Part 24

Kallem loi sisareensa lyhyen ja säälimättömän katseen, jossa ei ollut vähintäkään myötätunnon loistetta, vaikka sisareenkin oli suru lyönyt leimansa. Hän käänsi katseensa poikaan eikä sen koommin ollut sisarestaan tietävinäänkään. Josefine vetäytyikin syrjään. Kent astui sisään, tervehti ystävällisesti ja meni sitten Kallemin luo. Nyt tapahtui Kentille aivan samoin kuin Kallemille silloin, kun tohtori Meek tutki Ragnia, hän katsoi poikaa nyt vallan toisilla silmillä ja rupesi pelkäämään pahinta. Se, mitä hän tätä ennen ei ollut tahtonut uskoa, se ilmeni nyt aivan kuin itsestään; -- "empyème?" kuiskasi hän ranskaksi Kallemille, joka ei vastannut, mutta kumartui lähemmäs poikaa, tunnusti valtimon heikkoa tykytystä, koputti aivan hiljaa, kuunteli hengitystä, katsahti kuumelistaan ja tarkasti hiukan pojan yskimää sylkeä. Sitten keskustelivat lääkärit hetkisen keskenänsä. -- Josefine kuuli joka sanan, vaikka hän seisoikin heistä hiukan syrjässä, sängyn toisella puolen, -- pojan sänky oli nimittäin nyt siinä, missä isän sänky ennen oli sijainnut --, mutta hän ei ymmärtänyt tieteellisiä nimityksiä, eikä senvuoksi käsittänyt heidän puhettaan. Mutta jotain kauheaa se oli, sen hän tunsi. Hän pusersi kädellään rintaansa ja katsahti levottomasti väliin yhteen väliin toiseen. Kent tuli sitten pari askelta lähemmäksi ja kysyi vain, saisivatko he pistää rintakehään hienon ruiskunkären. "Tehdäänkö leikkaus?" kuiskasi Josefine ja varjeli itseään kaatumasta.

"Sen saamme sitten nähdä", vastasi Kent yhtä hiljaa. Josefine vaipui tuolille. Hänen veljensä ei odottanut vastausta, vaan avasi kotelonsa, otti sieltä esille jonkin kiiltävän ja hienon esineen ja kumartui se kädessä pojan ylitse. Josefine ei nähnyt enää mitään, ei hän ajatellutkaan -- hän koki vain pidättää itseänsä. Hän kuuli pojan valittavan ja huutavan tuskaisesti useita kertoja "äitiä", mutta hän ei kyennyt nousemaan tuoliltaan, eikä uskaltanutkaan. Sitten kuuli hän Kentin lausuvan: "Nyt se on ohitse, poikaseni", mutta hän ei voinut katsoa, mikä nyt oli ohitse.

Pikku Edvard valitti yhä ja tahtoi, että äiti vihdoinkin tulisi hänen luokseen. Silloin yritti Josefine pari kertaa, mutta se oli aivan mahdotonta, hänestä tuntui siltä kuin olisi veli häntä painanut alas, vaikka tämä ei sinnepäin katsonutkaan.

