Part 21

Tämä ei ollut ensi kerta, kun Josefine lasketteli kovia sanoja, heillä oli ollut pitkiä ja ankaria taisteluja. Mutta _niin_ kova ei Josefine ollut vielä koskaan ennen ollut, miehensä uskoon hän ei vielä koskaan tätä ennen ollut kajonnut. Hän oli puolustanut oikeuttaan elää omaa elämäänsä -- tehden sen ohella kylläkin ankaria hyökkäyksiä miehensä elintapaa vastaan. Hän oli terävin asein ottanut vastaan miehensä pauhaavat mielenpurkaukset, mutta koskaan hän ei vielä ollut sanonut sellaista tai julistanut ehtoja kuten nyt. Tuftilla oli kyllä kauan ollut painostava tunne rajuilman lähestymisestä, -- mutta tätä edeltäpäin harkittua hyökkäystä, jossa kuvastui tuollainen kiivaus, tuollainen tahdon lujuus, hän ei ollut aavistanut, -- nyt seisoivat he silmä silmää vasten, nyt oli heidän koeteltava toistensa tahdon syvyyttä. Myöskin Tuft kiehui nyt raivokkaana kiukusta, -- ja leikatakseen heti paikalla kaulan kaikelta väärinkäsitykseltä hän lausui: "Poika jää minulle!" -- "Sinulle?" -- Josefine sävähti tuhkanharmaaksi. "Onko _sinulla_ suurempi oikeus häneen kuin minulla? Oletko _sinä_ hänen äitinsä?" -- "Minä olen hänen isänsä. Raamattu ja laki tunnustavat isän lapsen omistajaksi."

Nyt alkoi Josefine astella edestakaisin, mutta vain ikkunan ja oven väliä, niinkuin olisivat ne olleet salpoja häntä ympäröivässä häkissä. Hänen povensa aaltoili, hänen hengityksensä kuului selvästi, hänen kasvojensa väri, äänensä ja silmänsä kuvastivat, miten hirvittävän kuohunnan vallassa hän oli. Hän ei ollut uskonut, että Ole voisi mennä näin pitkälle. -- -- "Etkö sinä häpeä? Tahdotko _sinä_ pitää pojan?" -- "Se on tahtoni, niin totta kuin se on Jumalan käsky. _Sinä_ et saa turmella meidän poikaamme!" -- "Turmella häntä? Minä? Ei, nyt sen olet kuuleva! Juuri sillä tavoin sait _sinä_ minut valtaasi jo silloin kun minä olin lapsi. Sinä valtasit minun ymmärrykseni järkähtämättömän uskosi avulla, ilman että minä sitä tiesinkään, sillä sinä olit hyvä ja luotit minuun. Sillä tavoin sinä tukahdutit alkuperäisen luontoni, niin, -- sen sinä teit! -- sillä minun luontoni tähtäsi toisaanne. _Sinä_ annoit minulle elämäntehtävän, sinä annoit päämäärän, minä en siitä mitään tietänyt. Minä sanon asian, niinkuin se on, enkä sinua suinkaan siitä moiti. Mutta sinun täytyy tietää, miksi _sinä_ et saa valtaa myöskin lapseni ylitse! Niin kauan kuin minussa on kipinäkin elämää, et sinä sitä saa -- -- sanoipa laki tai raamattu mitä tahansa. Siitä saat olla varma, ja sen olet vielä näkevä!"

