Part 15

Ragni kuiskasi hänelle: "Rakas ystäväni, seisokaa sellaisessa paikassa, että minä voin nähdä tutut kasvot edessäni", ja alkoi soittaa Solvejgin laulua "Peer Gyntistä". Oltiin kyllä odotettu jotain loistokappaletta eikä tällaista yksinkertaista laulua, mutta kun flyygeli oli sen "laulanut" loppuun, olivatkin kaikki niin ihastuksissaan, että kaupunginvouti, joka tällaisissa tilaisuuksissa mielellään oli johtavana sieluna, pyysi sen toistettavaksi ja he saivatkin sen kuulla vielä kerran. Sitten seurasi noitamarssi samasta kappaleesta ja Ragni soitti sen verrattoman pontevasti, heti sen jälkeen tuli Selmerin "lastenleikki" -- mitä hienoimpana ja ihanimpana vastakohtana, hän soitti sen yksityiskohtiin saakka menevällä kuvailutaidolla, sitten kauniin, vanhanaikaisen laulun Sindingiltä, jossa jokainen sävel oli kuin erityinen sana, lisäksi vielä iloisen ja reippaan kappaleen Svendseniltä ja lopuksi Selmerin juhlamarssin. Nyt hän ei pelännyt lainkaan, hänen katseensa toivat sanomia satumaailmasta Tillalle ja hänen kauttaan monelle muulle. Seura oli hurmaantunut, kaupunginvouti kulki yli lattian riemuissaan kuin räikkyvä torvi. Vanha Meek tuli vanhanaikaisen kohteliaana kiittämään, Tilla kuiskasi: "Isoisä on hyvin musikaalinen."

Tunnin perästä vanha Meek poistui, hän ei koskaan ollut kauemmin vieraissa. Hänen tyttärensä tytär lähti myöskin, Kallem ja Ragni liittyivät heidän matkaansa.

Ilta oli lauha ja leppoisa siihen nähden, että elokuu oli lopuillaan, jolloin auringon laskettua ilma niin nopeasti muuttuu, kuitenkin se oli senverran viileä, että täytyi syysviitta heittää hartioille. Kävelijöitä oli kaikkialla. Kun he tulivat Kallemin portille, kysyi Ragni, joka muuten oli niin kainoluontoinen, eivätkö he tahtoisi astua sisään, ja vanhus vastasi kohteliaasti, että jos oli toivoa saada kuulla enemmän musiikkia, niin he mielellään ottaisivat kutsun vastaan. Salissa sytytettiin lamput, flyygeli avattiin, ja avonaisten ikkunain kautta kajahteli ulkoiseen ilmaan italialainen barcarole. Vanha Meek riemuitsi ja uskalsipa vielä kysyä, saisiko hänen poikansa poika, joka kävi täällä koulua, tulla kuulemaan rouvan soittoa, -- tietysti ainoastaan silloin, kun hänestä ei olisi vastusta. Hän oli ikävä kyllä niin kiintynyt musiikkiin, että vaikka oli jo yhdeksäntoista vuotias ei vieläkään ollut suorittanut ylioppilastutkintoaan, mutta kun kerran oli niin onnettomasti laita, pitäisi hänen saada mieluimmin kuulla hyvää musiikkia. Ragni vastasi, että se huvittaisi häntä. Kallem kysyi, voisiko hän mennä siitä hänelle puhumaan. Vanhus oli siitä hänelle kovin kiitollinen ja vielä enemmän hän olisi, jos tohtori samalla tutkisi, mikä poikaa vaivasi, sillä jotain hänellä oli. Kallem sanoi sen jo huomanneensa ja luuli tietävänsä, mitä se oli.

