Part 5

Caius Caesar oli Germanicuksen ja vanhemman Agrippinan poika. Germanicus oli erittäin urhoollinen ja onnekas sotapäällikkö sekä aikansa viisaimpia ja puhdastapaisimpia miehiä. Hänen vaimonsa Agrippina oli uskollisuudessaan, siveydessään, lempeydessään, mielensä ylevyydessä roomalaismatroonan todellinen perikuva korkeinta ja puhtainta laatua. Omituista, että sellaisten vanhempain pojasta piti tulla ihmisrodun kaikkein kurjimpia, julmimpia ja viheliäisimpiä olentoja. Niin kuitenkin oli asianlaita: ja huomattava seikka on, että tuskinpa yksikään tämän pariskunnan kuudesta lapsesta peri isänsä ja äitinsä hyveitä, kun toisekseen kaksi heistä, Caius Caesar ja nuorempi Agrippina, onnistuivat paheillaan ja rikoksillaan hankkimaan aivan poikkeuksellisen saastaisen maineen. Tämä onneton tulos on osittain saattanut johtua siitä huonosta ympäristöstä, jossa he saivat ensi kasvatuksensa. Heidän isänsä Germanicus, joka urheutensa ja menestystensä takia oli herättänyt epäluuloisen setänsä Tiberiuksen kateuden, kavalasti myrkytettiin Syyriassa, ja tihutyö ilmeisesti tehtiin keisarin tieten, ellei suorastaan hänen toimestaan. Agrippina sai kärsiä lukemattomia julmia solvauksia ja karkoitettiin sitten äärimmäiseen köyhyyteen Pandatarian saarelle. Vanhemmista veljeksistä kaksi, Nero ja Drusus Germanicus, julistettiin valtion vihollisiksi; Nero karkoitettiin Pontian saarelle ja siellä surmattiin; Drusus teljettiin salaiseen vankeuteen palatsissa. Nuorimman, Caiuksen, joka on paremmin tunnettu Caligulan nimellä, Tiberius kutsui kunnottomuuksiensa tyyssijaan Caprille, ja siellä hän pelasti henkensä vain mitä alhaisimmalla imartelulla ja mitä viekkaimmalla alistuvaisuudella. Capri on pieni, sanomattoman suloinen saari Napolin lahden ulommaisella äärellä. Sen maaperä on hedelmällinen, meri kirkas ja kuulakas, tuulenhenki raitis ja terveellinen. Vaikka asemansa kautta erillinen, se kuitenkin on helposti saavutettavissa Roomasta käsin. Tähän aikaan, ennenkuin Vesuvius oli jälleen sytyttänyt nuo tuhoisat tulet, jotka esiin syösten hautasivat laavan ja kuonan alle Herculaneumin ja Pompeijin pikkukaupungit, se näköala, jota se vallitsi, oli vieläkin ihastuttavampi kuin nyt. Viinitarhat ja öljypuulehdot verhosivat kummankin puolen tätä verratonta lahtea, suorastaan alas vesilinjaan asti, jossa kirkkaat sinivedet näyttivät väreilyllään suutelevan rannan kirjokiviä. Kyljet täynnä viehättäviä huviloita ja onnellisia kyliä kohosi kaiken yläpuolelle tulivuoren jättimäinen kartio, joka oli tuntunut sammuneelta jo vuosisatoja ja jota, kraateria myöten, peitti rehevä kasvullisuus. Sellainen oli se ihastuttava koti, jonka Tiberius ikuisiksi ajoiksi tahrasi valitessaan sen vanhuutensa syrjäiseksi tyyssijaksi. Täällä hän heittäysi kaikkinaisen hienostuneen turmeluksen valtaan ja täältä hän, yleisen käsityksen mukaan ihmisistä kurjin, kirjoitti senaatille sen muistettavan kirjeen, jossa hän tunnustaa jokapäiväisen, sanomattoman kurjuutensa syyttävän omantunnon tuskissa, joita ei yksinäisyys eikä valta voineet auttaa häntä pakenemaan.

