Part 14

Hiljaisuus oli kadonnut. Ragni meni rakennusten toiselle puolen, sieltä hän löysi kaksi _orobus_-lajia, jotka olivat aivan lähekkäin, ensin linnunherneen niityltä ja sitten vielä toisen, jonka nimeä hän ei muistanut. Tielle päin kulkiessaan hän löysi komean kukonharjan ja kolmannenlaisen orvokin, toiset kaksi hän oli saanut Kallemilta ja Kentiltä. Mikä loistava kasvisto! Katsos tuolla! Mitä kaunein _veronica_, voi sentään, siitä putosi kukka, mutta tuolla oli toinen, siinä pysyi kukka. Hän sai sittemmin kuulla, että tätä hentoa kukkaa kutsuttiin täällä "miehen uskollisuudeksi".

Hän meni taas pihalle. Ikkunasta näki hän Kallemin kuuntelevan sairaan vanhuksen rintaa. Kohta tuli tohtori Kent ja miehen vaimo ulos tuvasta, tohtori puhui hyvin kovalla äänellä, mutta vaimo ei sittenkään tahtonut kuulla mitään. Kallem seisoi ovella niin juhlallisen kookkaana, ja nyt tuli hän Ragnia vastaan. Kuinka Ragni häntä rakasti!

* * * * *

Iltapäivällä he istuivat kahdenkesken tohtorin työhuoneessa, jonka ikkunat olivat kaakkoon päin. He lukivat kumpikin kirjaansa ja kaikki oli niin kuin olla pitikin. Sören Pedersen tuli sisään vaimonsa kanssa, he olivat tulleet eteisestä ruokasalin läpi. Sören näytti viekkaalta, akka taas säikähtyneeltä: pappi tuli juuri rouvineen portista!

Kallem huomasi, että Ragni kalpeni. Vieraiden läsnäollessa ei Kallem voinut muuta kuin sanoa kehoittavasti: "Tule siis!" -- meni saliin ja sieltä eteiseen heitä vastaan.

Kohtaus oli jäykkä. Pastori pyysi anteeksi, että he tulivat tällaiseen aikaan, mutta tämä aika sopi hänelle paraiten, hän tuli iltakirkosta. He aikoivatkin vain tulla kysymään, eikö lanko voisi tulla rouvineen heille illalliselle? Sunnuntaina ei pappi juuri tahdo olla oma herransa ennenkuin iltasella. -- Äänessä oli hiukan saarnantapaista juhlallisuutta, kasvot ja koko olento muistuttivat kirkkoa. Josefine seisoi ja katseli ympärilleen, jonkun ajan päästä ei pappikaan muuta neuvoa keksinyt.

Hänestä täällä oli "hauskannäköistä", flyygeli oli "oiva kapine". Sitä heidän katsellessaan sanoi Josefinekin sanansa kääntyen äkkiä Ragnin puoleen: "Tehän soitatte niin hyvin?" -- "Ooh!" -- "Etteköhän voisi soittaa meille vähän?" -- "Niin, tehkää se!" lisäsi pappi.

Ragni katsoi mieheensä, -- kuin hukkuva, joka etsii apua. "Ragnin täytyy olla sillä tuulella voidakseen soittaa", sanoi Kallem. "Hän on tietysti väsyksissä", sanoi pappi puolustukseksi. He istuutuivat, pappi ja Kallem vastatuksin, Josefine hiukan syrjemmälle, Ragni jäi seisomaan.

"Onhan luonnollista, että te molemmat olette väsyksissä", jatkoi pappi, "olettehan tulleet niin pitkältä matkalta ja nyt järjestäneet täällä kotianne, minähän kuulin tohtori Kentiltä, että täällä on melkein valmista?" -- Kyllä niinkin, mutta heillä oli ollut sellaisia oivallisia avustajia kuin Sören Pedersen ja tämän vaimo Aase. Ragni pelkäsi heidän vielä olevan ruokasalissa ja kiiruhti sinne. Ei, poissa ne olivat, eikä niitä näkynyt tohtorinkaan huoneessa.

