Part 13

Portti oli auki eikä minkäänlaista portinvartijaa näkynyt. Vartijan ikkunalla oli jumalisia kirjoja ja vihkosia myytäväksi. Portilla ei näkynyt mitään ilmoitusta, milloin sairaita saisi käydä tapaamassa. Portinvartijan he tapasivat sitten pihalla, hän oli vanhanpuoleinen mies, katseensa vakava ja tutkiva, hän käytti silmälaseja, mutta katsoi niiden ylitse ja otti ne pois, kun huomasi, keitä tulijat olivat. "Oletteko se uusi tohtori?" -- "Kyllä." Silloin otti hän hatun päästään: "tervetuloa!" Sairas, jonka kanssa hän oli keskustellut, läksi menemään edemmäksi, hän oli kalpea ja piti paksua villahuivia kaulassaan nyt kesäisenä päivänä, pysyttelihe kauempana eikä tervehtinyt. Portinvartija seurasi heitä.

Rakennuksessa oli huone toisensa vieressä molemmin puolin valoisaa käytävää, puistonpuoleiset olivat suuria, pihanpuoleiset pieniä, samalla tavoin kummassakin kerroksessa. Portinvartija ei ollut ainoastaan portinvartija, hän oli samalla taloudenhoitaja ja vanhin vahtimestari, tämän virkansa nojalla hän esitteli muun palveluskunnan, sitä mukaa kuin niitä tavattiin. Kunnon väkeä kaikki, sekä miehet että naiset, joukossa myös kaksi perin ystävällistä hoitajatarta. Ensi työkseen tahtoisi Kallem poistaa rakennuksesta nuo vanhat lavantautisten huoneet ja rakennuttaa talveksi erityisen sivurakennuksen heitä varten. Leikkaussali oli hyvin valoisa, mutta sen lattia oli heti uudestaan vahattava. Ilmanvaihtolaitos oli kerrassaan kehno. Mutta näitä ja useita pienempiä puutteellisuuksia lukuunottamatta -- kuten esim. nuo pieniruutuiset ikkunat -- sairashuone oli mainion hyvä, huoneet korkeita, käytävät tilavia, kokonaisuudessaan teki se iloisen vaikutuksen ja Kallem oli siitä hyvillään.

Vuodenaikaan nähden sairaita oli jotensakin paljon. Hänen erikoisalaansa, keuhkotautia, edusti kolme henkilöä, kaksi poikaa ja yksi kymmenvuotias tyttö, laihoja ja kalpeita raukkoja. Hän iloitsi jo siitä, että saisi heidät pian muuttaa ameriikkalaisiin teltteihinsä. Sairashuoneen entinen omistaja, vanha tohtori Kule -- Ragnin entisen miehen setä -- oli kuollut, Kallem oli sen ostanut hyvin huokealla, koska sillä hetkellä ei muitakaan halukkaita ostajia ilmaantunut. Täällä hänellä oli nyt valta järjestää kaikki mielensä mukaan ja hänellä olikin suuria tuumia. Hallitus antoi avustusta, komitea, johon kuului piirilääkäri ja eräs toinen, piti laitosta silmällä, mutta hän oli kuitenkin oma herransa. Tämä ensi käynti siellä ilahutti sekä Ragnia että häntä itseään. He tulivat kotiin hyvällä tuulella, mutta hirveän nälkäisinä, söivät kyökissä iltasensa ja joivat lasin viiniä ja vielä toisen lasin sen kunniaksi, että saivat ensi kerran syödä omassa kodissaan.

