Part 8

Epäilemättä nämät mauttomat ja karkeat mairittelut, oudoksuttava vastakohta sille voimakkaan vihan ja viiltävän ylenkatseen katkeralle kielelle, jota Seneca ryöppynä valoi Claudiuksen muistolle hänen kuolemansa jälkeen, olivat kyhätyt yksinomaan siinä tarkoituksessa, että ne toistettaisiin noitten jumalallisten ja armollisten korvien kuullen. Epäilemättä tämä mainio vapautettu orja, jolle oli suotu niin runsas erä hänen herransa osalle vuodatetusta imartelusta, käyttäisi tilaisuutta -- ellei hyväsydämisyydestä, niin toki turhamaisuudesta -- kuiskatakseen niitä keisarin korvaan. Jos hetki olisi vain otollinen, ken tietää, vaikka keisari jonakin unhoittavan humalan hetkenä saataisiin allekirjoittamaan käsky, että filosoofimme on palautettava maanpaostaan?

Älkäämme olko hänelle kovat. Maanpako ja kurjuus ovat ankaria koettelemuksia, ja vaikea on kestää marttyyrin kohtaloa sen, jolla ei ole käsitystä marttyyrin kruunusta. Miehelle, joka, kuten Seneca, ei halunnut olla ainoastaan filosoofi, vaan myöskin maailmanmies -- joka juuri puheenalaisessa tutkielmassa moitiskelee stoalaisia siitä, että he eivät tunne elämää -- ei olisi tuntunut olevan häpeän varjoakaan yksityisessä, teeskentelevää liehakoimista sisältävässä tunteenpurkauksessa, jonka vain oli määrä vapauttaa tekijänsä säälittävästä maanpaosta. Tahi, jos tuomitsemme Senecan, niin muistakaamme, että ovatpa kristitytkin, jopa heistä filosoofit, nousseet suureen kunniaan vain sitä surullisemmin langetaksensa. Senecan Claudiukselle osoittamat imartelut eivät ole sen siivottomammat, vieläpä äärettömästi vähemmän häpeälliset kuin ne, joita liehittelevät piispat tuhlailivat hänen vastineelleen Jaakko I:lle. Ja jos Seneca, stoalainen filosoofi, ei voi voittaa mitään verrattuna suurimman kristillisen ajattelijan -- Francis Baconin, St. Albanin viscountin -- vieläkin armollisempaan siveelliseen lankeemukseen, niin älkäämme unhottako, että Savonarola ja Cranmer kidutettaessa peruuttivat sanansa, ja että maanpaon tuskassa Dante Alighierinkin korkealentoinen ja mahtava henki eksyi sanoihin ja ajatuksiin, joita hän ylevimpinä hetkinään kaiketi olisi punastunut.

9 Luku.

SENECA KUTSUTAAN MAANPAOSTA.

Senecan riuduttavan maanpaon viidestä viimeisestä vuodesta ei mitään tietoja ole säilynyt meille. Miten hän häälyi toivon ja pelon välillä, miten toisinaan uppoutui filosofiaan, toisinaan ikävöiden halasi siihen maailmaan, jonka oli kadottanut, sitä emme osaa sanoa, vain kuvitella. Kaikki toiveet, että Polybius ehkä voisi ja tahtoisi tehdä jotakin hänen hyväksensä, hänen oli täytynyt hukuttaa kuullessaan, että tämä vapautettu, joka ennen, Messalinan ohella ja tukemana, oli niin mahtava, nyt oli menettänyt henkensä tämän juonien kautta. Mutta loppuaikoinaan Korsikassa hänen on täytynyt kuulla pöyristyttäviä uutisia, jotka saattoivat ehkäistä häntä lankeamasta täydelliseen epätoivoon.