Papin kasvoille oli tullut isällinen ilme. "Meidän täytyi ottaa Sören Pedersen ja hänen vaimonsa työhön, kun emme onnistuneet saamaan niitä, joita olisimme halunneet. Mutta sellaisille ei pitäisi koskaan antaa työtä." -- "Kuinka niin?" -- "Kyllähän he ovat reipasta työssään, mutta juovat kaiken mitä ansaitsevat ja ovat kokonaisia päiviäkin pois työstä, kuten ovat täälläkin tehneet. Sellaiset herättävät suurta suuttumusta seurakunnassa." -- "Sepä merkillistä." Ragni kulki aivan Kallemin sivuitse silitellen kädellään hänen päätänsä, oli ottavinaan jotain pianon päältä. Pappi ei antanut kuitenkaan Kallemin ylenkatseellisen äänen itseänsä säikyttää. "Me olemme koettaneet tehdä kaikki voitavamme heidän hyväkseen -- niin, vaimo on yhtä suuri juomari kuin mieskin. Te hämmästyisitte, jos kuulisitte, miten hyviä ihmiset ovat olleet heitä kohtaan. Mutta kaikki on ollut turhaa ja enemmän kuin turhaa. -- No niin, en tahdo tähän asiaan nyt syvemmälle kajota", hän katsahti vaimoonsa, joka siinä istui ruumiinmukaisessa puvussaan, voimakkaana ja läpitunkemattomana, lujaluontoisena kiireestä kantapäähän. Harjaantuneiden luomien alta katsoivat silmät, vaikka ne eivät olleet katsovinaan. Kallemin teki mieli hyökätä hänen luokseen ja ärjäistä hänelle. Mutta taampana, vastapäätä miestään seisoi Ragni, toisten häntä näkemättä.

"Minua harmittaa, että se vanha lääkäri on rakentanut talonsa aivan sairashuoneen viereen", sanoi Kallem. "Siinä on vieraita ihmisiä aivan nenän edessä." -- "Niin, hän rakensi sen langollensa. Ja nyt on hänkin kuollut." -- "Olen kuullut sen. Jos minulla olisi varoja panna enemmän rahaa likoon, niin ostaisinpa sen, vaikka minä en sitä tarvitsekaan." Josefine käänti hiukan päätään, epäilemättä nähdäkseen, seisoiko Ragni siellä. "Minä en luule sen olevan myytävänä", hän sanoi, "minä tunnen perilliset". Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus.

Pappi siirsi keskustelun toiseen aineesen. Hän oli aamupäivällä lukenut "Morgenbladetista" kirjoituksen, jossa kuvailtiin Amerikassa kaikilla aloilla vallitsevaa epävarmuutta. Hän puhui kuin olisi hän asian hyvinkin tuntenut ja kääntyen aina vaimonsa puoleen. Jos hän sattui luomaan katseensa toiseen -- kuten nyt Ragniin, joka oli tullut Amerikasta --, tapahtui se vain sivumennen, ja hän kääntyi taas vaimonsa puoleen.

Pastori Tuft oli komea ja kaunis mies, varsinkin nykyisin, kun jonkunlainen hyvinvointi oli tasoitellut kasvojen epätasaisuuksia, ääni oli selkeä ja Melanchton-silmät säteilivät hänen puhelunsa mukaisesti. Hänen sanansa ja olentonsa tekivät melkein uskottelevan vaikutuksen, mutta lempeyden alta pilkisti esiin oman arvon tunto.

Aivan odottamatta tekee hänen vaimonsa päällään merkitsevän liikkeen. "Niin, tietysti on aika jo lähteä!" sanoi pappi ja nousi tuoliltaan, "olin jo aivan unohtaa. -- No, -- te lähdette mukaan?" -- Josefine nousi seisomaan, samoin Kallem. Mutta oli Kallemillakin vaimo, joka loi silmäyksiä, harmaita ja hyvin lempeitä. "Kiitos, me olemme väsyksissä. Mutta pidämmehän muistissa."

