Part 22

Sigrid tuli juoksujalkaa sisälle, rouva oli tullut kovin sairaaksi, yski hirveästi. Kallem lensi nuolena rappuja ylös, yskäkohtaus oli jo ohitse, mutta hikimärkänä oli Ragni ja niin heikkona, niin uupuneena, että hän varmasti oli nyt pyörtymäisillään. Se, mitä hän oli sylkenyt, oli vihertävää ja veristä, -- Kallem tiesi, mitä se merkitsi. Hän ymmärsi asian siten, että hän oli viipynyt liian kauan poissa. Ragni oli tullut levottomaksi ja tuntenut kuumentavan ruumistaan, oli heittänyt peitteen päältään ja sitten... Silmät ummessa hän lepäsi siinä ja Kallem auttoi häntä sellaiseen asentoon, että hän saisi nukkua. Tämän jälkeen Ragni ei enää huoneesta poistunut.

Kallem meni kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti tohtori Meekille, mitä oli tapahtunut ja asiaa sen tarkemmin selittämättä liitti kirjeensä loppuun: "Jos Karl on saapunut, niin kai me kohta hänet näemme luonamme. Minä tiedän nyt kaikki."

Hän meni etsimään jotain vaimoa, joka valvoisi Ragnin luona ja palattuaan hän riensi heti taas hänen luokseen. Ragnin oli nyt helpompi olla, hän oli vaipunut uneen. Herättyään hän huomasi Kallemin vuoteensa vieressä. Kallem autteli häntä, antoi hänelle juotavaa, hyväili häntä ja vastasi hänen kysyviin silmäyksiinsä suutelemalla hänen laihaa kättään. Hänen huulensa vapisivat silloin ja silmälasit kostuivat kyyneleistä.

Mutta he puhelivat aivan muista asioista, -- Ragni mainitsi, ettei hänen sisarensa voinut tullakaan tänne ja Edvard taas kertoi itse käyneensä hakemassa Sissel Aunen valvomaan Ragnin luona, sillä hän oli Kallemin mielestä sopivin ja sitäpaitsi heidän ystävänsä. Ragni nyökkäsi siihen myöntävästi. He katselivat toisiansa yhäti, kyllästymättä. Ja kumpikin he ajattelivat sitä, minkä he nyt molemmat tiesivät, -- nimittäin syytä siihen, miksi Ragni nyt lepäsi vuoteessa. "Karl parka!" kuiskasi Ragni. "Karl parka", vastasi Edvard.

Kallemin täytyi nousta, hän oli muka unhottanut toimittaa jotain siellä alhaalla. Ainahan jonkin syyn voi keksiä.

Jospa hän sentään olisi saattanut puhua Ragnin kanssa! Mutta hän ei uskaltanut, -- eikä hän saanut myöskään tilaisuutta olla yksin. Hän kerkisi töintuskin käydä sairashuoneella ja ottaa vastaan muutamia sairaita kotonaan, kaikesta muusta hän kieltäytyi saadakseen istua Ragnin luona.

Hänen mielestään oli julmaa, että oli uhrannut omaisuutensa ja työnsä noiden ihmisten hyväksi, jotka nyt puolestaan murhasivat hänen elämänsä onnen! Millä mitalla nuo ihmiset oikeastaan mittaavat, kun eivät jo heti nähtyään Ragnin voi käsittää, että _hän_ heistä hienoin ja puhtain luonne sittenkin oli? -- tämä selittämätön arvoitus kiusasi alati häntä, ihmisten sokeus oli kerrassaan harmillista. Niiden mukaan, jotka hän tunsi, tuomitsi hän muutkin, -- keskinkertaista väkeä, arkioloissaan siveitä, mutta kukaan heistä ei jaksanut kohota arkipäiväisyyden yläpuolelle, kaikki he olivat kirkon ystäviä, rukoushuoneessa kyhjöttäjiä, pastori Tuftin henkivartijoita. Oli hän heidän joukossaan tavannut useita, varoitellen kulkevia kelpoihmisiäkin, mutta kaikilta heiltä puuttui edesvastuuntunnetta langettaessaan tuomioitaan, kaikki he olivat niin rakastettavia julmureita, -- aivan syyttömiä murhaajia.