Sitten ovi liikkui, Kallem oli poissa huoneesta, -- ja Josefinelta pääsi helpoituksen huokaus. Kent tuli heti hänen luoksensa, lempeänä ja ystävällisenä ja kuiskasi hänelle: "Tässä on tehtävä vielä leikkaus, hyvä rouva." "Miksi?" Josefine tiesi, ettei siitä olisi apua, sen oli hän nähnyt jo veljensä ulkomuodosta. "Siksi, että kaikkia mahdollisia keinoja täytyy koettaa", vastasi Kent. Mitä surkeimmalla äänellä pyysi poika äitiä tulemaan luokseen. "Nyt minä tulen." Josefine laskeutui polvilleen sängyn viereen ja hyrskähti itkuun. "Ne tekivät minulle pahaa", valitti poika. Voi, jospa Josefine olisi voinut vastata: "siksi, että sinä voisit tulla terveeksi ja päästä ulos". Mutta ei myöskään Kent uskaltanut sitä sanoa. Josefine olisi mielellään tahtonut kieltää leikkauksen toimittamisen, mutta ei uskaltanut sitä veljensä vuoksi. Kent seisoi ja odotti. Josefine huomasi sen vihdoinkin ja loi häneen epätoivoisen katseen. Kent tuli lähemmäksi häntä. "Teidän veljellänne on tapana lähettää joku palvelusväestä desinfisioimaan ja laittamaan kuntoon huonetta", sanoi hän hiljaa. "Tapahtuuko se jo tänään?" kuiskasi Josefine itkunsa seasta. - "Ei, mutta puhdistuksen ja tuulettamisen täytyy kylläkin alkaa tänään. Nuo viereiset huoneet tarvitaan myöskin." Josefine oli painanut päänsä pojan viereen, hän ei vastannut mitään. Sitten hän kuuli Kentin lähtevän huoneesta.

Kotiin tultuaan pappi meni suoraa päätä sairaan huoneeseen ja hämmästyi kovin nähdessään siellä mummon ja -- Sissel Aunen! Tämä viimemainittu oli valvojan ammatissa, mutta poika oli itsepäinen eikä tahtonut sietää luonaan ketään muuta kuin äitiään, ei edes isääkään, sillä isä haisi yhä tupakalle, vaikka oli jo lakannut polttamasta. Tuft tapasi Josefinen lepäämässä kanslian sohvalla epätoivon vallassa ja masentuneena. Hänen puheensakin oli aivan sekavaa: "Kuolemantuomio!" hän vastasi melkein kaikkiin miehensä kysymyksiin.

Iltapäivällä tuli sairaanhoitajatar pitämään huolta puhdistuksesta ja hänen mukanaan tuli vierasta väkeä. Heidän kotoinen rauhansa oli nyt rikottu ja peseminen kuului siltä kuin olisi ruumiskirstun lautoja höylätty. Palvelijat valtasi hillitön suru. Vanha mummo itki. Ja kun pojan sänkyä siirrettiin toiseen huoneeseen, istuivat vanhemmat käsi kädessä ja vavisten kuuntelivat siitä syntynyttä melua.

Jospa nyt joku olisi sanonut: "On hyvä vanhemmille, että poika kuolee. Tosin se tuntuu heistä nyt raskaalta, mutta aikaa myöten se tulee heihin vaikuttamaan kohottavasti", jospa nyt joku olisi ollut siksi raaka, että olisi heille tällä tavoin lausunut! Tuftin täytyi puhua tästä Josefinelle ja tunnustaa, mitä nämä sanat olivat hänessä vaikuttaneet. Ääneti puristi Josefine häntä kädestä.

Iltasella, kun kaikki taas oli rauhallista talossa, olivat he kumpikin ylhäällä pojan luona. Heistä näytti siltä, kuin olisi jo kuolema painanut leimansa poikaan. Poika nukahti äidin käsi omassaan ja Tuft talutti sitten hiljaa Josefinen pois. Josefine seurasi nöyrästi. Tässä yleisessä muutossa nostettiin yksi sänky lisää vierashuoneeseen.

Jo varhaisesta aamuhetkestä lähtien istuivat vanhemmat pienokaisen luona. Heti kun he lähtisivät pois, muutettaisiin poika entiseen huoneesensa, jossa kaikki oli valmiina tapahtuvaa leikkausta varten.

