Part 25

Tämä vastaanoton kielto häntä innosti yhä. Eteenpäin vaan sitä tietä, joka yksin voi viedä nämä sisarukset yhteen, -- se oli ensimäinen ehto. Hän tunnusti nyt suoraan, että oli kadehtinut lankoaan. Tämä hänen yksityisasiansa oli ollut suurena tekijänä hänen esiintymisensä ahdasmielisyydessä.

Ulkoapäin tuli apu. Ensin ihmetteleviä kyselyitä, huomattavaa karttamista, joka koski häneen ja teki hänet toisinaan epäileväksikin, mutta kohta alkoi julki sota hänen ja hänen läheisimpien kannattajiensa välillä ja se veti häntä eteenpäin! Hänen vanha ystävänsä, entinen portinvartija, näkyi varsin odottaneen tätä tilaisuutta päästäkseen vapaaksi tuosta kiusallisesta riippuvaisuudesta, johon kiitollisuus pappia kohtaan hänet pakoitti. Hän nosti suuren hälinän ja kutsui apujoukkoja aina pääkaupungista saakka. Seminaarin opettajat, koulumestarit, kuleksivat saarnaajat ja pari pappiakin hyökkäsi pastori Tuftin kimppuun kaikilla mahdollisilla jumaluusopillisilla aseilla. Tuft koki ennenkaikkea puhua selvästi, sillä useimmat hyökkäykset aiheutuivat väärinkäsityksestä, mutta paljon hänen täytyi nyt käyttää sellaisiakin voimia ja tietoja, joita hän tähän saakka ei ollut tarvinnut.

Ensimäisenä kuukautena Josefine oli vain väsynyt ja tylsä -- hän oli heikontunut enemmän kuin itse aavistikaan --, mutta näiden tapahtumien jälestä hän rupesi seuraamaan tuota talonpojan poikaa, joka aikoinaan oli valoisalla uskollaan valloittanut hänen sydämensä, -- tuliko hän takaisin?

Eräs tapahtuma, jonka hän salasi mieheltään, oli kovasti riistänyt häneltä voimia. Hän oli näet myöskin, heti kun vaan oli voinut mennä ulos, kaikessa hiljaisuudessa yrittänyt veljensä luo. Myöskin hän oli tavannut Sigridin portailla ja saanut samallaisen tiedonannon, ettei Kallem muka ollut kotona, -- mutta hän oli tullessaan nähnyt hänen seisovan parvekkeella. Töin tuskin oli hän jaksanut astella kotiinsa.

Olihan hän tuntenut syvintä sääliä veljeään kohtaan, ja oli valmis minkälaisiin myönnytyksiin hyvänsä, mutta veljen tylyys nosti hänessä taaskin uhkamielisyyttä. Omasta kateuden tunteestaan Ragnia kohtaan Josefinellä ei itsellään ollut vähintäkään aavistusta, eikä myöskään siitä, mitä osaa se oli näytellyt hänen omassa esiintymisessään. Hän katsoi viakseen ainoastaan sen, että oli ollut suvaitsematon henkilöä kohtaan, joka todellakin oli rikoksellinen. Kun Sissel Aune istuessaan siellä ylhäällä pojan luona kertoi, miten hyvä ja rakastettava Ragni oli ollut aina viime hetkeensä saakka, tunsi hän menetelleensä epäinhimillisesti siinä, ettei ollut kiinnittänyt huomiota Ragnin hyväsydämisyyteen ja Kallemin rakkauteen. Mutta missään muussa suhteessa hän ei tuntenut rikkoneensa.

Hänen pettymyksen tunteensa oli tavattoman voimakas ja sillä olisi ollut pahoja seurauksia, jollei juuri silloin hänen miehensä taistelu olisi temmannut häntä mukaansa. Epätietoinen ihminen, joka pääasiallisesti on elänyt uhkamielisyyden vallassa, voi päästä selvyyteen ainoastaan jonkun järkyttävän tapahtuman kautta. Sellainen tapaus sattui silloin, kun Tuft sanoi hänelle: "Josefine, tässä asiassa täytyy meidän asettaa sekä virka että omaisuus peliin."

