Part 7

Hänellä oli laaja kokoelma Amerikasta ja useista Europan maista hankittuja havaintovälineitä ja hän lisäili sitä alinomaa, ja hän omisti kokonaisen kirjaston koulukirjallisuutta. Hän asui yhdessä erään jumaluusopin kandidaatin, Vangenin, kanssa, joka oli valmistunut jouluksi, mutta oli nyt suorittamassa käytännöllisiä kokeitaan. Mutta vaikka heillä oli yhteensä kolme huonetta, olivat ne kaikki kuitenkin täynnä Rendalenin kirjoja ja kokoelmia.

Hänen ulkonäkönsä oli merkillinen. Punertava, pystyssä törröttävä tukka, kasvot täynnä teerenpilkkuja, vaaleiden, tuskin huomattavien kulmakarvojen alla harmaat, myhäilevät silmät, nenä leveä ja hiukan pysty, suu suljettu, kädet lyhyet ja ruskettuneet, tarmokkaat aina sormenpäihin saakka. Hän ei ollut juuri kookas, mutta kaunisvartaloinen ja astuen jalat ulospäin hän käydä kekutteli keveästi kuin olisi liikkunut pianon koskettimilla. Hän oli joukon paras voimistelija ja teki liikkeet niin kuin ne pitikin tehdä. Myöskin Edvard, joka aina oli pitänyt voimistelusta, tuli nyt kahta vertaa innokkaammaksi, sillä kellään ei ollut sellaista kykyä kuin Rendalenilla saada toinen innostumaan siihen, mikä häntä itseäänkin huvitti. Tähän aikaan oli käsillään käyminen hänen mielityötään ja sen konstin osasi Kallem oivallisesti. Ehkäpä tämäkin osaltaan lisäsi Rendalenin kunnioitusta häntä kohtaan.

Heillä oli monta yhtymäkohtaa, he olivat kumpikin erikoistuntijoita omalla alallaan, ajatustavoissaan nykyaikaisia ja täynnänsä uudistusintoa, kumpikin mitä suurimmassa määrässä arkoja omasta persoonastaan, he kulkivat aistikkaasti puettuina, panipa Rendalen siihen liiankin suurta huomiota. Heillä oli kummallakin vilkas ajatuksenjuoksu, joka käsittää tarkoituksen, vaikka puoletkin sanotaan, molemmat täydensivät toistensa tietoja. Rendalen oli musikaalinen, soitti mainiosti pianoa ja lauloi koko hyvin. Kallem lauloi vieläkin paremmin ja Rendalen häntä yhä vain kiihoitti.

Vaikka Rendalen saattoikin kiintyä ystävyyden siteillä johonkin ihmiseen, niin piti hän kuitenkin rajan, jonka yli ei kukaan vielä ollut astunut. Hän piti kyllä paljonkin kasvattiveljestään Vangenista, mutta juuri heidän välisestä suhteestaan voitiin paraiten huomata, että jonkunlainen välimatka oli olemassa heidän välillään. Myöskin tässä suhteessa oli Kallem Rendalenin mieleen, hänessä oli samallaista kaukana pysymistä kesken kaikkea ihastustakin.

Mutta olipa erilaisuuksiakin olemassa, jotka sekä ylläpitivät että haittasivat keskinäistä ystävyyttä. Haitallisuuksiin oli melkein aina Rendalen syypää, sillä Kallem oli taipuisampi ja mukautuvampi. Sellaisella tuulella ollessaan Rendalen soitti, aivankuin ei ketään olisi huoneessa, soitti tuntikausia. Silloin ei maksanut vaivaa odottaa hänen taukoamistaan, yhtähyvin voi heti lähteä pois. Yleensä hän hallitsi seuran mielialan. Hän oli aika ajoin hiljainen ja synkkämielinen, sellaisina hetkinä häneltä tuskin sai sanaakaan suusta. Hänellä oli hirvittävä työkyky, silloin kun hän oli toimessa, johon hän oli koko sielullaan antautunut, -- ja silloinkin: hyvästi, kaikki ystävät! Mutta kun hän taas oli puheliaalla tuulella ja innostunut, niin silloinkos ilma ihan sähköä säkenöi hänen ympärillään.