Sillä Messalinan ura oli nopeasti lähestymässä loppuaan. Tämän kauniin ruhtinattaren elämä, niin lyhyt kuin olikin, sillä hän kuoli hyvin nuorella iällä, on riittänyt tekemään hänen nimensä ikuiseksi sananparreksi, milloin pohjatonta häpeää mainitaan. Yhteen aikaan hän näytti vastustamattomalta. Persoonallisella kiehtomisvoimallansa oli hän täydellisesti saanut valtoihinsa heikon Claudiuksen, ja ylhäisimmät roomalaiset sekä vaikutusvaltaisimmat vapautetut hän oli voittanut joko vehkeilyillään tahi lannistanut säälimättömällä ankaruudellaan. Mutta hänen kohtalostansa me näemme, niinkuin jokaiselta historian lehdeltä näemme, että pahe aina kantaa itsessään oman turmionsa, ja että kosto, sitä vääjäämättömämpi, mitä hitaampi se toisinaan on, odottaa jokaista siveyslain rikkomusta. On jotakin melkein uskomatonta siinä sokeassa rikollisuudessa, joka syöksi hänet maahan. Puolisonsa poissaollessa Ostiassa hän aivan julkisesti otti miehekseen C. Siriuksen, kauniimman ja lupaavimman Rooman nuorista ylimyksistä. Nähtävästi hän oli vakuuttanut Claudiukselle, että tämä oli vain pila-avioliitto, jonka oli määrä torjua joitakuita turmiota tietäviä ennustuksia, mitkä uhkasivat "Messalinan puolisoa"; mutta mitä Claudius lieneekään kuvitellut, koko muu maailma tiesi, että avioliitto oli todellinen, eikä sen mielestä ainoastaan törkeys ja kauhistus, vaan myös suoranainen yritys keisarillisen vallan anastamiseksi.

Tällä tapaa asian värittäen eräs vapautettu, Narcissus, sai solvatun keisarin temmatuksi irti velttoudestaan ja arkuudestaan. Häämenojen hurjien kemujen ollessa korkeimmillaan Vettius Valens, muuan senajan kuuluisa lääkäri, oli juhlatuulen vallattomuudessa kavunnut korkean puun latvaan, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän näki, hän vastasi sanoin, jotka, vaikka tarkoitettuina kompasanaksi, olivat täynnä kaameata ennustusta: "Näen hurjan myrskyn olevan tulossa Ostiasta". Hän oli tuskin lausunut sanat, kun ensinnä epämääräinen huhu ja sitten useat sanalähetit toivat sellaisia uutisia, että Claudius tiesi kaikki ja oli tulossa kostamaan. Nämä uutiset iskivät kuin ukkosen nuoli pitovieraisiin. Ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, läksi Silius hoitamaan julkisia tehtäviään foorumilla; Messalina sitävastoin lähetti hakemaan lapsiaan, Octaviaa ja Britannicusta, jotta lapset rinnallaan voisi kohdata puolisonsa, rukoili suojelusta Vibidialta, Vestan neitsyitten vanhimmalta, ja, mukanaan vain kolme seuralaista, pakeni jalkaisin, kenenkään säälimättä, koko kaupungin halki, kunnes saapui Ostian tielle ja siellä nousi erään sattumalta ohikulkevan vihannestarhurin rikkarattaille. Mutta Narcissus kiinnitti puoleensa keisarin sekä katseet että huomion kertomalla ja todistamalla hänen rikoksensa. Vestaalittaresta hän pääsi irti lupaamalla, että Messalinan asia tulisi oikeudessa tutkittavaksi, ja sitten hän joudutti Claudiusta eteenpäin, ensin Siliuksen taloon, joka oli täynnänsä todisteita hänen syyllisyydestään, ja sitten pretoriaanien leiriin, jossa joutuun kostettiin koko sille joukkokunnalle, joka oli sekaantunut Messalinan rikoksiin. Sillä välin tämä, vuoroin raivoten ja taas kurjan pelon vallassa, oli paennut Luculluksen puutarhaan, jota hän oli tavoitellut ja sen vääryydellä anastanutkin itselleen. Claudius, joka oli palannut kotiin ja pöydän nautintojen ääressä alkanut vaipua velttoon välinpitämättömyyteensä, osoitti leppymisen merkkejä; mutta Narcissus tiesi, että viivytys oli kuolemaksi, ja omalla uhallaan lähetti tribuunin ja senturioneja lopettamaan keisarinnan. He tapasivat hänet maassa makaamasta äitinsä Lepidan jalkojen juuressa, jonka kanssa hän menestyksensä aikoina oli elänyt epäsovussa, mutta joka nyt tuli säälimään ja lohduttamaan häntä onnettomuudessa ja vaatimaan häntä vapaaehtoiseen kuolemaan, joka yksin saattoi pelastaa hänet vielä julmempaa uhkaavasta häpeästä. Mutta Messalinan sielu, niinkuin myöhemmin Neron, oli niin tyystin riettauden turmelema, ettei edes epätoivo antanut rohkeutta poloisimpaankaan ylväshenkiseen tekoon. Hänen tuhlatessaan aikaa kyyneliin ja voivotuksiin kuului meluavaa koputusta ovelta ja tribuuni seisoi hänen edessään jäykän äänettömänä. Nyt vasta keisarinna otti väkipuukon empivään käteensä, vaan kun hän kahdesti oli turhaan survaissut itseään, antoi tribuuni kohtalokkaan iskun, ja Messalinan ruumis, niinkuin muinen Jesebelin, makasi verissään vavahdellen sillä maalla, jonka hän rikoksillansa oli riistänyt oikealta omistajalta. Vielä viipyen ateriallaan Claudius sai tiedon, että hänen puolisonsa oli mennyt manalle, vaan ei sillä kertaa tehnyt ainoatakaan kysymystä eikä myöhemmin osoittanut vähintäkään katumuksen, vihan, säälin tai yleensä minkään inhimillisen tunteen merkkiäkään.

