Part 9

Chapter 92,867 wordsPublic domain

Tuli puolipäivä; palatsin ovet työnnettiin äkkiä auki; ja Nero, rinnallaan Burrus, tuli ulos sen pretoriaanijoukon luo, joka piti vartiota. Päällikkönsä käskystä he ottivat hänet eläköön-huudoin vastaan. Vain jotkut empivät, katsellen ympärilleen ja kysyen: "Missä on Britannicus?" Kun hän kuitenkaan ei ollut näkyvissä eikä yksikään esiintynyt hänen puolestaan, seurasivat he joukon esimerkkiä. Triumfissa Nero kannettiin leiriin, jossa hän piti sotamiehille lyhyen puheen ja lupasi jokaiselle heistä runsaan lahjan. Heti häntä tervehdittiin imperaattorina. Senaatti seurasi sotamiesten vaalia eivätkä maakunnat panneet vastaan. Jumalalliset kunnianosoitukset määrättiin pidettäväksi murhatulle ja ryhdyttiin valmisteluihin hänen hautajaisiansa varten, jotka loistossa kilpailivat Livian Augustusta varten järjestämäin kanssa. Mutta jälkisäädös -- joka ilman mitään epäilystä oli seuraajaksi määrännyt Britannicuksen -- kaikessa hiljaisuudessa toimitettiin pois eikä sen säädöksiä milloinkaan tultu tuntemaan.

Ja keisarivaltansa ensimmäisenä iltana Nero, hyvin tietäen, ketä hänen oli kiittäminen valtaistuimestansa, antoi vartijalle, joka tuli häneltä kysymään yön tunnussanaa, tuon kiitollisen ja merkittävän sanan: "Optima mater" -- "äideistä paras".

11 Luku.

NERO JA HÄNEN OPETTAJANSA.

Sitä keisarillista nuorukaista, jonka kohtalot nyt ovat mitä läheisimmästi liittyneet Senecan vaiheisiin, kansan suosionosoitukset saattoivat valtaistuimelle. Väsyneinä Augustuksen viekkauteen, Tiberiuksen juroon vihaan, Caligulan mielettömään julmuuteen, vanhan Claudiuksen hölmöyteen he eivät muuta voineet kuin mielihyvin tervehtiä loistavaa, ihanaa nuorukaista, jonka kauniit kiharat valuivat olkapäille ja jonka piirteissä kuvastui roomalaiskauneuden hienoin tyyppi. Hänen menneisyydessään ei mikään saattanut ennustaa hänen tulevaisuudelleen synkkää kehitystä, ja kaikki luokat samalla muotoa haaveilivat kultaisen ajan tulosta. Me saatamme käsittää heidän tunteensa, jos vertaamme niitä omain maanmiestemme tunteisiin, kun Henrik VIII:n synkkää tyranniutta seurasi Edvard VI:n nuorekas hallitus hyvettä ja ystävällisyyttä täynnä. Onnellista olisi Nerolle ollut, jos hänen hallituksensa, samoin kuin Edvardin, olisi voinut katketa, ennenkuin tuo monen rikoksen yö oli pimittänyt sen lupaavan aamunkoiton. Sillä Neron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta -- tuota kuuluisaa _Quinquennium Neronis_ -- roomalaiset todella pitivät melkein ihanteellisen onnen ajanjaksona. Itse asiassa hallitusta hoiti Seneca Neron nimissä. Niinkin oivallisen keisarin kuin Trajanuksen sanotaan tunnustaneen, "ettei yksikään muu ruhtinas ole läheskään pystynyt ansaitsemaan sitä ylistystä kuin Nero tällä ajanjaksolla". On kumminkin uskottavaa, että nuo vuodet näyttivät loistavan aivan ylenmäärin ihanasti sitä syvää pimeyttä vasten, joka niitä seurasi, vaan sittenkin me niissä voimme nähdä monta seikkaa, jotka kyllin riittivät herättämään toivoa, iloa ja innostusta. Nuori Nero oli alussa vaatimaton ja opinhaluinen. Hänen neitsytpuheensa, jotka olivat kirjoitetut kaikella sillä ajatuksen ja kielen kauneudella, mikä ilmaisi Senecan kynää, yhtä hyvin kuin hänen yksityiset lausuntonsa olivat täynnä lämmittäviä lupauksia. Kaikkea sitä vääryyttä ja sortoa, jonka mennyt aika liiankin hyvin tunsi, hän lupasi kavahtaa. Hän ei aikonut vaatia itselleen, kuten Claudius oli tehnyt, yksinomaista ratkaisua kaikissa asioissa; ei mitään virkaa tai arvoa voitettaisi häneltä imartelun tahi lahjusten tietä; hän ei sekoittaisi omia mieskohtaisia etujaan valtion etuihin; hän pitäisi arvossa senaatin vanhoja etuoikeuksia; hän kohdistaisi oman välittömän huomionsa maakuntiin ja armeijaan.

