Part 9

Pitkän illan jälkeen, kuultuaan aivan liian paljon musiikkia, he vihdoinkin olivat lähdössä kotiin. Ragni kiiruhti ottamaan ylleen päällysvaipan ja riensi nopeasti hänen kanssaan ulos. Täällä tarjosi Kallem hänelle käsivartensa ja sanoi -- "sepä hyvä, että kuukin nousi juuri taivaalle." Ragni luuli, että he ottaisivat jonkun noista hevosista, jotka tuolla seisoivat tai nuo vaunut, jotka juuri siihen tulivat. Hän kirkaisi hiukan liukkaalla jäätiköllä portin edessä, mutta meni sentään rohkeasti sen yli. He kulkivat ajurien ohi, toisen toisensa perästä, mutta yksikään niistä ei näyttänyt olevan heidän. "Emmekö aja hevosella?" kysyi Ragni. Leikinlaskija hymyili, hän oli ajatellut että he kulkisivat jalkaisin. Ragni koetti salata pettymystään, mutta muutamien epätoivoisten yritysten jälkeen hän pyysi vallan liikuttavasti päästä ajamaan. Kallem muisti, miten Ragni oli ollut kovin peloissaan silloin ensi kerralla, hän sai omantunnon vaivoja ja vakuutti, että he menisivät lähimmälle ajuriasemalle, joka ei ollut kaukana. Tie ei ollut kovin liukasta, mutta viettoa ja Ragni tarrautui lujasti hänen käsivarteensa, tuijotti eteensä ja kirkaisi aina vähän väliä. Etempänä tie oli pahempaa, sillä se oli paikotellen koko leveydeltään jäätikkönä, joskin siellä oli myös kohtia, joissa voi hyvinkin kulkea. Kallem tuli hiukan alakuloiseksi, varsinkin kun hän ei voinut saada Ragnia laskemaan luikua. Ei hän koskaan ollut nähnyt ketään niin pelokasta, mutta silti he hiipustivat askel askeleelta eteenpäin useiden ja pitkien pysähdysten jälkeen. Puutarhat ja kentät heidän ympärillään olivat paikoin lumesta paljaina, paikoin taas hangen tai iljanteen peitossa, -- ja Ragni halusi mennä sieltä kautta; mutta Kallem näytti hänelle, että tuolla oli talo edessä, tuolla taas puutarha suljettu. Eihän täällä ollut niinkuin maalla. Maa näytti aivankuin rääsyihin pukeutuneelta ja taivas myöskin, sillä pitkiä pilvijonoja oli tummansinisellä taivaalla, aivan samoin kuin iljanteita täällä maan pinnalla. Kuu näytti kiitävän hurjaa vauhtia pilvien perästä, tavoittavan niitä, kulkevan niiden lävitse ja taas eteenpäin. Siellä ylhäällä mahtoi olla hirmumyrsky, täällä maan pinnalla oli tyyntä. Kallem tuli erehdyksestään onnettomaksi ja hätäileväksi. Luonnon yli lankeava vaihtelevavärinen valaistus lisäsi yhä tätä mielialaa, nyt tapahtuisi varmaankin jotain hullua. Joka kerran, kun tämä tunne sai hänessä vallan, muistui hänen mieleensä tuo kauhea pelästyksen yö hänen lapsuutensa ajoilta. Seuraisiko tuo omien erehdysten tuskainen aavistus häntä läpi koko elämän? Hän kulki mitä suurimmassa mielenjännityksessä, sillä Ragni ei missään nimessä saisi kaatua. Ilman Ragnin pelokkaisuutta olisivat mäet olleet vain hupaista luiunlaskua, nyt teki Ragni hänetkin pelkuriksi. Jokainen iljanne muodostui todelliseksi vaarapaikaksi, josta he pelastuivat ainoastaan pyrkimällä toista vaaraa kohti. He eivät puhuneet mitään, eivät katsoneet toisiinsa, he pelkäsivät ja olivat kärsimättömiä kumpikin. Heiltä kului monta minuuttia siinä, mistä muuten olisi päästy sekunnissa. Toinen syytti mielessään toistaan, ja he kamppailivat melkein kuin elämästä ja kuolemasta. Vain säikähtyneitä huudahduksia: "herrajumala", tai "oh, varokaa nyt!" tai epätoivoinen: "Ei, ei, tämä ei käy päinsä!" -- ja "Koettakaahan vielä! Tulkaa nyt!" -- Vihdoin ei niitäkään kuulunut. Ragni sai valittaa, olla epätoivossa, melkein itkeä, mutta Kallem ei vastannut enää mitään. Niin kauhun vallassa oli Ragni, ettei sitäkään huomannut.