Ei milloinkaan ole kauniimpi maisema kokenut pahempaa alennusta; ja täällä, jossakussa niistä kahdestatoista huvilasta, jotka Tiberius oli rakentanut, ja siniluolien keskellä, jotka hänen käskystään oli muovailtu, nuori Caius[28] kasvoi mieheksi. Se olisi ollut kaamea koulu jalommallekin luonteelle; epäkelvolle ja verenhimoiselle luonteelle niinkuin Caiuksen se oli täydellinen turmio. Mutta vaikka hän oli niin orjamaisen nöyrä keisarille, että aiheutti tuon kompasanan, että koskaan ei ole ollut ilkeämpää mestaria eikä koskaan kyyristelevämpää orjaa -- vaikka hän peitti täydellisesti kaiken suuttumuksen ilmeen äitinsä ja veljiensä kauhistuttavan kuoleman johdosta, vaikka hän uskollisesti heijasti isäntänsä katseita ja huolellisesti kaiutti hänen joka sanaansa -- niin sittenkään hän ei tuolla pohjattomalla teeskentelyllä, jota moinen asema vaati, onnistunut salaamaan Tiberiuksen läpitunkevalta katseelta luonteensa oikeata julmuutta. Koska hän ei ollut keisarikunnan laillinen perijä -- sillä Tiberius Gemellus, Tiberiuksen nuori pojanpoika, oli vielä elossa ja Caius oli syntymänsä kautta vain hänen veljensä pojanpoika -- hän tuli välikappaleeksi pretoriaanien päämiehen Macron ja hänen vaimonsa Ennian vehkeissä. Eräs hänen parhaita ystäviään oli Herodes Agrippa,[29] joka tapatti apostoli Jaakobin ja vangitutti Pietarin ja jonka traagillinen kohtalo on mainittuna Apostolien Tekojen kahdennessatoista luvussa. Kun Caius eräässä tilaisuudessa oli herjannut diktaattori Sullaa, Tiberius halveksien huomautti, että hän saisi kaikki Sullan paheet, vaan ei yhtään hänen hyveistään; ja toisen kerran, kun Caius oli riidellyt orpanansa kanssa, keisari kyynelsilmin syleili nuorta lapsenlastaan ja sanoi otsaansa rypistelevälle Caiukselle, tuollaisella omituisella aavistuksen neronleimauksella, jonkalaisista toisinaan saamme lukea historiassa: "Miksi olet niin kärkäs? Kerran vielä tapat tämän pojan ja joku toinen murhaa sinut." Jotkut ovat uskoneet, että Tiberius tahallisesti tuki tarkoitusta, että Caius saisi periä hänen valtaistuimensa, jotta Rooma leppeämmin muistelisi häntä vieläkin pahemman hirviön sitä tyrannisoidessa. Roomalaisetkin, jotka erikoisella kiintymyksellä kunnioittivat Germanicuksen perhettä, näyttivät varhain menettäneen kaiken toivonsa Caiuksen suhteen. He odottivat vain vähän parannusta, kun hallitsijana olisi pahantapainen poika, "joka ei tietänyt mitään ja oli kasvanut paheissa", jota varmaankin Macro pääsisi vallitsemaan ja jonka aikana saataisiin nähdä vielä pahempi Tiberius ja vielä pahempi Sejanus.

Viimeinpä terveys ja tarmo loppuivat Tiberiukseltakin, mutta ei hänen tavanomainen teeskentelynsä. Hän säilytti saman taipumattoman sielun ja jäykän käytöksen sekä koetti hitaan määräperäisellä puhetavallaan, toisinaan myös keinotekoisella puheliaisuudella salata lähestyvän loppunsa. Rauhatonna muutettuaan asuntoa hän lopulta asettui erääseen huvilaan Misenumissa, joka oli aikanaan kuulunut ylellisen komealle Lucullukselle. Siellä paljastui hänen terveytensä todellinen tila. Charicles, etevä lääkäri, joka oli käynyt ystävällisellä vierailulla, sai, suudellessaan hänen kättänsä jäähyväisiksi, tunnustelleeksi hänen valtimoaan. Tiberius epäili, että niin oli laita, mutta salasi tyytymättömyytensä ja käski panna toimeen kemut, ikäänkuin ystävänsä läksiäisiksi, ja viipyi pöydässä tavallista pitempään. Samantapainen tarina kerrotaan Ludvig XIV:sta, joka älyten hovilaistensa kuiskauksista, että he uskoivat hänen olevan kuolemaisillaan, söi tavallista vankemman päivällisen itsenään kuolemansa päivänä ja myrkyllisesti huomautti: "11 me semble que pour un homme qui va mourir je ne mange pas mal." (Kuolevaksi mieheksi minä en näytä syövän niinkään huonosti.) Mutta Tiberiuksen varokeinoista huolimatta Charicles sai ilmoitetuksi Macrolle, että keisari ei saattaisi elää kahta päivää kauemmin.