Vanhus istuutui flyygelin ääreen: "Nyt saatte kuulla yhden hänen lauluistaan", sanoi hän. Ja vähemmän jäykillä sormilla kuin olisi, odottanut, ja matalalla äänellä, joka oli sellaista kuin olisi kirkonkelloja koskettanut, hän alkoi laulun:

Milloin on oikea aamu? Silloin, kun sätehet vuorella väikkyvät, kultana sen lumihuipulta läikkyvät kohden lahdelman kukkaista rantaa. Siellä se antaa virvelle voiman suureksi suortua, korrelle uskon uudeksi nuortua. Silloin on aamu, oikea aamu. Vaan, kun synkkä on sää ja mieli pilvinen, en aamua nää minä, en!

Silloin on kylläkin oikea aamu, kielot kun auki on umpunsa luoneet, pienoiset linnut syöneet ja juoneet, -- laulaneet: vieläpä koivut ja haavat lahjaksi saavat uljahan latvan, ja virtojen tyrskyt toivehen kohdata viel' meren myrskyt. Silloin on aamu, oikea aamu. Vaan, kun synkkä on sää ja mieli pilvinen, en aamua nää minä, en!

Milloin on oikea aamu? Silloin, kun myrskyissä, suruissa palaa hehkuen voimat ja auringon valaa sieluusi, niin että riemuisinta lämpöä rinta taas tuntee ja kuulee kutsua syvää: ain' ole kaikille, kaikille hyvä. Silloin on aamu, oikea aamu. Voima suurin se on, -- vaan ei tuhoton --, sä tahdotko sen? Juuri sen!

Sekä sävel että säestys olivat omituisia. Ragni huudahti: "Kas vaan, miten se kajahtelee!"

Kallem kysyi, mikä naisten laulu se oli. Tilla vastasi, että se oli sanomalehdessä, se oli varmaankin joku käännös. Mutta kun vieraat olivat poistuneet, uskoi Ragni miehelleen, että tuo "naisten laulu" oli hänen kääntämänsä! Kallemin serkku oli sen antanut erääseen norjalais-amerikalaiseen lehteen, sieltä se kai oli sitten levinnyt. Tämä sattuma teki sen, että Kallem jo seuraavana päivänä meni Karl Meekin luo, -- ja kolmen päivän perästä tämä oli pianoineen, kirjoineen ja vaatteineen muuttanut Kallemin taloon, suureen puistonpuoleiseen ullakkokamariin. Ragni oli ollut kovasti sitä vastaan, mutta Kallem oli saanut hänet myöntymään.

5.

Sitten siellä istui pöydässä pitkätukkainen pojanvetkale jalat kiedottuina tuolin jalkoihin, punertavat, hoikat sormensa olivat niin jääkylmät ja hikiset, ettei Ragni voinut niihin koskea. Ei hän voinut tätä nuorukaista puhutellakaan senjälkeen, kun oli Kallemilta saanut kuulla hänestä yhtä ja toista, ensi näkemällä saatu kaunis vaikutuskin sen kautta hävisi. Hänen tulonsa huoneesen oli kiireellistä aivankuin olisi hän sitä opetellut, hänen nuttunsa tai hihansa takertui oven ripaan tai hän ei saanut ovea kiinni ensi vetäisyllä, taikka hän liukastui, survaili tuolia tai törmäsi palvelustyttöä vastaan, kun tämä tuotuaan jotain pöydälle oli menossa pois huoneesta. Hän ei katsonut silmiin, hänen kauniit silmänsä olivat uneliaat ja puoliummessa, poskien väri oli tuhkanharmaa, hän tarkasteli lautasiin maalattuja kuvia ja kiinalaista leipäkoria, joka oli hänen edessään. Hän ei puhunut sanaakaan, kun joku hänelle sanoi jotakin, säikähtyi hän ja vastaili "niin" tai "ei", aivankuin olisi hän saanut hehkuvia hiiliä suuhunsa. Mutta hän söi -- Ragnin käsitystavan mukaan -- kuin hevonen. Kun hän siveli hikisillä sormillaan housujaan tai tuuheaa, rasvaista tukkaansa, oli hän ilettävämpi kuin Kristen Larssen.

