Part 7

Hänen karkoituspaikakseen oli määrätty Korsikan saari, ja vastenmielisempää kolkkaa olisi tuskin saattanut keksiä. Se oli "rotkoja ja ryteikköä", erämaata, jonka pohjoisesta etelään jakoi kahtia villien, luoksepääsemättömien vuortenkukkulain harjanne, aivan huippuja myöten peitteenänsä synkät ja tiheät mänty- ja kuusimetsät. Sen kesyttömiä asukkaita maantieteilijä Strabo kuvailee "villipetoja villimmiksi". Viljaa saatiin vain vähän ja hedelmäpuut siellä tuskin menestyivät. Tosin villit mehiläiset parveilivat siellä laumoittain, mutta niiden hunaja oli kitkerää ja vastenmielistä, mikä johtui niiden syömäin puksipuun kukkain muikeasta mausta. Ei sieltä löytynyt kultaa eikä hopeaa; ei se tuottanut mitään viemisen arvoista tuotetta ja minkä tuotti, niin ainoastaan sen verran, että asukkaat saivat välttämättömät tarpeensa tyydytetyiksi; ei siellä ollut tarjona mitään isoja purjehduskelpoisia jokia, eivätkä edes puut, joita kasvoi kosolta, olleet kauniita eikä hedelmiä kantavia. Seneca kuvailee sitä useammassa kuin yhdessä epigrammissa, esim.

Kamala saari! Keväällä helle kuin pätsin; Mutta kasvonsa onkin itsensä koiran tähden.

Taikka myös.

Raakalaismaa, joka haaralla vain rosokalliot ja kukkulat jylhät kaljuine lakinensa; ei syksyn hedelmää, ei kesän viljelystä, ei oliivia kentillä talven verhoamilla, ei lainaa kevät heleä hentoja lehviään, ei suojaa poloista maata ruoho raitistava, ei leipää, ei pyhää tulta, ei laineen loiskinaa; -- ei mitään -- maanpako vain ja lakiheitto mies!

Moisessa paikassa ja moisissa olosuhteissa Seneca tyystin tarvitsi koko filosofiansa. Eikä se alussa pettänytkään häntä. Ensimmäisen maanpakolaisvuotensa loppupuolella hän kirjoitti "Lohdutukset äidillensä Helvialle", kaikista hänen teoksistaan ylevimpiä ja viehättävimpiä.

