Part 4

II. Se oli aikaa samalla sekä ateismin että taikauskon. Kumma kyllä, nämä kaksi seikkaa tavallisesti käyvät käsikkäin. Juuri samalla tapaa kuin Philippe Egalité, Orleansin herttua, ei uskonut Jumalaan, mutta kuitenkin koetti arvailla kohtaloansa tutkimalla kahvisekoitusta kuppinsa pohjalla, -- juuri samalla tapaa kuin Ludvig XI ei kavahtanut mitään väärää valaa eikä muuta mointa rikosta, mutta kumminkin säilytti syvän kunnioituksen pientä lyijykuvaa kohtaan, jota piti hatussaan -- niinpä roomalaiset keisarivallan aikana ivasivat koko sitä jumalain ja jumalatarten joukkoa, jota heidän esi-isänsä olivat palvoneet, mutta sokeasti luottivat poppamiehiin, tähdistälukijoihin, hengenmanaajiin, silmänkääntäjiin ja kaikenlaisiin pettureihin ja puoskareihin. Uskonnolliset menot suoritettiin upein juhlallisuuksin, mutta usko itse oli kokonaan kuollut ja kadonnut. "Pojatkaan eivät usko, että on olemassa mitään henkiä ja maanalaisia valtakuntia", sanoo Juvenalis, "paitsi sellaiset pojat, jotka ovat vielä liian nuoria maksaakseen kolikon kylvystä".[20] Ei mikään saata vaikuttaa kaameammin kuin se kylmä iva, jolla runoilija Martialis katsoo Domitianuksen suosiota paremmaksi kuin Kapitoolin suuren Jupiterin suojelusta. Hävinneessä kirjassaan "Taikauskoa vastaan"[21] Seneca julkisesti ivailee vanhoja mytoloogisia legendoja naineista ja naimattomista jumalista ja Pelon ja Kauhun jumalia ja Cloacinaa, lokaviemärien jumalatarta, ja muita jumaluuksia, joiden julmuus ja irstaus olisi ollut häpeällistä ihmistenkin kesken. Ja sittenkin kaikennimiset papit ja augurit edelleenkin hoitivat juhlallisia toimituksiaan, ja keisarin itsensä korkein arvonimi oli _Pontifex Maximus_ eli Ylimmäinen Pappi, jota hän itselleen vaati kansallisen uskonnon tunnustettuna päämiehenä. "Tätä yhteistä uskontoa", sanoo Gibbon, "kansa piti aivan oikeana, filosoofit lopen vääränä ja hallitus hyvin hyödyllisenä." Tämä sattuva huomautus ei tosin ole paljon muuta kuin käännös Senecasta, joka esiteltyään kansan uskomusten mitättömyyttä lisää: "Ja kuitenkin viisaan miehen tulee noudattaa niitä kaikkia, ei jumalten mielihyviksi, vaan koska ne ovat laissa määrätyt. Meidän sopii siten palvoa _koko tuota kehnoa jumalten laumaa_, jonka pitkäaikainen taikausko on kasannut kokoon monien vuosien kuluessa, että aina muistamme, että niitten palvominen enemmän perustuu tapaan kuin niiden todellisuuteen." "Sentähden että hän oli Rooman kansan ylväs senaattori", huomauttaa kirkkoisä Augustinus, joka on säilyttänyt meille tämän katkelman, "hän palvoi sitä mitä ylenkatsoi, toimi vasten vakaumustaan, kunnioitti sitä minkä huomasi valheeksi." Saattoiko mikään olla ontompaa ja sydämettömämpää kuin tämä? Pystyykö mikään varmemmin kaatamaan siveellisyyden perustetta itseään kuin jos julkisesti pidetään kiinni uskomuksesta, joka aikoja sitten on menettänyt tunnustettujen tunnustajainsa hyväksymisen, vieläpä kunnioituksen? Itse asiassa olisi Seneca ja jotkut muut valistuneet filosoofit, irtautuen ylenkatsomistaan taikaluuloista, saattaneet etsiä turvaansa todellisemmasta ja puhtaammasta uskon muodosta. "Sillä", sanoo kirkkoisä Lactantius, "hän on lausunut Jumalasta montakin ajatusta samaan suuntaan kuin mekin".[22] Hän lausuu, niinkuin Tertullianus kauniisti huomauttaa, "todistuksen, joka on _luonnostaan kristityn mielen_ ilmaisu". Mutta miten sillä välin kävi yhteisen kansan? Hekin, niinkuin ylemmät, oppivat epäuskoisiksi ja asettivat kysymyksenalaiseksi noitten vanhain jumaluusolentojen mahdin. Mutta kun ihmismieli ehdottomasti vaatii _jotakin_ uskontoa, mihin turvautua, taipuivat he palvomaan kaikenlaisia kummia, muukalaisia jumalia -- Isistä ja Osirista ja Anubis-koiraa, kaldealaisia tietäjiä, juutalaisia loihtijoita, kreikkalaisia puoskareita ja Kybelen konnamaisia maankiertäjiä pappeja, jotka saastuttivat kaikki kadut itämaisilla tansseillaan ja rämisevillä rummuillaan. Ne, jotka käyvät Pompeijin raunioita katsomassa, saattavat nähdä vieläkin temppelissään Isiksen patsaan, jonka avonaisten huulten lomitse töllistelevät palvojat olivat kuulevinaan niitä kuiskailtuja vastauksia, mitä etsimään he olivat tulleet. Epäilemättä he yhtä varmasti uskoivat kuvan puhuvan kuin esi-isämme uskoivat, että heidän ihmeitä tekevät madonnansa nyökkäilivät ja viittoilivat. Mutta aika on paljastanut petoksen. Raunioituneessa pyhäkössä palvoja saattaa nyt nähdä, kuinka pappi äänettömin askelin hiipi patsaan taa ja kuinka hän sen niskaan pistetyn torven kautta kuiskaili oraakkelin vastaukset.