Joka päivä löysi Kallem lääketiedettä lukiessaan jotain uutta, ja koska heillä oli yhteisiä fysiologisia harrastuksia, kertoilivat he kumpikin toisilleen omia havaintojaan. Tammi- ja helmikuulla he tapasivat toisensa melkein joka ilta, jollei muualla niin ainakin voimistelusalissa kello kuudesta seitsemään ja sen jälkeen he kernaasti söivät yhdessä illallista -- mieluimmin Rendalenin luona, sillä hänellä oli piano.

Maaliskuun alussa tuli Rendalenin äiti käymään kaupungissa, hän asusti sen ajan poikansa isäntäväen luona. Isäntä, kotoisin Norrlannista, oli sokea ja toinen puoli ruumista oli halvautunut. Hänen vaimonsa oli tavattoman musikaalinen ja aivan nuori, melkeinpä vielä lapsi, -- harvinaisen kummallinen avioliitto. Rendalen puhui heistä usein. Niinkauan kun toverin äiti oli kaupungissa, ei Kallem käynyt Rendalenin luona; joka kerta, kun he läksivät voimistelulaitokselta, ymmärsi Kallem, ettei Rendalen toivonut häntä mukaansa. Mutta kun äiti oltuaan kahdeksan päivää kaupungissa matkusti pois, ei muutosta tapahtunutkaan. Sattui joko niin, että Rendalen voimisteli kauemmin kuin Kallem tai lähti kohta tultuaan ja tehtyään vain muutamia liikkeitä; silminnähtävästi hän ei halunnut Kallemin seuraa. Tämä taas luuli, että hänen toverinsa oli jälleen saanut synkkämielisyyden puuskan.

Mutta eräänä aamupäivänä, kun Kallem oli tullut kotiin tavallista aikaisemmin, yleensä hänen oli tapana viipyä poissa koko aamupäivän, hän kuuli jonkun soittavan ovikelloa, palvelustyttö avasi, ja käytävästä kuuluivat Rendalenin askeleet. Hän astui nopeasti sisään, oli synkännäköinen ja harvasanainen. Hänellä oli asiana, -- eivätkö he vaihtaisi asuntoja!

Kallem tunsi hänet siksi hyvin ja oli niin hyväntahtoinen, että ei lainkaan tiedustanut syytä; sanoi ainoastaan, että hänen kaksi pientä huonettaan eivät olleet tarpeeksi Rendalenin kokoelmia ja pianoa -- ja Vangenia varten? Vai eikö hän enää asuisikaan Vangenin kanssa yhdessä. Tietysti! Mutta olihan Kallemin huoneiden vieressä suuri sali ja sitä oli Rendalen jo kauan ajatellut, rouva sen kyllä vuokraisi. Se sopisi hänelle mainiosti. Saadapa soittaa siinä salissa! "Oletko _nyt_ puhunut siitä rouvan kanssa?" -- "En, mutta aion siitä puhua", ja hän läksi. Ja kohta hän tuli rouvan kanssa takaisin; -- ja parissa minuutissa oli asia päätetty. Jo iltapäivällä muutettiin! Kun siisti Vangen pitkillä jaloillaan hoippasi kotiin päivälliseltä, istui Kallem ensimäisessä, käytävästä oikealla olevassa huoneessa viitta yllään ja tohvelit jalassa ja kertoi hänelle, että Rendalen asuikin nyt Sehested-kadun varrella, siellä missä Kallem ennen, hehän olivat vaihtaneet asuntoja! Molemmat nousivat.

"Ja täällä hän kuitenkin viihtyi niin hyvin!" lausui Vangen, mutta muutapa hän ei sanonutkaan.