Tämä epämiellyttävä poika pöydässä jok'ikinen päivä ja Kristen Larssen joka ilta! Sitäpaitsi vielä vanhat akat, joita Kallem haalasi sisään, jotta Ragni niille antaisi villavaatteita, ja kakarat, jotka monestikin olivat puettavat kiireestä kantapäähän, -- ne olivat Kallemin keuhkotautisia ystäviä!

Mutta ei ainoastaan henkilöiden epämiellyttäväisyys häntä kiusannut, mutta kun kaikki ovetkin olivat avoinna eikä hänellä ollut rauhallista paikkaa, eikä aikaa omia hommiaan varten. Kallemille ei olisi maksanut vaivaa siitä puhua niinkauan kuin se, mikä Ragnille oli suurinta tuskaa, oli hänelle suurinta hupia. Siihen sekottui hiukan vielä mustasukkaisuuttakin, Kallem ei olisi nähnyt häntä ja hänen harrastuksiaan. Suhde hänen ja sisaren välillä jäi entiselleen, papin perhe oli aikoja sitten tullut takaisin, Josefine oli eräänä aamupäivänä pistäytynyt heidän puutarhassaan tuomassa kukkia vanhan Kallemin haudalta, langokset tapasivat toisensa kadulla ja sairasvuoteiden ääressä, siellä kohtasi Kallem joskus myöskin sisarensa, joka oli avulias köyhiä kohtaan. Mutta Kallemin luo hän ei tullut eikä Kallem hänen luokseen, -- eikä papin perhe pitänyt tuliaisiakaan heidän kunniakseen, niinkuin kaikki olivat odottaneet, eikä sinne muuten enää vieraita kutsuttukaan. Ragni ei hetkeäkään epäillyt, mikä siihen oli syynä. Kallem ei käsittänyt, miten suuressa määrin tämä selvittämätön suhde piinasi Ragnia ja kuinka se tavallaan sulki hänet kaupungista, eikä hänkään halunnut sillä Kallemia kiusata. Kallemilla oli paljotöisen miehen vapaus viskata syrjään kaikki, joka ei häntä miellyttänyt. Hänen jokapäiväisessä keuhkotauti-metsästyksessään olivat akat ja kakarat, joita hän kuletti mukanaan, hänestä suurempiarvoisia kuin "kaikki uskonnolliset rettelöt", -- ja paha kyllä suurempiarvoisia kuin se ilo ja kauneus, jota Ragni välttämättä kaipasi.

Sairaalan suuren pihamaan äärimmäisessä laidassa oli pitkä varastorakennus puuliitereineen y.m. Sinne laittoi Kallem voimistelusalin, jossa hän joka ilta voimisteli kello kuudesta saakka tuon tuhkanvärisen pojan kanssa. Niinkauan kuin tätä kesti, tuli hän säännöllisesti kotiin, hän teki itsekin liikkeitä, perusti voimisteluseuran ja toimi siinä johtajana. Alussa oli se kehnonlaista, luonnonomaisella pontevuudellaan hän sai sen kuitenkin järjestykseen ja vauhtiin. Tuo nuhjotteleva poika oli tuskin avannut pianoaan tulonsa jälkeen, hän ei uskaltanut soittaa Ragnin kuullen. Silloinpa pälähti Kallemin päähän mennä istumaan kirjoineen puoleksi tunniksi pojan huoneesen, hänen siellä lukiessaan piti Karlen soittaa. Lääkärinä oli hän saavuttanut pojan luottamuksen, ystävällisellä huolenpidolla hän vaali häntä, ja siitä olikin kohta tuloksena, että poika rupesi tulemaan levollisemmin sisään hiipimättä heti ulos jälleen. Vihdoin rohkaisi Ragnikin mielensä -- Kallemin alituisten kehoitusten vaikutuksesta -- ja sanoi eräänä sunnuntaiaamuna pojalle: "Ei, elkäähän menkö ylös, -- tulkaa, niin koetetaan soittaa vähän nelikätisesti! Otetaan helppoja kappaleita", lisäsi hän. Poika oli aivan epätoivon partaalla, mutta kaikeksi onneksi kaatoi hän istumaan ruvetessaan tuolinsa ja oli vähällä kaataa Ragninkin tuolin, kun rupesi omaansa nostamaan, -- ja silloin he nauroivat kumpikin. Se auttoi voittamaan pahimman kainostelun.

