Part 6

Tähän aikaan eleli palatsissa suuren Germanicuksen veli ja niinmuodoin keisari-vainajan setä, nimeltä Claudius Caesar. Sekä sielun että ruumiin puolesta heikontuneena alinomaisissa taudeissa lapsuutensa aikana tämä onneton orpo nuorukainen oli elänyt halveksittuna ja huomaamattomana sukulaisten parissa, jotka syvästi häpesivät häntä. Hänen äitinsä Antonia kutsui häntä kuvatukseksi, jonka luonto oli aloittanut, mutta ei koskaan päähän saattanut; ja hän tapasi sanoa -- niinkuin kuulemma suuren Wellingtonin herttuan äitikin -- tyhmästä henkilöstä: "Siinäpä suurempi hölmö kuin poikani Claudius". Hänen isoäitinsä Livia harvoin alentui puhuttelemaan häntä paitsi mitä lyhimmin ja ylenkatseellisimmin sanoin. Hänen sisarensa Livilla kammosi jo pelkkää ajatustakin, että hänestä milloinkaan tulisi keisari. Augustus, adopteerauksen kautta hänen isoisänsä, koetti mikäli mahdollista pidättää häntä poissa näkyvistä löylynlyömänä[31] ja hävettävänä perheenjäsenenä, epäsi häneltä kaikki julkiset kunnianosoitukset ja jätti hänelle mitä viheliäisimmän jälkisäädöksen. Etsiessään seuraajata itselleen Tiberius kylmästi sivuutti hänet hänen puuttuvan järkensä tähden. Caius piti häntä omien pommiensa maalitauluna ja kehnoimpien pilkkakirveittensä alhaisen kujeilun esineenä. Jos onneton Claudius myöhästyi päivälliseltä, oli joka paikka otettu, ja kun hän hämmentyneenä vilkuili puolelle ja toiselle, niin kaikki vain ivallisesti hymyilivät. Jos hän, mikä tavallisesti tapahtui, aterian jälkeen vaipui uneen, niin häntä pommitettiin öljymarjoilla ja taatelin kivillä tai vedettiin hänen käsiinsä karkeat sukat, jotta saataisiin nähdä, kuinka hän äkkiä herätettynä niillä hieroo silmiään.

Tämä onneton olento nostettiin nyt kannattamaan keisarivallan raskasta taakkaa. Saalistamisen tarkoituksessa nuuskien palatsissa oli muuan tavallinen sotamies äkännyt jalkaparin pistävän esiin uudinten alta, jotka verhosivat erään yläkäytävän sivuja. Hän tarttui näihin jalkoihin, kysäisi, kuka ne omisti, ja veti esiin kömpelön, pelon herpaiseman kuolevaisen, joka heti paiskausi hänen jalkoihinsa ja hartaasti anoi armoa. Hän oli Claudius, joka tyrmistyneenä sitä murhenäytelmää, jonka juuri oli nähnyt, oli siten yrittänyt piiloutua, kunnes myrsky olisi ohi. "Mitä, tämähän on Germanicus!"[32] huudahti sotamies, "tehdäänpä hänestä keisari!" Puoleksi piloilla, puoleksi tosissaan he nostivat hänet olkapäilleen -- sillä kauhistus oli kerrassaan lamauttanut hänen raajojensa voiman -- ja juoksujalkaa kiidättivät hänet pretoriaanien leiriin. Surkeana ja tuskissaan hän saapui leiriin, ohikulkijain parven säälimänä, he kun luulivat, että häntä juoksutettiin mestattavaksi. Mutta sotamiehet, jotka hyvästi tunsivat omat etunsa, ottivat hänet riemuhuudoin vastaan, sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän, turmiollisen esikuvan luoden, lupasi heille yli 80 punnan lahjan miestä päälle. Nähdessään, mistä tuuli kävi, notkea Agrippa (Apostolien tekojen XII luvun Herodes) tarjoutui ajamaan hänen asiaansa senaatissa ja onnistui, osaksi todisteluilla, osaksi uhkauksilla ja osaksi esittämällä, kuinka sittenkin oli jossain määrin perusteltuja toiveita siitä, että hallitus edelliseen katsoen paljon paranisi.