Ei löytynyt ketään, jonka kurkkuun olisi voinut karata: "sinä olet syypää, sinä siitä saat vielä vastata!" Kaikki eikä kukaan. Rakastettavia syyllisiä he olivat, suopeita ihmisiä, jotka kylläkin tiesivät olevansa rikollisia. Mutta yksi heidän joukossaan kuitenkin oli, joka eroittui muista, -- Josefine. Josefinen keksintöä tämä ei saattanut olla, hänen luonteensa mukaista tällainen ei ollut. Mutta uskoa sellaista hän kylläkin saattoi, kun se koski ihmistä, jota hän vihasi. Jääkylmällä vaiteliaisuudella antoi hän muiden ilkeämielisyyden ilmausten olla sellaisia kuin ne olivat, tai -- antoi hän niiden kasvaa. Vihaa tunsi Kallem nyt häntäkin kohtaan! Vaikkapa hän epäilemättä ei ollutkaan pääsyyllinen -- Kallemin täytyi aina tämä toistaa, sillä tuskinpa Josefine oli tuota parjausta edes huulilleen päästänyt, siksi ylevä luonne hän oli --, niin Josefine kuitenkin oli tästä murhasta eniten vastuunalainen! Kallem oli vakuutettu siitä että Josefineakin, vaikka hän olikin itse asiassa hyvin vähäisessä määrässä kristitty, oli katkeroittanut tuon pikku olennon epäusko ja myöskin se seikka, että noin syyllinen ihminen uskalsi ylenkatsoa heidän uskoansa. Siitä tuo liiallisuuksiin menevä "oikeudenmukaisuus", joka niin varmasti ja hyvää tarkoittavasti surmasi.

Mutta niin paljon oli Kallem sukua Josefinelle, että _hänkin_ tunsi halua kostaa. Myöskin hän piti sitä "oikeudenmukaisena", eikä hänellä ollut vähintäkään aavistusta siitä, että hän erehtyi. Ei hän koskaan sellaista tuntenut istuessaan Ragnin luona, sillä jo yksistään Ragnin läsnäolo teki hänet hyväksi. Kun nämä ajatukset hänen siellä Ragnin luona istuessaan pyrkivät esiin, tuli hän aina hyvin liikutetuksi, puristi Ragnin kättä, siveli hänen otsaansa, katsoi häntä silmiin, autteli häntä, -- kunnes hänen täytyi lähteä, muuten hän olisi langennut polvilleen ja joutunut kokonaan pois suunniltaan.

Nyt siellä istui tuo kelpo Sissel Aune; hänen tummat silmänsä valvoivat ymmärtäväisinä ja rauhallisina Ragnia ja katsahtivat joskus osaaottavasti myöskin Kallemiin. Hänessä näki Kallem kaikkien niiden edustajan, joiden mielestä hän oli jotain ollut ja jotka nyt olisivat tahtoneet auttaa, jos vain olisivat voineet. Aase ja Sören Pedersen tulivat joka aamu salaa kyökkiin kysymään, kuinka rouva voi ja kun tieto tästä levisi, tuli niitä yhä useampia ja useampia, kaikki hiljaisina ja osaaottavaisina. Sigridin oli niin vaikea tulla rouvan luo, sillä silloin hänet itku aina valtasi. Mutta hän tuli kuitenkin sellaisissa tapauksissa kuin esim. silloin, kun everstinna Bajer eräänä kylmänä talvipäivänä saapui kukka päällysviittansa alla ja pyysi että se vietäisiin rouvan huoneesen ja asetettaisiin sellaiseen paikkaan, että rouva voisi sitä katsella. Palvelustytöllä, jonka lapsen Kallem oli pelastanut vaikeasta taudista (samalla tytöllä, joka oli nähnyt Kristen Larssenin kummittelevan!), oli myöskin kukka, yksi ainokainen vain, ja kun hän sai kuulla everstinnan lahjasta, toi hänkin omansa. Ruukku oli tosin yksinkertainen, mutta yks'kaikki. -- Ilman näitä ystävyyden osoituksia ei Kallem olisi voinut kaikkea tätä kestää.