Niin, Ragni istui siinä reippaana ja solakkana punaisessa silkkipuvussaan, pitsit verhosi käsivarsia ja kaulaa, hänen valkeat, pitkät soittajansormensa lähestyivät pojan punoittavia ja hoikkia, hänen henkevät kasvonsa kääntyivät useasti poikaan päin, resedan lemu virtaili hänen leningistään ja tuoksu hänen tukastaan... poika vapisi ujoudesta. Ja miten epämiellyttävä hän oli nyt omasta mielestäänkin! Entäs hänen tukkansa haju! Hän koetti soittaa, kunnes hän jo kohta meni päästä pyörälle ja teki tyhmyyksiä. "Te ette varmaankaan ole soittotuulella tänään", sanoi Ragni ja nousi ylös.

Poika luikki matkoihinsa kuin lyöty koira, vääntelihe tuskissaan, ja tahtoi juosta karkuun, maksoi mitä maksoi. Päivälliselle ei häntä kuulunut, häntä ei löytynyt koko talosta ja Kallemin täytyi kysyä Ragnilta, mikä siihen mahtoi olla syynä. Ragni kertoi silloin, miten hullusti soitto oli mennyt, poika oli väsynyt jo puolessa tunnissa. Nuorta miestä, joka ei sen enempää jaksanut, hän ei voinut sietää. "No sinä olet se ainainen kaunosielu!" -- Kallem meni etsimään poikaa, hukkasi siihen koko kauniin sunnuntai-iltapäivänsä ja tuli vasta illan suussa kotiin, poika mukanaan. Silloin kuiskasi Ragni miehellensä heidän istuessaan virkahuoneessa, että hän tästä lähin olisi kiltimpi. Kristen Larssen tuli ja nöyrempänä kuin lyöty koira istui Ragni lukemaan englanninkieltä hänen kanssaan.

Alusta pitäen oli häntä säälittänyt tämä merkillinen mies, mutta hän oli jääksi jäätymäisillään hänen seurassaan ja saadessaan tuntea hänen hengityksensä hajua. Senvuoksi pitikin hän itseään suurena raukkana, kun jatkoi yhä vaan nurkumatta lukuja, sillä säälistä hän ei sitä olisi tehnyt. Säännöllisesti ja täsmälleen määrätyllä kellon lyömällä tuli Kristen Larssen pitkässä, ruskeassa, kaitahihaisessa nutussaan, tuoden mukanaan työmiesten ijänikuista, inhoittavaa hien hajua vaatteissaan ja ruumiissaan. Hengityksen haju löyhkysi pöydän toisellekin puolen. Ragni tunsi sitä silloinkin, kun se sinne asti ei ulottunutkaan. Larssen otti tuolin, istui ja aukaisi kirjansa ja löydettyään paikan hän suuntasi kylmän, hirvittävän katseensa Ragnin arkoihin, lempeisiin kyyhkys-silmiin, jotka säikähtyneinä hapuilivat sinne tänne huoneessa. Larssen tarttui pitkillä ja mustilla, tukasta likaantuneilla sormillaan kirjaan, toisen käden sormet toimivat luvun osoittajina, sitten selvitti hän kurkkunsa ja aloitti vihdoin, tavallisesti kysymällä jotain viime kerralla puheenaolleesta aineesta. Tämän hän teki aina hyvin viisaasti, epäillen Ragnin erehtyneen tai luullen, että Ragnilta puuttui tarpeellisia tietoja tai johdonmukaisuutta. Hän saattoi tehdä Ragnin epävarmaksi silloinkin, kun Ragni oli täysin varma asiastaan. Kun hän hitaasti ja tyystin ajateltuaan sanoi sanan toisensa perästä ja Ragni uskalsi häiritä häntä hänen tehdessään virheitä, -- niin painoi hän lujemmin sormensa kirjaan nähdäkseen, missä hänet oli keskeytetty, sitten katsahti hän ylös vastahakoisesti ja epäilevästi. Ragni toisti epävarmasti oikaisunsa, mutta koskaan hän ei onnistunut tekemään sitä kyllin selvästi, Larssenin täytyi aina pyytää seikkaperäisempää selvitystä. Ragni sanoi silloin sen kolmannen kerran ja armosta tyytyi siihen Larssen. Joka kerta häntä keskeyttäessään tiesi Ragni, mitä sitten seuraisi -- ja tiesi myös, että nyt se taas tuo inhottava hengen haju löyhähteli häntä vastaan.