Kello kymmenen tulivat lääkärit. Josefine lepäsi kanslian sohvalla. Hän sulki korvansa, jotta ei kuulisi heidän tuloaan. Matot olivat nyt otetut pois portailta, joten hiljaisinkin astunta kuului aivan selvästi. Hän ei antanut lohduttaa eikä puhutella itseään, hän vaipui samallaiseen sekavaan mielentilaan kuin, jossa hän kerran ennenkin oli ollut. Hän tahtoi mennä ylös pojan luo, kenties voisi lapsi kuolla jo heidän käsiinsä. Pappi halusi puhella lääkärien kanssa, mutta Josefine riippui kiinni hänessä, hän tahtoi myös tulla mukaan. Mutta silloin ei pappikaan lähtenyt. Kun joku siellä ylhäällä vain hiukankaan liikahti, tiesi Josefine, kuka se oli ja jos kumpikin lääkäri liikahti samalla kertaa, silloin tapahtui jotain kauheata, silloin kyyristyi hän kokoon ja piteli korviaan käsillään. Hänet olisi talutettu toiseen huoneesen, mutta hän ei sitä suvainnut, hän tahtoi istua täällä ja kärsiä. Toisinaan hän nojautui Tuftiin ikäänkuin hakien suojaa satamassa. Sellaisina hetkinä hän oli aivan viimeisiinsä uupunut. "Auta minua!" kuiskasi hän ja hoki sekä ymmärryksensä että elämänsä olevan nyt vaarassa ja että hänellä aina oli ollut tietoisuus siitä, että niin surullisesti tulisi vielä käymään.

Tuft sai hänet viimein rupeamaan levolle ja asetti kylmiä kääreitä hänen otsalleen. Hän rukoili ääneen ja rakkautensa oli niin voimakas, että se hiukan rauhoitti Josefineä. "Kiitos, Ole, kiitos!" sanoi Josefine ja jäi lepäämään. "Lapsi kirkuu!" huudahti hän äkkiä, karkasi istualleen ja tahtoi rientää sinne ylös. Pappi vakuutteli ei kuulleensa mitään, mutta samassa he kuulivat sen kumpikin.

"Eikö totta!" vastasi Josefine ja tahtoi mennä. Tuft kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, rukoili ja siunaili. Nytkin Josefine hiukan rauhoittui. Ylhäällä oli hiljaista.

Siellä ylhäällä toimittiin nopeasti. Kallemin vastuulla nukutettiin poika ja ne huudot, jotka vanhemmat olivat kuulleet, aiheutuivat siitä, kun Kent piti nukutuskoppaa pojan kasvojen edessä. Poika luuli tukehtuvansa, työnsi sitä pois ja huusi: "äiti, äiti!" Mutta hän nukkui pian. Mummo istui puhdas puku yllään sängyn vieressä ja piti poikaa kädestä. Vanhus vapisi, mutta istui vaan ja aikoi istua loppuun saakka. Mutta kun poika nukahti, pyysi Kallem kohteliaasti häntä poistumaan huoneesta. Verkalleen ja ääneti läksi mummo.

Silloin alkoi hän työnsä. Oikealle puolen, kylkiluiden väliin tehtiin kahdeksan sentimetrin pituinen leikkaus. Tylsäkärkiset kapineensa tunki hän syvälle ruumiiseen, löysi kylkiluun reunan ja sahasi siitä pienen osan pois, ainetta virtasi ulos haavasta.

Äkkiä kuului hurja huudahdus huoneessa. Josefine oli salaman nopeudella avannut oven ja nähnyt valkeat operatsionitakit ja Kallemin kädet verisinä tonkimassa hänen lapsensa rintaa, -- ja siinä hän nyt lepäsi pitkin pituuttaan lattialla.

"Eikö ovi ollut lukossa?" kysyi Kallem. Sissel juoksi hätään, pappi tuli ulkoapäin ja he kantoivat Josefinen pois. "Pitäkää huolta huoneen lämmöstä!" kuiskattiin sairaanhoitajattarelle, -- "ja sulkekaa ovi!" -- "Mutta Sissel --?" -- "Saa jäädä ulos!"

He kuulivat sitten hänen tulevan ovelle, mutta kukaan ei mennyt avaamaan. Rintakehä ruiskutettiin puhtaaksi ja sinne pistettiin putki, joka saisi jäädä sinne muutamaksi päiväksi. Haava sidottiin huolellisesti. Lämpömäärän tuli olla öin päivin huoneessa täsmälleen 15°. Kohta meni Kallem kapistuksineen toiseen huoneeseen ja ennenkuin leikkaushuoneen ulkopuolella olijat aavistivatkaan, oli hän jo lähtenyt talosta.