Eräänä päivänä palattuaan sairashuoneelta hän näki vieraita päällysvaatteita eteisessä. Ennenkuin itsekään riisui yltään avasi hän salin oven, siellä seisoi parveke-ikkunan luona Otto ja Karl Meek. Karl käännähti ensin ja riensi heti Kallemin kaulaan. Hän näytti kuihtuneelta ja hänessä oli jotain levotonta, melkeinpä hermostunutta. Hänen pitkä tukkansa oli epäjärjestyksessä, hänen soikeat kasvonsa näyttivät ikäänkuin tulleen suuremmiksi, hänen silmänsä kuvastivat omituista, liekehtivää voimaa, jota Kallem ei niissä ennen ollut huomannut. Ne katsoivat taukoamatta Kallemiin. Anteeksi pyytävinä ja tuskaisina ne häntä seurasivat. Karl ei voinut hillitä liikutustaan, ei olla rauhallinen ja kun Kallemin täytyi myöskin puhella isän kanssa, alkoi Karl katsella ympärilleen, kävi flyygelin luona, hiveli kädellään pöytiä, kosketteli kukkia, aukoi nuottivihkoja, -- meni sitten ruokasaliin, virkahuoneeseen, oli siellä kotvan aikaa yksinään, sieltä kyökkiin Sigridin luo ja sinne hän jäikin. Kallem katseli useasti ympärilleen, minne Karl oli mahtanut hävitä, tohtori Meek huomasi sen ja virkkoi: "Meillä Meekeillä on kaikilla voimakkaat tunteet. Me olemme koettaneet hillitä niitä, mutta hän tuolla, hän ei niitä voi hillitä. Jos ne toisaalla suljetaankin, purkautuvat ne toisaalta ulos." Karl tuli sisään ja näytti kovin itkeneeltä, Kallem ei halunnut, että hän menisi Ragnin luo, joka tapauksessa hänen tulisi odottaa siksi kunnes rauhoittuisi. Itse hän vakuutti, että hän siellä ylhäällä heti muuttuisi levolliseksi, hän rukoili hartaasti, että saisi nähdä Ragnin, mutta mikään ei auttanut. Koko sinä päivänä ei Karl sinne päässyt, iltaisin oli Ragni aina huonompi, eikä hän saanut tietääkään, että Karl oli tullut.

Seuraavana aamuna kertoi Kallem Ragnille, joka oli silloin virkeämpi, että tohtori Otto Meek oli tullut kaupunkiin ja käynyt heillä eilen kysymässä Ragnin vointia. "Entä Karl", kysyi Ragni. -- Niin, Karl oli ollut mukana. -- Ragni lepäsi hetken sanomatta mitään. "Kyllä kai soitto sieltä alhaalta kuuluu tänne ylös." -- "Kyllä, jos salin ovi on auki, mutta onko se hyvä --?" Eteinen oli lämmin ja sen kautta tuuletettiin näitäkin ylähuoneita, niin että sen puolesta ei ollut mitään estettä. "Mutta luuletko voivasi kestää musiikkia?" -- "Minä kaipaan musiikkia", vastasi Ragni. Sissel Aune katsoi tohtoriin, hän uskoi varmasti, että se ei olisi hyväksi. "Eikö Karl saa tulla sinua tervehtimään?" Ragni lepäsi ja käänteli toisella kädellään lakanan nurkkaa, toisessa hänellä oli nenäliina. Hän ei vastannut, mutta selvästi huomasi, ettei hän sitä tahtonut. "Mutta saahan tohtori Meek käydä sinua katsomassa?" -- "Eikö sitä voi välttää?" Kallem toivoi, että tohtori Meek saisi nähdä hänet. Päivemmällä saapui tohtori Meek ja Kallem kertoi hänelle kaikki. Karl pyysi niin nöyrästi, että saisi seista edes toisten takana ovella. Hän ei virkkaisi sanaakaan, eikä liikahtaisi vähääkään ja poistuisi heti. Kallemia säälitti poika parka eikä hän voinut sitä häneltä kieltää. Hän meni itse ensin sisään ja ilmoitti Meekin, joka tuli heti jälestä. Tohtori Meekin leveän selän takaa Karlea ei näkynyt, hän seisoskeli oven pielessä. Ragni lepäsi niin, että kasvot olivat oveen päin. Hän ei nähnyt Karlea, mutta Karl näki vilaukselta nuo kuihtuneet kasvot, sisäänpainuneet, kuumetta hehkuvat posket ja kuivat huulet. Katseen loisto oli kuin kauan kaikuva hätähuuto. Myöskin Sissel joutui puolittain Ragnin eteen, sillä hänen täytyi olla sängyn toisella puolen antamassa juotavaa, Ragnia kun vaivasi näet yöt päivät kalvava jano.