Ensi aikoina ei hänen menettelynsä saattanutkaan näitä lupauksia häpeään. Noita vihattavia ilmiantajia, jotka olivat rehennelleet edellisten hallitusten aikana, ei siedetty, vaan vedettiin rangaistukseen. Valtion viranomaisia säästettiin väärämielisiltä, kiusaavilta vaatimuksilta. Viisaasti Nero epäsi kulta- ja hopeapatsaat ja muut narrimaiset kunnianosoitukset, joita turmeltunut ja orjallinen senaatti tyrkytti hänelle, ja kohteli tätä virkakuntaa, joka, niin langennut kuin olikin, kuitenkin kaikitenkin pysyi laillisen vallan edustajana, suosiollisesti ja kunnioittavasti. Ylimykset ja virkamiehet alkoivat hengittää vapaammin, ja yleisesti tunnettiin, että sietämätön tyrannius oli huomattavasti huojentunut. Ankaruutta noudatettiin vain ilmeisiä rikoksia kohtaan, ja sitä harjoitettiin oikeudenmukaisesti ja laillisella tavalla, niin ettei kukaan voinut epäillä, ettei se ollut ansaittua. Varsinkin oli muuan Senecan nuoresta kasvatistaan levittämä sana omansa, enemmän kuin mikään muu, hankkimaan hänelle suurta suosiota. Englanti on kiitollisuudella ja ihailulla muistanut nuorekkaan Edvardinsa vastahakoisuutta allekirjoittaa Joan Boucherin kuolemantuomiota; Rooma, joka oli tottunut julmaan välinpitämättömyyteen ihmishengen suhteen, ihasteli hurmaantuneena sitä säälintunnetta, joka oli saanut Neron huudahtamaan, kun häntä kerran vaadittiin allekirjoituksellaan vahvistamaan muuan kuolemantuomio: "_Kuinka toivonkaan, etten osaisi kirjoittaa_."