Ja niin saatettiin vieraat ulkosalle. Kallem meni ikkunaan katselemaan, kun he kookkaina ja voimakkaina astelivat pois. Kohta olivat he jo kirkon tuolla puolen, kaikki ohikulkijat tervehtivät heitä kunnioittavasti. Hän seisoi siinä vielä, vaikka heitä ei enää näkynytkään, asteli pari kertaa yli permannon, käännähti sitten äkkiä ympäri: "Jaa, kutsuppas Sören Pedersen ja hänen vaimonsa Aase tänne!" -- ja hän läksi itse niitä hakemaan. Mutta niitä ei löytynyt mistään, Sigrid kertoi niiden lähteneen heti, kun pastorin herrasväki oli tullut. "Saadaanpas nähdä, ne juovat itsensä humalaan! Juokse hiidessä niiden jälestä ja pyydä heitä tulemaan luoksemme illalliselle. Sano, että vieraat ovat lähteneet." Palvelustyttö läksi. Kallem huusi vielä hänen jälkeensä: "Tuo ne mukanasi, joko ne sitten tahtovat tai ei!"

"Kuulkaas nyt, verhoilija!" sanoi tohtori, kun Pedersen seisoi taas salissa Aase takanaan, "kuulkaas nyt --: pastori sanoo, että te juotte, sekä te että vaimonne ja ettei hän saa teitä siitä tavasta taukoamaan". -- "Pastori on siinä puhunut totta." -- "Mutta se on paha tauti, Pedersen." -- "Kyllä niinkin, -- sitten jälestäpäin." -- "Tahdotteko antautua minun parannettavakseni?" -- "Hihii, aivan kernaasti, herra tohtori! -- mutta vakavasti sanoen: se vie paljon aikaa!" -- "Kaksi minuttia." -- "Kaksi minuttia?" Hän hymyili, mutta ennenkuin hymy oli poistunut hänen kasvoiltaan, seisoi Kallem hänen edessään luoden häneen terävän ja läpitunkevan katseen. Verhoilijan kasvot muuttivat väriään, hän hätkähti taapäin. Tohtori seurasi häntä ja käski hänet istumaan. Pedersen teki sen paikalla. "Katsokaa minuun!" Aase oli vähällä joutua päästä pyörälle. "Istukaa tekin!" sanoi tohtori Aaselle, ja tämä lysähti istumaan tuolille. Tohtori oli jo eilen nähnyt, minkälaatuisten ihmisten kanssa hän oli tekemisissä. Sören Pedersen tarvitsi tuskin kahtakaan minuttia kun oli jo hypnoottisessa unessa, eikä vaimo sen enempää, vaikka tämä oli vain katsellut, mitä tapahtui. Tohtori käski heidän avata silmänsä jälleen, he tottelivat kumpikin heti. "Kuulkaa nyt, Sören Pedersen! Nyt lakkaatte te juomasta viinaa ja muita väkijuomia missä muodossa hyvänsä, te ette maista viiniä, eikä oluttakaan -- yhteen kuukauteen. Kuulkaa! Kun kuukausi on kulunut -- nyt on kello puoli seitsemän, niin te tulette tänne täsmälleen samaan aikaan."

"Ja te myöskin, Aase. Joka kerta kun miehenne tahtoo juoda, niin te huudatte. Ja sitten te molemmat rupeatte laulamaan." -- "Mutta me emme osaa laulaa." -- "Yhdentekevä, te laulatte kumminkin."

4.