Edvard Kallem kylläkin mietiskeli syitä tähän nopeaan muuttoon ja aikoi luonnollisesti kysäistä palvelustytöltä, joka kerta kun tämä tuli tulta kohentamaan uunissa tai tuomaan aamiaista tai illallista, jotka hän nautti kotona; tyttö näytti tietävän jotain. Mari hymyili omituisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Oh, minä tunnen teidät kaikkityyni, -- sinutkin, senkin vekkuli! Sen käsityksen oli Kallem hänestä saanut jo silloin kun tyttö ensi kerran aukaisi ovea. Silmät tällä peittyivät enemmän kuin puoliksi silmälautasten alle, nenä oli matala ja pystyyn pyrkivä ja tahtoen suutakin mukaansa, niin että sen molemmin puolin muodostui kaksi syvää hymy-vakoa, joten ylähuuli nauraessa törrötti ylhäällä ja näytti rivin paikoistaan taistelevia hampaita, jotka välähtelivät aina hymyillessä. Kaikessa, mitä hän sanoi, näytti olevan jotain leikkiä ja kujetta alla, sen voi huomata sekä noista hänen luppasilmistään että hymy-vaoistaan suun molemmin puolin. Ääni oli hänellä lempeä. Reipas tyttö muutoin, ja vieläpä viisaskin ja kikattavista arvosteluistaan huolimatta hän ei ollut lainkaan tungetteleva sanoissaan eikä töissään. Hän oli varovainen, mutta oli aina valmiina. Kun Kallem sanoi: "Minä olen Edvard Kallem, sama, joka rupeaa asumaan Rendalenin huoneissa", niin vastasi tyttö hymyillen: "Ohoo! Vai niin!" ikäänkuin hän tietäisi kaikki Kallemin salaisuudet poikavuosilta saakka. Jos Kallem mainitsi jotain Rendalenista, näytti tyttö siltä kuin omistaisi hän kokonaisen huoneellisen naurua hänestä, mutta siitä huolimatta, -- hän ei saanut mitään tietää.

Hänen nykyinen asuntonsa oli kulmatalossa lähellä yliopistoa. Portti oli samalle kadulle kuin Kallemin huoneiden ikkunatkin. Hänen asuntonsa oli toisessa kerroksessa, isäntäväen eteisen kautta pääsi hänen huoneesensa, nimittäin toiseen, toiseen taas, makuuhuoneeseen oli oma sisäänkäytävänsä. Rendalenilla oli ollut vielä lisäksi kulmakamari näiden huoneiden takana. Eteisen ovelle asetti Kallem nimikorttinsa, alapuolelle suurta nimikilpeä, jossa oli _Sören Kule,_ isännän nimi. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, hän meni isäntäväkeään tervehtimään.

Siellä istui tuo sokea, halvaantunut mies suuressa rullatuolissa. Hän oli nuorenpuoleinen, tuskin vielä yli kolmenkymmenen, mutta jäykkätekoinen kasvoiltaan ja kankeapuheinen. Jo hänen huudahduksensa: "Sisään!" silloin kun Kallem koputti ovelle, kuului kankealta. Kallem ilmoitti itsensä, tuo toinen istui liikkumattomana tuolissaan ja vastasi verkalleen: "Vai niin. -- -- Niin, minä olen sokea -- -- enkä voi paljon liikkuakaan." Tuo sanottiin norlantilaisella sävyllä, tavut tulivat esiin hitain askelin kuin Lontoon rahtihevoset. Hänen lihavassa naamassaan oli suurpiirteistä ankaruutta, ehkäpä miehellä oli hyvä runko. Kallem tunsi kylliksi lääketiedettä voidakseen käsittää, minkävuoksi hän oli sokeaksi ja halvaantuneeksi tullut. Muutamat espanjalaiset teräs- ja puupiirrokset sekä valokuvat, joita oli pitkin seiniä, saattoivat hänet arvaamaan, että kenties hän oli sieltä saanut lahjaksi sen, jota hieno väki siellä niin suurella vierasvaraisuudella jakelee.

"Olkaa hyvä ja istukaa!" tuli vihdoinkin. Terveessä kupeessa huomasi jotain elonmerkkiä hänen kääntyessään vasemmalle: "Ragni!" hän sanoi. Ei kukaan vastannut eikä kukaan tullut. Hänen äänensä, välinpitämätön ulkomuotonsa ja raskas levollisuutensa teki hiljaisuuden harmaaksi. Kallem istui tuolilla ja katseli ympärilleen. Mutta tuossahan oli lasten askareita? Niin, olihan hän tainnut kuulla lasten ääniäkin? Siis _täällä_ oli lapsia?