Heti alkoi salainen vehkeily. Hovi punoutui puolueisiin ja nurkkakuntiin. Kiireellisiä sanansaattajia lähetettiin maakuntiin ja sotajoukkojen luo. Viimein, maaliskuun 16 päivänä, luultiin Tiberiuksen vetäneen viimeisen henkäyksensä. Aivan samaten kuin Ludvig XV:n kuollessa äkkiä kuului kuin ukkosen jyrinä, kun hovilaiset kiirehtivät pitkin käytäviä onnittelemaan Ludvig XVI:tta kuuluisin sanoin: "Le roi est mort, vive le roi!" samoin tuossa tuokiossa kerääntyi tungeksiva ihmisjoukko onnitteluinensa Caiuksen ympärille, kun hän tuli ulos palatsista ottaakseen käsiinsä keisarillisen vallan. Äkkiä saapui heidän korviinsa sanoma, että Tiberius oli jälleen saanut näkönsä ja puheenlahjansa. Seneca sanoo, että kun keisari tunsi viimeisen hetkensä olevan läsnä, hän oli ottanut pois sormuksen sormestaan ja pitäen sitä nyrkkiin puristetussa kädessään kauan maannut liikkumatta. Kun hän sitten kutsui palvelijoitaan eikä kukaan vastannut hänen kutsuunsa, nousi hän vuoteeltaan, mutta voimat pettivät ja muutaman horjuvan askeleen jälkeen hän kaatui suulleen maahan.

Nämä uutiset olivat yhtä yllättävät kuin salaliittolaisten kesken Adonian pidoissa, kun he saivat tiedon kuolevan Davidin viime toimenpiteistä. Kauhuissaan kaikki hajaantuivat eri tahoille, ja toiset teeskentelivät surua, toiset tietämättömyyttä siitä, mitä tapahtui. Typertyneessä äänettömyydessä Caius odotti kuolemaa vallan asemesta. Macro yksin ei menettänyt mielenmalttiaan. Pelottomana hän määräsi, että vanhus tukahutettaisiin läjäämällä hänen päällensä vaatteita ja jokaisen tulisi sitten lähteä huoneesta. Sellainen oli keisari Tiberiuksen surkea ja säälittävä loppu, ikänsä kahdeksannellakahdeksatta vuodella. Sellainen oli kuolema ja niin kurja oli ollut elämä miehen, jolle kiusaaja jo oli antanut "kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian", sittenkun niillä oli yrittänyt kiusata Jumalan Poikaa. Että tällainen mies oli maailman mahtavimpana hallitsijana siihen aikaan, kun sen todellinen kuningas eleli maalaisena matalassa käsityöläiskodissaan Nasaretissa, on tosiseikka, omiansa herättämään monta vakavaa ajatusta...

5 Luku.

CAIUKSEN HALLITUS.

Kuvaillessaan suuren englantilaisen hallitsijan Edvard III:n hylättyä kuolinvuodetta sanoo runoilija Gray:

"Kurjana hän lepää paarillansa! Ei sydän sääli, ei silmä suo Edes kyyneltä hautajaissaatoks'.

* * *

Vaan sankka parvi auringon tuon nostaman? Mennyt: Aamua nousevaa vastaan. Kauniisti hymyää Huomen, lämmin on lännen tuuli, Sinikirkkaana loistaa maa, hänen nyt. Koruvaatteissa haaksikin kultainen ui; Nuoruus kokassa teiskaa, perää pitää Ilo; Ei piittaa tuulispäästä, mi vuottaa, Levossa synkäss', ehtoolta saalistaan."