Hän oli usein aikonut, sanoo hän, kirjoittaa lohduttaakseen häntä tässä syvässä ja ennakolta aavistamattomassa koettelemuksessa, mutta tähän mennessä jättänyt sen tekemättä, peläten varomattomalla pitelyllä vain ärsyttävänsä haavaa, koskapa hänen omansa samoin kuin äidinkin tuska oli liiankin veres. Hän oli sen vuoksi odottanut, kunnes aika oli laskenut parantavan kätensä äidin suruille, olletikin koska hän ei ollut huomannut, että kenkään hänen asemassansa koskaan olisi säälitellyt toisten murheita, hän itse kun pikemmin näytti kaipaavan lohdutusta, ja koska jotakin uutta ja ihmeellistä odotettaisiin mieheltä, joka tavallaan nosti päänsä polttoroviolta lohduttaakseen ystäviänsä. Nyt hän kuitenkin tuntee olevansa kutsuttu kirjoittamaan hänelle, sillä äidin suruja huojentaessaan hän omansa jo unohtaa. Hän ei yritä salata häneltä kovan onnen suuruutta, koskapa äiti, joka ei suinkaan ole suruille outo, on kokenut niitä varhaisimmilta vuosiltaan kaikissa niiden haahmoissa; ja koska hänen tarkoituksensa on voittaa, manata pois hänen murheensa, ei peitellä sen syitä. Nuo monet kolhaisut olisivat todella menneet äidiltä hukkaan, elleivät ne olisi opettaneet hänelle, mitenkä vastoinkäymistä on kantaminen. Seneca tahtoo sen vuoksi osoittaa äidilleen, että tällä ei ole mitään syytä surra, ei poikansa puolesta eikä omalta kohdaltaan. Ei poikansa puolesta -- koska hän on onnellinen olosuhteissa, joita muut pitäisivät kurjina, ja koska hän saattaa omin huulin vakuuttaa äidilleen, että hän ei ainoastaan ei ole onneton, vaan ettei häntä voi koskaan sellaiseksi tehdä. Jokainen saattaa turvata oman onnellisuutensa, jos oppii etsimään sitä, ei ulkonaisista seikoista, vaan omasta itsestään. Hän puolestaan ei kylläkään voi vaatia itselleen viisaan nimeä, sillä olisihan hän siinä tapauksessa ihmisistä auvoisin ja lähellä Jumalaa itseänsä; mutta -- ja se on lähinnä parasta -- hän on syventynyt tutkimaan viisasten miesten kirjoituksia ja heiltä hän on oppinut olemaan toivomatta mitään, mutta olemaan valmiina kaiken varalle. Onnen tähän saakka hänelle suomat antimet -- rikkauden, suosion, maineen -- ne hän oli arvostanut sillä tapaa, että riistäköön Onni vain häneltä ne kaikki, hänen mielensä tasapaino ei silti häiriinny. Niiden ja hänen itsensä välillä oli iso kuilu, niin että ne kyllä voi _ottaa_ häneltä pois, mutta ei _riistää irti_. Menestys ei silmänlumeillaan ollut häntä huikaissut, vastoinkäymisen isku ei häntä nyt horjuta. Olosuhteissa, jotka olivat kaikkien kateuden aiheena, hän ei ollut koskaan nähnyt mitään todellista eikä vakavan luotettavaa siunausta, vaan pikemmin maalatun tyhjyyden, kullatun petoksen; ja samalla muotoa hän puolestaan ei ollut huomannut mitään todella kovaa tai peloittavaa niissä kohtalon kohluissa, jotka yleinen mielipide oli siksi leimannut.

Mitä on esimerkiksi maanpako? Ei muuta kuin paikanvaihto, olo poissa syntymämaasta; ja jos katsot Rooman itsensä kuhisevia joukkoja, niin huomaat, että niiden enemmistö itse asiassa tyytyväisesti elää vapaaehtoisessa maanpaossa, pakon tai kunnianhimon sinne houkuttelemina tai mukavimmin päästäkseen paheitansa harjoittamaan. Ei saarta niin surkeaa ja kolkkoa, joka ei vetäisi puoleensa joitakin olentoja siellä omasta ehdostansa asumaan; näilläkin Korsikan jyrkillä ja alastomilla kallioilla, -- hedelmättömin, karuin, villein, epäterveellisin kolkka mitä ajatella voi -- on enemmän muukalaisia kuin syntyperäisiä asujamia. Ihmismielen luonnollinen levottomuus ja liikkuvaisuus, mikä johtuu sen eteerisestä alkuperästä, pakottaa ihmiset vaeltamaan paikasta paikkaan. Eri kansain siirtomaat, jotka ovat hajallaan sivistyneessä ja sivistymättömässä maailmassa, sellaisissakin maanpaikoissa, jotka ovat mitä tylyintä ja epäystävällisintä laatua, osoittavat, että paikain ominaisuudet eivät ole ehdottomasti oleellista ihmisen onnelle. Korsikakin on useasti vaihtanut omistajaa; kreikkalaiset Massiliasta ovat siellä ensinnä asustaneet, sitten ligurialaiset ja espanjalaiset, ja vihdoin jotkut Rooman siirtolaiset, joita jylhät kalliot ja piikkipensaat eivät olleet loitolla pitäneet.