Myönnetty on, että tämän ajanjakson onnellisuus melko määrältä johtui kunnon Burruksen lujamielisyydestä ja Senecan viisaista, ylevämielisistä neuvoista. Heille kuuluu mitä suurin kiitos ja tunnustus tästä onnekkaasta välikaudesta, semminkin kun heillä ei ollut suinkaan mikään helppo tehtävä harteillaan. Paitsi että kasvatin turhamainen ja kevytmielinen luonne tuotti heille suuria vaikeuksia, paitsi että vaadittiin ääretöntä arkatuntoisuutta hillitsemään nuorukaista, joka ehdottomalla vallalla hallitsi jättiläisvaltakuntaa, täytyi heidän koettaa pidätellä Agrippinan kiihkeätä ja vaateliasta kunnianhimoa ja väistää hänen monien vaikutusvaltaisten puoluelaistensa herkeämättömiä juonitteluja. Agrippina oli epäilemättä uskotellut tehneensä rikoksensa etupäässä poikansa parhaaksi; mutta hänen menettelynsä sittemmin osoitti, että hän halusi pitää poikansa pelkkänä välikappaleena käsissään. Hän tahtoi hallita poikaansa, ja oli luultavasti laskenut voivansa sen tehdä Senecan avulla, aivan kuten meillä kuningatar Karolina täydellisesti komenteli Yrjö II:ta Sir Robert Walpolen avulla. Hän kulki samassa kantotuolissa hänen kanssansa; Neron tietämättä hän käski myrkyttää M. Silanuksen, entisen uhrinsa veljen; hän ahdisti Narcissuksen kuolemaan, taaskin vasten hänen tahtoansa; hänen vaikutuksestaan senaatti toisinaan kokoontui palatsiin eikä hän huolinut mitenkään salata senaattoreilta, että hän itse istui uutimen takana, josta hän saattoi kuulla jokaisen sanan heidän neuvotteluistaan; -- niin, rohkenipa hän eräässä tilaisuudessa, kun Nero oli ottamassa puheillensa tärkeän lähetystön Armeniasta, astua neuvotteluhuoneeseen aikoen asettua istuimelle keisarin rinnalle. Kaikki joutuivat ymmälle, säikähtivätkin näin epätavallista tekoa, mutta nopsan ja ihmeteltävän tahdikkaasti Seneca viittasi Neroa nousemaan ja lähtemään äitiänsä vastaan, ja näin hän pojan rakkautta osoittaen sai julkisen skandaalin vältetyksi.

Mutta heti ensi hetkestä oli Seneca joutunut syypääksi kohtalokkaaseen erehdykseen oppilaansa kasvatuksessa. Hän oli ohjannut tätä kauttaaltaan löyhän _myöntyväisyyden_, mielennouteen turmiollisen periaatteen varassa. Nero ei ollut vailla kykyä; hänellä oli ilmeinen taipumus latinalaiseen runoiluun, ja meille säilyneet muutamat säkeet hänen käsialaansa, niin eriskummaisia ja teennäisiä kuin ovatkin, kumminkin osoittavat, että Nerolla oli jossain määrin herkkä korva ja kieliaistiakin. Mutta vilkkaan mielikuvituksen ohella oli Nerossa myös pyrkimys herättää vaikutusta; ja sen sijaan että Seneca olisi koettanut opastaa häntä pohtimaan vakavasti ja ajattelemaan johdonmukaisesti, hän salli oppilaan tuhlata parhaat voimansa toimiskeluihin ja ajanvietteisiin, jotka olivat sekä köykäisiä että vähäksittyjä, sellaisia kuin laulaminen, maalaaminen, tanssiminen ja kilpa-ajo. Todistelkoon Seneca vain, että sellaisissa toimiskeluissa ei ainakaan ollut mitään pahaa ja että ne luultavasti estivät Neroa suuremmista ilkivaltaisuuksista. Kaikkein vähimmän me kunnioitamme Neroa hänen joutavan laulunsa ja harpunnäppäilynsä vuoksi, aivan kuten emme suinkaan kunnioita Ludvig XVI:ta siksi, että hän laatieli lopen vaivaisia lukkoja; ja jos Seneca olisi heti alun pitäen ohjannut oppilaansa korkeampiin harrastuksiin, niin Rooma kenties olisi säästynyt Neron myöhemmiltä naurettavilta hullutuksilta Kreikan kaupungeissa ja Rooman teattereissa. Haluamme alleviivata epäämättömänä tosiseikkana kaikessa kasvatuksessa, että _koskaan_ ei ole viisasta sallia sellaista, mikä on pahaa, sillä nojalla, että koettaa estää jotakin pahempaa. Seneca oletettavasti lienee ollut vakuutettu siitä, että kun miehellä oli Neron ominaisuudet -- synnynnäinen arvottomuus, joka hänen on täytynyt jo varhain havaita -- menestys oli suorastaan mahdoton. Mutta se ei vapauttanut häntä yrittämästä kaikkia hyviä keinoja, joilla menestys saattoi, niissäkin olosuhteissa, olla saavutettavissa. Muistakaamme kuitenkin, että hän taipui näihin myönnytyksiin oppilaaseensa nähden pääasiallisesti vain sellaisissa seikoissa, joita katsoi vähäpätöisiksi -- tai pahimmassa tapauksessa kyllä häpäiseviksi, vaan ei rikollisiksi, ja että hänen harha-askelensa luultavasti johtui arvostelukyvyn erehdyksestä ennemmin kuin mistään siveellisestä luonteenheikkoudesta.