"Ragni!" jyrisi taaskin. Hiljaisemmin hän lisäsi: "Ne ovat kaiketi kyökissä ruokapuuhissa."

Jälleen sama harmaa hiljaisuus. Kulkusen kilinä kadulla sen keskeytti hetkeksi, mutta sitä painostavammalta se tuntui taas sen jälkeen. Huonekalut olivat liian suuret ja liian tummat norjalaiseen huoneesen talvisaikaan ja sitäpaitsi ne olivat haalistuneet ja kuluneet. Kuparipiirrokset ja valokuvat olivat suurissa kehyksissä, jotka eivät olleet kylliksi tiiviit, niin että tomu ja kosteus oli pilannut paperit. Askareet ja flyygeli eroittautuivat kaikesta muusta. Flyygeli näytti aivan uudelta ja olevan parhaasta parisilaisesta tehtaasta, varmasti se oli konserttiflyygeli. "Teidän rouvannehan soittaa niin kauniisti?" - "Niin." Kallem tiesi, että rouva oli harjoittanut musiikkiopintoja jo lapsuudestaan saakka ja sanoakseen jotain hän otti sen puheeksi. "Hänhän on ollut Berlinin musiikkiopistossa?" -- "Kyllä". Oikeanpuolisessa huoneessa, nurkkahuoneen viereisessä, siirreltiin tuoleja. Nyt otti Kallem tästä puheenaiheen. "Olen kuullut, että minä tulen saamaan naapurin nurkkahuoneesen?" -- "Kyllä".

-- "Kuulemani mukaan, erään teidän sukulaisenne."

-- "Niin, -- eräs täti." Jälleen katsoi Sören Kule vasemmalle ja huusi välinpitämättömästi: "Ragni!" Ei vastausta, eikä kukaan tullut. "Minusta kuului kuin olisi ovea tuolla ulkona avattu", sanoi hän ikäänkuin anteeksipyytäen huutamistaan. Kallem nousi ja sanoi jäähyväiset.

Pari päivää myöhemmin hän antoi Rendalenille huvittavan kuvauksen käynnistään. Rendalen nauroi; itse hän oli ollut siellä sisällä hyvin harvoin, mutta oli kuullut paljon "Sören Kulesta". Hän vakuutti välittäneensä viis koko miehestä ja oli mieluimmin hänestä puhumatta; -- istahti pianon ääreen ja alkoi soittaa.