"Varro arveli, että luonto, Brutus taas, että oman syyttömyyden tunto riittäisi lohduttamaan kaikkinaisessa maanpaossa. Kuinka vähän olenkaan siis menettänyt, jos siihen vertaan näitä kahta kauneinta lahjaa, joista voin iloita kaikkialla -- luonto ja oma viattomuuteni! Ken hyvänsä tai mikä tahansa maailman loi -- joko se oli jumaluus tai ruumiiton järki tai taivaasta valautuva jumalallinen henki tai sallimus tai toisiinsa liitettyjen syitten katkeamaton sarja -- tulos oli, ettei mikään, paitsi kaikkein vähäpätöisintä meissä, riipu toisen tahdosta. Ihmisen parhaita lahjoja ei toisen vallassa ole ottaa eikä antaa. Tämä maailmankaikkeus, luonnon suurenmoisin ja ihanin tuote, ja järki, joka on luotu tarkkaamaan ja ihailemaan sitä, ovat meidän erikoinen ja iankaikkinen omaisuutemme, joka kestää niin kauan kuin mekin kestämme. Siksipä meidän tulee iloisina ja pystypäisinä kiirehtiä pelkäämättömin askelin, mihin kohtalomme meitä kuljettaneekin.

"Ei ole mitään maata, missä ihminen ei saata viipyä -- ei maata, missä hän ei voi nostaa silmiänsä taivaaseen; missä hyvänsä lienemmekin, niin välimatka jumalista ihmisiin pysyy samana. Siksipä, niin kauan kuin silmiltäni ei riistetä tätä näkyä, johon ne eivät konsanaan voi väsyä, niin kauan kuin saatan nähdä auringon ja kuun ja kiinnittää kaipaavan katseeni muihin tähtisikermiin, seurata niiden nousemista ja laskemista ja avaruuksia niiden välillä sekä udella niiden vähemmän tai suuremman kiireellisyyden syitä -- niin kauan kuin saatan tähystää halki taivaan kimmelteleviä tähtiä, toisia kiintonaisia, toisia liikkuvia, moniaita, jotka äkkiä leimahtavat esiin, toisia, jotka ikäänkuin pudoten huikaisevat silmää valovirralla, ja toisia, jotka vetävät valojuovia pitkän matkan jäljissänsä; niin kauan kuin moisten ilmiöitten keskellä elän ja sulaudun, sikäli kuin ihminen voi, taivaallisiin asioihin -- niin kauan kuin sieluni askartelee niin ylevissä asioissa kuin näissä, -- mitä sillä väliä, mitä maata minä tallaan?

"Välipä sillä, vaikka onnetar onkin heittänyt minut paikkaan, jossa suurenmoisin asunto on hökkeli vain! Vaatimattomin mökkikin, kun se vain on hyveen tyyssija, saattaa olla kauniimpi kaikkia temppeleitä; ahdas ei ole mikään paikka, mihin saattaa mahtua joukko kunniakkaita hyveitä; raskas ei mikään maanpako, jonne voi lähteä niin turvallisin rinnoin. Kun Brutus jätti Marcelluksen Mytileneen, tuntui hän itse olevan lähdössä maanpakoon, siksi että jätti sinne tuon ylvään maastansa karkoitetun. Cæsarpa ei tahtonutkaan astua maihin Mytilenessä, koska häntä hävetti nähdä häntä. Vaikka siis Marcellus eli maanpaossa ja köyhyydessä, hän eli mitä onnellisinta ja jalointa elämää.

"Hetki itsensä kanssa antoisampi kuin Joukon hyvä-huudot ja tyhmäin ihailut. Todempi on ilo Marcelluksen maanpaossa Kuin Cæsarin, senaatti jalkainsa juuressa.