Josefine matkusti pois kaupungista. Hän otti poikansa mukaan länsirannikolle nauttimaan merikylpyjä. Hänen miehensä tulisi kohta perästä, hänellä ei ollutkaan sitten papiksi tultuaan vielä ollut virkavapautta. Hän oli heti tutkinnon suoritettuaan tullut tänne apulaiseksi ja saavuttanut siihen määrin seurakunnan luottamuksen, että kun kaupunki kaksi vuotta takaperin eroitettiin maaseurakunnasta, hänet valittiin kaupungin papiksi. Hän oli työskennellyt hartaasti lähes kuusi vuotta, siksipä hän kaipasikin hiukan lepoa. Josefine oli eräänä päivänä veljensä luona, mutta tämä ei sattunut olemaan kotona. Hän oli silloin kertonut lähtevänsä matkalle, sanonut jäähyväiset ja pyytänyt sanomaan veljellensä terveisiä.

Ragnille selvisi heti, että koko matkatuuma oli päätetty yksinomaan senvuoksi, ettei heidän tarvitsisi esitellä häntä tutuilleen, he eivät tahtoneet saada kärsimyksiä hänen tähtensä. Kallemille, joka oli vähemmän epäluuloinen, hän ei virkkanut siitä mitään. Kallem unohti koko suhteen, sillä hänellä oli niin tavattoman paljon työtä ja touhua. Tohtori Kent halusi lähteä ulkomaille ja Kallemin oli hoidettava oman virkansa ohella hänenkin tehtäviään palkkioksi siitä, että hän oli ennen Kallemin tuloa ollut lääkärinä sairashuoneella. Kolmantena lääkärinä paikkakunnalla oli nuori sotilaslääkäri. Hänen nimensä oli Arentz ja hän herätti huomiota tavattoman suuren rintansa vuoksi. Kallem tunsi hänen täsmällisissä tiedoissaan oppikirjan sanat, alussa Kallemia halutti kutsua häntä Niemeyeriksi, mutta ei tehnyt sitä kuitenkaan hänen jalomielisyytensä vuoksi. Kun elämä tuolla maanteillä ja kaduilla alkoi käydä Kallemille sietämättömäksi, tuumi hän ottaa Arentzin apulaisekseen. Jos hän itse tahtoisi olla vapaana, täytyisi hänen järjestää toimintansa toisella tavalla.

Ragni näki hänen hotaisevan kiireesti päivällisensä ja tulevan kotiin vasta illalliselle. Saattoipa hän istua sitten hetkisen Ragnin kanssa avokuistissa tai astella puutarhassa, ja auttaa Ragnia jossakin hommassa, mutta se tapahtui harvoin, -- kirjojensa luo hänen täytyi päästä. Olihan se sitten toisenlaista, kun virkatoveri palasi taas kotiin. Kallem halusi nyt voittaa takaisin sen, minkä oli laiminlyönyt ja siksi hän olikin nyt alinomaan joko laboratooriossaan tai virkahuoneessaan. Sinne muutti vihdoin Ragnikin, hän sai oman tuolinsa ja oman kirjahyllynsä, virkahuone muuttui heidän asuinhuoneekseen.

Tuntikausia he lukivat kumpikin kirjaansa ja vaihtoivat tuskin kymmentä sanaa keskenään. Kallem oli syventynyt laajaperäiseen tutkimukseen eikä aavistanut, miltä näytti, kun hän siinä lukemisensa väliaikoina lepäsi pitkin pituuttaan sohvalla ja katsoi vaimoonsa lausumatta sanaakaan, tai, kuten tavallisesti, seisoi ikkunan edessä tuijottaen ulos. Jos hän sattui tulemaan Ragnin eteen, kääntyi hän ympäri ja meni taas ikkunan luo. Hän väitti, että hänen ajatuksensa liikkuivat silloin monta vertaa paremmin kuin muulloin, se tapa oli perintönä hänen isältään.