Muutamia päiviä myöhemmin Kallem tapasi eteisessä -- tulevan lankomiehensä, herra Ole Tuftin, joka, nyt jumaluusopin kandidaattina, oli kaupungissa suorittamassa käytännöllisiä kokeitaan. Suuri hämmästys! Toisella ei ollut vähintäkään aavistusta asunnon muutoksesta, toinen taas ei tietänyt, että Ole Tuft täällä lueskeli. Kallem pyysi hänet sisään, ja nyt hän kuuli, että Tuftkin oli ensi kertaa talossa, isäntäväen täti oli muuttanut tänne eilen ja hänen luonaan kähnäili Ole Tuft. Edvard Kallem kyllä käsitti, millä asioilla Ole täällä liikkui, eikä siitä virkkanut sen enempää. Sitten hän kysäsi, tunsiko Ole hänen isäntänsä Sören Kulen. Ei, ei muuten kuin tädin kautta; koko suku oli Norlannin puolelta kotoisin. Kuka sitten oli tuo Sören Kule? Varakas kalakauppias, joka tultuaan sokeaksi ja osittain halvatuksi möi kotinsa ja kontunsa ja osti sitten tämän talon Kristianiassa ja elää nyt sen tuloilla. Heillä oli täällä useita sukulaisia ja he tulivat tänne vasta viime lokakuussa. -- Tiesikö Ole Tuft, mikä hänet oli tehnyt sokeaksi ja rammaksi? Ei. Kallem lausui, että siitä asiasta tuskin voi olla epäilystä. Ole Tuft hämmästyi kovin. "Kuinka hän sitten uskalsi mennä naimisiin! Ja vieläpä kahdesti!" - "Onko hän toista kertaa naimisissa?" -- "On, noin puoli vuotta sitten, tai ehkä noin vuosi takaperin hän meni naimisiin vaimovainajansa sisaren kanssa." -- "Siis lapset ovat ensimäisestä avioliitosta?" -- "Niin. Mutta rouva on itsekin vielä aivan lapsi; ajatteles, kahdeksantoista vuotias ja jo melkein vuoden ajan ollut naimisissa!" -- "Oliko hän tuollainen jo silloin kun hän meni toisiin naimisiin?" -- "Ei, minun luullakseni. Tosin hän oli sairaloinen, mutta ei tuollainen. Harva siitä oikein lienee selvillä." -- "Oletko nähnyt rouvan?" -- "En, mutta hänen pitäisi olla muka 'hienon' pikku olennon ja musikaalisen, on täti minulle kertonut. Hän on esiintynyt julkisestikin soittajana." -- "Niin, pohjoisosissa maata?" -- "Siellä niiden muka pitäisi olla hyvin ankaroita arvostelemaan." Hän palasi taas avioliittoasiaan. "Kenties ovat vanhemmat saaneet sen aikaan lasten vuoksi." -- "Silloin ne lienevät pappisväkeä?" oli Kallem vähällä sanoa, mutta muisti ajoissa. Hän sanoi: "Niin, tuskinpa rouvakaan lienee siitä sen suurempaa lukua pitänyt." He puhelivat kaikenlaisista asioista, sisarta ei keskustelussa mainittu. Hetkisen kuluttua läksi Ole sisälle sen luo, jota hän oli tullut tervehtimään. Kallem oli sattumalta kotona koko sen aamupäivän ja kuuli rouvan soittavan. Ensin skaaloja yhden toisensa perästä, mutta sitten erään kappaleen ja niin mainiosti esitettynä, että hän avasi oven raolleen kuullakseen paremmin. Hän soitti näet niin soinnukkaasti. Kuinka kummalla saattoi noin nuori nainen, jolla sitäpaitsi on tuollainen taideaisti ja noin paljon tunnetta, mennä naimisiin tuollaisen turmeltuneen lihamöhkäleen kanssa? Tässä oli arvoitus, johon hän tiedusteli selitystä Rendalenilta, mutta Rendalen ei tiennyt mitään. Rendalen oli sinä päivänä kuitenkin hyvällä tuulella ja puhui innostuksella rouvan soitosta: siinä oli kovin vähän reippautta, mutta sen sijaan laulavaa soinnukkuutta ja rakkauden tunneväritystä, joka joskus oli kerrassaan verratonta. Hän oli oppinut soittamaan erään venäläisen kappaleen, kuten hän sanoi, "vähän sinnepäin" kuin rouva, mutta soitti sen kuitenkin koko mainiosti. Kallem tahtoi tietää, minkä näköinen rouva oli. "Tyhmännäköinen", huudahti hän. "Jumaliste, hän on tyhmännäköinen! Otsa hänet ehkä pelastaisi, mutta sen hän verhoaa hiuksillaan. Minä mainitsin siitä hänelle, 'pois tukka silmiltä', minä sanoin. Silmissä hänellä myöskin olisi pelastuksen toivo. Mutta kenenkään en vielä ole nähnyt olevan niin häpeissään siitä, että hänellä on silmät, kuin hänen." -- "_Onkos_ hänellä sitten?" -- "Jumaliste, oikein moniääniset! Useimmat silmät laulavat yksiäänisesti, korkeintaan kaksiäänisesti, mutta muutamat harvat laulavat säihkyviä yhteissointuja. Jos hän katsahtaa soittaessaan ylös, niin saat sen havaita! Mutta tavallisesti ne kiintyvät pöydän jalkoihin tai poraavat reikiä nurkkiin tai sytyttävät tulta uunissa. Joskus ne taas hyppäävät seinälle kuin rotta, joka ei voi päästä ulos." Rendalenin tekivät omat mielikuvansa liikutetuksi ja hän rupesi soittamaan tanssin säveltä. "Sepäs nyt hitto, että tuollaisen musikaalisen luonteen täytyy --, niin, no, eipäs nyt ruveta kaihomielisiksi, ukkoseni!" Hän aikoi teatteriin ja sai Kallemin mukaansa.