Salissa oli kaikki sikin sokin, mutta sentään meni Ragni pianon ääreen. Hän oli yritellyt tehdä käännöksiä vieraskielisestä kirjallisuudesta, -- jota hän viiden, kuuden vuoden ajalla oli saanut omanaan pitää --, ja varsinkin runoja hän oli kääntänyt. Hiukan lämpimänä viinin vaikutuksesta ja hiukan kainostellen hän alkoi soittaa, -- pyysi, ettei Kallem seisoisi häntä vastapäätä, -- ja säestäen sointuvasti hän heikolla äänellään pikemmin lausui kuin lauloi:

Maja meidän on tää! Ilo taas elohon meissä nouseva on, -- sävel uus' helähtää! Aina muistossa säilyen, kodin-ilmassa häilyen valovirroissa päilyen se onnemme luo.

Ja mun sieluni saa sun luonasi uutta nähdä ihanuutta, -- surut kaikk' katoaa. Ja riemun ja turman mä mieleesi liehdon, mutt' sydämesi kiehdon mä hetkellä hurman leikkihin lemmen.

3.

Aamulla he heräsivät kajahtelevaan kuminaan. Päästyään täysin hereille he huomasivat, että se tuli kirkonkelloista, jotka kutsuivat jumalanpalvelukseen. He olivat nukkuneet kauan, mutta olivathan he työskennelleet ainakin kello kolmeen saakka, ja menneet levolle vasta sitten kun aurinko oli jo hetken ollut ylhäällä.

Tuossa tuokiossa oli Kallem pystyssä ja suoraa päätä hän hyökkäsi viereiseen kylpyhuoneesen ottamaan suihkua, olipa vanhalla lääkärillä ollut senverran mieltä päässä! Tuskin vielä puoliksi pukeutuneena hän riensi ulos parvekkeelle ihailemaan avarata näköalaa. Hän huusi Ragnille, että hänkin juoksisi ottamaan suihkukylpyä ja tulisi sitten tänne katsomaan. Mutta edellisenä päivänä oli Ragni saanut tuntea, miten hirvittävää oli kylmä vesi ja siksipä hän nyt lepäsi sängyssään ja tuumiskeli, laiskottelisiko vai rohkaisisiko luontonsa. Hän päätti laiskotella ja kohta seisoikin hän aistikkaassa aamupuvussaan Kallemin rinnalla. Mutta vaikka hän kuinka viattomasti olisi katsellut miestään ja kuinka innokkaasti ylistellyt kaunista näköalaa, -- niin ei sittenkään hänen miehensä unohtanut suihkukylpyä. Ragni oli edellisenä päivänä juhlallisesti luvannut ottavansa suihkua säännöllisesti heti seuraavasta aamusta alkaen. Hän kun oli niin herkkä vilustumaan, täytyisi hänen tehdä sitä joka päivä, ja varsinkin täällä, jossa kylmä ja lämmin alituiseen vaihtelevat. Siis --! Ragni pani liikkeelle hellimmän hyväilytaitonsa ja koetti kääntää koko jutun leikiksi, -- mutta hänen miehensä viittasi suihkua kohti, tahtoisiko hän syödä sanansa? Jos hän rikkoisi nyt lupauksensa, rikkoisi hän sen usein vastedeskin. Ragni suuteli miestään, ja sanoi, että Edvard oli paha, Edvard suuteli häntä ja sanoi, että Ragni oli suloinen, mutta se suihku! Silloin Ragni hyppäsi sisään, riisui aamupuvun yltään ikäänkuin lähteäkseen suihkukylpyyn, mutta ykskaks hän olikin sängyssään. Kun Edvard tuli sisään, veti Ragni peitettä korviinsa, mutta empimättä otti Edvard peitteen sisällyksineen ja kantoi sitä ovea kohti, silloin rupesi Ragni niin liikuttavasti rukoilemaan ja niin säikähtyneellä äänellä, että Edvardin täytyi viedä hänet takaisin. Ragni kietaisi kätensä hänen kaulalleen ja veti hänet sänkyyn, Ragni suuteli häntä ja kuiskasi jotain hänen korvaansa, ja silloin hänen lämpimän ruumiinsa ääressä unohtuivat johdonmukaisuuden säännöt.