Mummo parka läksi taas ylös kuuntelemaan. Mennessään kohtasi hän Sisselin, joka juuri oli ollut siellä sisällä ja tuli nyt ulos kantaen jotain esiliinansa alla. Ohikulkiessaan mainitsi hän, että nyt oli kaikki jo ohitse. Nyt uskalsi mummokin astua sisään, mutta nähtyään kalpean lapsen hän kadotti mielenmalttinsa, poistui heti huoneesta ja töin tuskin hän jaksoi päästä kotiinsa.

Tuota pietististä, meren rannalla jäykistynyttä luonnetta oli hänen arkipäiväisessä elämässään vaikea käsittää. Pikku Edvard oli ainoa, jonka kanssa hän seurusteli. Koko hänen talonsa oli pojan leikkitupana. Pikku Edvard sai sinne laahata mitä ikinä halusi, mummo kantaa hyssytteli ne jälleen ulos eikä hänellä muuta tehtävää ollutkaan kuin puuhailla pojan kanssa. Olisipa saattanut luulla pojan tuntevan kiitollisuutta mummoa kohtaan, mutta mitä vielä: sairastumispäivästä saakka oli mummo se, jota poika kaikista vähimmin sieti näkyvissään. Pikku Edvard piti eniten äidistään, vaikka tämä olikin ollut aika ankara häntä kohtaan. Häntä kiusasi mummon hyväsydämisyys, joka ilmeni väijymyksinä, kieltoina ja lisäksi rukouksina, joita hänen olisi ollut opittava ulkoa. Ja sitäpaitsi hän ei lainkaan välittänyt raamatun kertomuksista, joita hän ei ymmärtänyt. Nyt, kun hän oli sairas ja väsynyt, ei mummo saanut puhua hänelle mitään. Sääli tuollaisia vanhoja ihmisiä! Myöskin hänen oma poikansa unohti hänet nyt, kun Josefine oli tullut suvaitsevammaksi. Jollei sairaanhoitajatar olisi tullut, ei vanhus olisi saanut mitään tietoa leikkauksen toimittamisesta.

Pari tuntia myöhemmin hiipi mummo taas ylös, kuunteli oven ulkopuolella, mutta kun mitään ei kuulunut, luuli hän että poika oli kuollut ja uskalsi katsahtaa sisään. "Elääkö hän?" kysyi mummo. "Elää", vastasi Sissel, mutta niin hiljaa, että tuskin kuului ja yhtä heikko oli kai hänen toivonsakin. Enempää ei mummo jaksanut kysyä, vaan läksi hiipustamaan pois. Parin tunnin kuluttua hän taas oli siellä ja vielä eli poika. Nyt oli hän ottanut mukaansa silmälasit ja vanhan, rakkaan kirjansa. Hän aikoi nyt istua siellä pojan kuolinhetkeen saakka. Sissel saisi ruveta nukkumaan. Mummolle neuvottiin, mitä oli tehtävä ja Sissel heittäysi Josefinen sänkyyn.

Vasta kuuden aikaan iltasella pisti pappi päänsä ovesta. Silloin hän vasta oli uskaltanut jättää Josefinen hetkeksi yksin. Hän näki äitinsä istuvan siellä silmälasit nenällä ja lukevan vanhaa postillaansa. Hän astui sisälle ja luki äitinsä kasvoista aivankun kirjasta sanat: "hän elää". Mummo nyökäytti päätään samoinkuin Sisselkin äsken. Mutta nähtyään pojan kalpeat kasvot pappi tunsi väristystä ruumiissaan ja poistui huoneesta.