Tämän kohdan viimeiset säkeet soveltuisivat Caius Caesariin. Ei mitään kaunista tahi iloista liittynyt edes hänen hallituksensa alkuunkaan. Alusta loppuun se oli raivoavan mielettömyyden, hekuman ja veren hallitusta. Hänen suvussaan oli perinnöllinen mielipuolisuuden piirre, jota oli omiansa kehittämään se seikka, että he olivat joutuneet keisarillisen itsevaltiuden pyörryttävälle kukkulalle, ja joka tavallisesti ilmeni hirvittävissä ja luonnottomissa rikoksissa. Jos rupeaisimme etsimään vertaista Caius Caesarille, niin keksimme sen Tanskan Kristian VII:n tai Venäjän Paavalin historiasta. Kaikissa kolmessa me kohtaamme saman kaamean kalpeuden, saman unettomuuden, joka ajoi heidät öisin nousemaan ylös mittailemaan huoneitansa, saman herkeämättömän epäilyksen, saman sammumattoman julmuuden ja kidutuksen himon. Pian hän käytti tilaisuutta vapautuakseen hyväntekijöistään, Macrosta ja Enniasta, sekä kilpailijastaan, nuoresta Tiberiuksesta. Ja hänen hallituksensa jatko oli sarja mielettömiä hurjasteluja. Meille ei ole säilynyt sitä osaa Tacituksen verrattomista Annaleista, joka kertoi Caiuksen hallituksesta, mutta enemmän kuin kyllin kuohuttamaan ja kauhistamaan mieliä on säilynyt Senecan hajanaisissa piirrelmissä ja Suetoniuksen latinan- sekä Dio Cassiuksen kreikankielisissä kertomuksissa.

Hänen mielettömyytensä ilmeni toisinaan järjettömänä mässäyksenä, kun hän esim. järjestytti yli 8.000 puntaa maksavat illalliset; toisinaan hullunkurisessa ja mauttomassa vaatetusparressa, kun hän esim. esiintyi julkisuudessa naisen sukissa, kullalla ja helmillä kirjailluissa; toisinaan persoonallisina loukkauksina ja solvauksina Rooman kaikkiakin säätyjä ja luokkia vastaan, niin että hän saattoi kutsua illalliselle senaattorin ja esittää hänelle humalaisen maljoja juuri samana iltana, jolloin oli tuominnut kuolemaan hänen poikansa; toisinaan lopen hourupäisenä herjauksena, kun hän esim. julmasti vihoitteli Jupiterille siitä, että tämä rohkeni jyristä hänen ollessaan illallistamassa tahi teatterinäytäntöä katsomassa; mutta etenkin se ilmeni sammumattomana julmuutena, jonka johdosta Seneca antaa hänelle nimityksen "bellua" eli "villipeto" ja sanoo, että hän näyttää olleen luotu "ihmisrodun häväistykseksi ja perikadoksi".

Ottakaamme Senecan kirjoituksista yksi ainoa kohta vahvistamaan hänen huomautustansa, "että hän äärettömästi himosi ihmisverta, jota hän käski vuodattamaan läsnäollessaan niin innokkaasti, ikäänkuin olisi valmis juomaan sitä omin huulin". Hän sanoo, että keisari eräänä päivänä ruoskitutti ja kidutti konsuli- ja qæstoriperheitten jäseniä, ritareita ja senaattoreita, ei tutkiakseen heitä, vaan sulasta oikusta ja raivosta; tosissaan hän mietti koko senaatin teurastusta; hänhän se julkilausui toivomuksen, että Rooman kansalla olisi vain yksi niska, jotta hän yhdellä ainoalla iskulla saisi sen katkaistuksi; hän vaiensi uhriensa huudot tai syytteet milloin työntäen sienen heidän suuhunsa, milloin tukkien heidän suunsa heidän omilla rikkiraastetuilla vaatteillaan, milloin leikkauttamalla heiltä kielen, ennenkuin heidät heitettiin pedoille. Eräässä tilaisuudessa hän nousi kemuistaan ja vaati töppösiään, joita piteli eräs orja vierasten lepäillessä patjoillaan, ja niin kärkäs hän oli näkemään kuolemaa, että kun hän siinä vaelsi lampunvalossa edestakaisin katollisessa pylväskäytävässään naisten ja senaattorien seurassa, hän tuolloin tällöin käski katkaista jonkun onnettoman uhrinsa pään siinä silmiensä edessä.