Silloin he näkivät pitkän matkan päässä pelastuksen, nimittäin korkeita taloja, jotka olivat estäneet auringon paistamasta kadulle, niin että lumi ei siellä voinut sulaa. Sinne oli päästävä, ajuriasema oli aivan siellä lähellä. Viimein sekin onnistui. Ragni pysähtyi hengittämään helpoituksesta ja koetti hymyillä, mutta ei voinut; "seisotaan tässä vähän aikaa", pyysi hän ja hengitti raskaasti. He heittivät toisistaan irti. Kauempaa kuului kulkusten kilinää, he kuuntelivat sitä. "Kunhan vain ei viimeinen ajuri ajaisi matkoihinsa", sanoi Ragni, "nyt on jo myöhä." Hän tarjosi Kallemille käsivartensa ja he läksivät astumaan. Mutta ei täälläkään ollut juuri hyvä kulkea, lumi oli kovaksi poljettu, mutta käytävät olivat kuitenkin hiekoitetut. He astelivat nyt nopeammin ja vähitellen yhä turvallisempina. "Jumalan kiitos!" sanoi Ragni päästäen rinnastaan syvän helpoituksen huokauksen, kuin olisi hän pelastunut Jäämeren kauhuista. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun kaatua keikahti käytävälle pitkin pituuttaan. He olivat tulleet petolliselle paikalle, siihen oli kaadettu vettä, joka sitten oli jäätynyt. Hän luiskahti Kallemin jalkaa vasten, niin että hänkin keikahti kumoon, -- ja kaatui Ragnin päälle. Hänen sydämensä yltäkylläisyydestä pääsi kirous, hän hypähti jälleen ylös auttaakseen Ragnia, -- mutta tämä lepäsi liikkumattomana, silmät ummessa.

Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. Aivotärähdyskö? Hän nosti Ragnin polveaan vasten, veti hampaillaan kintaan kädestään ja avasi puvun Ragnin leuan alta. Ragnin kädet riippuivat velttoina alas ja kasvonsa olivat kalmankalpeat. Kallem avasi hänen viittansa, jotta raitis ilma pääsisi vapaasti vaikuttamaan. Mutta silloinpa Ragni jo liikahti. "Ragni!" hän kuiskasi, "Ragni!" -- hän kumartui lähemmäksi häntä: "Rakas, kulta Ragni! Anna minulle anteeksi!" Ragni avasi silmänsä, "kuuletko, anna minulle anteeksi?" Puna levisi Ragnin poskille ja hän ojensi kättään tavoittaakseen viittaa, joka oli avoinna. Hän oli sen siis tuntenut, ja ainoastaan pelästyksestä mennyt tiedottomaksi. Kallem ei voinut enää hillitä iloaan, hän kohotti Ragnin päätä ja suuteli häntä yhden, kaksi, kolme kertaa: "Oh, miten sinua rakastan, rakastan", hän kuiskasi ja suuteli taas. Kallem tunsi, että Ragni tahtoi nousta ylös, ja heti hän nosti hänet seisomaan. Mutta Ragni ei jaksanut seistä yksin, olipa vähällä kaatua uudelleen. Kallem talutti hänet aivan talon edustalle puutarhan aitauksen viereen. Ragni tarttui aitaan ja nojautui sitä vasten, aivan kuin ei olisi voinut pitää itseään pystyssä. Kallem päästi hänet irti nähdäkseen, voisiko hän seistä yksinään. Kyllä hän voi. "Minä juoksen hakemaan hevosta", sanoi Kallem, -- ja läksi. Juostessaan hän vasta muisti, että tämän hän olisi voinut tehdä heti matkan alussa, eikä silloin olisi mitään tällaista tapahtunut. -- Mutta mahtoikohan siellä olla enää hevosta saatavissa? Jollei siellä sattuisi olemaan, niin hän juoksisi kauemmaksi. Kun Ragni vain jaksaisi seistä, kun vain ei ketään tulisi ... hän juoksi, hän laski luikua ja kun hän näki tuolla hevosen, juoksi hän suoraa päätä rekeen ja tahtoi ajurin ajamaan minkä hevonen pääsi, osaamatta sanoa minne. Vasta kun ajuri oli saanut määräyksen, ja reki oli vauhdissa, -- hän käsitti, mitä hän oli sanonut ja tehnyt Ragnille, pitäessään häntä sylissään! Hän oli kyllä sen tajunnut koko ajan, mutta vasta nyt hän ymmärsi, mitä oli tehnyt.