Selvää kuitenkin on, että Nero älyllisestikin joutui kärsimään tästä höllästä kasvatuksesta. Olemme jo nähneet, että hänen neitsytpuheessaan senaatille jokainen tunsi Senecan käden, ja moni huomautti huokaisten, että tässä Rooman keisari ensi kertaa ei kyennyt, ainakaan kaiken todennäköisyyden mukaan, puhumaan senaatille omin sanoin ja omin ajatuksin. Tiberius oli puhujana ollut juhlallinen ja tarmokas; Claudius oli ollut oppinut ja sivistynyt; olipa Caligulankin hajanainen järki pystynyt luomaan voimakkaita ja kaunosanaisia puheita; mutta Neron nuoruus oli tuhlattu joutaviin ja hänelle sopimattomiin toimiskeluihin, jotka eivät olleet jättäneet hänelle aikaa eikä halua arvokkaampiin ja ylevämpiin harrastuksiin. Senecan maine on epäilemättä pahasti kärsinyt oppilaan myöhemmästä häpeällisestä elannosta; ja selvää on, että Tacituksen vastenmielisyys hänen muistoansa kohtaan johtuu hänen suhteestansa Neroon. Mutta vaikka opettajan menetelmä ei olekaan ollut niin viisas kuin se, ankaran mittapuun mukaan tuomittuna, olisi voinut olla, niin on kuitenkin kerrassaan väärin tehdä hänet vastuunalaiseksi oppilaan kunnottomuudesta; ja muistaa tulee, Senecan ikuiseksi kunniaksi, että ilmeiset tosiasiat, aikalaisten todistukset, vieläpä itsensä Tacituksen vastahakoinen myönnytys häntä puolustaen osoittavat, että kaikki se viisaus ja maltillisuus, mikä on ominaista Neron hallituksen varemmille vuosille, perustuu hänen neuvoihinsa; että hän nautti puhdasmielisen Burruksen sydämellistä arvonantoa; että hän koetti häätää Agrippinan vertatiukkuvia julkeuksia; että ne kirjoitukset, joita hän sepitti Nerolle, ja ne puheet, joita hän laati hänen puolestaan, henkivät mitä ylevimpiä ajatuksia; ja että vasta kun Seneca oli kokonaan syrjäytetty vallasta ja vaikutuksesta, despoottisen mahdin petomaiset päähänpistot yllyttivät Nerossa niitä hirveitä taipumuksia, joitten siemenet olivat kauan itäneet hänen sielussaan. Muuan vanhanajan kirjailija muistuttaa kuulleensa kerrotun, että Seneca jo varsin varhain oli keksinyt Nerossa mielen villiyden, jota hän ei voinut kokonaan juurittaa pois; ja että hänen oli tapana lähimmille ystävilleen huomauttaa, että "jos leijona kerta pääsee ihmisveren makuun, sen synnynnäinen julmuus kyllä paljastuu".