Sillä vaikka Claudiusta oli syytetty pelaamisesta ja juoppoudesta, ei häntä voitu syyttää mistään _pahemmista_ synneistä, olipa hän menestyksellä laatinut muutamia kyhäyksiä, joiden nojalla häntä saattoi pitää oppineena miehenä. Jos onnetar olisi kuolemaan saakka suonut hänelle yksityisen miehen aseman, olisi hänestä saattanut tulla perheensä Lucien Bonaparte -- tieteilevä ruhtinas, joka piti kirjallisuuden viehätystä parempana kuin kunnianhimon kuohuja. Mikäli hänestä kerrotaan, näyttää hän olleen jossain määrin arkeoloogi, jossain määrin taas filoloogi. Säälien tätä nuorta mies parkaa, jota niin kerrassaan laiminlyötiin, oli suuri historioitsija Livius rohkaissut häntä historian tutkimiseen; ja hän on kirjoittanut muistelmia omalta ajaltaan, muistelmia Augustuksesta, vieläpä kansalaissodan historian Actiumin taistelusta asti, joka oli niin todenperäinen ja suoramielinen, että hänen perheensä suuttuneena pisti sen takavarikkoon, koska se muka oli uusi ja veres todistus hänen typeryydestään.

Sellainen oli se mies, joka viisikymmenvuotiaana tuli sivistyneen maailman valtiaaksi. Hänellä on moniaita omituisia yhtäläisyyksiä Englannin "ylen mahtavan ja pelätyn yksinvaltiaan", kuningas Jaakko I:n kanssa. Molemmat olivat oppineita ja molemmat olivat tavattoman älyttömiä;[33] molemmat olivat kirjailijoita ja molemmat pedantteja; molemmat luovuttivat korkeimman valtansa arvottomille suosikeille ja molemmat rikastuttivat näitä suosikkeja niin järjettömän anteliaasti, että itse köyhtyivät. Molemmat olivat vasten tahtoaan joutuneet näkemään veritöitä, ja siitä oli pelko heillä mennyt veriin. Vaikka molemmat luonnostaan olivat hyvänsävyisiä, veti itsekkäisyys heitä julmuuksiin; ja vaikka molemmat työteliäästi hoitivat tehtäviään, he onnistuivat vain tekemään kuninkuuden naurunalaiseksi. Jaakko kuningas piti Sir Walter Raleighia vankeudessa ja Claudius ajoi Senecan maanpakoon. Mikäli tiedän ei tätä rinnakkaisilmiötä ole koskaan pantu merkille, mutta se pitänee, luulen, paikkansa pienimpiäkin yksityiskohtia myöten.

Ensi töikseen hän kutsui veljentyttärensä Julian ja Agrippinan kotiin maanpaosta, johon heidän veljensä oli heidät karkoittanut; ja molemmat ruhtinattaret tulivat mahtavasti vaikuttamaan filosoofimme elämään.

Mille puolelle Seneca lie asettunut noina hämmingin päivinä Caiuksen murhan jälkeen, sitä emme tiedä. Jos hänellä olisi ollut johtava osa -- jos hän olisi ollut yksi niitä, jotka Chærean tapaan vastustivat Claudiuksen vaalia, koska se oli sekapäisen asettamista mielipuolen tilalle -- tai jotka Sabinuksen lailla kieltäysivät elämästä toisen Caesarin valtaan tultua -- me mahdollisesti olisimme kuulleet hänestä; ja meidän täytyy sentähden tehdä se johtopäätös, että hän joko oli vielä poissa Roomasta siinä yksinäisyydessä, jonne Caiuksen kademieli oli hänet karkoittanut, tai että hän tyytyi äänettömänä tarkkaajana katselemaan asiain menoa. On syytä huomata, että hänen elämäkertansa ei ole kuin Ciceron, jonka elämän kaikkein vähäpätöisimpiinkin yksityisseikkoihin me olemme tutustuneet, vaan että verho nousee ja laskee yksityisten kohtausten edessä, jolloin pitkät ja tärkeät ajanjaksot hänen historiastaan joutuvat äkilliseen valaistukseen tai painuvat syvimpään varjoon. Hänen kirjeensä ja muut kirjoitelmansa eivät liioin ole täynnä tuollaisia valtiollisia ja mieskohtaisia viittauksia, jotka muodostavat niistä omatekoisen elämäkerran. Poikkeuksetta ne koskettelevat yksinomaan filosoofisia kysymyksiä tahi kohdistuvat muuten sellaisiin persoonallisiin muisteloihin, jotka parhaiten voi kääntää jonkun stoalaisen mietelmän tai moraalisen tunteenpurkauksen aiheeksi. Päättäen kuitenkin myöhemmistä tapahtumista on varmaa, että Senecan on täytynyt käyttää tilaisuutta Caiuksen kuoleman jälkeen sukeltautuakseen esiin valtiollisesta piilostaan ja vallatakseen itselleen huomattavan ja loistavan aseman keisarin hovissa. Hänen oman onnensa ja maineensa vuoksi olisi ollut hyvä, jos hän, viisaampana ja miehekkäämpänä, olisi rakentanut elämänsä niiden periaatteiden mukaan, joita julisti. Enimpinä aikoina on hovi, niinkuin runoilija sanoo,