"Aja kiireesti! Tuolla hän on, tuolla oikealla! Me kaaduimme, hän loukkasi itsensä. Tuolla, noin!" Hän hyppäsi reestä ja kiiruhti Ragnin luo ajurin kääntäessä hevosta ja ajaessa aivan heidän luoksensa. Ragni nojasi vielä aitausta vasten, mutta puoliksi selin, puoliksi kupeellaan, hän oli sulkenut vaippansa ja vetänyt harson kasvoilleen. Hän ojensi kätensä Kallemia kohti, hän halusi tukea; Kallem tarttui siihen, mutta otti toisella kädellään häntä vyötäisistä kuljettaakseen häntä edellään, sillä Kallem ei halunnut enää kaatua hänen kanssaan. Kaikki kävi hyvin; Kallem auttoi Ragnin rekeen, peitti hänet, maksoi ajurille ja mainitsi osoitteen. Ragni ei pyytänyt häntä mukaansa, ei sanonut jäähyväisiä, ei katsonutkaan häneen. Ragni läksi ajamaan.

Kallem tunsi heti, -- että Ragni nyt poistui hänestä -- --

Kunnon mieheen ei mikään koske niin kovasti kuin hänen oma tyhmyytensä ja hillitsemättömyytensä. Kallem kuleksi sinä yönä tunnittain katuja ja hiipi kotiin kuin lyöty koira. Seuraavana aamuna hän ei uskaltanut kysyä piialta, mutta iltasella kertoi piika kysymättäkin, että rouva ei ollut terve; rouva oli hiukan pahoinvoipa ja lepäsi vielä sängyssä, oli sentään paranemaan päin. Marin tietoisa hymy synnytti hänessä kiusallista harmia. Tyttö oli vielä niinkin hävytön, että uskalsi katsella häntä tutkivasti. Seuraavana päivänä täytyi Kallemin kuitenkin myöntyä kysymään rouvan vointia. Kyllä, rouva oli ylhäällä ja aivan terve. Mutta Kallem ei sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan nähnyt edes vilaukselta Ragnia eikä kuullut edes lastenkaan ääniä. Ragni ei myöskään soittanut iltasella, vaikka Kallem juuri sitä varten oli jäänyt kotiin. Ei Ragni kulkenut itse eikä lapsetkaan enää eteisen kautta ulos, he kulkivat kyökin kautta. Hän ei tavannut häntä koskaan. Ragni valitsi uusia teitä itselleen.