Mahtoi olla tälle miehelle ääretön työ ja vaiva esiintyä sellaisella varmuudella eikä koskaan tehdä virhettä, joka kerran oli jo oikaistu. Ja mahtoipa hän olla lahjakaskin, sillä hän teki kysymyksiä, jotka olisivat tuottaneet kielentutkijallekin kunniaa. Ragni huomasi kaiken tämän, mutta Kristen Larssen oli hänestä niin äärettömän vastenmielinen. Hän muistutti niin tavattomasti erästä vanhaa apinaa, jonka hän oli nähnyt syövän hopealusikalla. Tuo kuva häilyi alinomaa Ragnin mielessä.

Ragnin jokapäiväisessä elämässä oli yksi huvittava puoli, se oli työskentely palvelustytön kanssa ja heistä tuli tavattoman hyvät ystävät. Ja he olivatkin koko reippaita työskentelemään yhdessä, -- Ragni keksi kaikellaista ja toinen taas pani ne toimeen. Ragni työskenteli mielellään ja oli käsistään aika sukkela, palvelustyttö oli taitava ja halusi mielellään oppia. He viihtyivät varsin hyvin toistensa seurassa Pari viikkoa tuon onnistumattoman soittokokeen perästä sanoi Ragni Karl Meekille: "Mitäs luulette? Jos koettaisimme vielä kerran?" -- "Ei, kiitoksia, se ... se ei luonnista!" vastasi poika kuin puusta pudonneena. -- "No, mutta minullapa sattuu olemaan nelikätistä, jota te varmaankin osaatte." Ragni otti nuotit esille, Karl Meek seisoi parin kyynärän päässä ja kurkisti niihin, -- punastui ja sipasi nopeasti tukkaansa. "Tunnetteko tämän?" Hän ei vastannut, sehän oli eräs hänen omia kappaleitaan, jolle hän oli antanut nimen "tunturipuro" ja jota hän oli usein siellä huoneessaan soittanut Kallemille. Nyt oli se sovitettu nelikätiseksi, Ragni tahtoi sillä tavoin hyvittää hänet jälleen.

"Tulkaa nyt!" Samassa punaisessa silkkipuvussa, jossa samat pitsit verhosivat pitkiä soittosormia, istui Ragni siinä, samat rinnat, samat kummallisen uinailevat silmät, jotka joskus katsoivat häneen niin, että häntä ihan värisytti. Mutta istuipa hän itsekin uudessa puvussaan Ragnin vieressä ja tukkansa oli nyt leikattu ja hyvässä kunnossa samoinkuin koko hänen olentonsa. Ja tunturipuro riensi hypähdellen Ragnin reippaiden sormien alla, jos hän ei voinut seurata, odotti Ragni häntä. Viimein alkoi se mennä, joskaan ei hyvin, niin kaikissa tapauksissa kuitenkin sillä tavoin, että Ragni lupasi armollisesti vastedes jatkaa harjoituksia.

Karl Meek kumarsi ja aikoi lähteä. "Nyt on sunnuntai", sanoi Ragni, "ei suinkaan teillä ole mitään tekemistä?" -- "Ei." -- "Eikö mennä kävelemään?" -- "Niin, jos rouva Kallem ... mennään!"