Meek kyseli yhtä ja toista, Ragni vastaili hajamielisesti ja kurkaili arasti hänen molemmille puolilleen. Aavistiko Ragni, että Karl oli siellä? Sitten muutti hän asentoa ja Sissel vetäytyi pois. Nyt olisi hän voinut nähdä Karlen, mutta Karl oli jo mennyt.

Hänet löydettiin sitten salista aivan murtuneena, epätoivon vallassa. Hän rukoili, että saisi jäädä tänne ja että saisi entisen huoneensa, -- vaikkapa ei saisikaan enää Ragnia nähdä, -- hän ei voinut olla täältä poissa. Kallem ei saattanut häneltä sitä kieltää ja isäkin näytti sitä toivovan. Karlen koko olennossa oli jotain, joka herätti heissä vakavia mietteitä.

Seuraavana aamuna soitti Karl. Salin ovi oli auki ja Ragnin kamarin ovi raollaan. Soitto kaikui sinne ylös hillittynä ja kuului kauniilta. Karl oli edistynyt soittotaidossa. Kappaletta Ragni ei tuntenut, mutta se vaikutti häneen, ja hän käski sanoa Karlelle terveisiä, että hän oli hyvin kiitollinen soitosta. Karl soitti myöhemmin vielä yhden kappaleen ja seuraavana aamuna soitti hän myöskin. Seurauksena tästä oli, että hän sai luvan päästä Ragnia tervehtimään. Karl lupasi olla hiljaa, niin hiljaa, ja viipyä siellä vain silmänräpäyshetken. Jo eteisessä alkoi hän kulkea varpaillaan ja hän hiipi sisään kuin varjo. Kuitenkin oli hänellä työ ja tuska hillitessään tunteitaan. Mutta heti, kun Ragnin katse valtasi hänet, kuten aina ennenkin, tunsi hän, että Ragni häntä arkaili ja toivoi hänen poistumistaan. Tämä lamautti häntä ja hän katsoi rukoilevasti Ragniin. Ragni huomasi tämän muutoksen Karlessa. Kallem tarttui silloin Ragnin käteen ja hän rauhottui. Mitä kauemmin Karl siinä seisoi, sitä suuremmaksi kasvoi Ragnissa säälintunne häntä kohtaan. Karl oli kärsinyt, hän oli hyvä poika, Ragni koetti hymyillä ja ojensipa vielä laihan kätensäkin häntä kohti. Karl katsoi Kallemiin eikä tarttunut siihen, ei hän edes liikahtanut, mutta ankara mielenliikutus pyrki purkautumaan esille ja ikäänkuin sitä tukahduttaakseen kuiskasi Ragni: "Karl hyvä!" Silloin Karl läksi.

Tämän käynnin jälkeen hän oli hiljainen ja ajatuksiinsa vaipunut, kuin ajattelisi hän jotain erikoista. Hän puheli harvoin Kallemin kanssa, eikä muiden kanssa vaihtanut sanaakaan. Joka aamupäivä hän sai hetkisen olla siellä ylhäällä, hän soitteli Ragnille salista ja vaelteli muuten koko päivän yksinään.

Kun hän taas eräänä aamupäivänä soitti, tunsi Ragni jo heti ensi säveleistä, että se oli jotain Karlen omaa. Pari kertaa ennenkin hän oli soittanut pieniä kappaleita, jotka Ragni oli tuntenut hänen itsensä säveltämiksi, nyt noudatti hän uusia esikuvia ja hänen oma erikoisuutensa siitä kärsi. Tämä uusi kappale oli yritys johonkin suurempaan, alku hurjaa, myrskyistä intohimoa, -- herra-jumala, tämä kuvaa varmasti häntä itseään! ajatteli Ragni. Keskellä pauhaavaa sävelmerta tuli äkkiä hiljaisuus, ja silloin alkoi kuulua laulava sävel, luottava ja koruton, enköhän se vaan ole minä? Sitten alkoi kajahdella kirkunaa ja ulvomista tämän rauhallisen ja onnellisen säveleen ympärillä, -- oli muutama tahti tätä laulavaa säveltä ja sitten monta tahtia valitusta ja kirkumista ja kaiken tämän ohella humisi tuo ensimäinen teema. Siinä oli todellisuutta, liiaksikin todellisuutta, sillä se vaikutti väkisinkin naurettavasti. Ragnin täytyi pidättää itseään purskahtamasta nauruun, hän ei kärsinyt mitään tällaista. Hän katsahti Sissel Auneen ja aikoi pyytää häntä menemään alas sanomaan Karlelle, että lopettaisi, mutta Sissel Aunen viisaat kasvot olivat niin kummastuksissaan noista luonnollisista huudoista, -- hyvä ystävä, voiko ihmiset musiikissakin huutaa? Viimeinen jäte Ragnin entistä hilpeyttä purkausi esiin parina naurunpuuskana, sitten vielä parina, -- ja sitten tuli yskäkohtaus! Se uudistui yhä, yhä ja yhä, -- ankarampana kuin koskaan tätä ennen.