Kolme kuukautta oli kulunut, kun Josefine taistelun virkistämänä luuli olevansa kylliksi voimakas tekemään tiliä veljensä kanssa. Hän kirjoitti kirjeen ja lausui siinä, että olivatpa he rikkoneet kuinka suuressa määrin hyvänsä, -- olisi asia kuitenkin saatava selväksi, heille olisi kuitenkin suotava armo asettua syytettyjen penkille. Heidän kiitollisuutensa häntä kohtaan oli suuri, mutta suuri oli myöskin heidän kaipauksensa yhteistyöhön nyt, kun he katuivat entistä suvaitsemattomuuttaan ja toivoivat saavansa tehdä mitä uhrauksia tahansa sen oikeudellisuuden ja rakkauden hengen hyväksi, jota he tähän saakka olivat väärin käsittäneet.

Se oli oivallinen kirje, sen myönsi hänen miehensäkin.

Mutta päiviä kului eikä vastausta kuulunut. Onneksi olivat nämä päivät Tuftille ankarimpia taistelun aikoja. Rukoushuoneella ja myöhemmin myöskin kirkossa oli hän käyttänyt niitä sanoja, joilla Josefine oli kirjeensä lopettanut. "Oikeus ja rakkaus" huolimatta erilaisista uskonkäsityksistä (samoinkuin kertomuksessa laupiaasta samarialaisesta) oli kristinuskon ydin. Senpä vuoksi olikin kaikki mitattava samalla mitalla, ennen kaikkea juuri itse oppi, niin että pieninkin osa, joka ei täyttäisi mittaa, putoisi pois kuin entisten kovien aikojen jumaluusoppi meidän aikamme vanhurskauden ilmestysvoiman tieltä.

Näitä sanojaan hän joutui puolustamaan jo samana päivänä. Sillä viikolla pidettiin kolme kokousta, joissa jokaisessa oli väkeä huoneen täydeltä. Hänen etevin vastaväittäjänsä oli muuan pappi ja jumaluusopillisen aikakauskirjan toimittaja pääkaupungista. Keskustelun pääaineeksi joutui helvettioppi. Ja Tuft pysyi siinä mielipiteessään, että se, mitä Paavali siitä sanoi, erosi suuresti siitä, mitä esim. ilmestyskirjassa asiassa sanotaan. Paavalin käsityksen mukaan on tämä ja tuleva elämä alituista kehittymistä, joka oli päättyvä siten, että jumala tulee meille "kaikeksi kaikessa". Sellainen oppi täytti sekä vanhurskauden että rakkauden mitat, -- ja tehoisan vaikutuksen teki varsinkin se, kun hän kaikuvalla äänellään ja rannikkolaisella murteellaan huusi yli tiheään sulloutuneen kuulijakunnan tahtovansa kysyä, uskoivatko he sodan ja sorron loppuvan paremmin sen kautta, että raakaa ja kostonhimoa osoittavaa helvettioppia opetettiin kaikissa kouluissa ja kirkoissa muka jumalan vanhurskautena ja rakkautena!

Vastustajat olivat täysin "helvettiopin mukaisia", sillä ne tekivät kaikki voitavansa saadakseen tuomituksi hänet kerettiläiseksi. Kuulijakunnassa vallitsi täydellinen yksimielisyys siitä, että selvyydessä ja vakuuttavaisuudessa ei kukaan vetänyt vertoja pastori Tuftille.

Viimeisellä kerralla oli tohtori Kallemkin läsnä. Hän näki Josefinen istuvan siellä silmät hehkuvina. Ja seuraavana iltana tuli hänen vastauksensa.