Kirkonkellot soivat yhäti, ohitse kulki ajajia, poispäin kaupungista. Niitä kulki toinen toisensa perästä. Ovi oli avoinna, joka kerran kun kellojen kolmea lyöntiä seurasi hiljaisuus, kuului kärpästen surinaa huoneesta ja lintujen viserrystä ulkoa. Silloin he kuulivat myöskin pienen laivan kohinaa lahdelta, he olivat nähneet sen tulevan selän toiselta puolen, varmaankin siinä oli huviretkeläisiä. Jossain taisi olla juhlat, koska noin väkeä virtaili.

Hieno tuulenhenki kävi lounaasta, ja joka tuulahduksella virtasi huoneesen suloinen tuoksu metsistä ja pelloilta. Kumahtelujen välillä kuului kuiskauksia ja hyväilyjä; ilma oli huumaavaa.

Jonkun ajan kuluttua he seisoivat jälleen ulkona parvekkeella ja katselivat kirkkoon menevätä kansaa. Mutta yhä ajoi ihmisiä, vaunut kukkuranaan, kirkon ohitse ja siitä vielä eteenpäin. Laiva oli tullut aivan lähelle, nyt kuului junankin vihellys. Heidän katseensa kiintyi kahteen pääskyseen, jotka silminnähtävästi leikkivät varjonsa kanssa avokuistin edustalla. Ne lentelivät toistensa ylitse ja sivuitse ja varjot hietikolla tekivät samoja liikkeitä, linnut sujahtivat alas niiden luo ja vilahtivat jälleen ylemmäs, ja kun ne olivat kohonneet liiaksi korkealle, hävisivät varjot, mutta ne laskeutuivat uudelleen maanperään ja löysivät varjonsa jälleen. Ragni kuiskasi, että ensi vuodeksi he laittaisivat niille pesänalustoja.

Pukeuduttuaan he menivät alakertaan aamiaiselle. Sören Pedersen vaimoineen oli jo aikoja sitten tullut, he olivat jo syöneet aamiaisensa ja työskentelivät nyt ahkerasti.

Nyt he saivat kuulla, että kaikki, jotka kynnelle kykenivät, olivat nyt menossa naapuripitäjään, sen johdosta, että pastori _Meek_ siellä vietti viisikymmen-vuotisjuhlaansa ja piti jäähyväissaarnaansa. Kaiken aamua oli mennyt jalkamiehiä, nyt tuli hevosella-kulkijoita, ja höyrylaiva toi täyden lastin ihmisiä selän toiselta puolen. Meek oli ollut viisikymmentä vuotta virassaan, -- hän oli "hirveän hyvä mies".