Nuolen nopeudella riensi hän alas palttoossa ja karvalakissa, Ragni oli heittänyt ylleen kauniin viitan, päässään hänellä oli reipas, ameriikkalainen, sulilla kaunistettu barettilakki.

"Menkäämme tohtoria vastaan." He läksivät. Koko ajan täytyi Ragnin ylläpitää keskustelua ja hän kertoi lumimyrskyistä Amerikan preerioilla ja ikävistä seurauksista, joita ne aiheuttivat ihmisille ja eläimille. Karl Meek näki, miten Ragni sai vähitellen punaa poskilleen, näki myös hänen pienten jalkojensa liikkeet. Oli pilvinen, vaikka ei tosin kylmä lokakuun päivä, pellot olivat mustia ja surullisen näköisiä, lehtiä putoili puista. Mutta Karl Meek ei huomannut lainkaan tätä, hän oli vallan pyörällä siitä, että Ragni tahtoi kävellä hänen kanssaan, Ragni, joka oli hienoin ja musikaalisin nainen, mitä hän oli tavannut. Hän olisi ollut valmis iloisena kiemurtelemaan tomussa ja tuhkassa, ampumaan itsensä pistoolilla tai hyppäämään järveen hänen kunniakseen. Tämä ei ollut mikään kuviteltu nainen, tämä oli rouva Ragni Kallem punaisessa silkkipuvussaan ja yllään pehmoinen viitta, ja päässä tuo sulilla kaunistettu ameriikkalainen barettilakki, -- tämä oli se, josta hänen toverinsa haaveilivat. Nuo silmät katsoivat _häneen_, eikä hän uskaltanut niiden katseeseen vastata. Kaikkien ihmisten nähden kulki rouva Kallem hänen kanssaan ja puheli hänelle. Rupesipa hänkin kertomaan, kun he Amerikan talvesta johtuivat juttelemaan saloseutujen talvesta. Hänen isänsä, pastori Meekin poika Otto, oli tohtori, mutta joutunut kotivävyksi erääsen saloseudun suurimpaan taloon ja eleli siellä talonpojan tapaan. Karl oli käynyt isoisänsä kanssa joen takana tunturimetsien äärettömässä yksinäisyydessä, oli ollut mukana tukin hakkuussa, ansapyydyksiä kokemassa, ja metsästämässä, hän kertoi sellaisista maisemista ja havainnoista, joista Ragnilla ei ollut aavistustakaan. Hän kuvasi teeren ulkonäön, kosinnan, leikin ja kuherruksen niin elävästi, että Ragni kutsuikin häntä sittemmin "teereksi".

He eivät tavanneetkaan Kallemia ja palasivat sentähden samaa tietä takaisin. Uudelleen soittivat he nyt sen nelikätisen kappaleen ja se meni jo paremmin, heidän täytyi harjoitella voidakseen soittaa se jonakin iltana hyvin, kun Kallem istui virkahuoneessaan! Kallem oli korkeinta, mitä Karl Meek tiesi.

Vähitellen sai Ragni "teeren" valtaansa, tottui hänen soikeisiin kasvoihinsa, hänen vaihtelevaan mielialaansa, joka ilmausi milloin uhkuvana ilona, milloin alakuloisuutena, kärsimättömyytenä, nöyränä tottelevaisuutena, lyhyinä ahkeruuden puuskina ja pitkinä _dolce far niente_-uinailuina, tottuipa myöskin hänen koreilevaan pukeutumishulluuteensa, jossa oli kuitenkin paljon huolimattomuutta. Ragnin mielestä hän oli jo kauniskin ja hänen käteensäkin voi jo tarttua. Ragni auttoi häntä läksyjen luvussa, varsinkin englanninkielessä. Pojan tiedot olivat epätasaiset ja siksipä ehdottikin Kallem, että hän eroaisi koulusta ja ottaisi yksityistunteja niissä aineissa, joissa oli heikoin ja hän kirjoitti siitä heti paikalla Karlen isälle. Siitä lähtien istui sitten Karl suuressa salissa kirjojensa ja kirjoitustensa ääressä, soitti ja luki ja luki ja soitti, -- sekä yksin että Ragnin kanssa.