Josefine oli kävelemässä talon ulkopuolella ja katselemassa, miten pikku Edvard leikki puutarhan ruiskuletkulla. Silloin sai hän kirjeen käteensä. Hän tunsi heti päällekirjoituksesta, keneltä se oli. Hänen ruumiinsa vapisi. Hän ei uskaltanut sitä avata. Hän ihan säikähti huomatessaan, miten heikko hän vielä oli, eikö hän koskaan enää saisi nuoruutensa terveyttä takaisin?

Hän juoksi ylös omaan kamariinsa ja lukitsi oven. Suuri kirje; hän käänteli ja katseli sitä, istuutui sitten tuumimaan, antaisiko sen Tuftille ensiksi luettavaksi. Mutta saattoihan siinä olla Tuftistakin jotain, jota hän ei saisi nähdä.

Josefine avasi kirjeen.

Ei sanaakaan veljeltään, ei sanaakaan, ei sanaakaan hänelle! Ensimäinen arkki, joka sattui hänen käteensä, oli vierasta käsialaa, samoin toinen ja kolmaskin, kaikki tyyni. Oli siinä toisenkin käsialaa, mutta sekin aivan vierasta. Muutamia yhteen sidottuja arkkeja ja kirjeitä, pari irtonaista kirjettä, ... ei sanaakaan Edvardilta.

Mitäs tämä merkitsi? Paperien joukosta otti hän pienimmän liuskan, paperipalasen, jossa oli vain kolme riviä:

"He tahrasivat minun hyvän maineeni enkä siitä tietänyt mitään. Sillä minä en tietänyt sitä edes omaavani, ennenkuin se oli tahrattu."

Toiseen lappuun oli kirjoitettu hienolla käsialalla: "Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."

Tämä hieno, joustava käsiala oli tietysti Ragnin. Josefine alkoi vapista, tietämättä miksi.

Tuossa oli kirje, joka oli toisellaista käsialaa ja ensi sivun ylälaitaan oli kirjoitettu punaisella läkillä. Ei mitään allekirjoitusta. Mutta luettuaan siitä, että tätä ei Kallem saisi nähdä, Josefine aavisti, että se oli Karl Meekin lähettämä rakkauskirje, jonka Kallem kai oli jälestäpäin löytänyt. Mitä Josefine sillä tekisi?

Kiireesti alkoi hän lukea sitä, mutta pysähtyi kohta alussa hämmästyneenä siitä, että Karl teititteli Ragnia, ja että hän kertoi siinä tuskasta, jonka olisi tahtonut yksin kärsiä ja kestää, mutta joka oli Ragniakin kohdannut, ... julmasta parjauksesta hän siinä kertoi. Oliko Ragnia siis parjattu?

Koko kirje oli mitä kunnioittavimmassa hengessä laadittu! -- milloin se oli kirjoitettu? Minkäänlaista aikamäärää ei ollut, mutta kirjeen kirjoittaja oli ulkomailla, siis heidän yhdessäolonsa jälkeen. Koko kirje oli kuin yhtämittaista tuskanhuutoa, niin todellista, ettei Josefine ollut koskaan ennen niin sydämen pohjasta lähteneitä sanoja lukenut.

Josefinen käsi vapisi niin, että hänen täytyi laskea kirje pöydälle.

Hän luki siitä senkin, ettei Karl tämän julman parjauksen aikana voinut lainkaan ajatella muita eikä mitään muuta asiaa. Luki myöskin sen, miten Karl oli silloin alkanut rakastaa Ragnia. Josefine näki tämän surusta, kiitollisuudesta ja ihailusta syntyneen rakkauden puhkeavan ilmi puhtaissa ja liikuttavissa sanoissa.

Ragniko viaton? Herra Jumala, oliko hän siis viaton? Hirvittävän tuskallisia mahtoivat siis olla nuo liikuttavat kohtaukset Edvardin ja Ragnin välillä kuoleman raastaessa heitä tuuma tuumalta toisistaan erilleen. Sissel Aune oli usein siitä kertonut. Niin, nyt käsitti hän, miksi Edvard kuljetti pois Ragnin ruumiin ja miksi hän otti Karl Meekin rinnalleen. Sitä hän ei vaan käsittänyt, kuinka Edvard oli jaksanut kaiken tämän kestää.