Kallem ja Ragni söivät suuressa salissa, mutta kesken aamiaista koputettiin ovelle ja sisään astui vanhahko ja laiha, silmälasia käyttävä mies hymyilevänä ja kohteliaana. Se oli tohtori _Kent_, sama, joka tähän aikaan hoiti sairashuonetta, sieltä hän tuli nytkin. He nousivat kumpikin häntä tervehtimään. Hänen äänensä oli miellyttävä ja hiljainen, puhuessaan hän hymyili ystävällisesti. Hän istahti hiukan syrjemmälle, toiset jatkoivat syöntiään. Ja hän antoi lyhyitä tietoja "parantolan" sairaista ja yleisestä terveydentilasta paikkakunnalla. Kallem kyseli häneltä yhtä ja toista ja Kent luetteli hänelle ne viranomaiset, joiden luona Kallemin olisi käytävä tervehdyksellä, ja ne puheenjohtajat ja oikeusvirkamiehet, jotka hänen olisi tunnettava. Tohtori Kentin suussa kuuluivat kuivatkin asiat hauskoilta. Kun hänen vaununsa tulivat oven eteen -- hänen oli näet mentävä maaseudulle sairasmatkalle --, pyysi Kallem saada lähteä mukaan, mutta Ragni halusi myöskin. Silloin piti heidän lainata suuremmat vaunut ja kohta he kaikki kolme istuivat niissä. Lähtiessä muisti Ragni, että flyygeliä olisi hiukan viritettävä ja hän kysyi Sören Pederseniltä, tuntisiko hän ketään, joka osaisi virittää jotta se kestäisi ainakin jonkun aikaa? Kyllä, Kristen Larssen oli sellainen mies. Kent kertoi, että Larssen oli kasvanut hyvin huonomaineisella paikkakunnalla ja jonkin vähäpätöisen asian vuoksi olivat viranomaisetkin häntä vainonneet, -- hän oli muistavinaan sen tapahtuneen siitä syystä, että Larssen oli kutsunut erästä soittokappalettaan "syntien anteeksi annoksi". Kristen Larssen oli keksijä, hänen keksintöään oli eräs nykyisin hyvin yleisessä käytännössä oleva kutomakone ja sitäpaitsi hän oli keksinyt kaikenlaisia työkaluja. Hän oli luonteeltaan kylmä mies, -- kylmä kuin rauta pakkasessa. Muita seurakumppania hänellä ei ollut kuin Sören Pedersen ja hänen vaimonsa. Millaisia ne sitten olivat? Heidän entisyyttään ei tohtori Kent tuntenut, vaimo oli täältä Norjan tuntureilta, mies Fyenistä. He olivat kumpikin kelpo työntekijöitä, mutta pian tuli yleiseksi tiedoksi, että he joivat. Siitä tavasta oli pappi koettanut saada heitä luopumaan, hän oli tullut tuntemaan heidät, silloin kun he olivat olleet työssä hänen uudessa talossaan. Merkillistä kyllä, pappi siinä onnistuikin, he eivät ainoastaan lakanneet juomasta, vaan tulipa vielä Sörenistä innokas raittiusmieskin ja lisäksi hyvin jumalinen, raamatunkin osasi hän ulkoa! Hän jutteli usein itse, kuinka hänen suurimpia ilojaan oli se, että Aase kuunteli häntä, ja pienemmissä seuroissa hän luki kokonaisia lukuja ulkoa raamatusta, toisten seuratessa kirjasta. Pappi ilmoitti hänet erääsen raamattukouluun, ja hänen suurin toivonsa olikin päästä sinne, mutta hän tahtoi Aasen mukaansa. Siihen kun ei kuitenkaan suostuttu, jätti hän koko raamattukoulun ja rupesi epäilemään kaikkea.

Sitten kohtasi hän tuon tuhattaiturin, Kristen Larssenin, joka juuri silloin oli asettunut tänne asumaan. Kristen Larssen oli kuullut Sören Pedersenin kyvystä oppia ulkoa ja sen koneiston tahtoi hän saada selville. Mutta minkäänlaista koneistoa hän ei Sörenin päästä löytänyt, kaikki oli vain jumalan armolahjaa, sillä eihän jumalalle ole mikään mahdotonta.

Tuo on Matheuksen evankeliumissa, sanoi Kristen Larssen, mutta tuomarein kirjassa sanotaan, että herra oli Judan kanssa, mutta Juda ei voinut karkoittaa vihollista laaksosta, sillä vihollisella oli rautavaunuja.

Tuo kelpo Sören Pedersen oli kovasti kauhuissaan siitä, ettei juutalaisten jumala voittanut rautavaunuja. Samassa kirjassa -- jatkoi Kristen Larssen -- sanotaan: "ei sinun pidä tappaman", mutta siellä sanotaan myöskin, että herra yhä edelleenkin käski lyödä kuoliaaksi. Sellaisia ristiriitoja sieltä löytää.