Talossa vallitsi täydellinen, syvä hiljaisuus. Kyökissä, joka oli talon syrjäisin huone, puheltiin hiljaa. Joka oven saranat olivat voidellut ja matot levitetty lattioille. Joka tunti kävi pappi ylhäällä katsomassa, asteli aina varpaisillaan ja aina sai hän saman vastauksen: hän elää. Kaikki tulivat ja menivät äänettömästi, aivankuin henget. Vierashuoneessa, jossa Josefine lepäsi vuoteessa, ja sen läheisyydessä puheltiin vain merkeillä.

Yöllä oli kaiketi vieläkin hiljaisempaa. Mummo ei enää siellä istunut, vaan Sissel. Kyökissä paloi tuli hellassa ja sielläkin valvoi yksi siltä varalta, jos jotakin satuttaisiin tarvitsemaan. Pappi valvoi ja asteli edestakaisin huoneessaan. Mutta kolmen tienoissa nukahti sekä hän että kyökkivahti. Kun mummo tuli sairaan huoneesen neljän aikaan, nukkui myöskin Sissel. Mummo istahti paikalleen. Oli tavattoman hiljaista, ei niin ääntä kuulunut, ennenkuin lähempänä seitsemää. Mummo hoiteli sekä tulta takassa että lääkkeitä. -- Hengittikö pikku Edvard keveämmin, vai erehtyikö hän?

Kello seitsemän aukeni ovi hyvin verkalleen. Mummo odotti sieltä poikaansa tulevaksi, mutta se olikin Josefine. Hämärässä näyttivät hänen suuret kasvonsa, pörröinen tukkansa ja hurja katseensa vallan hirvittävältä. Mummo rukka, joka jo kauan oli ollut huolissaan miniänsä järjen puolesta, nyt ihan säikähti. Mutta Josefine seisoi hiljaa ovella. Hän kuuli Sisselin rauhallisen hengityksen, mutta ei pojan, eikä hän uskaltanut astua askeltakaan lähemmäksi. Tämän huomasi mummo ja nyökäytti kehoittavasti päätään. Josefine astui pari askelta ja näki nyt poikansa -- tavattoman kalpeana ja ilman ainoatakaan elon merkkiä. Mutta mummo nyökkäsi uudelleen ja hän uskalsi astua lähemmäksi. Uutimet olivat vielä ikkunan edessä, senvuoksi ei hän nähnytkään oikein tarkkaan. Mutta nytpä hän oli näkevinään pojan hengittävän! Hän laskeusi polvilleen,... hengittikö poika keveämmin, vai...? Josefine oli niin vakuutettu poikansa kuolemasta että ei ollut uskoa korviansa. Hän kuunteli mitä suurimmalla jännityksellä, keskitti siihen kaiken huomiokykynsä, pidätti hengitystään ja vasta sitten kun oli päässyt varmuuteen siitä, että poika hengitti todella nyt keveämmin, uskalsi hän huokaista. Hänen henkäyksensä suuntautui hänen tietämättään pojan kasvoja kohti. Sen lämmin leyhäys herätti pojan. Pikku Edvard avasi silmänsä ja katsoi äitiinsä, mutta näytti kokoavan ajatuksiaan. Niin, äitihän siinä oli, äiti, joka oli tullut takaisin. Pojan silmät kirkastuivat ja tulivat eloisammiksi kuin mitä ne olivat olleet moneen viikkoon. Ne katsoivat äitiin, kunnes äidin omat silmät täyttyivät kyynelillä.

Pikku Edvard ei lausunut sanaakaan eikä liikauttanut ainoatakaan jäsentä peläten yhä entistä tuskaansa. Ja Josefinesta tuntui kuin saattaisi elämä paeta silloin, jos poika liikahtaisi tai jos hän koskettaisi poikaa tai puhuisi hänelle. Niin, luulipa Josefine hengittävänsäkin liian kovaan, hän hillitsi senvuoksi hengitystään eikä uskaltanut päätänsä kääntää eikä käsiään liikauttaa. Tässä liikkumattomassa hiljaisuudessa tuntui siltä kuin olisivat siivet levinneet heidän yläpuolelleen. Tämä hetki johti Josefinen mieleen pikku Edvardin syntymisen, jolloin hän ensi kerran oli kuullut poikansa äänen. Nyt alkoi elämä uudelleen, arkoine alkuhenkäyksineen. Pojan silmät loistivat kuin kaksi lumelle asetettua kynttilää. Josefine katseli kyllästymättä niiden virkeätä loistoa. Koskaan, ei koskaan tuo valo saisi sammua.