Jos Josefine olisi tietänyt, että Ole jo kauan, kauan oli odottanut, että juuri tällä tavoin Josefine kerran olisi puhuva suunsa puhtaaksi, niin ei hän olisi tehnyt sitä noin hirvittävällä kiivaudella. Ole tunsi olevansa täydellisesti tunteidensa herra. "Niin, sinun jumalallisen luontosi olen minä eksyttänyt väärille poluille, -- sen minä olen jo kauan tietänyt! Minä olen tehnyt sen uskon johdattamana, -- jota sinä et koskaan ole omistanut! Sen minä huomasin, rakkaani, jo ennen kuin sinä matkustitkaan." Hän sanoi sen tyydytyksellä ja varmasti. "Vai niin, sinä siis tiedät sen!" huudahti Josefine samalla säihkyvällä kiivaudella, "sinä siis tiedät sen! Sinun uskoasi minä en koskaan ole omistanut, se ei ole soveltunut minulle. Mutta muutakaan uskoa minä en ole omistanut, minä olen kulkenut ja miettinyt, että oli syntiä se, etten voi uskoa niinkuin sinä, minä olen tuntenut musertavaa tuskaa siitä, etten ole voinut uhrata kaikkia voimiani johonkin sellaiseen, joka olisi omaani. Siksi minä en ole tullutkaan sellaiseksi kuin muut. Harhateille minä olen joutunut!" -- "Miksikä sinä sitten olisit halunnut tulla?" -- "Oh, odota kuulevasi pahinta, -- ratsastajattareksi!" vastasi Josefine silmiään räpäyttämättä. Tuft jäi ällistyneenä seisomaan, hän ei uskonut silmiään eikä korviaan: "Ratsastajattareksi!" Hän naurahti pilkallisesti. "Niin, oli suuri vahinko maailmalle -- ja sinulle itsellesi, Josefine, ettet siksi tullut!" -- "Tiesin, että ajattelisit tuolla tavoin. Mutta, jos olisin saanut käsiini jonkun sirkuksen johdon, olisin hankkinut sadoille leipää ja tuhansille tervettä huvia. Se ei ole vähän, se, -- se on enemmän kuin mitä monetkaan tekevät. Mitä olen minä saanut aikaan? Tyhjänpäiväistä on minun hommani ollut? Mitä olen saavuttanut? Sen, että olen vähällä halveksia sekä sinua että itseäni. Mitä on _meidän_ elämämme ja miksi on meidän suhteemme muuttunut? Voitko edes sanoa, että rakastat minua? Voinko minä sanoa pitäväni sinusta?" -- "Ei, Josefine, me tiedämme kumpikin, kenestä _sinä_ pidät." -- Jos Olekin olisi lyönyt häntä samoinkuin veljensä silloin kerran, ei Josefine olisi voinut enemmän raivostua -- ensiksikin siksi, että se oli tullut sanotuksi (hän tuskin tiesi, että Ole oli ajatellut myös, mitä sanoi), ja toiseksi senvuoksi, että sen oli sanonut mies, jonka oli oltava kiitollisuuden velassa sekä hänelle että hänen veljelleen siitä, että oli se, mikä hän nyt oli, ja sitäpaitsi syyllinen siihen, että sisarukset olivat vieraantuneet toisistaan. -- "Niin, _hänellä_ on sitä, mitä sinulla ei ole!" vastasi Josefine loukatakseen häntä oikein tahallisesti: "On muuten halpamaista, että sinä lausut tuolla tavoin!" -- "Niinkö? Sinä et kai usko minun tietävän, että juuri hänen tähtensä minä olen kadottanut sinut, kadottanut kotirauhani, kadottanut kaiken ilon kutsumuksessani, -- ja nyt uhataan riistää lapsenikin?"

Hänen äänensä värisi, alussa hän oli tuntenut vihaa, nyt muuttui se syväksi suruksi ja samoin kävi Josefinenkin. Hän tunsi halua itkeä ääneen. Mutta kumpikaan ei tahtonut antaa tunteillensa valtaa. Josefine seisoi ikkunan luona ja katseli ulos. Ole asteli edestakaisin lattialla. Pitkä, hyvin pitkä hiljaisuus. Sen kestäessä heräsi Josefinessa uudelleen vihan kuohu. Olen raskas astunta kuulosti uhkamieliseltä, sama sävy oli myöskin tällä hiljaisuudella. Ja se, mitä Ole äsken oli lausunut, oli suorastaan hävytöntä.