Iltapäivin he tekivät pitkiä kävelymatkoja. Heti kun lumi oli verhonnut maan, -- ja se tapahtui tänä vuonna marraskuun alussa --, oli heillä tapana mennä Kallemia vastaan ja kotimatkalla he seisoivat reen kannoilla. Vuonon jäädyttyä he olivat jäällä, ja vieläpä ahkerimpain joukossa. Mutta yhtä urheilua harrastivat Kallem ja Karl kahden, nimittäin käsillään kävelemistä. Mitä suurimmalla vakavuudella nosti tohtori hänen pitkät koipensa ylös ja piti niistä kiinni, toisen koettaessa parastaan, kunnes tämä ei enää jaksanut. Alussa ainoastaan voimisteluhuoneessa, mutta sittemmin myöskin salissa, käytävässä, niin, vieläpä kuistissakin juuri ennen päivällistä ja illallista: "Koivet ylös, poika!" Kylläpä kelpasi Ragnille nauru joka kerta kun poika kaatua rumahti! mutta toivoi kuitenkin, että se kerrankin onnistuisi, -- se ei nimittäin onnistunut koskaan: poika oli "liian veltto". Sitten muuttui tämä Karlelle kunnia-asiaksi ja oikeastaan myöskin Ragnille. Ragni näet halusi kovasti, että poika "miehistyisi", hänen veltto olentonsa, hänen taipuvaisuutensa haaveiluun ja kuhnailuun suututti Ragnia, hän sanoi sen pojalle itselleenkin. Mutta poika ei kärsinyt paljoa ja tuli kohta epäkohteliaaksi. Silloin Ragni häntä rankaisi pysymällä hänestä erillään. Vaikka Karl oli aivan masentunut, vaikka hän satoja kertoja lupasi parantaa käytöstään, niin, vaikka hän itkikin, -- ei Ragni antanut perään, ja saattoi hänet aivan kuolemantuskaan, kun uhkasi valittaa Kallemille. Hän ei auttanut häntä sanallakaan, joka ei kuulunut oppiaineisiin, hän kieltäytyi lähtemästä kävelyille hänen kanssaan, hän ei ollut häntä näkevinäänkään, -- kunnes taas Kallemin läsnäollessa hän puheli, kuin ei mitään olisi tapahtunut. Näistä heidän jokapäiväisen elämänsä varjopuolista ei Kallemilla ollut vähintäkään aavistusta. Kallem ei seurustellut kenenkään kanssa, siihen ei hänellä ollut aikaa. Ei hän joutanut edes kaikkia sairaitaankaan hoitamaan, jonkavuoksi hän teki toden tuumastaan ja pyysi tohtori Arentzin, tuon nuoren sotilaslääkärin, apulaisekseen. Se tapahtui loppupuolella marraskuuta ja siitä päivästä lähtien hän otti enemmän osaa opetukseen ja kotielämään, joka sen kautta tulikin eheämmäksi.

Karl Meekin isä tuli kaupunkiin heitä kiittämään ja pyytämään tulemaan pojan kanssa salokylään jouluksi. Otto Meek oli pitempi ja tukevampi kuin hänen vanha isänsä, kasvonjuonteet olivat selvemmät, enemmän "bourbonilaiset", mutta kasvojen ilme oli alakuloinen tai pikemminkin synkkämielinen. Kutsumukseen suostuttiin ja Kallem sopi kohta virkatoveriensa kanssa loma-ajasta. Mutta kun lähtöaika läheni, sairastuikin tohtori Kent ja Ragni sai matkustaa yksinään Karlen kanssa, Kallem tulisi jälestäpäin. Ragnille ostettiin matkaturkki, karva-lapikkaat ja jalkapeitto, sitäpaitsi hän oli Karlelta saanut lahjaksi kallisarvoisen karvalakin. Hän muistutti näissä pukimissaan grönlantilaista.