"Ja mitä köyhyyteen tulee, niin tietää jokainen, jota ahnaus tai ylellisyys ei ole turmellut, että se ei ole mikään paha. Kuinka vähän ihminen tarvitseekaan ja kuinka helposti hän sen voi hankkia! Minä puolestani en katso menettäneeni varallisuutta, vaan yksin sen hoitamisen vaivan. Ruumiin tarpeet ovat harvat -- lämpöä ja ravintoa, ei muuta. Tuhotkoot jumalat ja jumalattaret tuon syöläyden, joka penkoo pilvet ja möyrii meret ja maat etsien lintuja ja eläimiä ja kaloja; joka syö ylenantaakseen ja ylenantaa taas syödäkseen ja halki koko maailman ajaa takaa sellaistakin, jota se loppujen lopuksi ei pysty sulattamaan. He saattavat tyydyttää nälkänsä vähällä, ja he kiihoittavat sitä paljolla. Mitä murhetta köyhyys saattaa tuottaa miehelle, joka halveksii moisia irstailuja? Katso esi-isäimme hurskasta, sankarillista köyhyyttä ja vertaa, mitä mainetta yksinkertainen Camillus nauttii hekumoitsija Apiciuksen häviämättömän häpeän rinnalla. Maanpakokin saattaa antaa riittävästi elämän tarpeita, mutta ylellisyyksiin eivät riitä kuningaskunnatkaan. Sielu meidät tekee rikkaiksi tai köyhiksi; ja sielu seuraa meitä maanpakoon ja löytää omat avunsa ja iloitsee niistä karuimmassakin erämaassa.

"Vaan eipä kaivata edes filosofiaa, jotta saattaisimme sietää köyhyyttä. Katsohan köyhää: eikö hän monestikin ole ilmeisesti onnellisempi kuin rikas? Ja ajat ovat niin vaihtuneet, että mitä me nyt olisimme taipuvaiset katsomaan jonkun maanpakolaisen köyhyydeksi, olisi entisaikaan käynyt ruhtinaallisesta omaisuudesta. Sellaisten esikuvain jalostamana kuin Homeron, Zenon, Menenius Agrippan, Reguluksen, Scipion, köyhyys ei muodostu ainoastaan lohdulliseksi, vaan vieläpä kunnioitettavaksi.

"Ja jos sinä teet sen vastaväitteen, että se paha, joka minut on yllättänyt, ei ole ainoastaan maanpakolaisuus tai köyhyys, vaan myöskin häpeä, niin vastaan minä, että sielu, joka on kyllin luja vastustamaan yhtä iskua, on kerrassaan haavoittumaton. Jos olemme perinpohjin voittaneet kuoleman kauhun, ei mikään muu voi meitä enää lannistaa. Mitä on häpeä sille, joka on lauman mielipiteen yläpuolella? Mitä oli häpeällinen _kuolemakin_ Sokrateelle, joka vankilaan astumalla riisti siltä häpeällisyyden? Cato kahdesti hävisi pyrkiessään prætorin- ja konsulinvirkaan -- hyvä, se oli näitten virkojen häpeä, ei Caton. Ei kukaan _voi_ olla toisten halveksima, ennenkuin itse on oppinut halveksimaan itseänsä. Mies, joka on oppinut voittamaan surun, kantaa kohtalon kohluja kuin pyhäseppeleitä otsallaan, eikä mikään ole niin läpeensä ihailtavaa kuin mies, ken vaarumatta nurjan onnensa kantaa. Sellaiset miehet saattavat häpeän itsensä häpeään. Jotkut tosin sanovat, että kuolema on parempi ylenkatsetta; heille minä vastaan, että ken on suuri kaatuessaan, on suuri maassa maatessaankin, ja yhtä vähän kohtaa häntä ylenkatse kuin jos ihmiset jaloin tallaavat pyhän rakennuksen raunioita, joita hurskaat miehet kunnioittavat yhtä suuresti kuin jos ne olisivat pystyssä.