Soittaessaan Karl kuuli, että kyökin kello soi vimmatusti, hän kuuli Sigridin hyökkäävän portaita ylös ja kohta taas rientävän alas, huutaen tohtoria. Karl tiesi, että Kallem oli juuri mennyt sairashuoneelle ja läksi heti juoksemaan sinne ilman lakkia ja päällysnuttua, ei löytänyt häntä heti, joten kohtaus oli jo ohi kun he saapuivat. Ragni oli yskinyt verta enemmän kuin tavallisesti, Kallem oli kovasti säikähtänyt, sen näki Karl, joka tietämättään oli rientänyt hänen jälestään ylös. Hän vetäytyikin heti takaisin.

Päivemmällä tuulautettiin huonetta ja Kallem oli vielä siellä. Silloin tuli Karl oven ulkopuolelle ja kuuli Kallemin puhuvan, uskalsipa hän kurkistaa sisällekin. Ragni lepäsi heikkona ja väsyneenä, mutta Kallem oli juuri kysynyt, eikö nyt tuntunut helpommalta. Ragni näki vilaukselta Karlen suuret, kauhistuneet kasvot. Hän muisti nauraneensa hänelle ja hän oli Kallemilta kuullut, että Karl oli tuskissaan juossut häntä hakemaan ilman hattua ja päällysnuttua. Silloin viittasi hän Kallemille, että Karl saisi tulla sisälle. Hän hymyili Karlelle ja nostipa hiukan -- hyvin hiukan -- kättänsä, kiittääkseenkö häntä? Karl uskalsi nyt astua lähemmäksi, tänään hän kyllä sen ottaisi vastaan. Hän tahtoi enemmänkin, hän tahtoi kumartua sen ylitse ja hänen silmiinsä ilmestyi ihmeellinen loisto. Kallem, joka seisoi Ragnin oikealla puolen, huomasi sen, huomasi myöskin, että hän aikoi kumartua sen käden ylitse, jossa Ragnilla oli nenäliina, ehkäpä vielä suudellakin sitä, ja hän kiiruhti sanomaan: "Elä tee sitä, Karl!" -- Karl nousikin heti ja katsoi heihin kumpaankin, mutta taas sävähti hänen silmiinsä tuo ihmeellinen loiste ja siinä silmänräpäyksessä oli hän nojautuneena sekä käden että nenäliinan yli ja suuteli niitä molempia. Ennenkuin ehdittiin mitään sanoa, oli hän taas pystyssä ja näytti siltä kuin tahtoisi hän tapella tai kuin olisi hän suorittanut suuren sankarityön. Ragni lepäsi toivottomana ja ymmärtämättä asian todellista laitaa, Karlen sotilaallista ryhtiä, hänen suurta tekoaan hän ei ymmärtänyt, mutta sitä paremmin käsitti hän Karlen hirvittävän varomattomuuden. Karl oli jo hävinnyt huoneesta.

Jos hän tahtoi kuolla Ragnin kanssa, niin oli se erehdys, joka jossain toisessa tilaisuudessa olisi synnyttänyt suurtakin hauskuutta, varsinkin niissä, jotka tiesivät, että Ragni oli juuri vähää ennen puhdistautunut yskäkohtauksen jälestä ja että nenäliina oli uusi ja puhdas. Mutta Kallem ajatteli vain sitä, että kun kaikki oli saatu hyvälle kannalle, voi joku hullu tulla ja pilata koko homman, -- Ragnia oli säikytetty.