Kuinka sanomatonta pelkoa ja inhoa jotkut näistä Caesareista herättivät aikalaisissa, siitä on räikeänä todistuksena se seikka, että jo heidän pelkkä näkönsä kuuluu tehneen levottomaksi. Appensa Agricolan elämäkerrassa Tacitus mainitsee, mikä värisyttävä muisto häneen oli jäänyt näytäntöjä katsovan Domitianuksen punaisista kasvoista. Seneca puhuu eräässä paikassa kovaonnisista, joille on rangaistukseksi määrätty kivitys, miekka, tuli ja _Caius_; eräässä toisessa hän sanoo, että keisari oli kiduttanut vihaisimpia roomalaisia kaikella, mikä suinkin saattoi aiheuttaa syvintä kuolemantuskaa, -- köysillä, piinapenkillä, tulella ja, ikäänkuin siinä olisi pahin kidutus kaikista, näyllään. Mitä laatua se oli, sen saamme tietää Senecalta itseltään: "Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalvakat, katse mieletön; hänen tuikeat, kiillottomat silmänsä puoliksi peittyivät kurttuun vedettyjen kulmakarvojen alle; hänen rujomuotoinen päänsä oli osaksi kalju, osaksi värjättyjen hiusten peittämä; niskassa kasvoivat harjaksentapaiset, raajat olivat heikot ja jalat epämuotoiset." Voi sitä kansaa, jota painaa raa'an itsevaltiaan kantapää; kolminkerroin voi sitä kansaa, joka saattaa sietää niin eläimellistä despoottia kuin tätä. Vaan senpä kansan keskuudessa eli Seneca ja sen despootin aikana kului hänen ensi miehuutensa ikä.

Kansan mikä useammin turmelukseen veikään Ja paheitten kautta syöksi orjuuteen Kuin että huoleton orjuus toki sentään Enemmän viehättää kuin vapaus vaivoineen?

Caius Caesarin omituisuuksiin kuului, että hän vihasi kaiken etevyyden olemassaoloakin. Hänen oli tapa häväistä ja solvata itseään jumaliakin ja karsaasti katsella Apollonkin ja Jupiterin patsaita Kapitolilla. Hän harkitsi Homeron hävittämistä ja käski poistaa kaikista kirjastoista Liviuksen ja Virgiliuksen teokset, siksi ettei voinut sietää heidän ylistämistänsä. Hän määräsi kuolemaan Julius Græcinuksen, ei mistään muusta syystä kuin siitä, "että hän oli parempi mies kuin tyrannin etu salli kenenkään olla"; sillä, kuten Plinius kertoo, Caesarit kannaltansa pitivät parempina paheellisia kuin kunnon kansalaisia. Oli siis tuskin uskottavaa, että sellainen mies tyynin mielin näkisi Senecan maineen nousemistaan nousevan. Tähän saakka tämä nuori mies, joka oli Caiuksen tullessa hallitukseen viidenneljättä vanha, ei ollut kirjoittanut mitään filosoofista teosta, mutta kaiken todennäköisyyden mukaan hän oli julkaissut ensimmäiset, vaan ei enää olemassa olevat tutkielmansa "maanjäristyksistä", "taikauskosta" sekä kirjansa _Intiasta_ ja _Egyptinmaan tavoista_, noitten varhain tehtyjen matkojen tuloksia. Luultavaa myöskin on, että hän oli julkisesti yleisölle lukenut joitakuita noista murhenäytelmistä, jotka ovat säilyneet jälkimaailmalle hänen nimellään ja joitten kokoonpanossa hän varmaankin on ollut osallisena. Kaikki nämä teokset ja etenkin se ylistys, jota hän runoteoksia julkilukemalla oli osakseen saanut, lienevät hankkineet hänelle sen suuren kirjallisen maineen, jonka tiedämme hänen saavuttaneen. Keisarin kateutta ja vihaa ei kuitenkaan ollut herättänyt tämä maine, vaan hänen oikeussalissa pitämäinsä puheitten loistava kaunopuheisuus. Caius mairitteli mieltänsä sillä, että hänelläkin oli kaunopuheisuuden lahja; ja, kumma sanoa, häneltä onkin olemassa joitakuita irrallisia lauselmia, jotka näyttävät osoittavan, että hän, valoisina välihetkinä, ei suinkaan ollut vailla hengen älyä ja terävyyttä. Todellista huumoria ja kekseliäisyyttä on esimerkiksi pilkkanimissä "kultainen lammas", jonka hän antoi rikkaalle ja säyseälle Silanukselle, ja "hamepukuinen Odysseus", jolla hän nimitti isoäitiänsä, kunnianarvoisata Liviaa. Pari lyhyttä, purevaa, epigrammantapaista arvostelua Senecan tyylistä ei ole kokonaan vailla totuutta; hän kutsui Senecan teoksia _commissiones meras_,[30] eli pelkkää paraatia. Tällä lauselmalla hän, sattuvasti kylläkin, sai ilmi eräänlaisen teatraalisen, turhan pedanttisen, koulumestari- ja professorimaisen luonteen Senecan kirjoitustavassa, sen retoorisen kirjailun ja antiteesin sekä toisekseen siinä tuntuvan miehekkään yksinkertaisuuden ja voiman puutteen. Eräässä toisessa huomautuksessa hän osoitaksen vieläkin onnistuneemmaksi kriitikoksi. Hänestä näet Senecan kirjoitukset olivat "_arena sine calce_", "hietaa vailla kalkkia", eli, niinkuin ehkä voisi sanoa, "hieta-aavikko". Tämä epigrammi osoittaa todellista kriitillistä kykyä. Täsmällisesti se paljastaa Senecan lyhyet, yhtäjaksoisuutta kaipaavat mietelauselmat, jotka usein ovat kokoonpannut irrallisista antiteeseistä. Tämä arvostelu käy yksiin Malebranchen huvittavan vertauksen kanssa, että Senecan kirjoitustapa, alituisine ja turhanpäiväisine neuvoineen, johdattaa hänen mieleensä tanssijan, joka lopettaa siihen mistä aloitti.