Kerho kultainen, vaan vaaroja täynnä! Tuhat paholaista sen pettävill' äärillä liehuu, Loistavin haahmoin kiusaten kutsuu Viattomuuden lujasta linnastansa,

mutta Caiuksen, Claudiuksen, Neron hovi oli tosiaan sellainen paikka, jossa vain harvat viisaat voivat saada jalansijaa ja vielä harvemmat kunnon ihmiset. Eikä Seneca muuta voittanutkaan kunnianhimoisella urallaan kuin että ensimmäinen keisari häntä epäili, toinen ajoi maanpakoon ja kolmas surmasi.

Claudiuksen ensimmäiset toimenpiteet osoittivat tunteellista ja hyväntahtoista mielialaa; mutta pian kävi valitettavasti ilmi, että hallituksen todellista valtaa piteli, ei avuton ja tylsä keisari, vaan ken hyvänsä, kuka kulloinkin pystyi vaikuttamaan hänen hyvää tarkoittavaan, mutta heikkoon luonteeseensa. Nyt oli asianlaita niin, että Claudius oli jo kauan etsinyt ystävänsä ja uskottunsa vapautettujen orjiensa riveistä. Samoin kuin Ludvig XI:n ja Don Miguelin aikana näitten häiritsijäin parturit olivat todelliset hallitusvallan käyttäjät, samoin Claudius oli pikemmin yksityissihteerinsä Narcissuksen, kirjallisen neuvonantajansa Polybiuksen ja kirjanpitäjänsä Pallaksen palvelija kuin käskijä. Neljäs henkilö, jonka nimen raamattu meille mainitsee, oli eräs Claudiuksen vapautettuja. Se oli Felix, Pallaksen veli, ja se prokuraattori, joka, vaikka olikin ollut kolmen kuningattaren suosikki eli rakastettu, vapisi heikon juutalaisen vangin koristelematonta kaunopuheliaisuutta.[34] Sananparreksi muodostui näitten miesten röyhkeys ja rikkaus; ja kun Claudius kerta päivitteli omaa köyhyyttään, joku purevasti huomautti, "että hänellä olisi yltäkyllin, jos kaksi hänen vapauttamaansa orjaa suostuisi ottamaan hänet osakkaaksi liikkeeseensä".