Tämä oli aivan uutta Sören Pedersenille, ja kuitenkin hän osasi raamatun ulkoa. Hän tahtoi tietää, kuinka tämä oli käsitettävä, ja jokaisessa uskovaisten kokouksessa vaati hän selitystä. Vihdoin oli hänellä ainakin sata ristiriitaa kysyttävänä, häneltä ei saatu enää rauhaa. Toiset nauroivat hänelle läkähtyäkseen, toiset suuttuivat. Vihdoin viimein hänet suljettiin pois kokouksista, sekä hän että Aase. "En tiedä uskaltaisinko teille kertoa", sanoi tohtori Kent, "että teidän lankonne on omin käsin viskannut ulos sekä Sören Pedersenin että hänen vaimonsa Aasen -- ulos rukoushuoneesta! He olivat tulleet ennen muita sisään eivätkä tahtoneet poistua. Teidän lankonne on hyvin vahva mies, mutta Sören Pedersen piti puoliaan, kunnes pappi vihdoin hoksasi, että ensin oli Aase saatava ulos, ja sitten he raastoivat häntä kuin halkopuuta." Kallem ja Ragni olivat katketa naurusta. "Minä olen omin silmin nähnyt erään yhteentörmäyksen", sanoi tohtori Kent. "Pastori oli koululla toimittamassa kuulustelua, ja minä kuulun muiden mukana koulun johtokuntaan. Sören Pedersen ja hänen vaimonsa Aase olivat saapuvilla ja kaikki aavistivat, että jotain kummaa vielä tapahtuisi". "Jumala ei voi valehdella", sanoi pappi. Silloin nousi Sören Pedersen seisomaan: "Sanassa sanotaan, että herra johdatti profeetoihin valheen hengen." Taas pakoitettiin Sören Pedersen poistumaan.

Näille hupaisille jutuille naureskellen he ajoivat nyt läpi ylävän, heleässä vihreässä loistavan tasangon, jossa siellä täällä rehoitti suurempia ja pienempiä metsikköjä, -- tai oikeammin sanoen, siellä oli metsää, jonka keskellä oli siellä täällä viljeltyjä maatilkkuja. Talot olivat hyvästi rakennettuja, pellot hedelmällisiä, tie kulki halki metsien ja peltojen, poikki mäkien ja purojen. Kiviraunioita nähtiin mitä merkillisimmissä paikoissa, teitä ja polkuja kulki ristiin rastiin. Tulipa Amerikan lakeuksiin ja keski-Europan tasankoihin tottunut oikein hyvälle tuulelle nähdessään kaikkea tätä vaihtelua. Aurinko paistoi yhtä kirkkaasti ja säteilevästi kuin eilenkin, yhtä voimakas oli myös niityiltä ja metsästä leyhyvä tuoksu, -- ja entäs tuo kukkasloisto ja lintujen laulu, -- tuolla kukkui käki!

Juhannus oli juuri tulossa ja kukkia oli senvuoksi runsaasti, Ragnia niiden paljous riemastutti. Kasvitiede miellytti häntä kaikista aineista eniten, ja häntä huvitti suuresti vertailla tätä kasvistoa siihen, jota hän oli tutkinut. Hän kysyi, kasvoiko akileia ja berberis villinä, monessakin kohden Norjassa? Tohtori Kent oli sitä mieltä, että ne olivat tulleet maahan jo aikoja sitten, ehkäpä olivat tuolla alhaalla olevan luostarin munkit niitä aikoinaan tuoneet.

Kun he taas olivat niityltä saapuneet pieneen viidakkoon, näki Ragni kolmannen kerran vanamoita, silloin hän ei voinut enää pysyä vaunuissa ja he nousivat kaikki niistä ulos.