Ovelle koputettiin. Josefine hätkähti. Mutta se olikin vain palvelustyttö, joka pyysi häntä illalliselle. Hän ei voinut vastata. Koputettiin uudelleen. "En, en!" onnistui hänen vihdoinkin huudahtaa, vääntelehtiessään tuskasta ja häpeästä. Hänen täytyi päästä veljensä luo, hänen täytyi, vaikka polvillaan ryömien. Mutta tässä oli vielä paljon muitakin papereita ja hänestä tuntui, että veljensä käski häntä lukemaan ne. Hän vapisi ja luki:

"Nyt, kun minä monen yrityksen ja poispyyhkimisen jälkeen olen saanut kuvatuksi lapsuuteni ja ensimäisen avioliittoni, tunnen minä itseni niin valmiiksi ja väsyneeksi. Minä olin ajatellut kirjoittaa muutamia sanoja tämän edelle ja usein siitä jo iloitsinkin. Nyt saatan minä sinulle vain lausua, sinä elämäni 'valkea pasha', kuinka minun on käynyt. Olen lausunut kaiken tämän hyvin lyhyesti, sillä se on niin tuskallista, minä olen sanonut tämän yksinomaan sentähden, että sinä voisit minua puolustaa, jos joku vastakin katsoisi maksavan vaivaa puhua minusta pahaa, kun olen jo poissa. Rakas ystäväni, minä en valita. Minä olen elänyt mahdollisimman ihanan elämän, se oli vain niin lyhyt. Ajatteles, minäkin olin jo hyljännyt itseni, vain pelkästä pelosta, että saattaisi käydä vielä pahemminkin, -- mutta silloin sinä nostit minut jälleen ylös meren syvyydestä, kannoit minut rauhaan ja hyvyyteen, hyväin ihmisten suojaan, -- kunnes sinä itse taas saatoit tulla ja kantaa minut kotisi huomaan. Ajatteles, että minä täällä sinun kodissasi sain omistaa kaikki ja sinut itsesikin, ilman että sitä lainkaan ansaitsin. Minä tunsin sen kyllä useinkin, mutta olin sittenkin onnellinen."

"Minä en ollut sopiva tänne, sen tiedän, mutta nyt kun loppu lähenee tuntuu siltä kuin sekään ei haittaisi mitään. Sinä olisit ymmärtänyt minua niinkauan kuin elämätäni olisi kestänyt, sen tiedän niin varmasti."

"Ystäväni, jos minä nyt lausuisin, miten kiitollinen minä olen sinulle ja miten suuresti sinua ihailen, niin sinä et sitä ymmärtäisi, niin luonnollista on sinusta ollut se, että kaikki elämänilosi on lähtöisin minusta. Se on ollut ihaninta minunkin elämässäni."

"Mutta sinä luet tätä vasta sitten, kun minä en enää istu tällä tuolilla ja silloin ei ole mitään, joka paremmin voisi kuvata muistoani, sellaisena kuin tahtoisin sen sinulle jäävän, kuin suuri, loppumaton: Kiitos!" -- --

Tämä oli siis se avioliitto, jonka he eivät luulleet ansaitsevan avioliiton nimeä. Ja Josefinen oma, mitä se oli verrattuna tähän!

Hän solahti alas tuolilta polvilleen. Hän vaikeroi ja vaikeroi -- ja pakoitti itsensä vaikenemaan, jotta ei kukaan häntä yllättäisi tällä hetkellä, hänen siinä kiemurrellessaan rikollisuutensa häpeässä. Hän ristitsi kätensä Ragnin paperien yli, painoi päänsä niitä vasten ja kuiskasi: "Anteeksi, anteeksi!" Hän tiesi, ettei kukaan häntä kuullut, ja myöskin, ettei kukaan voisi antaa hänelle anteeksi.