Koti oli hänen ihastuksensa ja aina hän sinne tullessaan ylisteli sitä. Silloin hän asteli ympäri huoneita, huoletonna ja iloisena kuin pääskynen. Päivällisen jälkeen hän halusi mielellään kuulla musiikkia, mutta ei silloin monestikaan huomannut, mitä Ragni soitti.

Entä Ragni? Joka päivä kiintyi hän yhä lujemmin kotiin ja kotiaskareihin. Miestään hän kutsui taaskin "valkeaksi pashaksi", flyygeliä "saduksi". "Nyt taas yksi satu!" sanoi hän aina soittamaan ruvetessaan ja totutti miehensäkin siihen. Sänkykamaria hän kutsui nimellä: "tähtien keskellä", kyyhkysiä, jotka oli saanut helluntaiksi, nimitti hän "helluntaililjoikseen", Sigridiä "seitsenkätiseksi". Kun hän Kallemin kanssa istui virkahuoneessa lukemassa, tuntui hänestä siltä kuin he purjehtisivat kauas pois, kumpikin omalla purrellaan, kumpikin omaan maahansa. "Mennäänkö nyt sisälle purjehtimaan?" oli hänen tapansa sanoa.

Ragnin taipumukseen käyttää vertauksia oli Kallem tutustunut jo Amerikan-kirjeissä. "Me työskentelemme maailmantunnelin päissä, kumpikin puolellamme ja lähestymme hitaasti toisiamme", oli Ragni kirjoittanut, ja tätä tunnelivertausta oli hän käyttänyt monesti. Vihdoin "he olivat niin lähellä toisiaan, että hän saattoi jo kuulla Kallemin puhelua!" -- Höyrylaivoista, "jotka uivat heidän yläpuolellaan" kuljettaen heidän kirjeitään, kirjoitti hän "että niitä toisen kaipaus veti ja toisen työnsi takaa".

Eräänä sateisena iltana heidän istuessaan kuivina kuistin katon alla, sanoi Ragni: "Tällaisilla rakennuksilla pitäisi olla pää." -- "Pääkö?" -- "Niin, pää siipien välissä niinkuin kiltillä kanalla ainakin." -- "Vai niin, vai sillä tavalla!" -- "Minusta tuntuu aina siltä kuin olisin kahden siiven alla ja hautuisin." -- "Kuule, mikäs siihen oli syynä kun sinä et lapsuudessasi tottunut raamatun vertauksiin?" -- "Syynä siihen oli se, että minulla oli isä, joka jutteli minulle lajien synnystä jo kymmenvuotiaana, kasvit, eläimet ja ihmiset kuuluivat samaan perheeseen, -- sellainenhan sopi minun luonteelleni! Kun minä sitten sain isäpuolen, joka, pappi kun oli, väitti, että maa ja ihmiset olivat alusta pitäen olleet täydelliset, niin minä en uskonut sitä. Sitäpaitsi oli isäni hiljainen ja kivuloinen mies ja minä rakastin häntä, isäpuoleni oli tulinen ja voimakas, häntä minä pelkäsin."

Kallem kysyi, eikö hän tahtoisi erota lapsuudestaan ja kehityksestään. Siihen antoi Ragni jyrkästi kieltävän vastauksen.

* * * * *

Kristen Larssen oli saanut tohtorilta työkseen kalustaa laboratorio ja laittaa ilmanvaihtolaitos kuntoon ja sitäpaitsi muita pienempiä hommia. Kallem ei ollut vielä elämässään joutunut tekemisiin niin vaiteliaan ja epäluuloisen, mutta samalla viisaan miehen kanssa kuin Larssen oli. Hän tuli eräänä sunnuntaina elokuun alussa Kallemin luo paraimmassa puvussaan: pitkä, ruskea takki, hihat tavattoman ahtaat, liivi ruudukas ja liian lyhyt, housut harmaat ja valmistetut n.s. englantilaisesta nahkista. Arkipäivinä hänellä oli tapana kulkea avopäin, kaupungille hän meni pitäen hattua kädessään, hän ei sietänyt mitään päässään, jollei ilma sattunut olemaan hyvin kylmä. Hän seisoi virkahuoneessa, pitkänä, laihana, tukka lyhyeksi leikattuna, kasvot puhtaaksi pestyinä, leukaa tummensi musta parransänki. Valkea paidan kaulus oli käännetty punaruutuisen kaulahuivin päälle. Tohtori pyysi häntä istumaan ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Hän sai vastaukseksi -- ensin tutkivan silmäyksen, sitten selityksen, ettei hän koskaan ollut valittanut vaivojaan.