Vanamo oli juuri alkanut availla vaaleanpunaisia kellokukkiaan, sen hieno tuoksu tuntui läpi metsän. Ragni joutui kohta supatuksille sen kanssa, kunpa hän nyt vain saisi olla yksin! He eivät olleet nähneet toisiansa kuuteen vuoteen, tai oikeammin kuuteen ja puoleen, sillä keväthän silloin oli, kun hän läksi matkalle. Hän poimi muutamia vanamoita ja huomasi silloin myöskin yksinäisen ja kaihomielisesti kumartuneen _pyrola unifloran_. Kallem oli myös löytänyt samallaisen ja Ragni kysyi, miksi sitä nimitettiin Norjassa? Kallem kysyi Kentiltä, eikö se ollut pyhän Olavin kynttilänjalka, -- hän kysyi kuin apteekkari ja vastaus tuli kuin kasvikokoelmasta. Ragni poistui heistä yhä kauemmaksi haeskelemaan kukkasia. Poimimiensa kukkien tuoksu kiihoitti häntä yhä syvemmälle metsään, se oli lähetetty houkuttelemaan häntä yhä edemmäksi. Siis yhäti syvemmälle metsään, mutta myös -- kauas toisista. Ragni kuuli kukkien tarinoivan, metsässähän kuulee niin hyvin, hän kuuli myös miten pari pelästynyttä pikku lintua pyrähti lentoon. Mutta hänen ympärillään ei kuulunut muita ääniä kuin hänen omain askeltensa ripsettä. Yhden ainoan ketunleivän hän tapasi kukalla. Se näytti niin alakuloiselta korttiristin muotoisten lehtiensä keskellä, -- tiesikö se kadottaneensa kaikki toverinsa?

Edemmäs vaan, sanoivat kaikki. Niin, tuonnehan ne houkuttelivat vanamotkin ja metsän pyhät kynttiläjalat ja ketunleipä. Ja nyt oli Ragni siellä -- metsätähtien joukossa suuressa perhekokouksessa, ne odottivat kaikki häntä nähdäkseen, tänne ei ollut ihmisjalka vielä tänä vuonna astunut. Ragni laskeusi polvilleen niiden joukkoon ja kertoi niille, että hän oli tullut hyvin, hyvin kaukaa, niin, hän kertoi, kuten nekin, lausumatta sanaakaan, sehän ei ollut heidän kesken tarpeellista. Nyt oli hän avannut oven toisensa perästä päästäkseen oikein Norjan sisään, niinpian kun hän oli avannut yhden, oli toinen taas edessä, ... kunnes hän nyt oli päässyt heidän luokseen. Hän käsitti kohta vanamon nähtyään, että nyt oli hän viimeisellä ovella. Täällä hän oli nyt sisimmässä pohjukassa. Kaikki tuo suuri, ulkoa uhkaava vaara aina mereltä alkaen, kaikki tuo voima ja viha, tuo särkynyt ja kehno, kaikki tuo ihanuus ja pelko ... viittasi astumaan syvemmälle sisään. Tänne täytyy meidän tulla voidaksemme käsittää, että ei suinkaan kaikki mene tuhansiksi pirstaleiksi. Nämä täällä sisällä kaiken kulkua ohjaavat.

"Me olemme sinua odottaneetkin. Syvin salaisuus on täällä." -- "Oi, kertokaa se minulle?" -- "Ole kiltti!" -- "Niin, ainoastaan siihen luulen itselläni taipumusta olevankin. Mutta kun nyt ne muut eivät --?" -- "Anna toisten olla sellaisia kuin tahtovat, mutta ole sinä kiltti."

Nyt Ragni sen ymmärsi, sillä hän oli tullut aivan sisimpään pohjukkaan. Nyt hän ymmärsi, missä suurin voima oli. Metsätähdissä.

"Ragni", kuului kaukaa Kallemin huuto, hänen kirkas äänensä kaikui metsässä. "Jaa!" Muutamat tästä metsätähtien perheestä tahtoivat päästä mukaan, hän poimi ne käteensä.

Sitten hän kiiruhti taas tielle päin. Metsän laidassa oli muuan _actaea_, -- hänelle näyttämässä tietä metsään, jos hän olisi sattunut sen kohdalla astumaan ulos vaunuista. Nyt tahtoi se mukaan. Ja aivan tien vieressä oli lontama ja sinne oli piiloutunut joukko kieloja, missä olivat olleet hänen silmänsä? Kielot ymmärsivät, mistä hän nyt tuli, myöskin ne olivat siinä näyttämässä hänelle tietä metsään. Heti kun olivat toisensa nähneet, he ymmärsivät toisiaan. Niin, sellaistahan se on niiden tunne-elämä, jotka ovat sukua toisilleen. Muutamat kieloistakin tahtoivat päästä mukaan.