Tähän saakka hänen rakkautensa oli ollut salaista onnea, täynnä lukuisia suunnitelmia. Nyt oli hän väkivallalla murtautunut pyhättöön, ja loppumaton uinailu, hyödytön mietiskely valtasi hänen valoisat päivänsä ja hänen rauhaisat yönsä. Hän muisteli kaikkea, mitä oli tapahtunut ja tunsi aina silloin vihlovaa itsekidutusta. Hän halveksi itseään, heittäytyi suin päin hummaukseen ja halveksi sen jälkeen vielä enemmän itseään. Siitä hetkestä saakka, kun oli huulillaan koskettanut Ragnin huulia, kun oli kuiskannut nuo häväistyksen sanat hänen korvaansa, tuntui siltä kuin olisi Ragnin kuva verhoutunut harsoihin. Hän ei nähnyt enää tuota puhdasta kyyhkynvalkoista, musikaalista suloa ja avuttomuutta, -- hän näki vain naisen, jota hän himoitsi. Mutta hänen luonteessaan oli ivailijan sävyä ja terveyttä siksi paljon, että hän ei halunnut riutua itsekidutuksesta tai tyhmästä kaipuusta, hän tahtoi heti muuttaa asuntoa ja sanoa syyksi vaikka matkalle lähdön. Sen kautta hän luuli pääsevänsä kaikista vaikeuksista, kuten aidan yli kiipeämällä. Hän ei kestänyt enää sitä, että talo oli suljettu hänelle, hän ei sietänyt enää edes piian hävytöntä hymyilyä. Nyt älysi hän yhtäläisyyden hänen ja Rendalenin muutossa! Eihän Rendalenkaan voinut kärsiä edes päivääkään! Eihän se varmaankaan liene tapahtunut samasta syystä? Häneltä pääsi kaikuva nauru: tietysti oli Rendalenin käynyt aivan samoin!

Rendalenin äiti oli ollut kaupungissa ja asunut täällä; silloin oli Ragni ollut usein yhdessä kummankin kanssa, Rendalen ja Ragni olivat soittaneet nelikätisesti. Tätä oli jatkunut vielä äidin lähdön jälkeenkin, -- ja he olivat aina soittaneet Rendalenin pianolla, sen hän tiesi kyllä... Tämä yhtäläisyys tuntui hänestä nöyryyttävältä.

Kallem ei tuntenut jalompaa ja hienotunteisempaa luonnetta kuin Rendalenin oli. _Hän_ ei ollut ainakaan mitään tunnustanut. Mutta että Ragni voi häiritä siihen määrin _hänenkin_ rauhaansa, että täytyi muuttaa asuntoa --! Ragnissa siis mahtoi jotain sellaista olla olemassa! Tätä hän piti puolustuksena omalle menettelylleen, ja enempänäkin, hän piti sitä kiihoittavana kiusauksena. Jo samana iltana hän sanoi Marille, että hän matkustaisi pois, joko huomenna tai ylihuomenna, sitä hän ei osannut vielä varmasti sanoa, mutta Mari saisi kysyä, paljoko hän oli velkaa, tietysti hän maksaisi vuokran koko neljännekseltä. Piika katsoi häneen ja arvasi heti, mikä siinä piili: nauroiko hän sille vai oliko hänellä jotain kerrottavaa? -- Piika kysyi hiljaisella tavallaan, tahtoiko hän laskun nyt heti. Ei.