Kallem huomasi, ettei Kristen Larssenin ollut helppo tuonlaisen vastauksen jälkeen ilmoittaa asiaansa, mutta Kallem ajatteli: se tekee hänelle hyvää.

Viimein sai hän lausutuksi, että hän oli kuullut "tohtorinnan" olleen viisi kuusi vuotta Amerikassa, tokkohan hän lainaisi hänelle englantilaisia kirjoja? Ehkäpä voisi rouva vielä neuvoa, miten hänen olisi meneteltävä, hän oli hiukan opiskellut omin päin.

Aikoiko hän siis muuttaa maasta? -- No, vaikkapa niinkin, "mutta norjalaisten orjaksi hän ei halunnut mennä ... siihen leikkiin hänen mielensä ei lainkaan tehnyt". -- "Miten vanha te olette?" -- "Hjaa, neljäkymmentä vuotta ja ylikin." -- Hän näytti jo ainakin viidenkymmenen vanhalta. "Luullakseni minun vaimoni mielellään opettaisi teille englanninkieltä, vaikkapa iltapuhteilla." Ei, sitä hän ei millään muotoa tahtonut. Mutta Kallem selitti hänelle, että oli mahdotonta oppia ääntämään omin päin. Ragni tuli samassa sisään ja tohtori selitti hänelle, että Kristen Larssenille englanninkieli merkitsisi samaa kuin kaksi siipeä. Ragni ensin hiukan punastui, sillä se ei ollut nimittäin ainoa epämieluinen tehtävä, jonka Kallem oli hänelle antanut, varmaankaan Kallemin mielestä ei Ragnilla ollut kylliksi työtä ja puuhaa. Itse hän olisi mieluummin ollut vapaana. Mutta kun hän katsoi Kristen Larsseniin ja muisti Kallemin sanoneen häntä viisaammaksi mieheksi, mitä oli tavannut, rupesi häntä säälittämään. Larssen tutki paraikaa erästä englantilaista kirjaa ja ymmärsi töintuskin, mistä siinä puhuttiin. Ragni ei ainoastaan tarjonnut hänelle apuaan, vaan vieläpä pakoitti hänet apuansa vastaanottamaan. Jo saman päivän iltana kello viiden ajoissa tuli Kristen Larssen ja siinä he sitten istuivat tavailemassa erästä helppoa kappaletta. Kallem näki kotiin tultuaan nuo molemmat päät kumartuneina yli saman kirjan, toinen pitkulainen, mustatukkainen ja kulmikas, -- toinen taas hienomuotoinen ja tukka punaiseen vivahtava, hän näki Larssenin jääkylmät, ryppyiset ja likaiset kasvot ja Ragnin keväiset, hohtavat ja terveet. Ragni piti nenäliinaa suunsa edessä ja kärsi huomattavasti siitä, että täytyi istua Larssenin vieressä. Silloin muisti Kallem, että hänkin oli huomannut, miten epämiellyttävältä Larssenin henki löyhkyi. Kallem hommasi kohta heille kaksi kirjaa ja he saivat istua kumpikin omalla puolellaan pöytää. Ragni toimitti tehtävänsä niin nopeasti kuin suinkin voi. Tätä peittääkseen Kallem pyysi Larssenia illalliselle ja hän koetti sulattaa hänen jääkylmää luontoaan, mutta hän oli lähtiessään yhtä kylmä ja varovainen kuin tullessaankin. Larssen antoi hänelle ajattelemisen aihetta. Mikä hän oikeastaan mahtoi olla miehiään ja kuinka hän oli tuollaiseksi tullut?