"Siksi ei sinulla, äitini armain, ole minun kohdaltani mitään loppumattoman itkun syytä; eikä liioin omaltasikaan. Et saata surra minun tähteni itsekkäistä syistä, kuin jos olisit muka menettänyt jotakin henkilökohtaisesti, sillä aina sinä olet ollut erittäin epäitsekäs ja erilainen kuin muut naiset suhteessasi poikiisi ja aina sinä olet ollut heidän auttajansa ja hyväntekijänsä pikemmin kuin he sinun. Ei sinun myöskään pidä minua, poissaolevaa, murehtien muistella ja ikävöidä. Me olemme usein ennenkin olleet erotetut toisistamme, ja vaikka luonnollista on, että sinä kaipaat tuota viehättävää keskustelua, tuota rajatonta keskinäistä luottamusta, tuota sydämen ja ajatustavan sisäistä sympatiaa, joka aina on meidän kesken vallinnut, ja tuota poikamaista iloisuutta, joka aina heräsi, milloin pistäysit meitä katsomaan, niin, koska sinä kohoat yleensä naisten yläpuolelle hyveessä, yksinkertaisuudessa, elämän puhtaudessa, sinun täytyy pidättyä naisellisista kyynelistä niinkuin olet tehnyt kaikkiin naisellisiin hullutuksiin nähden. Muista mitenkä Cornelia, joka kuoleman kautta oli kadottanut kymmenen lasta, sensijaan että olisi vaikerrellut poika-vainajiaan, kiitti onnetarta siitä, että _Gracchus_ oli hänen poikainsa nimi. Rutilia seurasi poikaansa Cottaa maanpakoon, niin hellästi hän häntä rakasti, eikä kumminkaan kenkään nähnyt hänen vuodattavan kyyneltäkään hänen maahanpaniaistensa jälkeen. Hän oli osoittanut lempeään, kun se oli tarpeen, hän pidätti murheensa, kun se oli tarpeeton. Noudata näiden suurten naisten esimerkkiä samoin kuin olet noudattanut heidän hyveitään. Minä en tahdo, että murheesi _karkoitat_ huvituksilla tahi toimiskeluilla, vaan että sinä sen _voitat_. Sillä nyt sinun sopii palata noihin filosoofisiin tutkistelemuksiin, joita sinä kerta niin menestyksellä harjoitit, vaan jotka isäni silloin keskeytti. Niistä saat yhä enemmän tukea ja virvoitusta murheen hetkinä.

"Ja harkitse sitäpaitsi, miten monta lohdutuksen lähdettä sinulla onkaan. Veljeni ovat vielä luonasi; Gallio arvollansa ja Mela itsenäisellä asemallansa sinua suojaavat; pieni lemmikkini Marcus aina iloa säteilevänä virkistää mieltäsi; pienen suosikkini Novatillan hoito on sekin tehtävä, omiansa lientämään suruasi. Ja vaikka isäsi onkin luotasi poissa, täytyy sinun hänenkin tähtensä hillitä vaikerruksiasi. Ja ennen kaikkea sisaresi, -- tuo todella luotettava, rakastava ja yleväsieluinen nainen, jolle olen niin syvässä kiitollisuuden velassa siksi että hän niin armaasti on vaalinut minua kehdosta hamaan tähän päivään saakka -- hän on suova sinulle mitä hellintä myötätuntoa ja totisinta lohdutusta.