Mutta Claudiuksen nuoren ja kauniin vaimon, Valeria Messalinan, suosio ja juonet hankkivat näille miehille lisääkin valtaa. Niinkuin kaikessa muussa oli Claudius parka avioliitossaankin onnettomista onnettomin. Hän eli aikana, jonka turmeluksen pöyristyttävin ilmiö oli, että sen naiset olivat jos mahdollista astetta huonommat kuin sen miehet; ja Claudiuksen surullinen kohtalo oli, niinkuin se lopulta oli hänen perikatonsakin, että hän oli avioliiton kautta yhdistetty kaikkein kehnoimpaan heistä kaikista. Ruhtinattaret sellaiset kuin pyhäin kirjoittajain mainitsemat Berenike, Drusilla, Salome ja Herodias olivat tähän aikaan perin yleinen ilmiö, mutta ei yksikään heistä ollut niin irstas kuin Claudiuksen kaksi viimeistä vaimoa. Hän oli kihlattu eli naitu ei vähemmän kuin viisi kertaa. Hänen ensimmäiseksi morsiamekseen määrätty nainen oli syrjäytetty sen takia, että hänen vanhempansa olivat loukanneet Augustusta; seuraava kuoli juuri heidän hääpäivänänsä. Ensimmäisestä varsinaisesta vaimostaan, Urgulaniasta, jonka hän oli nainut nuorella iällään, hänellä oli kaksi lasta Drusus ja Claudia; Drusus kuoli tapaturmaisesti poikana, tukehtui näet, kun lennosta suuhun sieppaamansa päärynä tarttui kurkkuun. Pian Claudian syntymisen jälkeen Claudius havaitsi Urgulanian uskottomaksi, erosi hänestä ja käski riisua lapsen alasti ja jättää kuolemaan. Toisen vaimonsa Ælia Petinan kanssa Claudius ei näytä oikein sopineen ja erosi hänestäkin. Hänen kolmas ja neljäs vaimonsa elivät ja voittivat äärettömän tahratun maineen -- Valeria Messalina häpeämättömän siveettömyytensä takia, Agrippina nuorempi häikäilemättömän kunnianhimonsa kautta. Naimisiin mennessään saattoi Messalina tuskin olla viisitoista vuotta vanha, vaan sittenkin hän heti anasti valta-aseman ja turvasi sen itselleen mitä julkeimmin ja saastaisimmin keinoin.

Mutta niin ehdoton ei hänen valtansa kumminkaan ollut, ettei hänkin olisi tuntenut pelkoa ja kateutta; ja niitä sytyttivät pääasiassa Julia ja Agrippina, keisarin kaksi veljentytärtä. He olivat, samoin kuin hän itsekin, loistavan kauniita ja paheellisia naisia, aivan yhtä valmiita muodostamaan omia puolueitaan ja ottelemaan, niin pitkälle kuin tohtivat, rohkean, mutta huolettoman kilpailijan ylivaltaa vastaan. Hekin käyttivät oveluutensa, rikkautensa, arvonsa, valtiollisen vaikutuksensa, henkilölliset viehätyksensä turvatakseen itselleen kannattajajoukon, joka olisi valmis, sopivan hetken tullen, mihin toimintaan tahansa. On tuskin uskottavaa, että Messalina olisi edes puolisonsa omituisen ja odottamattoman triumfin ensi huumeessakaan millään tyydytyksellä nähnyt, että he palaisivat maanpaosta. Luultavaa on päinvastoin, että keisarin tahto toteutui tässä suhteessa vastoin hänen nimenomaisia toivomuksiaan; niinpä tuli Germanicuksen kahden tyttären pelkkä läsnäolo olemaan alituisena todistuksena hänen vaikutusvaltansa rajoituksesta.

Tähän aikaan, niinkuin tavallista rappeutuneitten kansojen parissa, alenee roomalaisten historia pelkiksi kaskuiksi heidän hallitsijoistaan. Onneksi meidän velvollisuutemme ei toki ole käydä selvittelemään kaikkien vehkeitten ja vastavehkeitten _chronique scandaleuse'a_, joka sietää tarkastelua yhtä vähän kuin Ranskan hovin sisäiset kiistat maan historian pahimpina aikakausina. Saatamme vain kysyä, mitä osaa filosoofi mahtoi näytellä sellaisessa hovissa. Saatamme vain sanoa, että hänen asemansa siellä ei ole kunniaksi hänen filosoofisille periaatteilleen; ja että meille hänen läsnäolonsa siellä tuottaa yhtä vähän tyydytystä kuin maailmallinen ja pintapuolinen piispa Mr. Fritchin taulussa "Kaarle II:n viimeinen sunnuntai Whitehallissa".