"Niin", sanoi Josefine kääntämättä päätään, "sinä tiedät nyt ehtoni. Sinä puhut sellaisista jutuista kuin tuokin Kristen Larssenin kummitteleminen, ollenkaan ottamatta selkoa asiasta! Samoin on paratiisisatujenkin laita, niitä sinä et usko ja kuitenkin niistä juttelet! Voinko minä kunnioittaa sellaista? -- Veljeni on sentään toista laatua, hän on rehellinen! Jos sinä vielä kerrot pojalleni noita satuja selittämättä, että ne ovat satuja", -- ja nyt hän kääntyi Oleen päin -- "niin silloin on yhteiselämämme lopussa, Ole. Jumalan nimessä, se on niin käyvä. Tuollaisilla keinoilla sinä et koskaan tule häntä minulta riistämään." Hän astui lähemmäksi miestään: "Kuule, minä en koskaan siihen suostu!" Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.

* * * * *

Samana sunnuntaina ja samaan aikaan tuli Kallem kotiin päivälliselle. Heillä syötiin vähän myöhempään kuin pappilassa.

Jo kyökin ovesta näki hän Ragnin suuri esiliina edessä hakkaavan vihanneksia kyökin penkillä. Hän heitti palttoonsa eteisen naulakkoon ja meni sitten kyökkiin Ragnin luo. Hän oli viime aikoina tuntenut yhä kasvavaa levottomuutta ja koetti sitä salata. Vaikuttiko tuo valkea esiliina sen, että Ragni nyt näytti niin kalpealta, vai aiheuttiko sen Sigridin keitoksesta nouseva höyry, -- hän näytti nyt niin kauhean sairaaloiselta. Ja hän oli varmasti itkenyt? Se koski Kallemiin kovasti. Ragni ei katsonut ylös työstään, vaan sanoi: "Me saamme vieraita päivälliselle." -- "Mekö?" -- "Niin, Otto Meek, Karlen isä oli täällä aamupäivällä ja tulee nyt päivälliselle." -- "No mitenkäs Karl jaksaa?" -- "Ei kovinkaan hyvin. Mutta tuossahan Meek jo tuleekin!" Aidan toiselta puolen näkyi tulijan suuri pää karvalakkineen, nyt astui hän pihalle. Kallem meni häntä vastaan. Siihen aikaan, kun Meek hoiti lääkärinvirkaansa, kuuluivat rintataudit hänen erikoisalaansa ja ne olivatkin hyvin yleisiä näillä seuduin. Ja hän seurasi nyt Kallemin tutkimusten tuloksia ja toimintaa sairashuoneella mitä suurimmalla innolla. Kallem ilostui kovin hänen tulostaan. Auttaessa palttoa hänen yltään, Kallem sanoi Ragnin kertoneen, ettei Karl muka voinut hyvin. "Ei hän voikaan." -- "Mikä häntä vaivaa?" -- "Niin, senvuoksi minä juuri tulinkin", vastasi Meek. -- "Te olette puhunut minun vaimoni kanssa?" -- "Olen." He menivät sisään, siellä oli lämmintä ja kodikasta ja piano oli avattu. Oliko Ragni ollut soittamassa, kun Meek koputti ovelle? Siis hän ei ollutkaan niin sairas kuin näytti. Kallemilla oli palava halu tutkia häntä.