"Ragni", huusi Kallem. "Kyllä -- kyllä!" ja hän tuli nyt tielle ja näki, että oli jäänyt paljon toisista jälelle. Molemmat herrat seisoivat vaunujen luona ja puhelivat keskenään, tuolta kummun harjulta eroitti selvästi Kallemin suoran vartalon ja tuon toisen pienen ja hinteliään olennon. Molemmilla oli kädet täynnä kukkia. Ragni kiiruhti askeleitaan ja kuuli jo kaukaa Kallemin esitelmöivän ukonhatusta, jota hän heilutteli kädessään, hän mainitsi saksaksi erään saksalaisen kasvitieteilijän lausuman ihastuksen tästä komeasta kukasta, jonka hän oli tavannut Norjassa. Tohtori Kent ojensi Ragnille kohteliaasti _polygala amaran_, hän tiesi tuon sinisen kukan olevan uuden Ragnille, joka tuli Amerikasta. Ragni lausui sydämelliset kiitoksensa. He astuivat vaunuihin ja alkoivat heti järjestellä löytöjään ja pyysivät Ragnia, että hän valitsisi itselleen. He olivat käyneet pienellä suolla, Kentillä oli suopursun kukka napinlävessä ja he olivat ottaneet mukaansa kaikki mitä olivat tavanneet, yksinpä kihokinkin, -- "tuon petoeläimen", kuten Ragni sitä nimitti, hän ei tahtonut sitä, sehän oli sitäpaitsi niin "likainen". -- "Sinä olet kaunosielu kaikessa", huomautti Kallem, -- ja sai vastaukseksi katseen, joka muistutti vanamoiden tuoksua. "Huomaatteko, että me olemme yksiksemme koko tiellä?" kysyi tohtori Kent ja hän kertoi, että kaikki olivat rientäneet kirkkoon, jossa vanha Meek piti jäähyväissaarnaansa, oltuaan virassa viisikymmentä vuotta. "Kahdenkymmenen vanhana hän oli tullut kappalaiseksi isänsä seurakuntaan -- se oli niitä aikoja, ja kirkkoherran virka oli mennyt sitten perintönä hänelle. Nyt seitsemänkymmenen vanhana -- hän aikoi lähteä ulkomaamatkalle tyttärensä tyttären kanssa!" -- "Reipas ukko siis?" -- "Onpa kylläkin, mutta hyvin hän pitääkin terveydestään huolta, aina on hän liikkeessä. Hän oli välittäjänä täällä." -- "Välittäjänä?" -- "Niin, joka seudullahan on välittäjänsä tieteen ja käytännön välillä. Hänestä johtaa alkujuurensa tämän seudun ja koko lähitienoon varallisuus." -- "Hänestä pidetään siis?" -- "Enemmän kuin kenestäkään muusta näillä seuduin." -- "Minkälainen hän on saarnatuolissa?" -- "No niin, hän on nyt seisonut siellä viisikymmentä vuotta kertomassa juttuja. Aikoinaan sille naurettiin ja muutamat pitivät hänen juttujaan pyhyyttä loukkaavinakin, nyt on jo paljon sellaisia, jotka pitävät niistä." -- "Minkälaisia juttuja hän sitten kertoo?" -- "Se tarina, jonka tohtori Kent oli viimeksi kuullut, oli eräästä vaimosta, joka St. Louis'issa Amerikassa oli ollut kolmekymmentä vuotta vankeudessa, hän oli jo seitsemänkymmenen vanha ja kuitenkin pahin kaikista vangeista. Sattuipa sitten niin, että vangit piti muutettaman toiseen vankilaan, jonka johtajattarena oli kveekari. Vanhus ei tahtonut muuttaa, hän teki kaikin voimin vastarintaa, hänet täytyi panna köysiin ja kantaa pois tuoliin sidottuna. Kun he toivat häntä, seisoi vankilan johtajatar ovella ottamassa vastaan tuota hurjaa vanhusta. 'Päästäkää hänet irti!' sanoi johtajatar. 'Mutta kuinkas se käy päinsä?' -- 'Päästäkää irti!' Se tehtiin. Heti kun vanhus oli päässyt kahleistaan, kumartui johtajatar hänen puoleensa, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli hänet tervetulleeksi aivankuin sisar tekee sisarelle. Silloin vaipui vanha vaimo polvilleen ja kysyi: 'Uskotko todellakin minussa olevan jotain hyvää?' Siitä lähtien hän totteli johtajatarta."