Seuraavana päivänä ei muutosta tullut mitään, mutta sen jälkeisenä sen piti tapahtua. Kallem matkustaisi pois pariksi päivää, mutta ensin hän vuokraisi asunnon ja muuttaisi sinne tavaransa. Iltapäivällä hän sen vuokrasi, mutta aivan toiselta puolen kaupunkia. Sitten hän mietiskeli, mitä hän sanoisi syyksi -- nimittäin Rendalenille. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että hänen olisi kerrottava _hänelle_ koko totuus, muille taas, että häntä häirittiin paljon hänen nykyisessä asunnossaan, niinkuin asianlaita todellisuudessa olikin. Hän palasi kotiin kello viiden tienoissa, meni makuukamarin oven kautta sisään, otti yllensä viitan ja tohvelit, meni toiseen huoneesen ja heittäytyi sohvalle, johon hän nukkui raskaasen uneen; hän oli kylläkin unen tarpeessa. Piika tuli sisään seitsemän aikaan ja laittoi tulen uuniin, ilman että hän tiesi siitä mitään. Hän heräsi kohta sen jälkeen ja kuuli tulen räiskettä ja huomasi uunista tulevan valon, -- siitä hän ymmärsi, että kello oli yli seitsemän. Heti johtui hänen mieleensä Ragni tuolla sisällä. Hänellä oli salainen toivo, että kun Ragni nyt tiesi hänen matkustavan pois, hän saisi vielä kerran kuulla hänen soittavan. Tähän asti oli toivo pettänyt, mutta hän ei voinut olla uskomatta, että hänen lähtönsä koskisi Ragniin. Hän lepäsi nyt ja kuunteli. Menisiköhän hän nyt sisälle Ragnin luo hyvästille, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut? Sytyttäisikö kynttilän? Vai lähtisikö jälleen ulos kävelemään? Hän nousi sohvalta ja tuijotti räiskyvään takkaan. Silloin kuuli hän ovea avattavan eteiseen ja useita ääniä, siellä oli pari ruijalaissävyistä naisen ääntä; siitä hän päätti, että siellä oli ollut kaupunkiin tulleita sukulaisia vieraina. Ruijalaisia saatettiin ovelle saakka, hän kuuli tädin venyttelevää puhetta, kuuli myöskin erään miesäänen, oliko se Ole Tuft? Mutta hänen ääntään, jota hän kuulosti, ei siellä kuulunut. Tavallinen hyvästi-jättö ja ovi suljettiin, sitten kuului taas tädin ääni, sitten Ole Tuftin, se oli todellakin hän, Ole siis oli tullut samalla kun toiset: olivat lähdössä; -- sitten ne menivät tädin huoneesen, ovi suljettiin heidän jälkeensä ja samalla sulkeutui myös toinen ovi kauempana. Taas soi ovikello, taas avautuu joku ovi ja sieltä tulevat ulos -- molemmat lapset riemuissaan, ne ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja tahtovat tulla Kallemin luo, mutta sitä ne eivät saa, ja niitä ajetaan nauraen takaa, ne tavataan ja ovi paiskataan lujasti kiinni heidän jälkeensä. Mutta samalla avataan eteisen ovi, ruijalaisnainen oli unhottanut kalossinsa ja nyt kuuli Kallem Ragnin äänen, joka lupasi lähteä hakemaan valoa, sillä eteisessä oli aivan pimeä, mutta ruijalainen ääni sen kielsi. Täällä ne olivatkin kalossit, aivan oven vieressä, mutta ne eivät tahtoneet mennä jalkaan, ne olivat "u--uudet!" No niin! Nyt ne olivat jalassa! Taaskin suloiset "hyvästi, hyvästi!" ja vastaukseksi "tervetuloa perjantaina!" Ragni se oli, joka nämä viimeiset sanat lausui. Erehtyikö Kallem -- vai kuuluiko se vaaraa aavistavan tuskanhuudolta --? Eihän se ollut Ragnin tavallinen ääni? Puhuiko Ragni tahtomattaankin hänestä? Hän ponnahti ylös ja oli ovella, ennenkuin Ragni ennätti sulkea eteisen oven. Jos hän nyt avaisi, seisoisivat he kasvot vastatusten. Avaisikohan hän --? Hän kuunteli kuin odottaen merkkiä. Hän ei kuullut Ragnin poistuvan, kenties hän oli siellä oven takana? Hänen sydämensä jyskytti ankarasti, mutta käsi oli hiirenhiljaa oven rivassa, -- äänettömästi hän aukaisi sen. Hän oli tuijottanut takkavalkeaan ja senvuoksi oli hänestä eteisessä pilkkoisen pimeä. Hän tunnusteli pitkin seiniä ovelle päin, tunsi eteisen lukon; tunnusteli eteenpäin, mutta siellä ei ollut ketään. Olisikohan Ragnikin mennyt ulos? Ei, hänhän oli sanonut ja pyytänyt tulemaan perjantaina. Kuinka hän ei voinut kuulla hänen poistumistaan? Eikä hänen oven avaustaan? Ragni siis oli täällä eteisessä.