Asunnon muutoksesta oli jo kulunut kahdeksan päivää eikä Kallem vielä ollut nähnyt rouvaa, vaikka oli sitä varten paljonkin puuhannut. Mutta sitten hän sattui tanssiaisiin eräässä yksityisperheessä, jonka poika oli hänen ylioppilastoverinsa, -- ja valintaleikissä tuli tämä kahden naisen kanssa hänen luokseen ja kysyi kummanko hän halusi, "pähkinänsydämenkö" vai "orjanruusun"? Kovin henkevältä ei näyttänyt kumpikaan valittava, mutta Kallem valitsi orjanruusun. Tällä "orjanruusulla" oli musikaalinen otsa ja kauniskaartoiset kulmakarvat, muuten hän oli vähäpätöinen ja hiljainen. Kookas hän oli, olkapäät vinot, käsivarret kauniit, ei tosin täyteläiset mutta hyvin muodostuneet; samaa sopi oikeastaan sanoa koko ihmisestä. Hän tanssi hyvin, mutta näytti siltä kuin tahtoisi päästä Kallemista niin pian kuin suinkin. Kallem jätti hänet, ilman että nainen oli häneen tuskin katsonutkaan. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun tämä seuraavalla kerralla pyysikin häntä! Kenties tällä naisella ei ollut monta tuttavaa täällä, ja kenties hänen tuttavansa olivat juuri tanssin pyörteessä. Orjanruusu katseli arasti ympärilleen, kunnes hän sitten varovasti sipsutti Kallemin luokse ja niiasi, katsomatta silmiin; hän näytti melkein pelokkaalta ja senvuoksi Kallemin päähän pisti olla hänelle kohtelias ja tutustua häneen lähemmin. Mutta kun vastauksensa kaikkeen, mitä Kallem sanoi, sisälsivät tuskin enempää kuin "niin", "nei", "vai niin" ja "kenties", niin oli se liikaa kavaljeerille, joka oli touhussa, hän jätti "orjanruusun". Hetkisen kuluttua hänen oli taas valittava "pähkinänsydämen" ja "karamellin" välillä ja hän valitsi nyt "pähkinänsydämen". Tämä miellytti häntä enemmän, tämä oli sukkelakielinen lyllerö, joka puhui Ruijan murretta sekoittaen siihen bergeniläistä. Hän sai nyt kuulla, että tytön isä oli bergeniläinen, mutta nykyisin pappina Ruijassa. Tyttö asui nyt sisarensa luona täällä kaupungissa ja kertoi olevansa niin hirveän usein tanssiaisissa, sillä heillä oli niin hirveän paljon sukulaisia, -- keskustelu kulki monissa pohjukoissa, oikein ruijalaiseen tapaan; mutta ikävä kyllä hänen täytyisi nyt lähteä pian taas kotiin, siellä Ruijassa ne olivat niin peloissaan hänestä, eikä vanhukset halunneet siellä yksinäänkään olla. Kallem esiintyi tietysti kohteliaana miehenä, niinkuin tämä kaikki häntä suurestikin huvittaisi. He tulivat niin hyviksi ystäviksi, niin, että. -- Tyttö lasketteli hänelle, miten hänen oli täytynyt avustaa sisartaan tänne tanssiaisiin lähtiessä, sisaressa ei ollut käytännöllisyyden vikaa, mutta sitä oli hänessä, sisar osasi vain soittaa, oli soittanut jo lapsuudesta saakka ja ollut kaksi vuotta Berlinissäkin. -- Silloin heristi Kallem korviaan, -- ja sitten hän sai tietää, että sisar oli juuri hän, jonka kanssa hän äsken oli tanssinut ja joka oli tuntunut hänestä niin ikävältä; ja se olikin hänen emäntänsä, rouva Ragni Kule! "Pähkinänsydän" ei muuten ollutkaan hänen sisarensa, vaan sisarpuolensa. Eikä "pähkinänsydän" ollut, kuten hän oli luullut, vanhempi, vaan päinvastoin "sisar" oli kohta yhdeksäntoistavuotias ja hän ainoastaan seitsemäntoista.