"Mutta koska minä tiedän, että ajatuksesi kuitenkin kaikitenkin alituisesti palaavat minuun ja että lapsistasi ei yksikään sukeltaudu mieleesi tiheämmin kuin minä -- ei siksi että ne olisivat sinulle vähemmän rakkaita kuin minä, vaan siksi että me luonnollisesti viemme käden useimmin sille kohdalle, jota kivistää -- niin minäpä sanon, mitenkä sinun tulee ajatella minua. Ajattele minua onnelliseksi ja iloiseksi, ikäänkuin minä eläisin keskellä kaikenlaista autuutta, niinkuin minä tosiaan elänkin, koskapa minä, huolia lainkaan tuntematta, voin vapaasti noudattaa omia mielitekojani ja toisinaan ratokseni suorittaa keveähköjä tutkielmia, toisinaan, totuutta tavoitellen, kohottautua ylös oman ja maailmankaikkeuden luonnon tarkastelemiseen. Ensi töikseni tutkistelen maita ja niiden asemaa, sitten ympäröivän meren tilaa, sen nousu- ja pakovesiä; sitten syvennyn huolella tarkkaamaan tuota pyörryttävää välimatkaa taivaan ja maan välillä, jossa jyrinät ja salamat, väkipuuskat ja sateen kuurot, lumi ja rakeet temmeltävät. Näin vaellettuaan kaikkien alempien kerrosten halki ponnahtaa mieleni ylös korkeimpiin asioihin ja riemuksensa katselee kaiken jumalallisen ihastuttavaa näytelmää ja, oman iankaikkisuutensa muistaen, siirtyy silmäilemään kaikkea, mikä ollut on ja mikä tulee olemaan kautta kaikkien aikojen."

Tällainen on, lyhykäisin ääriviivoin haahmoiteltuna ja vailla kaikkea sitä kielen viehkeyttä, jolla Seneca on kirjoittamansa verhonnut, tämä pieni tutkielma, joka monen mielestä on ihastuttavimpia Senecan teoksista. Se tarjoaa katseltavaksi suurenmoisimman kaikista näytelmistä:

"Ylevä sielu kohtalon kourissa Taistelevi."

Niin pitkälle oli jotakin todella stoalaista siinä tavassa, millä Seneca suhtautui maanpakoonsa. Mutta säilyikö tämä ylväs asenne pysyvästi? Vajosiko hänen pieni filosoofinen ruuhensa hänen allansa vai kantoiko se hänet turvallisesti suuren vastoinkäymisen myrskyisten aaltojen halki?

8 Luku.

SENECAN FILOSOFIA PETTÄÄ.

On olemassa onnettomuuksia, joitten todellinen olemus on niiden pysyväisyydessä. Ne ovat siedettäviä niin kauan kuin toivon häive niitä valaisee. Yksinäisyys ja ahdistukset saattoivat kenties ensi alussa tuottaa jonkinlaista uutuuden viehätystäkin filosoofille, joka aika ajoin alistui niihin keskellä rikkautta ja ystäviäänkin, mikä seikka ei ollut niinkään harvinaista hänen aikansa amatööri-ajattelijain piirissä. Mutta kun vuodet vierivät toivottomina edelleen, kun ystäväin ponnistukset osoittautuivat hyödyttömiksi, kun rakastava poika ja aviomies ja isä tunsi todella olevansa erotettu niiden seurasta, joihin hän oli kiintynyt niin hellällä lemmellä, kun kolkko saari näytti hänestä käyvän yhä raakalaismaisemmaksi ja yhä karummaksi, vuodenajan toisensa jälkeen lisätessä siihen kiusojansa tarjoamatta ainoatakaan korviketta, niin Seneca muuttui yhä tyytymättömämmäksi ja alakuloisemmaksi. Hänen surkea kohtalonsa näytti olevan: lahoa pois, hyödyttömänä, unhotettuna, vailla ystäviä! Luotuna seuraelämässä loistamaan hän täällä oli vailla seuraa; vallassansa kaunopuheisuus, jota senaattikin henkeään pidättäen kuunteli, hän täällä ei voinut keksiä ei asiaa ei kuulijaa; ja hänen elämänsä alkoi näyttää rikasvetiseltä joelta, joka kauan ennen mereen ennättämistä häviää synkkiin suomaihin ja tukehuttaviin hietikkoihin. Samoin kuin loistava Ovidius, kun hänet karkoitettiin Tomin hyisille salomaille, samoin Seneca purki tuskiansa valittaviin vaikerruksiin ja katkeriin säkeihin. Pienoisessa epigrammi-kokoelmassaan hän ei keksi liika ankaraa sanaa maanpakopaikastaan. Hän huudahtaa:

Sääli karkoitettujasi! Haudatut he Ovat elävältä, maan tomuun peitetyt.