Sydän löi kuuluvasti, mutta eteenpäin hänen täytyi. Nyt hän sipui vaatteita, häntä värisytti, mutta hän palasi taas järkiinsä, sillä vaatteissa ei ollut ketään. Nyt rykäsi joku sisällä, se oli Kule, sitten kuului rupatusta kyökissä tai ruokasalissa, ne olivat lapset. Hän seisoi hiljaa kuin rosvo kuullessaan nuo säännöllisen elämän turvalliset äänet. Hänen ei olisi pitänyt tähän ryhtyä. Tuolta kuului tädin pitkäveteiset kysymykset ja Olen selvät vastaukset, hän kuuli heidän äänensä, mutta ei eroittanut sanoja. Olikohan Ragni eteisessä? Hän voi ehkä olla jotain etsimässä ja seisoi nyt pelästyneenä nähdessään Kallemin. Jos hän menisi etemmäksi, voisi hän säikäyttää hänet, niin että Ragni hyökkäisi lähimmälle ovelle ja avaisi sen. Silloin hän seisoisi siinä kirkkaassa valossa! -- -- --

Ei, Ragni oli siihen liian pelkuri. Taas muutama askel eteenpäin. Hän kulki tohveleissa, joiden ääntä tuskin kuului, mutta hän jo toivoi, että Ragni ei olisi siellä. Lapset rupattelivat aivan eteisen takana, heidän puhelunsa kuului nyt niin selvästi, hän tuli heitä lähemmäksi, hän oli näkevinään ne polvillaan istumassa kummatkin tuolillaan ja rakentamassa taloja pöydälle. Häntä hävetti, mitä hän oikeastaan tahtoi? Kysyessään tätä itseltään hän kulki yhä etemmäksi, tunnusteli kummaltakin seinältä, kosketti vaippaa ja saalia, hapuili ovenpeiliä ja ikkunaa, joka häämöitti hänen edessään. Vaunut ajoivat ohi, vähän sen jälkeen kuului kulkusten helinää, tällaisella kelirikolla käytettiin sekä vaunuja että rekeä. Jotain putosi kyökissä, Kule rykäsi taaskin, hänestä mahtoi aika tuntua pitkältä, hänhän ei tarvinnut valoakaan! Lastenkamarin ja kyökin välillä oli ovi varmaankin avoinna, sillä nyt olivat lapset siellä kysymässä, mikä oli särkynyt. Kuului ruijalaistytön äänekäs, mitä ystävällisimmällä äänellä lausuttu vastaus, "te--ee--vati" oli särkynyt, se oli luiskahtanut "hy -- yllyltä". -- Eteenpäin yhä. Jos Ragni oli täällä, niin seisoi hän perimmässä pohjukassa. Kuinka Ragni mahtoikin olla peloissaan! Mitä mahtoi hän ajatella Kallemista! Jos Kallem nyt kääntyisi takaisin, näyttäisi hän varkaalta, joka ei onnistunut yrityksessään. Nyt saattoi hän nähdä hiukan tässä ikkunan vieressä, mutta ei etäälle, ei pienintäkään valoviirua näkynyt ovien ylä- eikä alapuolelta, eikä avaimenreijistäkään, eikä edes tältäkään, juuri hänen edessään olevan lastenkamarin ovelta. Eiköhän Ragni seisonutkin tuossa? Se oli vain kuvittelua, kyllä hän hänet siitä voisi huomata.