Niin pian kuin suinkin voi, Kallem kiiruhti etsimään Karlea. Tämä oli juuri päällysvaatteissaan hyökkäämässä ulos. Mutta Kallem huusi: "Minnekä sinä aijot mennä?" Karl ei vastannut, hän näytti olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa ja tahtoi vaan rientää ulos. Kallem veti hänet takaisin, asetti hänet eteensä, katsoi häntä vakavasti silmiin ja kiersi ystävällisesti kätensä hänen kaulaansa. Silloin purskahti Karl itkuun. Hän valitti olevansa aivan mahdoton, menetteli joka kerta mielettömästi, hän ei kelvannut mihinkään. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsa, mitä Kallem hänelle sanoi, hän ei huolinut lohdutuksesta, hänen kurjuutensa ja halpuutensa oli niin hirvittävän suuri, eikä hänellä ollut edes kykyäkään mihinkään. Hänen viimeinen sävellyksensä, joka jos mikään oli hänen omaa elämäänsä, se oli todellisinta, mitä hän voi saada aikaan ja kun hän nyt aamupäivällä oli sitä soittanut, oli se tuntunut hänestä naurettavalta, niin hirvittävän naurettavalta! -- Ohoo, ajatteli Kallem, sitäkö se onkin!

Ja sitä se oli. Ragnin läheisyydessä tunsi Karl, että Ragnikin sen tuomitsi.

Kallem käsitti nyt, miten suuresti hän oli erehtynyt siinä, että oli sallinut Karlen tulla tänne, hän ajatteli kauhistuksella, mitä Ragni oli mahtanutkaan kestää hänen tähtensä. Hänellä itselläänkin oli nyt täysi työ pitää häntä tasapainossa.

Eräänä päivänä sanoi hän Ragnille -- kun Ragni sattui kysymään Karlea --: "Sinulla on ollut hänestä paljon enemmän huolta kuin mitä olen voinut aavistaakaan?" Ragni sulki silmänsä, avasi ne jälleen ja hymyili.

Karl ei tullut enää ylös Ragnin luo, eikä hän enää pyytänytkään sinne päästä. Hirveissä tunnetuskissaan ei hän voinut soittaakaan, Kallemin täytyi oikein pakoittamalla pakoittaa häntä soittamaan joitakin omia pikkusävellyksiään. Tämä tapahtui nyt suljettujen ovien sisällä, mutta Ragni kuuli sen kuitenkin ja sanoi Kallemille, että ne kappaleet olivat hyviä ja sitä mieltä oli myöskin Kallem. Tästä tuli Karl taas iloiseksi, hänen itseluottamuksensa palasi vähitellen -- ja hän alkoi taas muuttua rakastettavaksi.

Heti kun Kallem oli saanut ympäristönsä rauhoittumaan, tuli hänen oma vuoronsa. Hänen miehekkäästä taistelustaan ei aina ollut toivottua tulosta, ja Karl tuli vihdoinkin käsittämään, että täällä oli muitakin, jotka kärsivät, eikä yksin hän ja että muitakin oli otettava huomioon. Ja nyt hänessä tapahtui täydellinen muutos, hän eli yksinomaan Kallemin hyväksi, oli huomaavainen ja kekseliäs. Yksi lohdutuskeino oli, joka aina auttoi ja johon hän useasti turvautui: hän alkoi puhua Ragnista, ylistää hänen sielunominaisuuksiaan. Hän osasi luoda hienon kuvan siitä, mikä oli erikoisinta ja ominaisinta Ragnin olennossa, hän osasi taiteellisesti värittää Ragnin pienimmänkin teon tai sanan ja se jumaloiva ihastus, jolla hän hänestä puhui, juuri vaikutti Kallemiin, ja myötätuntoisuuden lämpöähän Kallem tarvitsikin, sillä yhä masentuneemmaksi hän tuli kuta enemmän Ragni heikkoni. Ragni ei voinut enää pitää päätään tyynyllä, se solui aina milloin sen toiselle milloin toiselle puolelle, hänen silmissään oli ikäänkuin henkistä loistoa ja hän näki kaikki nyt kirkkaammassa valossa, hänen ohuet, äänettömät huulensa olivat avoinna ja hän muistutti, siinä valkeassa huoneessa, valkeiden lakanoiden välissä ja valkeassa puvussaan jotain avutonta, untuvia vailla olevaa linnunpoikaista hyljätyssä pesässä. Usein oli Karl se, joka sai Kallemin rauhoittumaan, kun tämä tuli sieltä Ragnin luota voimattomana hillitsemään suruaan tai kuolemanväsyneenä ja Karl se aina löysi sattuvat sanat ja saipa vielä hänet rajattomasti ylistämäänkin Ragnia.