Omituinen ja merkittävä ilmiö, että Seneca ei puhu kerrassaan mitään siitä naisesta, joka oli syössyt hänet hänen elämänsä katkerimpaan tuskaan ja alennukseen, kuten jo olemme huomauttaneet. Se ei luonnollisestikaan johdu sattumasta, sillä ne paheet, joita hän ehtimiseen kuvailee ja sormella osoittaa, hän olisi tässä kurjassa naisessa saanut räikeimmin valaistuksi, eikä saman ajan historia olisi saattanut tarjota sopivampaa esimerkkiä kuin hänen kohtalonsa siitä, että siveyslain vääjäämätön majesteetti ei jätä rikosta rankaisematta. Mutta vaikka siis Senecalla oli täysi syy inhota hänen luonnettansa ja vihata hänen muistoaan, vaikka hän ei olisi voinut tehdä suosijoilleen tervetulleempaa palvelusta kuin mustaamalla hänen mainettaan, hän ei koskaan edes mainitse hänen nimeänsä. Ja tämä kunnioitettava äänettömyys asettaa hänen luonteensa suotuisaan valoon. Sillä selittää sen voi vain säälintunne siitä että Messalinakin, niin huono kuin hän epäilemättä olikin, jo oli joutunut korkeamman tuomarin tuomittavaksi ja saanut ankaran rangaistuksen Jumalan kädestä. On päätelty, ja kaikki todennäköisyys vahvistaa johtopäätelmää, että kaikkein mustin kaikista häpeäjutuista, mitä uskottiin ja levitettiin Messalinasta, johtui muutamasta hänen verivihollisensa ja voittoisan seuraajansa julkaisemasta omaelämäkerrasta. Ne monet, jotka olivat mukana kukistamassa Messalinaa, eivät voineet parempaa toivoa kuin saada myrkyttää joka muiston hänen elämästään; ja sammumattomassa vihassaan täytyi pahimman naisen, mitä milloinkaan on elänyt, tuntea erikoista tyydytystä kaikella tapaa häväistessään kilpailijaa, jonka nuorten lasten syrjäyttäminen oli hänen mieluisin tehtävänsä. Että Seneca ei alentunut kirjoittamaan vihamiehestäkään, mitä Agrippina ei hävennyt tekemästä, -- että hän säästi olentoa, jota jokaisen etu ja huvi käski parjaamaan, -- että hän piti hänen kammottavaa loppuansa riittävänä vaatimaan sääliä, niinkuin se oli riittävä kosto hänen rikoksistaan -- siinä piirre filosoofimme luonteessa, joka tuskin on vielä saavuttanut ansaittua tunnustusta.

10 Luku.

AGRIPPINA, NERON ÄITI.