Mutta jos kohta tämän myönnämme Senecan hyväksi ja tunnustamme, että hänen tarkoituksensa olivat kauttaaltaan vilpittömät, on meidän pakko moittia hänen arvostelukykyänsä siitä, että hän ehdoin tahdoin omaksui hyödyn moraalin; ja me uskomme, että juuri tästä syystä enemmän kuin mistään muusta johtuvat hänen suuret hairahduksensa ja hänen oman elämänsä kova onni. Meidän lienee tosiaankin lupa epäillä, tokko Nero itse -- huikenteleva ja kevytmielinen nuorukainen, huonojen vanhempain lapsi ja määräämättömäin mahdollisuuksien perillinen -- missään olosuhteissa olisi kehittynyt paljonkaan paremmaksi kuin mitä hänestä tuli; mutta selvää on, että Senecaa olisi pidetty äärettömän paljon suuremmassa arvossa, ellei hänellä olisi ollut tätä osaa Neron kasvatuksessa. Jos Seneca olisi ollut yhtä luja ja viisas kuin Sokrates, niin Nero kaiken todennäköisyyden mukaan ei olisi ollut paljonkaan pahempi Alkibiadesta. Jos opettaja olisi oppilaalleen esittänyt todella vain kaikkein korkeimman ihanteen, jos hän horjumatta ja kykynsä mukaan olisi vastustanut kaikkia epäkunniallisia ja huonoja viettymyksiä, olisi menestys _mahdollisesti_ saattanut olla hänen palkintonsa ja hän kenties ansainnut ihmiskunnan haihtumattoman kiitollisuuden; ja jos hän olisi epäonnistunut, niin ainakin se olisi tapahtunut kunnialla, ja hänen vetäytyessään rauhalliseen ja mainehikkaaseen vanhuuden lepoon olisi häntä sinne kenties seurannut keisarillisen oppilaan kunnioitus, ellei rakkaus. Niin, vaikkapa hän olisi _kokonaankin_ epäonnistunut ja yrityksessään menettänyt henkensä, olisi sekin toki ollut äärettömän paljon parempi sekä hänelle että ihmiskunnalle. Homerokin olisi voinut hänelle opettaa, että "parempi kuolla kuin synnissä elää". Joka tapauksessa hän olisi voinut tietää sekä tutkimuksistaan että kokemuksesta, että kompromisseihin perustuvan kasvatuksen aina ja välttämättömästi täytyy epäonnistua. Sen täytyy epäonnistua siksi, että se syrjäyttää sen suuren ikuisen koston lain pahan palkasta, jonka jokainen niin yksilön kuin kansankin historia vahvistaa todeksi. Ja se kasvatus, minkä Seneca antoi Nerolle -- niin ylevä kuin se monessa suhteessa olikin ja niin loistavasti kuin se osittain ja hetkellisesti menestyikin -- oli sittenkin kompromissien kasvatus. Niin hyvin Neron poikaiän opinnoissa kuin hänen miehuutensa vakavammissa pyrinnöissä hän piti silmällä sitä mielettömän kovaonnista periaatetta, että

Ellet kylvänyt villikauraa, Niin tyhjäksi heitetty maa tuskin antoi Viljaa, mi miestä elättää.

Jokainen kristitty olisi saattanut ennustaa tuloksen; mutta olisi voinut luulla pakanallistakin filosoofia kyllin valistuneeksi huomaamaan sen. Useinkin toistamme sanoja

"Lapsi on miehen isä"

"Niinkuin oksan istutat, niin puu kasvaa."

Mutta vanhalla ajalla oltiin aivan yhtä selvillä samasta totuudesta, vaikka eri kuvilla puhuen. "Astia", kirjoitti Horatius, "kauan säilyttää sen hajun, mitä siihen uutena pantiin." Kuvaten niitä turmelevia vaikutuksia, joitten keskellä roomalaislapsi kehdosta lähtien eli, sanoi Quintilianus: "Näistä kehkeytyy ensin tottumus, sitten luonto."