Mutta äidin rikassisältöinen katse vaikutti poikaan ja äitinsä läheisyydessä tunsi hän itsensä turvalliseksi. Hän sulki taas silmänsä, avasi ne pari kertaa nähdäkseen, oliko ... kyllä, äiti oli siinä. Ja sitten hän nukkui.

Hetkisen kuluttua Josefine seisoi kansliassa. Ulkona oli kirkas päivä. Sen täytyi päästä sisällekin! Hän veti uutimet ylös ja huikaiseva valo lehahti huoneesen kuin elämäntuulahdus, se tunkeutui hänen sielunsa sisimpiinkin sopukoihin, -- hän levahutti vierashuoneen oven selkoselälleen ja jäi kynnykselle seisomaan.

Tuft nukkui siellä vuoteellaan. Voimakkaalta näytti hänen ruumiinsa, käsi oli rentona sivulla, korkea otsa kiilsi vielä eilisestä tuskanhiestä, suun ympärillä väreili hymy. Nyt herätti valo hänet puoliksi valveille. "Ole!" lausui Josefine. Tuft avasi silmänsä, mutta sulki ne jälleen, koettaen muistella, mitä oli nähnyt. Samassa kuului tuon kirkkaan valon keskeltä Josefinen ääni: "hän elää!"

* * * * *

Sunnuntaina kuuli seurakunta kirkon saarnastuolista kokemuksen sanoja.

Nimittäin siitä, mikä meille kaikille on kalleinta.

Yksi unohtaa sen paljossa työssään, toinen taisteluinnossaan, kolmas saamattomuudessaan, neljäs itseviisaudessaan, viides tapojensa orjuudessa, mutta kaikki me olemme sen väärin käsittäneet. Sillä jos minä kysyisin nyt teiltä, mikä on kalleinta, niin vastaisitte kaikki juuri siksi, että kysyn sitä tältä paikalta: "Usko on kallein!"

"Mutta sitä se ei ole! Kun istut lapsesi ääressä, joka on hengen hädässä elämän ja kuoleman välillä, tai näet vielä vaimosi seuraavan lasta kuoleman partaalle, nääntyvän tuskasta ja valvonnasta, -- niin silloin opettaa rakkaus sinulle, että _elämä on kallein kaikista!_ Enkä minä tästä lähtien enää koskaan ensiksi hae jumalaa tai jumalan tahtoa mistään sanojen muodosta, mistään sakramentista, en kirjoista enkä mistään, ikäänkuin hän sieltä olisi löydettävissä, ei, ensiksi ja etupäässä elämästä, -- elämästä, semmoisena kuin se esiintyy kuoleman tuskista vapautuneena, hurmauksen hetkellä, valon voittaessa, elävien ihmisten keskuudessa. _Jumalan_ pyhimpiä sanoja ovat elämän sanat, me taas osoitamme hänelle korkeinta kunniaa silloin, kun rakastamme elämää. Tätä niin luonnollista elämänkatsomusta olen _minä_ ennenkaikkia kaivannut. Minä olen monella muotoa ja monista syistä sysännyt sen luotani -- ja varsinkin näinä viimeisinä aikoina. Mutta koskaan en enää ole antava sanoille tai merkeille suurinta arvoa, kalleimpana kaikista olen pitävä elämän ijankaikkista ilmestystä. Koskaan en enää ole jäätyvä kiinni johonkin oppiin, vaan olen antava elämän lämmön vapauttaa tahtoni. Koskaan en ole tuomitseva ihmisiä vanhanaikaisten vanhurskauden sääntöjen mukaan, koska ne eivät sovellu meidän käsitykseemme rakkauden tehtävästä. En koskaan, niin totta kuin jumala on olemassa! Ja minä teen sen siksi, että minä uskon häneen, elämän herraan ja hänen ijankaikkiseen ilmestymiseensä elämässä."