Tuskin oli Messalinan hauta luotu umpeen, kun hovissa alkoivat mitä kiihkeimmät juonittelut hänen seuraajansa määräämisestä. Iäkkään keisarin kädestä kilpaili pääasiallisesti kolme tarjokasta. Ne olivat hänen entinen vaimonsa Ælia Petina, josta keisari oli eronnut turhanpäiväisten eripuraisuuksien takia ja jota kannatti Narcissus; Lollia Paulina, vanhaan aikaan niin suuresti ylistetty loistavan kauneutensa takia ja joka lyhyen aikaa oli ollut Caligulan vaimona, ja Agrippina nuorempi, suuren Germanicuksen tytär ja Claudiuksen itsensä veljentytär. Tosin Claudius, joka oli ollut yhtä onneton kuin Henrik VIII viidessä avioliittokokeessaan, oli mahdollisimman juhlallisesti ja varmasti vakuuttanut, että hän ei enää koskaan alistuisi sellaiseen ikeeseen. Mutta hän oli niin täydelleen pelkkä välikappale hovilaistensa käsissä, ettei kukaan kiinnittänyt vähintäkään merkitystä siihen, mitä hän sanoi.

Sedän avioliittoa oman veljentyttären kanssa pidettiin luonnonlakien loukkauksena, ja roomalaiset kauhistuivat sitä yhtä paljon kuin mekin tekisimme. Mutta turvautumalla kaikkein häikäilemättömimpiin keinoihin syrjäytti Agrippina kaikki kilpailijansa ja punoi juonensa niin erinomaisen taitavasti, että hänestä muutaman kuukauden kuluttua tuli Claudiuksen puoliso ja Rooman keisarinna.

Tämän ruhtinattaren kanssa Senecan kohtalot kietoutuivat mitä lähimmin yhteen, ja me pystymme sitä paremmin ymmärtämään hänen asemansa ja kirjoituksensa, jos muistamme, ettei minkään maan historia paljasta meille ilmiötä pöyristyttävämpää ja hirvittävämpää kuin mitä se tarjoaa Agrippinan, Neron äidin, haahmossa.

Suurten vanhempainsa hyveistä hän, kuten muutkaan lapset, ei ollut perinyt ainoatakaan; ja hänessä olivat suvun kehnot taipumukset paisuneet intohimoiksi, jotka ajoivat hänet kaikenkaltaisiin rikoksiin. Hänen elämänsä aina kehdosta asti oli ollut pelkkää turmelusta, eikä yhdessäkään hänen elämänsä monista äkkivaiheista pilkahtanut hänessä esiin ainoatakaan jaloa tai rakastettavaa piirrettä. Syntyneenä Ubialaisten kaupungissa (joka myöhemmin hänen kunniakseen sai nimen Colonia Agrippina ja vieläkin säilyttää nimen muodoissa Cologne ja Köln) hän kadotti isänsä kolmivuotiaana ja kahdentoista iässä äitinsä, joka silloin karkoitettiin maanpakoon. Hänet kasvatettiin huonojen sisarten ja hurjan, pahantapaisen veljen kanssa, ja isoäitiä, joka kasvatusta valvoi, hän vihasi. Neljäntoista vanhana hänet naitettiin Cnæus Domitius Ahenobarbukselle, joka oli kaikkein kehnoimpia ja pahamaineisimpia aikansa roomalaisista nuorista ylimyksistä. Ajan juoruilevat elämäkerrat vieläkin sisältävät moniaita kaskuja hänen julmuudestaan ja itsekkäisyydestään. Ne kertovat, kuinka hän kerta, ilman vähintäkään sääliä, ajoi muutaman Appiuksen tiellä leikkivän poika poloisen yli; kuinka hän toisessa tilaisuudessa iski silmän eräältä roomalaiselta ritarilta, joka oli antanut hänelle kiivaan vastauksen; ja kuinka, kun hänen ystävänsä onnitteli häntä pojan syntymisen johdosta (se oli nuori Claudius Domitianus, myöhemmin keisari Nero), hän raa'asti huomautti, että senkaltaisista ihmisistä kuin hänestä itsestään ja Agrippinasta saattoi syntyä vain joku kuvatus, yleiseksi turmioksi määrätty.