Ja puhutellen jotakin pahansuopaa vihamiestä:

Ken lienetkin -- nimesi kertaanko? -- Joka tuhkaani tallata tohdit jalkoihisi Ja syvimpään lankeemukseenkin tyytymätönnä Veristä hiot asetta pääni varalle hämmentyneen, Kavahda, sillä luontokin, säälien, hautoja vaalii Ja henget kostavat, jos astut kuoleman maahan. Kuule, Kateus, jumalat totuuden julistavat Ja sieluni sen, sääliä anoen, toistaa; _Pyhiä kurjat ovat_ -- kätesi pidättykööt: _Hautoja_ ei haaskaa käsi pyhäinraiskaajankaan.

Se seikka näyttää häntä kaikkein enimmän kiduttaneen, että hänen olonsa Korsikassa oli hänestä elävä kuolema.

Mutta täydellisin kuvaus hänen mielentilastaan ja masentavin muistoonpano hänen horjuvaisuudestaan filosoofina on löydettävissä hänen kirjasestaan "Lohdutus Polybiukselle". Polybius oli muuan noita keisarin vapautettuja orjia, jotka paisuvassa rikkaudessaan ja ryömivässä uskottomuudessaan olivat ajan saastaisimpia ja merkillisimpiä ilmiöitä. Enemmän kuin kukaan siinä asemassa oli Claudius, erikoisen mitättömän luonteensa takia, tämän ihmisluokan tuhoisan vaikutuksen alaisena, ja niin vaarallinen oli heidän mahtinsa, että itsepä Messalinan oli pakko, saadakseen puolisonsa valtansa alle, tehdä näistä miehistä kannattajiaan ja tavoitella heidän suosiotaan. Sellainen oli "suuriarvoinen Felix", Paavalin tuomari, ja Narcissus, orja, josta tuli kolmen kuningattaren rakastaja ja jonka huonekunnassa (se herätti keisarissakin kateutta) oli moniaita niistä kristityistä, joille Paavali lähettää tervehdyksiä veljiltä Korintosta,[36] sekä Pallas, joka ei koskaan viitsinyt puhutella omia orjiaan, vaan antoi kaikki käskynsä merkeillä, ja joka todella alentui ottamaan vastaan kiitokset senaatilta, siksi että hän, etruskilaisten kuningasten jälkeläinen, kuitenkin alensihe palvelemaan keisaria ja yhteiskuntaa -- mieletön ja halpamainen kohteliaisuus, joka näyttää johtuneen yksinomaan siitä seikasta, että hänellä oli sama nimi kuin Virgiliuksen nuorella sankarilla, myytillisen Evanderin pojalla.

Tästä arvottomasta joukkiosta ei muuan Polybius ollut vähimmän vaikutusvaltainen. Hän oli keisarin opintojen ohjaaja -- arvokas Alkuin moiselle Kaarle Suurelle. Hänestä emme muuta tiedä kuin että hän yhteen aikaan oli Messalinan suosikki ja myöhemmin hänen uhrinsa ja että hänen kunniansa päivinä keisarin suosio asetti hänet niin korkealle, että hänen usein nähtiin kävelevän molempien konsulien välissä. Sellaiselle miehelle, tämän veljen kuoleman johdosta, Seneca kirjoitti mietelmän lohdutuksesta. Siitä on säilynyt jälkimaailmalle katkelma, mutta Senecan kunnialle olisi ollut hyvä, jos sitä ei olisi säilynyt ensinkään. Ne jotka intoilevat hänen maineensa puolesta, ilolla väittäisivät sitä väärennetyksi, mutta meidän uskomme mukaan ei yksikään vilpitön lukija voi lukea sitä huomaamatta sitä oikeaperäiseksi. Ei ole lainkaan luultavaa, että hän koskaan aikoi sitä julkaistavaksi, ja ken hyvänsä saattoi sen päivänvaloon, oli kuin olikin kuuluisan kirjoittajan vihamies.