Tänään oli Meek tavallista alakuloisempi ja hiljaisempi. "No", sanoi Kallem, "tulitteko te ja vaimoni yksimieliseen tulokseen, mitä Karlelle olisi tehtävä?" Meek katsahti hiukan kummeksien häneen: -- "Tarkoitatte kai, että hänelle olisi kirjoitettava?" -- "Niin, vaikkapa sitä. Samoin -- kuin joskus ennenkin -- on nytkin ollut hyrrä langalla?" -- "Niin", vastasi Meek, vaipuen ajatuksiin. -- "Luulette kai, että minä tiedän siitä? Ei, en tiedä rahtuakaan koko asiasta." Meek näytti yhä miettiväisemmältä. "Olen sanonut teidän rouvallenne, että hänen pitäisi sanoa se teille. Kyllähän hän on siinä kauniisti tehnyt, kun ei ole kertonut, mutta nyt alkaa asia saada vaarallisen käänteen." Hänen alakuloiset silmänsä katsoivat Kallemiin. "Vaarallisen, sanotte?" -- "Niin, minun täytyy ottaa hänet kotiin." -- Kallem ponnahti ylös tuoliltaan. Meek jatkoi: "Hänen siellä olostaan ei ole mitään hyötyä." -- "Hyvä ystävä, mitä sitten on tapahtunut. Tahdotteko, että me yrittäisimme taas hänen kanssaan?" -- Kallem ajatteli mahdollisuutta, että poika olisi uudelleen langennut. Meek katsoi tutkivasti, melkeinpä kauhistuneena häneen. "Kuinka on oikeastaan teidän rouvanne laita?" hän kysyi. Kallem punastui, se sattui kuin laukaus keskelle hänen salaista tuskallista aavistustaan. "Hän vilustui joku aika sitten ja se sairaus on kestänyt yhä, minä luulin ensin, ... mutta sanokaas, ettekö te haluaisi tutkia häntä?" Hänen oma epäilynsä oli muuttunut varmuudeksi, hänen sydämensä löi kovasti, niin että hän ei itse olisi voinutkaan häntä tutkia. Meek katsoi häneen yhäti ja Kallemin levottomuus kasvoi. "Kuulkaa, ettekö te tahdo häntä tutkia?" -- "Kyllä, tietysti. Ettekö ole äskettäin itse tutkinut?" -- "En aivan äskettäin. En. Minä en ole tahtonut häntä säikyttää, sillä hänen mielikuvituksensa liittyy silloin siihen ja se on hänelle hyvin vaarallista. Sitäpaitsi oli jotain muutakin... Mutta nyt minä" -- ja hän aikoi mennä hakemaan Ragnia. "Tunsitteko hänen isänsä?" kysyi Meek. Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. "Oletteko te ---?" -- "Kyllä, olin kalastajain lääkärinä siellä pohjan perillä." -- "Oliko _hänellä_ --?" kysyi Kallem henkeään pidättäen. Meek vain nyökäytti päätään, Kallem tarttui molemmin käsin päähänsä, kiiruhti ovea kohti, tuli takaisin: "Niin, tutkittehan hänet nyt samalla?" -- "Kuten tahdotte." -- Kallem tuli sävyisänä sisään mukanaan Ragni eikä Ragni ollut ennättänyt edes suurta esiliinaa riisua yltään, varovasti talutti Kallem hänet ikkunan luo. Aivan oikein, hän oli itkenyt, -- ja nuo mustat juovat silmien alla, tuo laihuus, tuo väri --! Ragni näki Kallemin kauhun ja erehtyi sen vaikuttimesta. Ragni oli kyökissä ajatellut: -- nyt ne varmaankin puhuvat Karlesta, nyt saa Kallem tietää, mikä on syynä siihen, että minä en enää tahdo vastaanottaa Karlelta kirjeitä. Kun hän nyt näki Kallemin hermostuksen, ajatteli hän: onko hän vihainen minulle siitä, etten ole mitään hänelle sanonut? Ragni ei sellaista sietänyt, häntä palelsi ja kuumensi. -- "Rakas Ragni kulta, -- nyt täytyy sinun antaa tohtori Meekin tutkia rintaasi." Sitäkö se olikin --! Ragni pelästyi kovin, katsoi häneen kuin sairas eläin, joka rukoilee armoa. Mutta Kallem pyysi uudelleen ja alkoi varovasti riisua esiliinaa hänen yltään. Tottelevasti antautui Ragni heidän käsiinsä.