Domitius oli neljäkymmentä vuotta vanha naidessaan Agrippinan, ja nuori Nero syntyi vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Kaiken hellyyden, mihin Agrippinan tiikeriluonne pystyi, sen nyt sai hänen lapsensa. Tämän lapsen hyväksi, sen kehdosta omaan kuolemaansa saakka, joka hänet kohtasi juuri samaisen pojan kautta, hän uurasti ja teki syntiä. Hänen ääretön kunnianhimonsa, johon eroamattomasti liittyi rajaton, vimmainen rakkaus tätä ainoata poikaa kohtaan, tästä pitäen määräsi jokaisen teon hänen elämässään. Kohtalo oli hänestä tehnyt keisarin sisaren; vehkeilyt nostivat hänet toisen puolisoksi; omat rikokset tekivät hänestä kolmannen äidin. Ja ensi näkemältä tuntuu kuin olisi hänellä ollut harvinainen onni muassansa, sillä vielä ollessansa elämän keväimessä hän, ensinnä puolisonsa, sitten poikansa nimissä, ei suinkaan vähässä määrässä ollut osallisena hallittaessa Rooman maailmaa. Mutta sillä välin tuo erehtymätön kosto, jonka äänettömiä askeleita voitonriemuisen rikoksentekijän jäljissä me saatamme seurata historiassa sivu sivulta, käsi koholla hiipi häntä yhä lähemmäksi. Kun hän oli saavuttanut tyydytetyn rakkauden ja kunnianhimon huimaavan korkeuden, jonne oli kahlannut niin monen syntisen ja verisen teon yli, syöstiin hänet alas kaamean karkeasti, väkivaltaiseen, häpeälliseen kuolemaan, juuri saman pojan käden kautta, jonka takia hän niin monesti oli rikkonut hyveen ja oikeuden lakeja vastaan ja niin useasti jalkoihinsa tallannut niitä puhtaita ja helliä siteitä, joita Jumalan ääni on opettanut pakanankin, tietoisuutensa rajoissa, tunnustamaan ja kunnioittamaan.

Pyrkien siihen että hänen poikansa naisi Octavian, Claudiuksen tyttären, hän ensi töiksensä toimitti surman suuhun Silanuksen, nuoren ylimyksen, jolle Octavia jo oli kihlattu. Sen jälkeen piti päästä irti kaikista mahdollisista tai todellisista kilpailijoista. Edellisten joukossa oli kaunis Calpurnia ja hänen oma kälynsä, Domitia Lepida. Jälkimmäisiin kuului rikas Lollia Paulina, jota hän, aiheettomasti, syytti noituudesta ja maankavalluksesta, minkä jälkeen hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon; keisari toki säästi hänen henkensä, mutta karkoitti hänet Italiasta. Tämä puolikosto ei riittänyt Neron äidille. Raamatun Herodiaan tyttären tavoin hän lähetti tribuunin tuomaan hänelle vihollisensa pään; ja kun se hänelle tuotiin ja hänen oli vaikea tuntea nuo kerran niin ylistetyn kaunottaren surkastuneet ja aavemaiset piirteet, sanotaan hänen omin käsin kohottaneen yhtä huulta ja täten päässeen vakuutetuksi siitä, että tämä todella oli Lollian pää. Sellaisiin kauhistuksiin saattaa nainen vajota, kun hän hylkää Jumalan rakkauden; ja kauniit kasvot saattavat kätkeä sielun "saastaisen kuin synti itse". Hyvällä syyllä voi Adolf Stahr huomauttaa, että Shakespearen lady Macbeth ja puolisonmurhaaja Gertrude ovat vain lapsia tämän kivikovan naishirviön rinnalla.