Yht'äkkiä hänen päähänsä välähti, että Ragni oli siis ollut puhdas ensimäisessäkin avioliitossaan, ja että häntä silloinkin oli parjattu. Noita papereita, joissa tämän avioliiton syntyä kuvattiin, -- hän ei tarvinnut, hän ei voinut niitä lukea. Tuskasta vapisevin käsin asetti hän kaikki jälleen kuoreen, -- Ole saisi ne lukea. Nyt täytyi _Olen_ häntä auttaa, olihan tässä Josefinen elämä kysymyksessä. Hän oli osallinen murhaan, viattoman ihmisen murhaan. Sanoilla hän ei ollut sitä jouduttanut, sillä hän ei ollut mitään sanonut. Mutta juuri tämä vaikeroiminen ja se, että hän heti ensi päivästä sysäsi Ragnin luotaan, -- oli vaikuttanut sen, että tuo raukka sortui. Tämä huomio iski hänen aivoihinsa kuin salama ja hän jäi siihen lepäämään tylsänä ja aivankuin kivettyneenä. Tuomio, jonka hän oli lukenut veljensä katseesta, kuolemantuomio, -- hän ei ollut erehtynyt --, tarkoitti ei ainoastaan hänen poikaansa vaan häntäkin. Hän ansaitsi kuoleman.

Hänet valtasi pelko, tuskanhiki kohosi hänen otsalleen kuin pyörtymiskohtauksen jälkeen, ... _nyt se oli tullut_!

Niin, nyt se oli tullut, mitä hän koko ajan, kaikkina näinä vuosina oli vavistuksella odottanut, -- jokin sellainen hirvittävä, määriä vailla oleva kauhu, joka musertaisi hänet. Mitään hän ei ollut tehnyt, ei tahtonut eikä tilittänyt, mutta kuitenkin oli hän uhmaillut, tuominnut ja pelannut korkeinta peliä.

Nyt se oli tullut! Hän oli luullut, että se oli voitettu jo pojan paranemisella, mutta ei, nyt se vasta astuikin esille, nyt, kun hänen miehensä työ häntä jälleen ihastutti, kun hän oli saanut taas maata jalkojensa alle, ... nyt tarttui se häneen ja antoi hänelle kuolettavan iskun.

Hän kiiruhti miehensä vielä syödessä kansliaan ja pani paperit hänen pöydälleen. Tempasi hattunsa ja saalinsa ja miltei juoksujalkaa läksi kiitämään veljensä taloa kohti. Nyt piti kestää tai murtua.

Oikoteitse riensi hän kirkkomaalle. Siinä hän muisti Olen viime saarnan ja purskahti itkuun. Voi, jospa heidän yhteiselämänsä olisi alusta saakka ollut niin vapauteen tähtäävää ja jos sillä aina olisi ollut sellainen päämaali! Itkien juoksi hän tuota kauheata taloa kohti. Vasemmalta, puiden oksien välitse pilkoitti toisenkin talon valkeaksi rapattu kiviseinä, siellä asui Kule, tuo murha-ase. Ei, ei, ei, hän ei ollut Kulea kutsunut, hänellä ei ollut mitään osaa siinä! Tosin hän oli kuullut sitä odotettavan ja hänestä oli tuntunut se oikeudenmukaiselta! Muutamat olivat pitäneet sitä mainiona pilana, toiset taas olivat sen ottaneet toden kannalta, vieläpä vedonneet uskonnollisiinkin syihin. Josefine muisti joka sanan ja oli aina visusti vaiennut eikä ollut kenellekään omiakaan ajatuksiaan ilmaissut.

Murha, murha! Ei sellaista voida anteeksi antaa, hän tiesi sen kyllä, miksi hän siis menikään veljensä luo? Veli oli pelastanut hänen lapsensa, -- sen enempää hän ei tahtonut olla sisarensa kanssa tekemisissä. Kuitenkin kaikitenkin, yksinomaan sinne olivat hänen ajatuksensa suunnatut, sinne hänen täytyisi päästä, vaikkapa kuoleman uhalla! Hän juoksi.