Ja sellainen epäjohdonmukaisuus ja häälyväisyys kätkee itseensä oman kostonsa, ei ainoastaan niin, että vaikutus ja hyvä maine on mennyttä, vaan että vauriot ovat vielä suoranaisemmat. Niin kävi Senecankin. Eräät seikat -- kenties voittamaton vastenmielisyys Messalinan ääretöntä irstaisuutta kohtaan -- näyttävät vieneen hänet tämän kilpailijain puoluelaisiin. Messalina vain odotti tilaisuutta iskun iskeäkseen. Julia, kenties nuorempana ja vähemmän vaikutusvaltaisena sisaruksista, merkittiin ensimmäiseksi uhriksi, ja tilaisuus tuntui suotuisalta kietomaan Senecankin hänen kukistukseensa. Hänen määrätön rikkautensa, hänen suuri kuuluisuutensa, hänen loistavat hengenlahjansa tekivät hänestä keisarinnan pelättävän vastustajan ja hänen kilpailijoillensa arvokkaan liittolaisen. Päätettiin raivata pois tieltä molemmat yhdellä tempauksella. Juliaa syytettiin luvattomasta yhteydestä Senecan kanssa, hänet ajettiin ensin maanpakoon ja sitten otettiin hengiltä. Seneca karkoitettiin Korsikan saaren hedelmättömille ja tautisille rannoille.

Ollen aikansa valistuneimpia miehiä olisi Senecan pitänyt saavuttaa maine, joka olisi tehnyt mahdottomaksi moisen epäluulon; mutta meidän tulee muistaa, että sellaisia syytöksiä, kuin tämä häntä vastaan tehty, oli kaikkein helpointa keksiä, mutta kaikkein mahdottomin oli niitä torjua. Kun ajattelemme, kutka olivat Senecan syyttäjiä, emme ole velvoitetut uskomaan hänen syyllisyyttään. Hänen luonteensa oli tosin valitettavan heikko ja aikakauden leväperäisyys sellaisissa asioissa oli peloittavan demoralisoiva. Mutta hänen puolustuksekseen on olemassa riittävästi seikkoja, jotka oikeuttavat meitä langettamaan tuomion: "ei syypää". Ellemme kiinnitä liikanaisen suurta merkitystä hänen julkisten vihamiestensä katkeraan parjaukseen, on meillä oikeus väittää, että hänen elämänsä yleinen luonne on kyllin ilmeinen ja selvä vapauttamaan hänet todistamattomasta syytteestä.

Juliaan nähden Suetonius nimenomaan sanoo, että rikos, josta häntä syytettiin, oli epäiltävä ja että hänet tuomittiin kuulematta. Seneca taas otettiin tutkittavaksi senaatissa ja julistettiin syylliseksi. Hän kertoo, että Claudius ei häntä kaatanut, vaan että, kun hänet oli saatu kukistetuksi, keisari pikemminkin tuki häntä jumalaisella kädellään lievennystä löytäen, "hän rukoili senaattia minun puolestani; hän ei ainoastaan _lahjoittanut_ henkeäni, vaan _kerjäsikin_ sitä minulle. Olkoon hänen vallassansa harkita", lisää Seneca makeinta mairittelua käyttäen, "missä valossa hän tahtoo asiaani katseltavan; joko hänen oikeudenmukaisuutensa asian ratkaisee tahi hänen armonsa sen tekee, asia aina kääntyy hyvinpäin. Kiitollisuuteni hän joka tapauksessa ansaitsee, johtukoon hänen lopullinen vakuutuksensa minun viattomuudestani siitä mitä hän tietää tai armossaan tahtoo."

Tämän kohdan nojalla me saatamme päätellä, mitenkä asianlaita oli. Messalinan ahneus oli niin tyydyttämätön, että kun Senecan ääretöntä omaisuutta ei otettukaan takavarikkoon, meillä on siinä todistus, jonkunlainen ainakin, että hänen pelkonsa tai vihansa Senecaa kohtaan ei ollut hillitön. Vaikka onkin merkille pantavaa, että häntä Senecan kirjoituksissa vain sivumennen mainitaan, vaan ei koskaan herjauksin, ei sittenkään saata olla epäilystä siitä, että syyte esitettiin senaatissa hänen yllytyksestään; että Claudius, hyvin köykäisen neuvottelun jälkeen tai oikeastaan ei minkään, tuli tahi oli tulevinaan vakuutetuksi Senecan syyllisyydestä; että senaattorit, tavanomaisessa matelevassa orjamaisuudessaan, heti äänestivät hänet syypääksi maankavallukseen ja tuomitsivat hänet kuolemaan ja hänen omaisuutensa takavarikkoon; ja että Claudius, ehkä kunnioituksesta kirjallisuutta kohtaan, ehkä Agrippinan tahi jonkun vaikutusvaltaisen vapautettunsa välityksestä antoi anteeksi osan hänen rangaistuksestaan, juuri niin kuin kuningas Jaakko I antoi anteeksi raskaimmat erät Francis Baconille tuomitusta rangaistuksesta.