Sen väsähtänyt ja haikea sävy vahvistaa johtopäätelmää, joka on tehty eräästä sen sisältämästä viittauksesta, että se on kirjoitettu Senecan maanpakolaisuuden kolmannen vuoden loppupuolella. Hän puolustelee sen tyyliä sanoen, että jos siinä paljastuisi jokin ajatuksenheikkous tai sanonnan kankeus, ei muuta voisikaan odottaa mieheltä, joka niin kauan oli kuullut vain barbaarien raakaa ja ruokkoamatonta murretta. Meidän on tuskin tarvis seurata häntä niihin moraalifilosofian tavanomaisiin ylimalkaisuuksiin, joita se on täynnänsä, tahi osoittaa, kuinka huonosti sen sävy käy yksiin Senecan muitten kirjoitusten kanssa. Hän lohduttelee Polybiusta niillä "yleisillä totuuksilla", että kuolemaa ei voi välttää, että murhe on hyödytön, että kaikki olemme syntyneet suruun, että vainajat eivät tahtone meitä onnettomiksi heidän tähtensä. Hän muistuttaa hänelle, että hänen loistavan asemansa vuoksi kaikkien silmät ovat suunnatut häneen. Hän pyytää häntä etsimään lohdutusta tieteen harjoituksesta, jossa hän aina on osoittautunut niin eteväksi, ja vihdoin hän viittaa moniin ylevämielisen lujuuden loistaviin esimerkkeihin, ja juuripa tämän nousun takia koko tämä liehitteliäs kyhäelmä epäilemättä onkin kirjoitettu. Sillä korkeimpana huippuna, crescendo-tyyliin sepitettynä, on tässä osassa, kuten oli syytä odottaa, suurenmoinen kuvaus keisari Claudiuksesta. Seneca ei ole maanpaostaan lainkaan pahoillaan, vaan päinvastoin ryömii tomussa suudellakseen Cæsarin jalkoja siitä että hän hyväntahtoisesti pelasti hänet kuolemasta; hän ei suinkaan vakuuta viattomuuttaan -- mikä kenties oli mahdotonta, koska se olisi voinut saattaa hänet uuden syytteen alaiseksi -- hän päinvastoin puhuu syypään kaikella matelevalla nöyryydellä. Hän ylistelee saman miehen lempeyttä, joka, niinkuin hän muualla kertoo, huvikseen tapatti ihmisiä yhtä kylmäverisesti kuin koira syö perkkeitä; kehuu sen jumalaisen olennon ihmeteltäviä muistikykyjä, jonka tiedetään kutsuneen noppasille tai päivällisille henkilöitä surmautettuaan heidät edellisenä päivänä ja joka vieläpä tiedusteli vaimonsa poissaolon syytä muutamia päiviä sen jälkeen kun oli antanut käskyn tappaa hänet; kiittelee erinomaiseksi kaunopuhujaksi sekavaa änkyttäjää, jonka pää tutisi ja jonka paksut huulet rupesivat vääntelehtimään milloin vain hänen piti puhua.[37] Jos Polybius tuntee itsensä surulliseksi, niin kääntäköön katseensa Cæsariin; tämän äärettömän suuren ja säteilevän jumaluuden hohde siinä määrin huikaisee hänen silmänsä, että kaikki kyynelet kuivuvat ihailevaan ihmettelyyn. Oi, jospa tämä kirkas lännen tähti, loistaen yli koko maailman, joka ennen sen nousua oli syösty pimeyteen ja viheliäisyyteen, heittäisi edes yhdenkään säteen valoa hänellekin.