleva heitä taitavan puolueellisesti, tuo kalpea syyttäjä, joka pienen pöytänsä ääressä valmistelee heidän kuolemaansa ja häpeäänsä, nuo valamiehet, jotka ovat valmiit heti vaientamaan heidän vastalauseensa, tuo parvekeyleisö, joka viskaa heidän silmilleen solvauksia ja häväistyksiä, tuomari, valamiehet, kansa, kaikki he ovat vielä äskettäin ihailleet heidän kaunopuheisuuttaan, ylistäneet heidän lahjojaan ja hyveitään. Mutta he eivät muista sitä enää.

Évariste oli aikaisemmin pitänyt Vergniaud'ta jumalanaan, Brissot'ta oraakkelinaan. Sitä hän ei enää muistanut, ja jos hänen muistissaan vielä oli joitakin jälkiä vanhasta ihailusta, niin se vain vahvisti häntä siinä vakaumuksessa, että nuo hirviöt olivat kietoneeet verkkoihinsa parhaat kansalaiset.

Istunnosta kotiin palatessaan Gamelin kuuli sydäntäsärkeviä huutoja. Pikku Joséphine sai selkäänsä äidiltään, sentähden että hän oli leikkinyt torilla katupoikien kanssa ja tahrinut kauniin, valkean hameensa, joka hänellä oli ollut päällään kansalainen Trubert'in hautajaisjuhlallisuuksissa.

XVI.

Annettuaan kolmen kuukauden ajan joka päivä isänmaalle sekä maineikkaita että tuntemattomia uhreja Évariste vihdoin sai käsiinsä sellaisen oikeusjutun, jota hän saattoi kutsua omakseen; syytettyjen joukosta hän valitsi itselleen oikein oman nimikon.

Koko ajan, minkä hän oli istunut tribunaalissa, hän oli silmiensä ohi lakkaamatta soluvain kanteenalaisten joukosta ahnaasti vainunnut Élodien viettelijää, josta hän työteliäässä mielikuvituksessaan jo oli muodostanut paikoitellen hyvinkin tarkkapiirteisen kuvan. Hän kuvitteli häntä nuoreksi, kauniiksi, ylimieliseksi, ja oli varma siitä, että hän oli muuttanut Englantiin. Gamelin luuli löytäneensä hänet eräässä nuoressa, Maubel-nimisessä emigrantissa, joka Ranskaan palattuaan oli vangittu isäntänsä ilmiantamana eräässä majatalossa Passyssa ja jonka asia tuhansien muiden mukana oli joutunut Fouquier-Tinvillen osaston käsiteltäväksi. Häneltä oli löydetty kirjeitä, joita kannekirjassa katsottiin todistuskappaleiksi Maubelin ja Pittin kätyrien välillä vallinneesta salaliitosta, mutta jotka itse asiassa olivat ainoastaan kirjeitä lontoolaisilta pankkiireilta, joille hän oli tallettanut rahaa. Maubel, joka oli nuori ja kaunis, näytti harrastavan etupäässä vain rakkausseikkailuja. Hänen taskupapereistaan löytyi merkkejä suhteista Espanjaankin päin, joka silloin oli sodassa Ranskan kanssa; nämä kirjeet olivat itse asiassa aivan yksityisluontoisia, ja että tuomioistuin ei heti vaatinut kanteen kumoamista, johtui varmaan siitä periaatteesta, että oikeuden ei koskaan tule liiaksi hätäillä vangittujen vapauttamisessa.

Gamelin sai olla mukana Maubelin-jutun ensimmäisessä kuulustelussa, ja hänen silmiinsä pisti jo silloin erityisesti tuon nuoren entisen ylimyksen luonne, joka oli aivan sellainen kuin miksi hän kuvitteli sitä miestä, joka oli väärinkäyttänyt Élodien luottamusta. Siitä asti hän istui tuntikausia protokollasihteerin huoneeseen hautautuneena innokkaasti tutkien syytetyn asiakirjoja. Hänen epäluulonsa saivat erityistä virikettä siitä, että hän eräästä emigrantille kuuluvasta vanhasta muistikirjasta löysi _Maalaavan Amorin_ osoitteen, vaikkakin tosin samalla kohtaa oli _Viheriäisen marakatin_, entisen _Perintöruhtinattaren muotokuvan_ ja monen muun piirros- ja taulukaupan osoitteita. Mutta kun Évariste sai tietää, että tästä samasta taskukirjasta oli löydetty muutamia punaisen neilikan terälehtiä, jotka olivat olleet huolellisesti silkkipaperiin kiedottuja, ja kun hän muisti, että punainen neilikka oli Élodien lempikukka, jota hän kasvatti akkunallaan, kantoi hiuksissaan ja jonka hän tarjosi (sen hän tiesi) rakkautensa merkiksi, niin ei hän enää yhtään epäillyt.