Mutta Caius ei tyytynyt vain lausumaan näppäriä ja pahansisuisia arvosteluja. Kun Seneca eräässä tilaisuudessa piti oikeudenistunnossa puheen hänen läsnäollen, sytytti puhujan voimakas ja loistava esitys Caiuksessa niin polttavan kateuden ja vihan, että hän heti merkitsi hänet viipymättä mestattavaksi. Jos Seneca olisi kuollut tällä ikäkaudellaan, olisi hän oletettavasti jäänyt kutakuinkin tuntemattomaksi ja jättänyt kenties vain harvoja jälkiä olemassaolostaan lukuunottamatta muutamia murhenäytelmiä, joiden alkuperä on epätietoinen, ja mahdollisesti ohimenevän maininnan Dion tai Tacituksen kirjoissa. Mutta kohtalo varasi hänelle paljon loistavamman uran, josta on paljonkin sanomista. Eräs Caiuksen suosikeista kuiskasi keisarille, että oli tarpeetonta sammuttaa riutuva liekki, että puhujan terveys oli niin heikko, että luonnollinen kuolema rasittavan työskentelyn kutsumana piankin poistaisi hänet tyrannin tieltä.

Koko sen vain muutamia vuosia pitkän ajan, minkä Caiuksen hallitus enää kesti, Seneca, ajoissa varoitettuna, pysyi kerrassaan syrjässä ja tuossa pakollisessa joutilaisuudessaan rautaisen ahkerana hankki itselleen tietomäärän, runsaan kuin tietosanakirja. "Ei yksikään päiväni", sanoo hän eräällä myöhäisemmällä ajalla kuvaillen, kuinka vietti tämän aikansa, "kulu täydellisessä toimettomuudessa. Minä riistän osan yöstäkin tutkimuksiini. Uneen en saa joutoaikaa, vaan vaivun siihen, ja minä pidän silmäni työssä, vaikka ne ovat väsyneet ja raukeat unettomuudesta. Pysyn loitolla en ainoastaan ihmisistä, vaan asioistakin, ja etenkin omistani. Työskentelen jälkimaailmaa varten; minä kirjoittelen seikkoja, joita heidän saattaa olla hyödyllistä tietää. Minä uskon sille näissä kirjoituksissa terveellisiä varoituksia -- sekoituksia, jotka tavallaan sisältävät hyödyllisiä lääkkeitä."