Nyt astuivat Kallem ja Kent ulos vaunuista, heidän oli poikettava erääsen talonpoikaistaloon, joka oli vähän matkaa syrjässä tiestä. Talon kuistin edestä nousi musta koira seisomaan, se katsoi vaunuja kohti ja haukahti, mutta vain pari kertaa, kulki sitten muutamia askeleita tulijoita vastaan ja nuuskittuaan heitä meni takaisin ja paneutui maata.

Ketään muita eläviä olentoja ei näkynyt. Poika käänsi hevoset ja ajoi ne tien laidalle. Molemmat lääkärit menivät sairaan luo, Ragni käveli edestakaisin pihalla. Ikkunasta näki hän vanhan ukon makaavan sängyssä, hänen vierellään istui hänen vaimonsa. Vaimo lauloi värisevällä äänellä sairaalle, ja jatkoi lauluaan vielä sittenkin, kun ovi avattiin hänen takanaan.

Ragni tarkasteli ympärilleen pihalla, sitten hän laskeutui istumaan aitan rapulle.

Ei mikään tee ihmistä niin äänettömäksi kuin rauhallinen talonpoikaistalo. Ei edes metsäkään, sillä siellä rasahtelee alituiseen: siellä täytyy kuunnella ja tähystellä, eikä myöskään meri, sillä se ei koskaan saa täydellistä rauhaa, eikä niittykään, sillä siellä versoo elämä ja me näemme sitä toisaalta. Mutta toista on talonpoikaistalossa, kanaparvi siellä kaakattaa ja tarinoi keskenään ja synnyttää turvallisuuden tunteen, ja pihalla nukkuu koira ja kissa astuu pari askelta, pysähtyy ja kulkee pari askelta jälleen, ja aurat nojaavat vasten karhia, tahkokivet seisovat kuivina, vaunujen aisannenät nojaavat maahan, ruokakello lepää äänettömänä. Kaikki, mikä on ollut liikkeessä, lepää kuten sinä itsekin, ja se, mikä vielä liikkuu ja äännähtelee, lisää vain rauhaa. Katsoppas sikaa, joka tuolla seisoo ja tonkii maata, kuinka se on tyytyväinen, ja jos hevonen tuolla syö ja huiskauttelee hännällään pois kärpäsiä, osoittaa sekin hyvinvointia, ja jos taas pikku linnut tulevat tervehtimään, niin synnyttää se suruttomuuden tunnetta, joka rauhassa aina piilee.

Keskelle tätä rauhaa hiipi se levottomuus, jonka kohtaus Josefinen kanssa oli synnyttänyt. Syyttikö omatunto Ragnia? Ei, tuhat kertaa ei! -- Eikä myöskään hänen sisarensa lapset? -- Ei, sellaisilla ehdoilla hän ei olisi voinut niiden hyväksi elämätään uhrata. Mitä se sitten oli? Mitä oli hän tehnyt? Rakastanut Kallemia. Minkävuoksi hän ei olisi saanut rakastaa?