Kukaan ei ole suuremmalla ponnella kuin Seneca itse esittänyt tätä periaatetta. Katsotaan esim. seuraavaa kohtaa hänen Kirjeistään, jossa puhutaan huonosta keskustelusta. "Näitten miesten keskustelu", sanoo hän, "on tuiki turmiollista; sillä ellei se aiheutakaan välitöntä pahaa, niin jättää se siemenet mieleen ja seuraa meitä poistuttuammekin puhujain seurasta -- rutto, joka varmasti puhkeaa esiin jonakin vastaisena aikana. Aivan samaten kuin niillä, jotka ovat kuulleet soittokappaleen, korvassa säilyy laulun suloinen sävelmä, mikä kiehtoo heidän ajatuksensa eikä salli heidän käyttää koko voimaansa vakaviin toimiin; samoin imartelijain ja sellaisten henkilöiden keskustelu, jotka ylistelevät huonoja _tekoja_, pysyy mielessä kauemmin kuin mitä sen kuulemiseen on mennyt aikaa. Eipä ole helppo karkoittaa sielusta sulavaa sointua; se vainoaa meitä ja viipyy luonamme ja hetkeksi loitottuaan palaa alinomaan. Sentähden tulee meidän sulkea korvamme pahoilta puheilta ja tehdä se heti ensi kuulemalta. Sillä kun ne kerta ovat alkuun päässeet ja tulleet sallituiksi, niin niiden rohkeus kasvamistaan kasvaa"; ja sitten hän lisää vähän myöhempänä: "meidän päivämme vierivät edelleen ja elämä kaikkoaa saavuttamattomasti". Ja yhtä kaikki se, joka kirjoitti nämä ylevät sanat, ei ollut ainoastaan keisarillisen oppilaansa imartelija, vaan onpa syytetty hänen ehdoin tahdoin yllyttäneen Neroa siinä mielettömässä intohimossa muuatta vapautettua orjaa Actea kohtaan, mikä hänessä oli syttynyt. Luonnollisesti oli hänen velvollisuutensa palauttaa nuorekkaan keisarin harhautuneet tunteet morsiameensa Octaviaan, Claudiuksen tyttäreen, johon hän oli sidottu kaikilla kunnian ja uskollisuuden siteillä ja jonka kanssa solmittu liitto antoi jotakin laillisuuden varjon häivää hänen tosiasialliselle vallankaappaukselleen. Mutta harvoinpa ruhtinaat rakastavat sitä puolisoa, jolle jossakin määrässä ovat ylennyksestään kiitollisuuden velassa. Henrik VII kohteli Yorkin Elisabetia kovin välinpitämättömästi. Wilhelm III:n avioliittoa Maria Stuartin kanssa varjosti tämän jälkimmäisen suurempi oikeus kuninkaalliseen valtaan; ja heti ensi hetkestä Nero vastenmielisyydellä, joka päätyi murhaan, suhtautui siihen nuoreen orpoon tyttö raukkaan, joka johti kansan muistoon, että hänen oikeutensa perimään keisarivalta olivat riittämättömät, pitipä hän tätä mahdollisena kilpailijanakin, jos hänen arka ja taipuisa luonteensa jolloinkulloin joutuisi aseeksi tarmokkaampien vehkeilijäin käsissä. Mutta emmepä kuule Senecan kertaakaan yrittäneen vaatia Neroa täyttämään korkeaa velvollisuuttaan, vaan tapaamme hänet painumasta alhaiseen asemaan, rikostoveriksi sellaisten irstailijain kuin Othon kanssa, uskotuksi keisarin kunniattomassa lemmenjutussa. Moinen menettely, joka olisi tahrannut jo tavallista hovimiestäkin, oli stoalaiselle filosoofille kerrassaan häpeällinen. Mutta periaate, joka siihen vei, on juuri sama, johon olemme viitanneet -- siveellisen kompromissin periaate, joka sallii ja rohkaisee sitä, mikä on pahaa, siinä turhassa toivossa, että sen kautta voi estää vieläkin pahempaa. Tuskinpa sentään onkaan kumma, että hän tällä muotoa erehtyi, sillä kompromissi oli koko hänen elämäänsä kuvaava luonteenpiirre. Hän näyttää asettaneen tehtäväksensä aivan mahdottoman yrityksen, nimittäin olla sekä omaperäinen filosoofi että valtiomies Cæsarin hovissa. Hän kehui olevansa ei ainoastaan filosoofi, vaan myöskin maailmanmies, ja seuraus oli, että hän epäonnistui kummassakin suhteessa. Yhtä hyvin piti pakanuudessa paikkansa kuin paikkansa pitää kristinuskossa, että ihmisen _täytyy_ valita velvollisuuden ja oman edun välillä -- mammonan ja Jumalan palveluksen välillä. Ei koskaan ole kukaan voittanut muuta kuin ylenkatsetta ja turmiota lakkaamatta horjuen näiden kahden välillä.