Tohtori Meekin tutkintatavasta Kallem heti aavisti, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Ragni katsoi säikähtyneenä mieheensä ja se lisäsi Kallemin tuskaa, -- aavistiko Ragni sitä itse? Tai nuhteliko Ragni häntä siitä, että antoi toisen tutkia?

Nyt oli tuo suuri pää Ragnin selkäpuolella. Oikealla puolella, niin ... tihennys keuhkonpäässä? Reikiä kudoksissa? Hän aavisti pahinta, -- ja Ragni myöskin, Kallem näki sen. Tiesikö Ragni ehkä enemmän kuin oli tahtonut ilmaista. Salasiko hän jotain, niinkuin hänkin salasi pelkoaan?... Herrajumala, noin surullisen tutkivasti kenenkään silmät ei toiseen ihmiseen katso muulloin kuin kuolontuskassa. Kuolontuska valtasi Kalleminkin.

"Oletteko yskinyt tavattoman paljon viime aikoina?" Ragni näytti olevan epävarma, mitä hänen olisi vastattava ja katsoi rukoilevasti Kallemiin. Hänen kätensä vapisivat ja hän tahtoi, ettei sitä nähtäisi. Meek näki sen. -- "Tunnetteko väsymystä ollessanne kävelyllä?" kysyi hän. Taas katsoi Ragni epätoivoisesti Kallemiin aivankuin tahtoisi hän pyytää sitä häneltä anteeksi. "Hengästyttekö pian?" kysyi taas tohtori. -- "Kyllä." -- "Tunnetteko itsenne toisin ajoin hyvin väsyneeksi, -- aivan kuin olisitte vähällä pyörtyä?" Kauhistavan tuskan vallassa loi Ragni nyt silmänsä Kallemiin. -- "Ehkä olette pyörtynytkin?" -- "Olen." -- "Oletko todellakin?" huudahti Kallem. "Kyllä, tänään", kiiruhti Ragni lisäämään, hän vapisi. -- "Senkö jälkeen, kun minä olin puhunut kanssanne?" "Niin, -- sillä tahdoin sitten saada hiukan raitista ilmaa ja --" kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.

Meek odotti hetken. "Yskiessänne kaiketi koskee tänne?" -- hän osoitti oikeaa solisluuta. Ragni nyökäytti myöntävästi: -- "Oletteko milloinkaan katsonut yskimäänne sylkeä?" Ragni ei vastannut. "Ettekö koskaan?" -- "Kyllä, eilen illalla." -- "No, ja millaista?" Ragni vaikeni, tuijotti vain lattiaan. -- "Oliko siinä verta?" Ragni nyökkäsi, kyyneleet vierivät lakkaamatta, hän ei uskaltanut enää katsoa ylös.

Kallem seisoi tyrmistyneenä. Meek ei kysellyt enempää. Ragni järjesti pukunsa, Meek ojensi äänetönnä hänelle huivin, jonka hän tutkinnon alkaessa oli ottanut pois. Ja Ragnin istuessa siinä avuttomana ja koettaessa saada huivia päähänsä oli Kallem muistavinaan, että hänen oli tuotava jotain virkahuoneesta. -- Hän viipyi kauan sillä tiellään. Ragni ymmärsi, miksi hän viipyi, ja epäili kovin, jaksaisiko nousta. Hänestä tuntui siltä, kuin rupeaisi häntä pyörryttämään, mutta Kallemia ajatellessaan hän voitti heikkoutensa, hän tahtoi mennä hänen luokseen. Senvuoksi pyysi hän Meekiltä anteeksi, nousi ylös, meni ruokasalin ovelle ja sieltä yhä eteenpäin. Sinne jäi hänkin.

Meek odotti ensin hetken, sitten vielä hetken, odotti kauankin. Sitten hän meni eteiseen, otti palttoon ylleen, sanoi kyökin ovelta, että hänen täytyi mennä ja käski sanoa terveisiä.