Mutta Caiuksen päivät saivat äkillisen lopun. Hänen törkeät ja ennen kuulumattomat solvauksensa Valerius Asiaticusta ja Cassius Chæreaa kohtaan vetivät hänen päällensä ansaitun koston. Lisätodistus, jos todistusta kaivattaneen, keisarivallan aikuisen Rooman alennuksesta on, että hän ei saanut palkkaansa kansalta, jota hän oli veroilla raskauttanut, ei sotamiehiltä, joita hän oli uhkaillut teilata rykmentittäin; ei ritareilta, joita hän laumoittain oli surmauttanut; ei ylimyksiltä, joita hän melkein järjestään oli kohdellut julkean häpäisevästi; eipä edes senaatilta, jota loistoisaa virkakuntaa hän oli kaikissa tilaisuuksissa tahallisesti herjannut ja vihanpurkauksin sättinyt -- vaan yksityistä solvaustaan kostavalta sotilaalta. Pretoriaanien kohortin päämiehellä tribuuni Cassius Chærealla oli näet heikko, ohut ääni, ja tämän äänensä takia hän joutui keisarillisen hulluttelijan karkean ja herjaavan naljailun esineeksi. Mutta hänpä päätti kostaa solvauksen ja samalla kertaa vapauttaa maailman hirviöstä. Hän sai muutamia kumppaneita salaliittoon, joka kuitenkin melkeinpä oli mennä hukkaan päättäväisyyden puutteessa. Kokonaista neljä päivää he empivät, kun Caius joka päivä omassa persoonassaan istui johtamassa verisiä kilpaleikkejä amfiteatterissa. Viidentenä päivänä (tammikuun 24:nä v. 41), pahoinvoipana ylenpalttisen illallisensa jälkeen, hän oli haluton palaamaan leikkejä katsomaan, mutta lopulta kuitenkin nousi ylös seuralaistensa hartaita rukouksia totellen. Holvattu käytävä vei palatsista sirkukseen, ja tässä käytävässä Caius kohtasi joukon ylhäisiä aasialaisia nuorukaisia, joitten oli määrä tanssia pyrrholainen tanssi ja laulaa hänelle ylistyslaulu näyttämöltä. Caius halusi saada kuulla heidän esityksensä heti paikalla, mutta heidän johtajansa esteli: äänet olisivat käheät itse näytännössä. Sillä hetkellä Chærea kysyi häneltä yön tunnussanaa. Hän ilmoitti tunnussanaksi "Jupiter". "Ota hänet koko vihassaan!" huudahti Chærea iskien häntä kurkkuun, ja melkeinpä samalla hetkellä Sabinuksen lyönti halkaisi tyrannin leukapielen ja painoi hänet polvilleen. Hän kyyristyi kokoon varjellakseen itseään enemmiltä iskuilta ääneen huutaen: "Minä elän! Minä elän!" Hänen kantotuolinsa kantajat ryntäsivät hänen avukseen ja löivät seipäillään, mutta Caius kaatui saatuaan kolmekymmentä haavaa. Jättäen ruumiin virumaan verissään salaliittolaiset syöksyivät ulos palatsista neuvotellakseen senaatin kanssa vanhan tasavallan jälleen voimaan saattamisesta. Samana yönä murhan jälkeen konsulit antoivat Chærealle kauan sitten unhotetun tunnussanan "Vapaus". Mutta tämä pieni toivon pilkahdus osoittausi aivan petolliseksi. Uskottiin, että murhatun mielipuolen levoton henki kummitteli palatsissa, ja kauan ennenkuin ruumis oli säädyllisten hautajaisten jälkeen viety lepokammioon, oli uusi keisari Juliusten suuresta suvusta varmasti istutettu valtaistuimelle.

6 Luku.

CLAUDIUKSEN HALLITUS JA SENECAN MAASTAKARKOITUS.

Senaattorien neuvotellessa sotilaat toimivat. Heille sanoi oikea, vaikka karkea vaisto, että kansanvaltaisen vapauden entisten muotojen uudistaminen olisi yhtä mahdoton kuin hyödytönkin yritys, ja ainoa kysymys oli heille, kuka kilpailijoista nostettaisiin tyhjälle valtaistuimelle. Kumma sanoa, näitten kilpailijain kesken ei kukaan näytä koskaan ajatelleenkaan sitä ruhtinasta, josta tuli uusi hallitsija.