Kallem saattoi heitä asemalle. Ragni oli hiukan itkenyt -- erosivathan he ensi kertaa naimisiinmenonsa jälkeen. Kun hän jo istui vaunussa ja Kallem seisoi ulkopuolella, tahtoi hän välttämättä palata kotiin jälleen, Kallemin täytyi mennä sisään häntä torumaan. Niinpian kuin suru oli lauhtunut, astui Kallem ulos ja katsahti Karleen, joka istui siellä vaunussa terveenä ja iloisena. "Kuuleppas, sinä rakas teeri, tästälähin minä sinuttelen sinua ja sanon sinua Karleksi, sillä sinä olet kelpo poika!" Silloin hyppäsi Karl alas ja heittäytyi Kallemin kaulaan.

Sitten he läksivät.

Kallem lueskeli eikä hänestä ollut lainkaan ikävää istua rauhassa, viime aikoina olivat ne häirinneet häntä koko lailla. Mutta kolmantena päivänä, joka oli jouluilta, tuntui sentään kurjalta, hän aikoi vallan odottamatta hämmästyttää heitä tulollaan, olihan tohtori Kent jo paranemaan päin. --

Kun hän joulupäivän iltana tuli juuri Kentin luota ja oli menossa sairashuoneelle, huomasi hän jo kaukaa joukon ihmisiä portin edessä. Joku ajoi juuri matkareellä portista ulos, reki oli täynnä olkia ja sänkyvaatteita. Varmaankin oli tuotu joku sairas. Hän kuuli sieltä lapsen itkua. Kukahan oli vahingoittunut! Se oli muurari Andersen, -- sama mies, joka uutisrakennukseltaan oli tervehtinyt Kallemia ja rouvaa silloin kun he olivat ensi päivää kaupungissa. Muurari Andersen piti pientä kulkukauppaa talvisin, kun ei ollut muuraustöitä, ja eräällä metsäharjanteella hän oli eksynyt tiestä, kaatuessaan satuttanut itsensä eikä päässyt paikalta liikahtamaan. Sattumalta oli hänet löydetty. Hoitajattarien luota tapasi Kallem hänen surusta masentuneen vaimonsa ja sai tältä kuulla, että hänen ahkera miehensä oli ollut kaupustelumatkoilla aivan nyt jouluun saakka ja oli aikonut oikoteitse tulla kotiin jouluillaksi, sillä Andersen oli niin "kotiarakastava". Mutta hänellä oli huonot silmät, oli liukastunut ja katkaissut jalkansa ja siellä hän oli levännyt voimatta paikaltaan liikahtaa. Sellaista se oli hänen joulunsa ollut. "Me uotettiin ja uotettiin", sanoi hän, "ja entäs lapset sitten!"

Kallem kiiruhti sairaan luo, joka oli nyt sängyssä, lämpimässä huoneessa. Tuota suurikasvuista, ruskeapartaista miestä tuskin saattoi tuntea, silmät olivat sisäänpainuneet, luomet jäykkinä ja turvoksissa. Silmän limakalvo oli tulehtunut; sarveiskalvoa uhkasi tulehdus myöskin ja kun pieninkin valon vilahdus tuotti tuskaa, oli tässä suuri vaara uhkaamassa sairasta. Kasvoissa oli sinipunervia turvonneita läikkiä, kummankin käden sormet olivat valkeat ja tunnottomat, käden selät paisuneet ja täynnä vesirakkoja. Oikea jalka oli pohjeluun yläpäästä poikki ja murto ulottui polvinivelen sisään, haava oli suuri ja luusiru tökötti siitä ulos kuin mikäkin sormi. Tähän verraten olivat kaikki muut jalan kärsimät vauriot vähäpätöisiä.