Sigrid haki heitä salista, koputti virkahuoneen ovelle, ei saanut vastausta, kuunteli, ja avasi oven. Kallem lepäsi sohvalla, Ragni oli polvillaan hänen edessään ja nojasi häneen. Sigrid ilmoitti hiljaisella äänellä päivällisen olevan valmiina ja mainitsi myös tohtori Meekin lähteneen. Kumpikaan ei vastannut, kumpikaan ei katsahtanut ylös.

Kallem ja Ragni olivat tähän asti luulleet, että se päivä, jolloin Ragni läksi Amerikaan, oli kaikista tuskallisin, mitä he olivat ikinä kokeneet. Sekä kirjeissä että suullisesti he olivat lausuneet, että heistä tuntui silloin siltä kuin olisi kuolon hetki heillä käsissä. Mutta kuolema on vallan toista, sitä ei voi verrata mihinkään. Sen he saivat nyt tuntea.

Tämän päivän perästä seurasi pitkä aika täynnä toivotonta taistelua, tuskallista epätoivoa ja syvää, mutta ilotonta rakkautta. Ragnilla oli yhtä ja toista "järjestettävää" ja hän suoritteli näitä hommiaan kaikessa hiljaisuudessa. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa ja hän kirjoitteli niin usein kuin vaan hänen voimansa sallivat. Kirjoitti ja pyyhki pois, -- pitkällisen työskentelyn tulos supistui hyvin lyhyeen. Mutta niinkauan kuin tätä kesti hän oli verrattain virkeä. Se ihan kummastutti Kallemia.

Itse oli Kallem menettänyt kaiken tarmonsa. Hän aavisti pahinta. Hän lykkäsi Ragnin rintaulostusten tutkimisen niin pitkälle kuin suinkin, ... sillä hän tiesi jo edeltäkäsin, että silloin hän löytäisi keuhkotautibasillin, -- sen vihollisen, jonka vastustamiseksi hän oli päättänyt uhrata koko elämänsä ja omaisuutensa. Se oli yllättänyt hänet hänen omassa kodissaan. Mutta eräänä päivänä hänen täytyi se tehdä -- ja hän löysi basillin. Hän ei juoksennellut edestakaisin laboratooriossaan, ei itkenyt, eikä väännellyt käsiään. Hän vain koetti pitää ajatuksiaan Ragnista kaukana, mutta aina vaan Ragni niihin sekoittui. Heidän ensi kohtauksestaan saakka --kaikki pikkuseikat, Ragnin rakkauden ja lahjakkuuden pienimmätkin ilmaukset, hänen heikkoutensa samoinkuin hänen hiljainen, runollinen rakkautensa, kaikki muistui nyt tuskan hetkenä Kallemin mieleen iloisina muistoina, kaikki nämä olivat nyt yhtä rakkaita, yhtä mahdottomia kadottaa, -- lukemattomia tapauksia täynnä iloa, onnea, pelkoa, kauneudentuntoa, hetkellistä ihastusta, kaikki nämä muistot katselivat häneen kuin silmät. Minne menisi hän sitten, mikä työ häntä voisi enää innostaa? Olihan Ragni hänen ajatuksissaan silloinkin, kun hän työskenteli. Uunin ranssilla oli valokuva, jonka Ragni oli otattanut ollessaan kolmatta vuotta Amerikassa. Se oli aikoinaan ollut ensimäisenä kuvana siitä, miksi hänen henkinen kehityksensä oli hänet siellä muodostanut, se vahvisti kauniilla tavalla ne toiveet, joita Kallemilla oli ollut häntä sinne lähettäessään. Tuossa kuvassa hänen silmänsä nytkin kuten aina ennenkin hakivat Kallemin katsetta. Miten kallis olikaan ollut tuo hänen hymynsä silloin heidän odotusaikanaan! Nyt muistui elävästi hänen mieleensä heidän ensimäinen tapaamisensa eron jälkeen, heidän ensimäiset sanansa, heidän pitkällisen eronaikansa aiheuttama ensimäinen ujostelu, ja se hetki, jolloin he taas täydellisesti tunsivat toisensa, ensi kerran syleilivät toisiaan...