Hänen elämänsä oli nyt häpeän tahraama. Hän ei uskaltaisi tästälähin enää katsoa kunniallista ihmistä silmiin. Kylmyydellä ja ilkeydellä oli hän surmannut aivan viattoman, viattoman ihmisen, tehnyt autioksi veljensä kodin! Missä oli hän tästälähin viettävä elämänsä päivät? Mitä olisi hänen nyt tehtävä? Etsittävä oikeudenmukainen rangaistus! Mutta sen hän antaisi itse itselleen. Mutta ensin täytyi hänen saada -- tavata veljeään, kuulla hänen mieltään ja puhua hänelle, -- niin, sillä hänellä oli sanottavaa veljelleen, eihän tämä edes tiennyt, miten suuresti hän rakasti häntä ja aina oli rakastanut, eihän Edvard häntä tuntenut. Josefine itki ja juoksi.

Hän näki veljensä seisovan pihalla talon ja ulkorakennusten välillä, kumarassa puuhaillen jotain. Hän näki hänet viini- ja karviaismarjapensaikon ylitse vilaukselta, kun korkeampien hedelmäpuiden oksat tuulessa häilähtivät syrjään. Häntä värisytti, mutta hän kulki eteenpäin. Kohta oli hän jo puistossa astelemassa pihamaata kohti. Nyt oli heidän välillään vain ulkorakennuksen nurkka ja muutaman askeleen perästä oli hän pihalla.

Edvardilla oli yllään keltainen raakasilkkinen takki, ehkäpä sama, joka hänellä oli tullessaan pari vuotta sitten. Hihat oli kääritty ylös, kalvostimet poissa --, hän oli pesemässä kapsäkkiä kaivopumpun alla. Kaikki rautatiellä liimatut paperilaput oli saatava pois, -- aikoiko hän lähteä matkalle? Hän oli päivettynyt ja laiha, sivulta näyttivät hänen kasvonsa vielä tavallista kulmikkaammilta. Nyt kuuli hän Josefinen askeleet ja katsahti ylös.

Katsahti hänen itkeneisiin, rukoileviin kasvoihinsa. Hänen entisestä tavastaan käyttää värikkäitä pukuja ei huomannut jälkeäkään, hänellä oli tumma kesäpuku, vyötäisillä vyö, päässä leveä, ruskealla nauhalla varustettu olkihattu ja harsohuivi käsivarrellaan. Tuskainen, epätoivoinen itku syöksähti esille: "Edvard!" Hän ei saanut sen enempää sanotuksi...

... Edvardilta putosi kapsäkki kädestä. Hän ojensihe suoraksi ja lausui äänellä, jossa oli kaksinainen sävy: "Minä _en_ anna sinulle anteeksi, Josefine!" -- "Edvard, anna minun selittää!" -- Josefine käänsi kasvonsa taloon päin, sillä veljensä ankara muoto peloitti ja teki hänet epätoivoiseksi. Mutta Edvard luuli Josefinen tahtovan, että he menisivät sisälle.

"... Sinne sinä et koskaan pääse!" -- Edvard seisoi kädet puuskassa ikäänkuin tahtoen vahtia, ettei se saisi tapahtua.

13.

Tuft meni illallispöydästä työhuoneesensa, mutta ei huomannut kirjettä, sillä hän ei sattunut vilkaisemaan pöydälleen. Tavalliseen tapaansa hän läksi nyt iltakävelylleen. Jos Josefine olisi ollut alakerrassa, olisi kai hänkin lähtenyt mukaan, arveli Tuft. Hän käveli tunnin ajan. Oli lauantai ja hän tuumiskeli huomista saarnaansa. Palattuaan kotiin hän istahti ikkunan poskeen selailemaan kirjaa, josta hän voisi saada saarnansa juuria, luki, nousi kävelemään, luki taas, kunnes kello oli jo kymmenen.