Ja koska Seneca ei valinnut sitä ylhäistä velvollisuuden tietä, jonka Zeno tai Antisthenes olisi valinnut, hän enemmän tai vähemmän kietoutui muutamiin Neron hallituksen kammottavimpiin tapahtumiin. Jokainen niistä hirveistä epäilyksistä, joiden takia hänen maineensa on kärsinyt, juontaa juurensa siitä, että hän on sallinut hyödyn periaatteen päästä hyveen laeista voitolle. Pari näistä tapahtumista meidän täytyy lyhykäisesti kertoa.

Olemme jo viitanneet siihen, että Nemesis, joka monta vuotta oli salaisesti seurannut Agrippinan jälkiä, jo tyrmistyttävillä ensi iskuillansa sai hänet vapisemaan, juuri kun hän näytti saavuttaneen kunnianhimonsa korkeimmat pyyteet. Jo varsin varhain Nero alkoi suuttua ja sydäntyä "äideistä parhaimman" kyllästymättömään vallanhimoon ja yltyvään komentelevaisuuteen. Ne kiukkuiset nuhteet, joita tämä syyti poikaansa vastaan, koska pelkäsi, että Acte mahdollisesti voisi ruveta kilpailemaan hänen kanssansa vallasta, saivat Neron ensin etsimään tukea Senecan myöntyväisyyspolitiikan kehnouksista ja epäfilosoofisesta itsekkäisyydestä ja pian sen jälkeen ärsyttivät hänet hirvittävään rikokseen. Claudiuksen nuorta poikaa Britannicusta kohtaan hänessä kyti luonnollisesti vieläkin suurempi epäluulo ja viha kuin Octaviaa kohtaan. Harvoinhan ovat kuninkaat kyenneet pidättymään julmuuksista niitä vastaan, jotka saattaisivat ryhtyä vaatimaan heiltä pois valtaistuinta. Juhana kuninkaan tunteet prinssi Arturia kohtaan, Henrik IV:n Marchin jaarlia, Marian lady Jane Greytä, Elisabetin Maria Stuartia, kuningas Jaakon lady Arabella Stuartia kohtaan muistuttavat, mutta arvatenkin vain hyvin heikossa mitassa, Neron mielialaa sukulaiseensa ja velipuoleensa nähden. Mieltymys tai kiintymys häneen oli vaarallinen rikos, ja heti pois tieltä se palkollinen, joka osoitti hänelle uskollisuutta. Sellainen kohtelu ennusti tuhoa, Agrippina joudutti sitä kateellisessa vimmassaan. Hän uhkasi lähteä armeijan luo ja sinne kerallansa viedä tuon ylhäisen nuorukaisen, joka nyt oli kyllin vanha ryhtyäkseen keisarillisiin tehtäviinsä, hallitukseen, jota vallananastaja hoiti vain rikosten avulla, rikosten, jotka hän nyt muka oli valmis tunnustamaan. Antaapa sitten vaivaisen Burruksen ja mokoman jaarittelijan kuin Senecan yrittää, vetävätkö vertoja Claudiuksen pojalle ja Germanicuksen tyttärelle. Sellainen puhe, ärtynein elein ja synkin sadatuksin esitettynä, riitti säikyttämään arkamaista Neroa. Ja tätä pelkoa ravitsi eräs äskeinen tapahtuma, joka osoitti, että esi-isäin henki ei ollut sammunut Britannicuksen rinnassa. Saturnalia-juhlain aikana, jota juhlaa nämä muinaiset