12.

Saman päivän iltana sai Tuft harvinaisia vieraita. Ovelle koputettiin hiljaa eikä ensimäisen "sisään" kutsun jälkeen näkynyt ketään. Kun Tuft lausui sen toistamiseen, avattiin ovi varovasti ja sisään astui Sören Pedersen ja hänen jälestään lyyhäili ovelle myöskin nöyrästi niiaileva Aase.

Heillä oli asiana ei sen enempää eikä vähempää kuin kiittää pappia tämänpäiväisistä sanoistaan. "Sillä, herra pastori, kukaan ei voi elää ilman jumalaa, eivät ainakaan oppimattomat ihmiset. Se ei käy päinsä, totta tosiaan, se ei käy päinsä. Ja sen vuoksi mekin nyt tulemme kuin tuhlaajapoika, -- niin, Aasehan oikeastaan on tuhlaajatytär ... (tule vain tänne esille, -- no, tee kuin tahdot!), ja me toivomme, että herra pastori rukoilisi jumalan armoa meille kummallekin." Ja niin tapahtuikin kaikella sillä hartaudella, joka Tuftin rukoilulle oli aina ominaista. Sören virkkoi, että heillä oli aikomus mennä suoraa päätä tohtori Kallemin luo. "Hän on varmasti paras ihminen maailmassa, ainakin tässä kaupungissa. Mutta näissä asioissa hän erehtyy, herra pastori. Sillä todentotta ovat kuin ovatkin jumala ja henget olemassa, ja sen me nyt hänelle sanomme."

Tuft oli itsekin varmasti päättänyt mennä Kallemin luo samana iltana. Hän oli kiitollisuuden velassa Kallemille ja hän halusi nyt tunnustaa hänelle, että ilman heidän vääryyttään Ragnia kohtaan eivät näiden päivien kokemukset olisi avanneet hänen silmiään näkemään elämän arvoa. Ennen kaikkia tahtoi hän vapauttaa syyllisyydestä Josefinen ottamalla itse hänen syynsä niskoilleen. Siinä uskonsääntö-rahdissa, jota hän tähän saakka oli toimittanut, aivankuin postihevonen, selässä säkillisittäin papereita, oli Josefine saanut seurata mukana, tahtoipa sitten tahi ei. Ja tämä vääryys oli tehnyt hänestä epäilevän ja kovasydämisen.

Kun hän noin tuntia myöhemmin läksi tälle matkalleen, muistui hänen mieleensä elävästi heidän lapsuudenaikansa. Silloin oli hän halunnut lähetyssaarnaajaksi, nyt hänestä ehkä todellakin tulisi sellainen! Sovittaa kehitys- ja edistysoppi myöskin uskontoon, oli tosiaankin lähetystyön arvoista, ja sen hän aikoi ottaa suorittaakseen. Tuo entisaikain pieni ja uskon säännöillä kahlehtiva jumala oli kukistettava samoinkuin pakanoidenkin epäjumalat ja ihmeiden tekijät. Ja jospa hän olikin joskus jumaluusopillisessa itsetyytyväisyydessään uneksinut tulevansa piispaksi, niin samantekevä, tässä juuri oli jos missä -- norjalainen piispanistuin vapaana, vaarallinen kyllä, helposti ymmärrettävistä syistä.

Pastori Tuftin harppiessa pitkin askelin pihan yli sattui Sigrid seisomaan portailla. Hän oli mustassa puvussa ja musta silkkihuivi verhosi melkein kokonaan hänen vaaleankeltaiset hiuksensa. "Tohtori ei ole kotona", virkkoi hän hiljaisella tavallaan. Tuft käännähti ympäri ja suuntasi samalla varmuudella askeleensa sairashuonetta kohti. Siellä oli Andersenin muori vastassa, mustissaan hänkin. Palttoonsa käsivarressa oli surunauha. "Käytättekö surupukua vielä miehenne kuoleman johdosta?" -- "Ei, tällä kertaa suren minä rouva Kallemin kuolemaa." -- "Onko Kallem täällä?" -- "Ei, hän meni kotia vähän aikaa sitten."