Ei Claudiuksen mielipide eikä senaatin langettama tuomio muodosta vähintäkään pätevää todistetta häntä vastaan. Senaatti oli tähän aikaan niin matalamielinen ja niin kauhun täyttämä, että muutamassa tilaisuudessa keisarin erään vapautetun orjan pelkkä umpimähkäinen syytössana riitti yllyttämään heidät erästä joukostansa vastaan, niin että he lävistivät hänet siihen paikkaan rautaisilla piirtimillään. Mitä tulee Claudius parkaan, niin hänen oikeudenhoitonsa, niin malttavaa ja uurastavaa kuin olikin, oli jo muodostunut julkisen pilan aiheeksi. Eräässä tilaisuudessa hän julisti ja tauluunsa piirsi sen viisaan tuomion, "että hän yhtyy niihin, joilla on totuus puolellaan". Toisessa tilaisuudessa joku alhainen kreikkalainen, jonka asia joutui hänen eteensä, tuli niin kärsimättömäksi hänen typeryytensä takia, että ääneen huudahti: "Vanha hupsu sinä olet!" Ei ole kerrottu, että kreikkalaista rangaistiin. Roomalaisten tavat sallivat runsaan annoksen mieskohtaista ivaa ja karkeutta. Kerrotaan, että eräässä tilaisuudessa hirveä ja verinen Caligulakin, nähdessään jonkun maaseutulaisen myhäilevän, kutsui hänet luokseen ja uteli, mitä tämä nauroi. "Sinua", vastasi mies, "sinä näytät sellaiselta veijarilta." Julma tyranni siihen määrään ällistyi tapahtuman koomillisuudesta, ettei piitannut siitä sen enempää. Muuan roomalainen ritari, jota vastaan oli keksaistu joku roskainen juttu ja joka näki Claudiuksen kuuntelevan mitä joutavinta ja halveksittavinta todistelua häntä vastaan, suuttui moista hirveää tökeryyttä ja nakkasi kynänsä ja taulunsa häntä vasten kasvoja niin tuimasti, että leukaan tuli haava. Keisarin omituinen hajamielisyys antoi sekin aihetta tuhansiin kaskuihin. Muun muassa kerrotaan, että kun eräät tuomitut pahantekijät olivat menossa taistelemaan miekkailijoina ja ennen kilpailuja tervehtivät häntä ylevillä sanoilla: "Ave, Imperator, morituri te salutamus!" (Terve, keisari, kuolemaan mennen me sinua tervehdämme!), hän vastasi omituisen nurinkurisesti: "Avete vos!" (Terve teillekin!), minkä vastauksen he käsittivät armahduksen merkiksi eivätkä tahtoneet käydä tappelemaan, ennenkuin keisarin eleet heidät siihen pakottivat.

Sellaisten tuomarien kuin Claudiuksen ja hänen senaattinsa tuomio on hyvin vähäarvoinen miehen viattomuuteen tahi syyllisyyteen katsoen; mutta tuomio lankesi joka tapauksessa niin, että Seneca oli karkoitettava Korsikan saarelle.

7 Luku.

SENECA MAANPAOSSA.

Sitenpä Seneca v. 41, parhaassa iässänsä ja täysissä sielunvoimissa, nimi tahrattuna syytöksellä, johon hän on saattanut olla syytön, mutta johon hänet joka tapauksessa oli tuomittu vikapääksi, heitti hyvästi ylevämieliselle äidilleen, hellälle tädilleen, veljillensä, iäkkäälle Galliolle ja kirjailevalle Melalle, veljenpojallensa, nuorelle, tuliselle, lupaavalle Lucanukselle ja ennen kaikkea -- mikä kipeimmin koski häneen -- Marcukselle, suloiselle puheliaalle pikku pojalleen. Se oli vastoinkäyminen, joka olisi saattanut murtaa lujamielisimmänkin miehen, eikä se edes yksin yllättänyt häntä. Hän oli hiljan menettänyt vaimonsa, hän oli potenut vaikeata pitkällistä tautia, vain kolme viikkoa varemmin oli tuoni riistänyt häneltä toisen pikku poikasen. Kateellinen keisari oli katkaissut häneltä loistavaa menestystä lupaavan uran, nyt toinen keisari typerän myötämielisenä oli karkoittanut hänet kaiken hänelle rakkaimman luota pois.