Nyt olisi siis kaikki lopussa. Kaikki, mitä hän oli jo ajatellut ja tehnyt eläessään yhdessä Ragnin kanssa, kaikki tuo yhteiselämän synnyttämä ilo ja tarmo ja usko. Mitä ihmettä oli nyt tapahtunut? Ei, kyllä hänen pitäisi puhella kerran siitä Ragnin kanssa, jotain oli, jota Ragni salasi? Olikohan se joku varomattomuus, jota hän ei uskaltanut tunnustaa? Mitä voisi se olla? -- Mutta vaatelias hänen ei tulisi olla.

Kun hän eräänä päivänä tuli kotiin, ei hän löytänyt Ragnia alhaalta. Ja kun hän tuli yläkertaan, oli Ragni siellä vuoteessa! Hän ojensi kätensä Kallemille -- voi, miten laihaksi se oli tullut! -- ja hänen suuret silmänsä katsoivat väsyneesti Kallemiin: "Minä tulin tänne hiukan levähtämään", hän kuiskasi, -- "hetkeksi vain". -- Hän ei näyttänyt sairaalta, mutta kaiketi siksi, että hän oli pitkällään. Kallem istahti hänen viereensä ja tarttui molemmin käsin hänen hentoon, laihaan käteensä.

"Kaiken tämän alla", hän virkkoi, "piilee jotain, josta minä en ole selvillä. Kerran minä jouduin aivan väärille poluille, mutta senkin jälkeen on tämä kehittynyt nopeammin kuin minä olen voinut käsittää, -- siitä syystä, että en ole ollut tarpeeksi huolellinen. Tässä piilee jokin salaisuus, joku suuri varomattomuus, jota minä en ole ottanut lukuun. Rakas Ragni, sano se nyt minulle, muuten en saa rauhaa." --

"Minä sanon sen sinulle. Olen sitä nyt juuri miettinyt. Siellä alhaalla _minun_ pöytälaatikossani on muutamia papereita, siellä vasemmanpuolisessa laatikossa, ne kuuluvat kaikki sinulle. Ne saat sinä lukea sitten, kun --", hän keskeytti lauseensa. "Sitten", lisäsi hän ja puristi heikosti Kallemin kättä. -- "Enkö siis nyt sitä saa tietää?" -- "Kyllä, sen kyllä, mitä kysyit. Minä vaan en ehtinyt vielä sanoa sitä," Hän pyysi, että Kallem auttaisi häntä toiseen asentoon, ja Kallem teki sen. -- "Niin, sinä saat sen tietää. Yksinomaan sinun tähtesi olen sen pitänytkin salassa", -- Ragnin silmät kyyneltyivät -- "sinä minun", -- taas puristi hän heikosti Kallemin kättä ja hymyili. Kallem kuivasi hänen kyyneleensä liinallaan ja käytti sitä myöskin omien silmälasiensa alla. Ragni katsoi häneen äänetönnä. Oliko Ragni jo unhottanut sanottavansa, vai epäröikö hän? Kallem kumartui hänen puoleensa: "No niin --?" hän kysyi, "etkö voi sitä sanoa minulle?" -- "Kyllä. Päällimmäisen paperin sieltä, sen, joka on Karlen käsialalla, sen voit sinä lukea heti. Muita et vielä saa." -- "Onko se sitten Karlen kirjeessä?" Ragni nyökkäsi tuskin huomattavasti, sitten sulki hän silmänsä. "Avain?" kuiskasi Kallem. "Se on siellä lukossaan", vastasi hän avaamatta silmiään ja laski irti hänen kätensä.

Kallem meni alas, avasi laatikon, otti esille kirjeen, jonka me jo tunnemme, ja istuutui mukavaan asentoon sitä lukemaan.