Hän meni yläkertaan käydäkseen levolle. Ei löytänyt Josefineä, ei häntä ollut omassakaan huoneessaan, niin, ei koko talossa. Silloin Tuft meni takaisin kansliaan, hän tahtoi siellä odottaa Josefineä, missähän Josefine mahtoi oikeastaan olla? Jonkun sairaan luona? Ei hän ollut kenenkään kuullut sairastavan. Aivan vaistomaisesti sattui hän ottamaan käteensä kirjeen, siinä astellessaan pöytänsä ohitse. Siihen oli kirjoitettu hänen nimensä, -- Josefinen käsialaa! Hän tuli levottomaksi ja meni ikkunan luo nähdäkseen paremmin. Se oli avonainen ja siinä olevien paperien päällä oli kirjelappu, johon Josefine oli kirjoittanut: "Olen mennyt veljeni luo, elämäni on kysymyksessä." Mitä tämä merkitsi?

Neljännestunnin kuluttua nousi Tuftkin kirkkomäkeä ylös, myöskin hän kulki miltei juoksujalkaa. _Hän_ yksin oli syypää kaikkeen, _hän_ oli aikoinaan vakuuttanut Josefinelle, että Ragni oli uskoton ensimäiselle miehelleen ja sillä tavoin aiheuttanut kaiken sen, mitä sitten oli tapahtunut! Jollei hän olisi kadehtinut lankoaan, niin tuskinpa hän olisi katsonut riitautumistaan kirkon kanssa ja seurusteluaan pärjääjien kanssa riittäväksi tekosyyksi peräytymiseen. Vaikkapa lanko väittäisikin: Josefine ei ole ollut tarpeeksi kristillinen, kun saattoi osaltaan vieroa Ragnia tai sillä perusteella uskoa mitä pahinta vapaa-ajattelijasta, -- niin vastaisi siihen Tuft, että niin ei menettelekään tosikristitty vaan ainoastaan puolikristitty. Se, jolle rakkaus jumalaan on elämän korkeimpana lakina, ei tuomitse koskaan, mutta sitä tekevät muut sitä innokkaammin. Josefine on aina ollut sellainen, ettei hän voinut tulla kuin ainoastaan puolikristityksi, ja tämäkin oli hänen syytään. -- Jumaluusopin tutkimukset ehkäisevät ihmisen kehitystä.

Miten hyvin hän käsittikin nyt kaiken tämän! Senpävuoksi hän ei jaksanut kestää sitä ajatusta, että Josefine oli sieluntuskassa. Hän juoksi ja saapui aivan hengästyneenä puistoon, portista pihalle ja hyökkäsi portaille. Ulko-ovi oli lukossa, -- ja kello vasta hiukan yli kymmenen! Hän soitti ovikelloa, soitti toistamiseen ja kuuli heti askeleita eteisestä, miehen askeleita. Kallem avasi oven.

"Eikö Josefine ole täällä?" -- "Ei." -- "Eikö hän ole ollutkaan täällä?" -- "Kyllä, noin puolitoista tuntia sitten." -- "No --?" -- "Minä kielsin häntä tulemasta sisälle." -- "Sinä et puhellut hänen kanssaan?" -- "En." -- Silloin nosti Tuft oikean kätensä ja sanoi: "Nyt olet sinäkin opinkappaleisiin pinttynyt!" -- käänsi selkänsä ja läksi. Hänen leveä hattunsa leveiden olkapäiden yllä näytti ikäänkuin painostavan näitä hänen viime sanojaan.

Kello oli vähän yli yksitoista, kun taas soi ovikello ja aivan samalla tavalla. Kallem tuli heti ulos. Hän ei siis ollut vielä vuoteessa.

Se oli taaskin Tuft, mutta Kallem huomasi jo välimatkan päästä, että hän oli kasvoiltaan aivan toisennäköinen, säikähtynyt ja aivankuin pois suunniltaan. "Minne sinä luulet hänen menneen, Edvard?" -- "Luullakseni hän on ehkä mennyt Ragnin haudalle!" --

Vihlova parahdus, huomattava tuskan huoahdus, sitten hän kääntyi ja läksi. Hänen raskaat askeleensa kuuluivat kauas yön hiljaisuudessa.