Tämäpä ruhtinatar kutsui Senecan takaisin maanpaosta vuonna 49.[38] Hän älysi, että hänen tihutyönsä herättivät kammostusta sellaisessakin kaupungissa, joka kauan oli tottunut vereen, ja Tacitus suoraan sanookin, että hän toivoi voivansa panna näitä tunteita vastaan vaakalaudalle kansanmielisen teon kutsumalla takaisin Korsikan autioilta erämailta Rooman maailman lempifilosoofin ja suosituimman kirjailijan. Eikä hän tyytynyt tähän julkiseen todistukseen siitä, että uskoi hänet viattomaksi rikokseen, josta häntä oli syytetty, vaan sen lisäksi hankki hänelle praetorinviran, ottipa vielä hänet nuoren poikansa opettajaksi ja kasvattajaksi. Tässäkään toimenpiteessään hän ei unohtanut kunnianhimoisia suunnitelmiaan, sillä hän tiesi, että Senecassa kyti salainen katkeruus Claudiusta kohtaan ja että Nero ei voisi saada viisaampaa opastajaa valmistelemaan toimenpiteitä, joilla turvattaisiin hänen keisarivaltaa tavoittelevien toiveittensa toteuttaminen. Olisi kenties ollut parempi Senecan onnelle, ettei hän olisi koskaan lähtenyt Korsikasta tahi jälleen asettanut jalkaansa tuohon kirkemäiseen, verentahraamaan hoviin. Lisättäköön kuitenkin hänen puolustuksekseen, että toinenkin, epäämättömän tunnollinen kunnian mies -- Afranius Burrus --, suoraluontoinen, teeskentelemätön mies, muinaisroomalaisen miehuuden perikuva, jonka Agrippina oli korottanut pretoriaanien kaartin prefektiksi, oli kernas jakamaan hänen vaaransa ja vastuunsa. Mutta hänen on täytynyt alun pitäen joutua elämään alhaisten ja rikoksellisten vehkeitten ilmapiirissä. Hänen on täytynyt muodostaa tärkeä jäsen Agrippinan puolueessa, joka kävi jokapäiväistä, murhaavaa sotaa Narcissuksen puoluetta vastaan. Hänen on täytynyt olla selvillä niistä herkeämättömistä juonitteluista, joilla Agrippina sai poikansa Neron ottopojaksi keisarille, jonka oma poika Britannicus oli vain kolme vuotta nuorempi. Hänen on täytynyt nähdä, kuinka Neroa aina kunnioitettiin, ylennettiin ja näyteltiin kansanjoukolle Rooman tulevana toivona, sillä välin kun Britannicus, niinkuin nuori Edvard V setänsä[39] hallitessa, laiminlyötiin, ympäröitiin vakoojilla, pidettiin niin paljon kuin mahdollista poissa isän silmistä ja niin täydellisesti työnnettiin syrjään, että kansa alkoi tosissaan epäillä, elikö hän vai oliko kuollut. Hänen on täytynyt nähdä, kuinka Agrippina, joka nyt oli päässyt ennenkuulumattomaan kunniaan jo eläissänsä saadessaan arvonimen "Augusta", toimi niin korskeasti, että saattoi olla vain vähän epäilystä siitä, mitkä olivat hänen lopulliset aikeensa valtaistuimeen nähden. Hänen on täytynyt tuntea, että hänen loistava älynsä oli itse asiassa palvelemassa naista, jossa ahnaus, kopeus, väkivaltaisuus, petollisuus ja kaikenlainen häikäilemätön paheellisuus oli saavuttanut tähän saakka saavuttamattoman asteen turmeltuneessakin ja pakanallisessa maailmassa. Tästä pitäen Senecan elämäkerran täytyy muodostua puolustuskirjoitukseksi mieluummin kuin ylistyspuheeksi.

Keisari ei voinut olla älyämättä valinneensa Agrippinassa puolison vieläkin sietämättömämmän kuin Messalina. Messalina ei ollut tuuppautunut hänen ja hänelle rakasten ystävien väliin, ei ollut riistänyt häneltä hallitusvallan tunnusmerkkejä, ei ollut vallinnut palatsia tylyllä ja epänaisellisella tyranniudella ja oli tietenkin äidin huolella valvonut hänen lastensa henkeä ja onnea. Narcissus ei lie suinkaan tahtonut kauan pitää häntä tietämättömyydessä siitä, että Agrippina, kaikkien muitten juoniensa ja rikostensa lisäksi, oli ollut hänelle aivan yhtä vähän uskollinen kuin hänen edellinenkin onneton vaimonsa. Tämä tieto painui syvälle hänen sydämeensä, ja hänen kuultiin jupisevan, että hänen kohtalonsa oli aina sama: ensin kestää ja sitten kostaa vaimojensa rikkomukset. Agrippina, jonka vakoilijat täyttivät palatsin, ei saattanut kauan pysyä tietämättömänä näin merkityksellisestä puheesta; ja luultavastikin vaisto, jota hänen oman syyllisen omantuntonsa katalat tekoset teroittivat, sanoi hänelle, että keisari selvästi näytti katuvan, että oli nainut veljentyttärensä ja ottanut tämän pojan omakseen oman nuoren poikansa vahingoksi, ellei suorastaan turmioksi. Jos mieli saavuttaa päämäärä, johon hän niin kauan oli tähtäillyt, ei ollut aikaa hukata. Toivokaamme, että Seneca ja Burrus olivat ainakin tietämättömiä niistä toimenpiteistä, joihin hän ryhtyi tarkoitusperänsä toteuttamiseksi.