Siinä sinä erehdyt, ajatteli Tuft ja läksi painaltamaan maantielle. Voisihan hän kävellä jonkun aikaa.

Väkeä oli paljon liikkeellä. Ihmiset tervehtivät häntä iloisella myötätunnolla, sen saattoi hyvinkin huomata. Andersenin muorin ankara katse oli tosin laskenut synkeän varjon hänen mieleensä, mutta tämä muiden ihmisten lempeys sen kohta karkoitti. Hän sai taas rohkean tuulensa, joka hänellä äskenkin oli ollut ja joka on ominaista useimmille kääntymyksen tehneille. Sairashuoneen kohdalla tapasi hän Sören Pedersenin ja hänen vaimonsa. He tulivat juuri Kallemin luota ja myöskin he halusivat nyt kävellä hiukan tänä kirkkaana sunnuntai-iltana, kun ilma ja luonto oli täynnänsä keväisiä enteitä. "Oliko hän kotona?" kysyi Tuft. "Kyllä, herra pastori", vastasi Pedersen hyvin liikutettuna. "No, mitä sanoi tohtori?" -- "Hän puhui sattuvia sanoja, ne miellyttivät minua kovin, herra pastori. On kahtalaisia ihmisiä, hän sanoi, toiset uskovat vain siihen, mitä he tietävät, niin tekevät toisetkin, mutta sitä, minkä he tietävät, ei voida todistaa, -- niin, ei muille kuin heille itselleen." -- "Hän on oikeassa", Tuft hymyili ja läksi astumaan. Mutta siinä yksin kulkiessaan muistui hänen mieleensä Markuksen 16 luvun 16 värsy. Se oli hänen mielessään vielä siltä ajalta, jolloin hän kuului vielä "oikeauskoisiin". Tuomion alaisia ovat nimittäin ne, jotka eivät usko, jumala ei tahdo tietää "kahtalaisista ihmisistä". Tuft ryhtyi innolla vastarintaan. Yhdeksännestä värsystä alkaen on kuudestoista luku myöhempää lisäystä, josta vanhimmat käsikirjoitukset eivät tiedä mitään. Kun tälle paikalle ei voida siis tunnustaa pätevää arvoa, niin eipä kolmessa muussa evankeliumissa olekaan sellaista kauhistavaa kohtaa. Neljäs, jossa se on, siis sen kautta on "tuominnut" itsensä. Ei, elämä on pääasia, ja usko on vain ihmeellinen tie elämän ymmärtämiseen, s.o. jumalaan. Sillä tiellä me tulemme kerran saavuttamaan korkeimman yhteyden hänen kanssaan, jollei sitten täällä, niin toisessa elämässä. Usko ei ole tuomiota, vaan elämän ohjausta varten. Entisinä aikoina sopi kyllä tuomita ihmisiä ja se saattoi käydä totuudesta, mutta meidän aikanamme synnyttää se vastenmielisyyden tunnetta. Meidän käsityksessämme ilmestyy jumala korkeampana. -- Hän asteli taas kiireisin askelin pihan ylitse.

Mutta taas tuli Sigrid portaille: "Tohtori ei ole kotona." Alas luodut silmänsä välttivät katsoa Tuftiin, mutta hän jäi kuitenkin seisomaan siihen, huivi varjosti nyt hänen kasvojaan. Talo hänen takanaan oli kuin salaisuus, kuin suljettu seura, kuin joku uskollisten yhdyskunta, johon häntä, pastori Tuftia ei laskettu.

Nyt hän ymmärsi.

Sisäänpääsyn hinta oli tänne suurempi kuin hän oli luullut. Nöyryytettynä meni hän kotiinsa eikä maininnut tästä Josefinelle mitään.