Kellon lähestyessä yhtä soi ovikello taaskin, mutta vain kerran ja hätäisesti. Kallem tuli heti avaamaan, hän ei siis vieläkään ollut käynyt levolle.

Siellä oli eräs nainen. Lyhytnäköinen Kallem astui nopeasti hänen luokseen ja tunsi hänet äänestä Sissel Auneksi. "Rakas, hyvä tohtori, olkaa niin hyvä ja armollinen", alkoi Sissel valittavalla äänellä. "Rakas, hyvä tohtori!" -- Kallem luuli, että hän tuli Josefinen lähettämänä ja että jotain onnetonta oli tapahtunut. Häntä värisytti. Mutta Sissel jatkoi: "Kukaan muu ei voi häntä hallita, hän tulee aivan hulluksi joka yö." -- "Auneako tarkoitatte?" huudahti Kallem. "Niin, hän luulee Kristen Larssenin ahdistavan itseään ja sitten hän lähtee kuleksimaan jos jonnekin lähistölle, juoksentelee pitkin maanteitä ja metsiä. Se on nyt jo kolmas yö enkä minä jaksa enää. Rakas, hyvä tohtori, minulla ei ole ketään muuta, jonka puoleen voisin kääntyä" -- hän purskahti itkuun -- "eikä kellään muulla ole valtaa hänen ylitsensä."

Tuo kirjansitoja ja soittoniekka-vekkuliko tullut hulluksi? Hän oli siis vapautunut hänen vallastaan? Joiko hän taaskin, oliko se juoppohulluutta? -- Ei, ei, hän oli tullut "hulluksi" pelätessään Kristen Larssenin kummittelevan. Kallem läksi heti mukaan.

Taivas oli pilvessä ja yö senvuoksi verrattain pimeä, mutta navakka pohjatuuli alkoi jo kiidätellä pilviä. Metsäkin tien molemmin puolin humisi ja ryskyi, lehdet suhkivat ja pauhasivat ja utelivat kaiken maailman asioita heidän siinä tietä pitkin painaltaessaan. Eikö ollut tosiaankin kummallista, että Aune, joka oli narraillut ihmisiä uskomaan siihen, että Kristen Larssen kummitteli, nyt oli tullut hulluksi siitä, minkä itse oli keksinyt! -- "Mutta, hyvä Sissel, eihän ole mitään helvettiä olemassa!" -- Samassa kuului kaukaa huutoa, kamalaa, yhtämittaista avunhuutoa. Se kohosi yöstä kuin hirviö, sen saattoi melkein nähdäkin. "Siellä hän on!" huudahti Sissel ja ristitsi kätensä. "Jeesus Kristus, auta minua!" parkaisi hän ja lähti juoksemaan. Mutta Kallem riensi hänen perästään: "Ei, kuulehan Sissel, myöhemmin sinä tuolla tavoin perille pääset. Astu levollisesti, -- aivan levollisesti, sanon minä!" Sissel totteli heti mutta kääntyi hätäisenä ja hengästyneenä Kallemiin: "Kuka muu kuin saatana voi ihmistä tuolla tavoin riivata?" Samassa alkoi läheisyydessä joku kartanokoira haukkua, se oli säikähtänyt huutoa ja ulvoi nyt täyttä kurkkua. Kallemin täytyi huutaa, että äänensä kuuluisi: "Ei Aunen tarvitse enää olla saatanan pauloissa enempää kuin tuon otuksenkaan! Tiedätkö, Sissel, miten ihmiset keksivät saatanan? He uskoivat, että alussa oli kaikki luotu täydelliseksi, ja silloin heillä ei ollut ketään, jota olisi voinut syyttää siitä, että synti oli tullut maailmaan."