Ragni ei voinut paljoa puhua, eikä hän halunnutkaan, mutta se mitä hän sanoi, osoitti, ettei hän koskaan erehtynyt tilastaan, -- niinkuin rintatautiset tavallisesti. Eräänä päivänä viittasi hän Kallemia kumartumaan lähemmäksi häntä. "Kristen Larssen", hän kuiskasi, "on tuolla nurkassa". Sitten hän hymyili ja hetken päästä lisäsi: "Nyt minä en häntä pelkää." Toisen kerran lähetti hän hakemaan Kallemia saadakseen vain sanoa: "Sinä et saa olla kenellekään vihainen -- minun tähteni." Hän ei maininnut nimiä. Kallem puristi hänen kevyttä kättään ja Ragni katsoi häneen silmät täynnä säteilevää hyvyyttä. Joskus koetti Ragni hymyilläkin, mutta siihen ei hänellä enää ollut voimia. Kun hän näki Kallemin kyynelissä, viittasi hän hänen kumartumaan ja hän siveli kädellään hänen tukkaansa. Kerran kun Kallem tällaisena hetkenä kiitti häntä kaikesta, mitä hän oli hänelle ollut, -- koetti Ragni häntä rauhoittaa, hänen tulisi heittää sellaiset ajatukset.

Sittenpä he eivät enää monta sanaa vaihtaneet. He puhuivat silmäyksillä ja merkeillä. Heidän tuskansa oli yhteinen eikä heidän välillään ollut mitään, josta he eivät olisi puhuneet. Heidän kiitollisuutensa, heidän surunsa ei tarvinnut enää sanoiksi pukeutua. Hetki lähestyi.

Eräänä iltapäivänä kuultiin Sisselin soittavan, soittavan, soittavan. Sigrid hyökkäsi ylös ja hänen jälestään Kallem ja Karl. Tämä viimemainittu jäi oven ulkopuolelle. Hän kuuli, että Ragnilla oli yskäkohtaus ja vallan hirvittävä. Hän ei luullut enää Ragnilla olevan voimia kestää tuollaista, jokainen yskäys koski hänen rintaansa, leikkasi, viilsi hänen sydäntään. Ragnin tuskainen ääni nosti hien hänen otsalleen, hän ei voinut kuunnella eikä uskaltanut lähteä. Tämä oli varmaankin Ragnilla viimeinen hetki. Hän kuuli Sigridin itkevän, hän kuuli hänen nyyhkyttävän: "Rouva! rouva!" -- ja heti sen perästä: "hän kuolee!" Silloin avasi Karl oven. Ensimäinen, mitä hän näki, oli verta ja silloin hän tunsi voimiensa pettävän, hän pyörtyi.

Päästyään taas tajuntaansa huomasi hän olevansa omassa sängyssään. Sigrid istui siinä sängyn vierellä ja itki. Sitten muisti hän, mitä oli tapahtunut ja kysyi: "Onko hän kuollut?" -- "Tohtori luulee, että se pian tapahtuu."

Myöhemmin saivat he kumpikin tulla sisälle. Ragni lepäsi vuoteella aivan kuin olisi nukkunut, yhtä kalpeana kuin lakana, joiden välissä hän lepäsi. Kallem piti häntä kädestä. He eivät voineet nähdä Kallemin kasvoja, mutta he näkivät olkapäiden tuon tuostakin vavahtelevan ja kuulivat hänen nyyhkytyksensä. Toisella puolen seisoi Sissel. Kuinka kummallista oli nähdä näitä kahta surun eri ilmestymistapaa. Vaikka Sisselin lujat, rehelliset kasvot ilmaisivatkin osanottavaisuutta, -- niin oli hän kuitenkin vieras, näytti aivan siltä kuin olisi hän peninkulman päästä katsellut Kallemin äänetöntä epätoivoa. "Onko hän kuollut?" kuiskasi Sigrid. Sissel puisti päätään. Ragni kuuli kysymyksen ja avasi silmänsä. Hän tahtoi vielä viimeisillään hyvittää heitä, koettamalla, ei hymyillä, sillä sitä hän ei jaksanut, vaan lähettää heille viimeisen tervehdyksensä. Hänen katseensa suuntautui Sigridiin ja Karleen, mutta siirtyi heti Kallemiin. Hetken kuluttua hän oli kuollut.

Toiset poistuivat, yhäti istui Kallem.