Ehkäpä hän oli mennyt käytävään, josta pääsi tädin huoneesen? Tai seisoi hän aivan Kallemin oven poskessa? Tai hän aivan yksinkertaisesti oli eteiseen tullessaan jättänyt joko lasten kamariin tai Kulen huoneesen menevän oven auki ja mennessään sen sulkenut samalla kertaa kuin Kallem aukaisi omansa? Ja nyt hän ehkä istui siellä sisällä uneksimassa? Kallem tuli siitä melkein vakuutetuksi, sillä hän toivoi sitä. Mutta meni sentään etemmäksi. Nyt oli hän vihdoinkin aivan oven luona, hän kuuli lasten puhelua ja ruijalaistytön askartelua kyökissä vasemmalla. Nyt kääntyi hän takaisin ja häneltä pääsi helpoituksen huokaus. Käsillään hapuillen eteensä hän läksi menemään takaisin nopeammin kuin oli tullut. Silloin tapasi hänen kätensä lämpöiseen käsivarteen. Hän vavahti, väristys kulki läpi hänen ruumiinsa, silmänsä säkenöivät. Hän pysähtyi. Mutta tuo käsivarsi tuskin liikahti ja silloin palasi rohkeus häneen jälleen. Hän antoi kätensä hitaasti liukua alas Ragnin vyötäisille. Se tuntui niin lämpimältä ja pehmoiselta; Ragni seisoi hiljaa, mutta hänenkin ruumiinsa vavahteli. Kallem veti hänet likemmäksi itseään, toisella kädellään hän tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, myöskin se vapisi. Ja nyt he hiipustivat askel askeleelta eteenpäin. Ragni kulki vastustamatta, joskaan ei aivan mielellään. Kallem kuuli juuri omat askeleensa, mutta ei Ragnin; lapset puhelivat hiljaa. Kulen ja tädin huoneessa oltiin nyt aivan hiljaa. Kallemin oven raosta kuulsi heikko valoviiru, he saapuivat sen luo, Kallem aukaisi hiljaa oven ja tahtoi viedä Ragnin kamariinsa, mutta siinäpä Ragni seisahtuikin ja tahtoi vetää kätensä pois. Kallem kuuli hänen hengityksensä, näki hänen kalpeat kasvonsa siinä viedessään häntä varovasti kynnykselle ja sen yli, ovea vetäsi hän jälkeensä tulemaan kiinni. Nyt päästi hän hänet irti voidakseen sulkea oven niin hiljaa kuin mahdollista. Ragni seisoi samassa asennossa, johon Kallem oli hänet jättänyt, selin ja molemmat kädet kasvoillaan. Ja kun Kallem palasi hänen luokseen, purskahti hän itkuun. Kallem otti häntä vyötäisiltä vetääkseen häntä lähemmäksi itseään, mutta silloin muuttui itku nyyhkytykseksi, niin hillittömäksi, niin sydäntäsärkeväksi, että Kallem sillä hetkellä selvisi huumauksestaan ja toisenlaiset ajatukset heräsivät hänessä. Tahtomattaan antoi Ragni viedä itsensä sohvalle, hän itki niin rajusti, että Kallem rupesi kaipaamaan valoa, aivankuin joku olisi tullut sairaaksi. Hän kiiruhtikin sytyttämään lamppua, mutta muisti, että uutimet olivat ensin laskettavat. Hän teki sen, ja pani tulen lamppuun.

Ainoastaan se, joka öin päivin on salannut suruaan, voi itkeä tuolla tavoin. Pöytäkin, jota vastaan Ragni nojautui, vapisi.