Mutta kuinka hän kauhistui! Ja mikä ääretön vihan -- ja voimattomuuden tunne hänessä syntyi! Ja tästä ei hänellä ollut vähintäkään aavistusta! Hän ponnahti ylös seisoalle ja raivosi, ja vaipui taas sohvalle kuin olisi saanut halvauksen, -- hän teki suunnitelmia ja hylkäsi ne taas, hän tahtoi mennä kaikkien luo ja huutaa heille, että he valehtelivat. Hän tahtoi tunkeutua rukoushuoneesen jonakin päivänä, kun se olisi pakatellen täynnä väkeä, hän nousisi tuolille ja syyttäisi heitä kavalimmasta ja kurjimmasta murhasta ... muisti sitten, että Ragnille, vaikka olisi aivan tervekin, tämä olisi kuolinisku.

Hän itse eli tehdäkseen voimiensa mukaan ihmisille hyvää, eikä heistä yksikään ollut siksi jalomielinen, siksi kiitollinen taikkapa vain siksi vihamielinen, että olisi sanonut hänelle: sinun on suojeltava omaa ja vaimosi mainetta, varjeltava avioliittosi kunniaa. Ei edes niin paljon ollut heillä edesvastuun tunnetta! Niin paljon saattoi siis löytyä halpamaisuutta ja panettelun halua tuossa "kristillisessä" yhteiskunnassa! Nyt ymmärsi hän sisarensa: Josefine uskoi noita panetteluja! _Siitä_ juuri puhuakseen hän oli odottanut häntä tuona iltana, jolloin --! Ja tästä kiukustuneena -- ja uskoen lujasti noihin juoruihin (vapaa-ajattelijastahan ihmiset saivat uskoa mitä hyvänsä) -- Josefine oli hommannut tuon "valaskalan" aivan heidän eteensä! Kaikki uskoivat juoruja, kaikki langettivat tuomioitaan, -- ei yksikään noussut heitä puolustamaan, ei kukaan tullut varoittamaan!

Tuo oli siis palkka siitä hyvyydestä, jota Ragni oli osoittanut Karlea kohtaan. Se ei ollut ollenkaan itsekästä, ei, sillä olihan Ragnin toisinaan alkuaikoina pitänyt pakoittaakin itseään olemaan hänelle ystävällinen. Kukaan ei voinut olla Ragnia sydämellisempi. Ja hänen puhtaan sydämensä he tahtoivat...! Nuo ilkiöt, nuo edesvastuun tunnetta vailla olevat autuuden apostolit, nuo ulkokullatut virsien veisaajat, nuo kylmäsydämiset rukousten rustaajat! Hän luki Karlen kirjeen uudelleen ja hänen kävi sääliksi tuota poikaa. Poika parka! Olihan aivan luonnollista, että hänessä heräisi rakkaus, sillä kukapa kunnon mies ei jumaloisi ihmistä, joka hänen tähtensä saa kärsiä tuollaista vääryyttä? Täytyihän pojan kiitollisuuden ja ihailun pakostakin muuttua rakkaudeksi. Heti kotiin tultuaan saisi Karl tulla tänne, niin, sen hän saisi tehdä! Ja täällä Ragnin luona hän saisi olla hänen viimeiseen hengenvetoonsa saakka! Ja hänet ottaisi Kallem rinnalleen, hänet eikä ketään muuta ... tuona kauheana päivänä, jolloin hän kulkisi lähinnä Ragnin ruumisarkun jälestä! Kallem heittäytyi sohvalle ja huusi tuskassaan. --

Kenties hän oli kuluttanut aikaansa liian paljon omissa töissään, hänen olisi pitänyt seurustella enemmän ihmisten parissa, ja viedä Ragni heidän seuraansa, niin silloin ei tätä varmaankaan olisi tapahtunut. Ei kukaan, joka kerran olisi oppinut tuntemaan Ragnin puhtaan ja jalon sydämen, ei kukaan olisi uskaltanut, ... vaikka kukapa sen tietää! Uskonsääntöjen ja tapojen orjat eivät sellaista näe.