Sopivan tilaisuuden sattuessa Kallem läksi asialle hänen asuntoonsa. Täällä tapasi hän laihan naisenkäppyrän, pää käärittynä suureen huiviin, se oli Larssenin vaimo. Jos mies piti liian vähän päässään, niin oli tällä sen sijaan liian paljon. Ei yhtään lasta. Ei tulta takassa, vaimo sanoi keittävänsä ruokaa moneksi päiväksi yhdellä kertaa. Vaimo käveli huoneessa ja kutoi sukkaa, varovaisena ja epäilevänä. Kallemissa heräsi ajatus, että he olivat päättäneet elää näin puutteellisesti säästääkseen matkarahoja. Vain yksinomaan sitä varten, että olisi jotain asiaa, oli Kallem ottanut mukaansa revolverin, joka ei tahtonut laueta, se oli lippaassa ja hän oli ottanut lippaankin mukaansa, mutta huomasi vasta nyt, että ampumavaratkin olivat tulleet siinä mukana. Kallem näytti sitä vaimolle. "Tällaisia täällä on kosolta", vastasi vaimo, asetti sen lippaaseen, sulki ja pani sen miehensä työpenkin yläpuolella olevalle hyllylle. Sekä penkki että hylly oli täynnä korjauksen alaista tavaraa. "Hänellä on nykyisin paljon ulkotyötä", sanoi vaimo, "tuollaiset pikkutyöt saavat odottaa". Tämä heidän huoneensa oli samalla kertaa työpajana, kyökkinä ja makuuhuoneena. Seinäkello, pöytä, sänky, penkki ja kolme puujakkaraa, siinä koko huonekalusto, -- ja sitäpaitsi ilettävä löyhkä.

Kotimatkalla hän kulki Sören Pedersenin verhoiluliikkeen ohi. Kallem oli avustanut häntä liikkeen aloittamisessa ja se menestyi hyvin. Siellä seisoi Kristen Larssen pitäen toisessa kädessään lasia ja toisessa pulloa ja Sören Pedersen vaimoineen huusi ja lauloi siinä lasin ja pullon ääressä, -- se muistutti pitkää, surkeata koirien ulvontaa. Kristen Larssen nauroi sydämensä pohjasta. Tässä naurussa oli jotain leveää, ääretöntä onnentuntoa, se oli ilkeän sydämen syvintä paljastusta, se oli keksijän hurjinta riemuhuutoa. Kenties nuo kaksi herättivät hänen mielenkiintoaan, kukapa sen tietää? Tekikö hän tätä joka päivä?

* * * * *

Kallemin kykyä panna ihmisiä työhön sai Ragni vielä voimakkaammin kokea.