Me tuskin pystymme käsittämään, kuinka kaamean tuskalliselta entisajan roomalaisesta mahtoi tuntua hänen ajatellessansa maanpakoa. Ovidiuksen "Tristian" pitkässä alakuloisessa valitusvirressä ja Ciceron kirjeitten ("Epistolain") katkerassa ja viiltävässä vaikerruksessa me saatamme suunnilleen käsittää, kuinka voimakas oli viehätys Rooman elämässä ja kuinka se teki nimenomaan sen etevimmille kansalaisille pysyvän eron kaupungista ja sen harrastuksista melkein yhtä kammottavaksi ajatukseksi kuin itsensä kuoleman. Vieläpä stoalainen, sankarillinen Thrasea tunnusti mieluummin kuolevansa kuin lähtevänsä maanpakoon. Niin tunteelliselle sydämelle, niin seuranhaluiselle mielelle, niin toimeliaalle ja kunnianhimoiselle hengelle kuin Senecan on täytynyt olla kaksin verroin katkerata vaihtaa perheenpiirin kotoinen onni, keisarillisen hovin loisto, suunnattoman omaisuuden tarjoamat mukavuudet ja filosoofien jalostava seurustelu kalliosaaren villeihin erämaihin ja moukkamaisten, oppimattomien saarelaisten tai parhaassa tapauksessa muutamien harvojen valtiollisten karkoitettujen seuraan, joista kaikki olivat yhtä säälittäviä kuin hän itsekin, jotkut oletettavasti ansainneetkin kohtalonsa.

Valtiollisten karkoitettujen tyyssijaksi Välimeren rannoilla määrätyt kalliosaaret -- Skyros, Seriphos, Skyathos, Patmos, Pontia, Pandataria -- olivat yleensä vuorisia, karuja, kuumehöyryisiä paikkoja, tähän valitut ehdoin tahdoin, koska olivat mahdollisimman kehnoja koloja, missä ihmiselämää ylipäänsä voitaisiin viettää. Ja sittenkin näille saarille sullomalla sullottiin maanpakolaisia, eikä heidän joukossaan ollut niinkään harva ruhtinatar keisarillista juurta. Älkäämme verratko heidän asemaansa Eleanorin, Humphreyn herttuan puolison kohtaloon, kun hänet muurattiin Man-saarelle Peelin linnaan, tahi siihen, että Maria Stuartia säilytettiin Loch Levenissä -- sillä tuo oli verrattomasti pahempaa. Ei mitään tehty heidän jokapäiväisten tarpeittensa tyydyttämiseksi. Eipä edes heidän henkensäkään ollut turvassa. Keisari Caligulan veljet, Agrippa Posthumus ja Nero, olivat nälän hätyyttäminä joutuneet niin surkeaan tilaan, että heidän oli, poika-parkain, pakko hengenpitimikseen syödä vuodevaatteittensa täyteaineita. Keisari Caius oli kerta kysynyt muutamalta karkoitetulta, jonka hän oli kutsunut takaisin maanpaosta, miten hän tapasi viettää aikansa saarella. "Minun oli tapana", sanoi tuo imartelija, "rukoilla, että Tiberius kuolisi ja sinä tulisit hänen sijallensa." Silloinpa välähti Caiuksen päähän, että hänen karkoittamansa henkilöt saattaisivat samalla muotoa kuluttaa aikansa, ja siispä hän lähetti senturionejaan ympäri saaria ottamaan ne kaikki hengiltä.[35] Sellaiset nurjan nurjat olosuhteet olivat olemassa valtiollisen lakiheiton varalle. Jos mielessämme kuvittelemme, mitä mahtoi tuntea d'Espréménil, kun _lettre de cachet_ karkoitti hänet vankilaan Hyères'n saarelle; tai mitä olisi tuntenut Burken kaltainen mies, jos hänen olisi ollut pakko iäkseen vetäytyä Bermudas-saarelle, niin saatamme jossain määrin käsittää, mikä kova koettelemus nyt sattui Senecalle.