Varmaankin oli Kallem satoja kertoja nauranut rakastajille, jotka romaaneissa ja näytelmissä laskeutuvat polvilleen; -- nyt työnsi hän pöydän toista päätä hiukan syrjään ja vaipui polvilleen Ragnin eteen aivankuin nöyrin syntinen. Ragnin kasvoja hän halusi nähdä, mutta tämä piti molemmin käsin nenäliinaa niiden edessä. Päänsä, povensa ja olkapäänsä vavahtelivat tuosta rajusta nyyhkytyksestä, Kallem tunsi joka vavahduksen ja rukoili lakkaamatta Ragnia antamaan hänelle anteeksi! Hän ei voinut mitään sille, jonka hän oli tunnustanut siellä jäisellä tiellä. Hän rakasti häntä, he kuuluivat toisilleen. "Oi, elä itke noin", hän rukoili, "minä en voi sitä kestää!" Hän tarttui Ragnin käsiin, istuutui hänen viereensä, painoi hänen päätään rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Hän suuteli Ragnin tukkaa, painoi hänen kyynelistä kostuneen poskensa vasten omaansa, mutta Ragni itki siinäkin hillittömästi. Hän tahtoi antaa hänelle lasin viiniä. Ei, ei! -- Mutta tämä itku oli hirvittävää. Itkikö hän siksi, että Kallem oli tuonut hänet tänne sisälle huoneesen? Kallem oli kaivannut Ragnia niin kovin, että ei voinut hillitä itseään, kun kuuli hänen olevan käytävässä. Ei suinkaan Ragni tahtonut, että hän matkustaisi heittämättä hyvästiä? Eikä koskaan enää näkisi häntä? Ragni vain pudisti päätään, irroittautui hänestä ja heittäysi pöytää vasten itkemään entistä rajummin. "Tahdotko, etten muuttaisi?" kysyi Kallem, mutta Ragni ei sitä kuullut. Kallem antoi hänen itkeä itkunsa loppuun, vasta jonkun ajan kuluttua kumartui hän hänen ylitsensä ja virkkoi: "Minä teen aivan niinkuin sinä tahdot." Silloin kohotti Ragni päätään ja painoi sen hänen rintaansa vasten. Kallem kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja siinä syleilyssä Kallem tunsi, että Ragni otti tämän kauniimmin ja syvemmin kuin hän itse.

Samassa kuului askeleita oven takaa ja se aukeni, piika toi illallista. Kallem päästi säpsähtäen Ragnin irti ja nousi seisomaan, mutta Ragni painausi jälleen pöytää vasten ja nyyhkytti. Piika asetti tarjottimen varovasti siihen päähän pöytää, joka oli vapaana, nostettuaan ensin yhtä varovasti lampun syrjään. Kasvoillaan oli punastus eikä hän katsonut heihin kumpaiseenkaan, mutta se iänikuinen hymyily niissä asuskeli ja se sanoi selvästi: tätä olen jo kauan odottanut! Niin ihmeellisesti eri tavalla voidaan samaa asiaa katsoa, että Kallem näki nyt keskellä äänettömyyttä siinä veitikkamaista iloa. Hiljaa oli tyttö tullut huoneesen ja hiljaa hän poistui ja sulki oven jälestään yhtä äänettömästi kuin hän itsekin äsken.

"Mutta herrajumala, Ragni!" virkkoi Kallem. Ragni ei vastannut, sanathan voivat niin vähän ilmaista, surunsa valtasi hänet kokonaan. Kallem istahti jälleen hänen viereensä ja painoi hänet uudelleen rintaansa vasten, silloin lausui Ragni: "Voi, miten minä olen onneton!" -- ja nämä olivatkin ainoat sanat, jotka hän täällä lausui. Kallem ei voinut vastata mitään, joka ei hänestä itsestään olisi ollut tyhmää. Hän koetti kyllä hyväilyillään lohduttaa häntä, mutta Ragni vain irroittautui niistä ja tahtoi mennä. Kallem ei tuntenut voivansa pidättää häntä, vaan saattoi häntä ovelle. Ennenkuin avasi sen, kääntyi Ragni Kallemia kohden niin tuskaisen antautuvasti kuin olisi kuoleman hetki ollut käsissä. Kallem sammutti lampun ja hiipi hiljaa ovesta ulos.