Kun hän siten oli saanut varmuuden, hän päätti vielä kysyä sitä Élodielta, kuitenkaan ilmaisematta niitä olosuhteita, joissa hän oli päässyt rikollisen perille.

Kun hän nousi kotiportaitaan ylös, hän tunsi jo alaeteisessä huumaavaa hedelmäntuoksua ja tapasi ateljeessaan Élodien, joka auttoi äiti Gamelinia kvittenien hilloamisessa. Sill'aikaa kun vanha emäntä sytytti tulta uuniin ja koetti päässään keksiä keinoja, miten säästää hiiliä ja sokerijauhoa huonontamatta hilloa, istui naiskansalainen Blaise olkituolilla, karkea keittiöesiliina edessään, helma täynnä kullankeltaisia hedelmiä, kuorien ja halkoen niitä ja heitellen niitä neljäsosalohkoina kuparikattilaan. Hänen pitsimyssynsä riippui niskassa, hänen musta tukkansa kierteli kiharoina kostealla otsalla; koko hänen olemuksensa uhosi kotoista viehätystä ja hiljaista onnen suloa, joka herätti helliä mielikuvia ja rauhallista mielihyvän tunnelmaa.

Paikaltaan liikahtamatta hän kohotti rakastajaansa kauniin katseensa, joka välkkyi kuin sula kulta, ja sanoi:

-- Katsopas, Évariste, täällä me teemme työtä sinun vuoksesi. Koko talven saat syödä ihanaa kvittenihyytelöä, joka on hyvää vatsallesi ja tekee mielesi keveäksi.

Mutta Gamelin tuli hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Jacques Maubel...

Samassa pisti suutari Combalot punaisen nenänsä esiin oven raosta. Hän toi parin kenkiä, joihin hän oli pannut korot, ja samalla laskun muutamista puolipohjauksista.

Käydäkseen kunnon kansalaisesta hän käytti uutta kalenteria. Muori Gamelin, joka tahtoi tarkastaa, olivatko laskut oikein, sekaantui hänen _fructidoreissaan_ [Fructidor: hedelmäkuu. Elok. 18 p. -- syysk. 16 p. Suomentaja] ja _vendémiaireissään_. Hän huokasi:

-- Herranjesta, kaiken ne tahtovat muuttaa, päivät, kuukaudet, vuodenajat, auringon ja kuun! Herra Jumala, mikä tämä on, tämä kalossipari _vendémiairen_ kahdeksantena, herra Combalot?

-- Katsokaa almanakkaan, kansalainen, niin saatte kyllä selvän siitä.

Naiskansalainen Gamelin otti käteensä almanakan, silmäili sitä vähän, mutta laski sen sitten heti pois.

-- Siinähän ei ole kristillistä ajanlaskuakaan, hän sanoi kauhistuneena.

-- Ei olekaan, kansalainen, sanoi suutari, -- eikä meillä myöskään ole enää kuin kolme pyhäpäivää neljän asemesta. Eikä siinä vielä kyllin: me saamme myös muuttaa laskutapamme. Ei mitään liardeja eikä denierejä enää, kaikki lasketaan tislatun veden mukaan.

Kun naiskansalainen Gamelin kuuli tämän, värähtivät hänen huulensa, hän nosti silmänsä kattoon ja huokasi:

-- He menevät liian pitkälle!

Hänen näin valitellessaan, kuten pyhät naiset maalaiskirkkojen Golgata-tauluissa, oli kekäle huomaamatta päässyt putoamaan lattialle ja täytti ateljeen ilkeällä katkulla, joka yhdessä kvittenien pyörryttävän tuoksun kanssa teki ilman mahdottomaksi hengittää.

Élodie valitti, että hänen kurkkuaan karvasteli, ja pyysi saada avata ikkunan. Mutta heti kun suutarikansalainen oli sanonut hyvästit ja naiskansalainen Gamelin jälleen siirtynyt uuninsa ääreen, kuiskasi Évariste uudelleen tuon nimen naiskansalainen Blaisen korvaan:

-- Jacques Maubel.

Élodie katsoi häneen vähän hämmästyneenä ja kysyi sitten hyvin tyynesti halkaisten samalla kädessään olevan kvittenin neljään osaan:

-- No niin? Mitä Jacques Maubelista?...

-- Se on hän.

-- Mikä hän?

-- Sinä olet antanut hänelle punaisen neilikan. Élodie sanoi, ettei hän ymmärtänyt tuosta puheesta yhtään mitään, ja pyysi, että Évariste selittäisi asian lähemmin.

-- Tuo ylimys! Tuo emigrantti! Tuo konna!