Onni suosi häntä. Pelätty Narcissus, hänen murhasuunnitelmansa pahin vastus, oli saanut ankaran luuvalokohtauksen. Agrippina laittoi niin, että hänen lääkärinsä määräsi hänet kylpemään Campanian Sinuessaan. Sillä tapaa hänet saatiin pois tieltä, ja Agrippina kävi heti käsiksi verityöhönsä. Uskoen salaisuuden Halotukselle, keisarin _prægustator'ille_ -- orja, jonka toimena oli hänen suojelemisensa myrkyltä sen kautta, että hän ennen keisaria maistoi jokaista ruokalajia -- ja hänen lääkärilleen, Xenoionille Kos-saarelta hän kysyi neuvoa Locustalta, tämän klassillisen Jaakko-kuninkaan ajan Mrs Turneriltä, mikä myrkky parhaiten soveltuisi hänen tarkoitukseensa. Locusta oli mestari alallaan, jolla pitkä praktiikka oli hankkinut hänelle tavattoman taitavuuden. Myrkky ei saanut vaikuttaa liian nopeaan, jottei se herättäisi epäilystä; eikä liian hitaasti, jotta keisarille ei jäisi aikaa pitää neuvoa poikansa Britannicuksen eduksi, vaan sen tuli olla sellainen, joka hämmentäisi hänen järkensä, aiheuttamatta välitöntä kuolemaa. Claudius oli ahmatti syömäri, ja myrkky annettiin hänelle mahdollisimman mukavasti sekoitettuna erääseen sieniruokaan, josta hän erittäin paljon piti. Agrippina itse tarjosi hänelle herkullisimmat sienet, ja heti myrkky teki hänet mykäksi. Laita oli, kuten liiankin tavallisesti, niin, että Claudius jo silloin oli päihtyneessä tilassa ja kannettiin vuoteeseensa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Seurasi ankara vatsatauti, ja pelättiin, että tämä ynnä hänen juomansa runsas viiniannos tekisivät myrkyn vaikutuksen tyhjäksi. Mutta Agrippina oli mennyt liian pitkälle perääntyäksensä; ja Xenofon, joka tiesi, että suuret rikokset epäonnistuneina ovat vaaralliset, mutta onnistuneina palkitaan, tuli hänelle avuksi. Ollen yllyttävinään häntä ylenantamaan hän kutkutti keisarin kurkkua pian tehoavaan ja kuolettavaan myrkkyyn kastetulla sulalla. Se vaikutti, ja ennen aamua Claudius oli ruumiina.[40]

Kuten historiassa niin monesti on tapahtunut, Tarquinius Priscuksen ajoista Kaarle II:n päiviin asti, salattiin kuolema, kunnes kaikki oli valmistettu seuraajan nimittämistä varten. Palatsia vartioitiin huolellisesti; sinne ei päästetty ketään lukuunottamatta Agrippinan uskollisimpia puoluelaisia. Ruumista tuettiin tyynyjen avulla; "hänen omasta tahdostaan" kutsuttiin näyttelijöitä huvittamaan keisaria ja konsuleja pyydettiin lukemaan rukouksia hänen henkensä puolesta. Levittäen huhua, että keisari oli paranemaan päin, Agrippina ahnaasti itse piti silmällä Britannicusta ja hänen kahta sisartaan, Octaviaa ja Antoniaa. Ikäänkuin surun murtamana hän itki ja syleili heitä ja ennen kaikkea piti Britannicusta vierellään, suudellen häntä ja huudahdellen, "että hän oli kerrassaan isänsä kuva", ja varoen päästämästä häntä millään ehdolla pois huoneesta. Siten kului päivä, kunnes oli tullut hetki, jonka kaldealaiset olivat selittäneet olevan ainoan onnellisen tuona onnettomana lokakuun päivänä.