viettivät kaikella sillä hilpeydellä kuin me joulua, oli Nero valittu arvan kautta "juhlan kuninkaaksi" ja oli siinä asemassaan oikeutettu antamaan käskyjä ja tehtäviä vieraille. Muille hän jakeli tavanomaisia tehtäviä, joita heidän ei tarvinnut punehtua ja kainostella, mutta vasten kaikkia roomalaisten sopivaisuussääntöjä käskettiin Britannicuksen nousta vieraitten keskellä laulamaan laulu. Tottumattomana kohtuullisiinkin kesteihin ja kerrassaan outona juopuneitten kemuille poikanen helposti olisi saattanut hämmentyä, mutta hän nousikin kohta paikalla ja lujalla äänellä aloitti laulun -- luultavasti Andromakeen ihanan valituslaulun Trojan kukistumisesta, laulun, joka on säilynyt meille eräästä muuten kadonneesta Enniuksen näytelmästä -- jossa hän ilmitoi, kuinka hän itse häpeällisellä tavalla oli syrjäytetty perinnöllisistä oikeuksistaan. Hänen rohkea esiintymisensä ja hänen onnettomuutensa herättivät vierasten mielessä säälintunteen, jota he näin yöllä ja viinin vaikutuksesta eivät olleet vallan kärkkäät salaamaan. Siitä hetkestä oli Britannicuksen kohtalo ratkaistu. Locusta, vanhan Rooman kuuluisa myrkynkeittäjä, kutsuttiin Neron luo neuvottelemaan siitä, miten vapautua Britannicuksesta, samoinkuin hän kerta oli kutsuttu äidin luo, kun tämä tahtoi päästä Britannicuksen isästä. Vaikeinta oli estää aietta ilmitulemasta ennen aikojaan, koskapa keisarin pöydässä mitään ei syöty eikä juotu, ennenkuin _prægustator_ oli niitä maistanut. Tämän karin kiertämiseksi annettiin Britannicukselle hyvin kuuma juoma, ja kun hän pyysi jotakin jäähdykettä, kaadettiin voimakas, nopeasti vaikuttava myrkky siihen raittiiseen veteen, jolla juomaa jäähdytettiin. Poika joi ja samassa lyyhistyi alas tuoliltaan, läähättäen ja sanatonna. Tyrmistyneinä vieraat ponnahtivat pystyyn ja loivat katseensa Neroon. Vaan tämä äärettömän kylmäverisenä vakuutti heille, että se oli vain kaatuvataudin kohtaus, joka oli tavallista hänen veljessään ja josta hän pian virkoaisi. Agrippinan kauhu ja mielenkuohu osoitti jokaiselle, että hän ainakin oli syytön tähän katalaan tekoon; mutta poloinen Octavia, niin nuori kuin olikin ja kun iskun täytyi olla hänelle joka suhteessa kaksin verroin kauheampi, istui äänettömänä ja liikkumattomana paikallaan, sillä kohtalon kohlut olivat jo opettaneet hänelle, kuinka viiltävä pakko vaati tunteettoman ulkokuoren alle kätkemään rakkauden ja surun, toivon ja pelon. Yön pimeydessä, tuulen ulvoessa ja sateenkuurojen piestessä, minkä seikan katsottiin ilmaisevan taivaan vihastusta, viimeinen Claudius kiireisesti ja häpäisevällä tavalla joudutettiin kunniattoman hautaan.