Pienessä seurassa tohtori Kentin luona piti heidän tavata vanha pastori Meek ja hänen tyttärensä tytär Tilla Kraby, he olivat palanneet ulkomaamatkaltaan lähteäkseen uudelleen. Lyhyellä täällä oloajallaan, joka luultavasti oli viimeinen näillä seuduin, kestittiin heitä kovasti. Tämä illanvietto oli myöskin heitä varten ja Kallemkin vaimoneen, vaikka he muuten pysyivätkin erillään seuraelämästä, menivät sinne ainoastaan nähdäkseen heitä. Kunniavieraat antoivat itseänsä odottaa ja sillä välin esiteltiin Ragnille muuan hyvin lihava nainen, tuskin kolmenkymmenen ikäinen, vilkas ja kaunis. Hän säikäytti Ragnia sanomalla: "En tiedä tuntuneeko teistä ikävältä, mutta minä olen Sören Kulen sisar." Nähdessään Ragnin joutuvan kovasti hämilleen hän vei hänet nopeasti syrjään: "Älkää nyt luulkokaan muuta kuin että minä olisin tehnyt aivan samalla tavoin kuin tekin", kuiskasi hän. "Ja kun sitäpaitsi löytää sellaisen miehen kuin teidän on", -- hän puristi Ragnin käsivartta. Hän oli reipas ja vilkas eikä ollenkaan aavistanut, miten hän kiusasi tuota hienotunteista ihmistä, jonka käsivarsi oli hänen kainalossaan. Jo se seikka, että hänen kasvonsa ja ruumiinsa muistuttivat sitä "valasrotua", oli jo kylliksi, Ragni tunsi halua lähteä karkuun, mutta seisoi ja ajatteli: kiduta vain! Silloin nähtiin vanhan Meekin tulevan tyttärensä tyttären kanssa, isäntä sisarineen -- tohtori Kent ei ollut naimisissa -- meni heitä vastaan ja melkein koko seura jälestä. Etumaisten sanoessa "hyvää päivää" ja "tervetuloa" kuuluivat takimaisten kuiskaukset: "Kas, miten reippaalta hän näyttää!" ja "kyllä se Tilla saa nyt matkustaa!" --, ja sillä aikaa seisoivat Kallem ja Ragni ihmetellen, ketä nuo kaksi muistuttivat, kasvot näyttivät tutuilta.

Pastori Meek oli tavallista kookkaampi, leveähartiainen ja hiukan kumaraselkäinen. Päänsä piti hän pystyssä, se oli leveä ja huomiota herättävä, sitä ympäröi tuuhea, valkoinen tukka. Ragni kuiskasi: "Nyt minä tiedän! He ovat varmaankin sukua sille nuorelle miehelle, jonka me tapasimme ensi päivänämme täällä. -- Muistathan hänet, joka oli niin kaunis?" -- "Niin, siinäpä se onkin! Samat kaartuvat kasvot. Saattaisipa luulla heidän olevan bourbonein sukua." Vanhus lausui matalalla, sointuvalla äänellään kiitokset kaikista "tervetulon" toivotuksista. Hänen silmissään ei ollut mitään iloista, pikemmin niissä oli jotain tarkastelevaa ja kohtaloonsa alistuvaa. Hän ei näyttänyt vanhalta, mutta sangen hyväntahtoiselta ja mietiskelevältä. Joka kerta, kun pari korkeampaa virkamiestä puhutteli häntä, tuli hän vanhan tavan mukaan juhlallisen kursailevaksi. "Uusi tohtori" esitettiin ja rouva Lilli Bingin päähän pälähti sanoa Ragnille: "Mutta tehän sopisitte varmaankin yhteen! Saanko esitellä: rouva Kallem, neiti Kraby." Hiukan hämillään he tervehtivät toisiaan ja johtuivat puhelemaan siitä nuoresta miehestä, joka oli niin neiti Krabyn näköinen. Nuori mies olikin hänen serkkunsa ja hyvin musikaalinen. Tästä johtui keskustelu musiikkiin ja he olivat yhdessä koko illan.

Harvoin -- niin, Kallemia lukuunottamatta -- oli Ragni tavannut ihmistä, johon olisi niin ihastunut kuin häneen. Tämä samalla kertaa hiljainen ja eloisa, vaaleanverinen tyttö oli niin rakastettava käytökseltään ja hänen ajatuksensa olivat omintakeisia. Ja nyt piti hänen muutaman päivän perästä lähteä kaupungista ainiaaksi! Tunne siitä, että tämä olisi ainoa kerta, jolloin he tapaisivat toisiaan, kiinnytti heitä kaihoisalla tavalla toisiinsa. Tämä oli syynä siihenkin, että Ragni halusi nyt soittaa, kun kerran isäntä oli häntä veitikkamaisesti pyytänyt. Hän tahtoi antaa uudelle ystävälleen itsestään niin paljon kuin suinkin.