III. Se oli rajattoman ylellisyyden aikaa -- aikaa, jolloin naiset huolettomin mielin kilpailivat toistensa kanssa komeudessa ja kirjavassa koreilussa ja jolloin miehet syöksyivät huvitusten humuun päätä pahkaa, moitteen häivettäkään tuntematta omassatunnossansa ja kaikin heidän vallassaan olevin keinoin. Ei ollut sitä ylellisyyden muotoa, ei sitä hienostunutta pahetta, minkä muukalaiskansan keksimää tahansa, jota Rooman patriisit eivät olisi kiihkeästi jäljitelleet. "Sybariin hempeys, Rhodoksen ja Antiokian tavat, humalaisen, kukkakoristeisen, suitsutuksiin uppoavan Mileeton muodit" olivat kaikki tavattavissa Roomasta. Ei ollut mitään jälellä entisen Rooman vakavuudesta ja arvokkuudesta ja itsekunnioituksesta. Aemiliusten ja Gracchusten jälkeläiset -- vieläpä sotapäälliköt ja konsulit ja praetorit -- yhtyivät toverillisesti Rooman alhaisimman roskaväen kanssa julkeitten paheitten kehnoimmissa ja saastaisimmissa pesäpaikoissa. Amatööreinä he miekkailivat areenalla. Heidät nähtiin kilpa-ajoissa ajomiehinä. Alentuivatpa he näyttämöllä esiintymään näyttelijöinä. He antautuivat niin mielettömällä vimmalla pelin kiihoitukselle, että me luemme heidän uskaltaneen tuhansia sestertsioja yhdellä ainoalla nopan siirrolla, vaikka eivät voineet lunastaa panttaamaansa tuunikkaa kylmästä väriseville orjilleen. Kylmien marmoripatsasten juurella, keskellä kuuluisain, majesteetillisten esi-isäinsä vahasta tehtyjä kuvia he loputtomissa, mielettömissä hurjisteluissa käänsivät päiväksi yön ja tyhjensivät maat ja meret ahmastavain himojensa tyydyttämiseksi. "Voi kaupunkia", sanoo muuan vanha sananlasku, "jossa kala maksaa enemmän kuin härkä." Ja tämä sananparsi täsmällisesti vastaa Rooman tilaa. Kemut saattoivat toisinaan maksaa kokonaisen tiluksen hinnan; simpukoita tuotiin kaukaisilta ja tuntemattomilta rannoilta, lintuja Partiasta ja Phasiksen[23] partailta; ruokalajeja valmistettiin riikinkukon aivoista ja satakielten ja flamingojen kielistä. Tuhlattuaan kymmeniä miljoonia pöydän nautintoihin teki Apicius itsemurhan, koska, sanoo Seneca, hän huomasi omistavansa "enää vain pari miljoonaa. Cowley[24] puhuu siitä, kuinka,

"Kun Vitellius kestit pani toimeen, Oli pöydässä karjalauma kuin arkissa muinen."

"He syövät", sanoi Seneca, "ja sitten he oksentavat; he oksentavat ja sitten he syövät." Mutta tässäkään asiassa me emme voi puhua kaikkea, mitä siitä pahinta on sanottava.

Pöydät, sitruunapuusta ja kalliista kivistä tehdyt, Herkkuja kantoivat upeoita, Viininsä antoivat Setia, Cales, Falerno, Chios ja Kreeta, ja maljat ne kullasta Hohti ja gemmat ja helmet kirjasi Myrha- ja kristallikolpakkoja.[25]

Vielä vähemmän me saatamme uskaltautua kuvaamaan tämän aikakauden julkeata ja ääretöntä alennustilaa sellaisena kuin runoilijat ja satiirikot ovat sen meille paljastaneet. "Kaikki", sanoo Seneca, "on täynnä häpeää ja pahetta; rikoksia tehdään enemmän kuin mitä vankeudella voi sovittaa. Me ponnistelemme summattomassa taistelussa rikollisuutta vastaan: joka päivä intohimo syntiin paisuu, synninteon häpeä haihtuu... Irstautta ei enää harjoiteta salassa. Se pöyhisteleikse silmiemme edessä, on työntäytynyt niin julkisesti kaikkien nähtäviin, onpa niin kerrassaan päässyt vallitsemaan kaikkien mieliä, että viattomuus ei enää ole _harvinainen_, vaan _olematon_."

IV. Ja se oli syvän epätoivon aikaa. Että se sellaiseksi kääntyi, on valaiseva, varoittava opetus. Käsi kädessä kävivät ajan ylellisyys ja ajan kurjuus ja uupumus. Huvituksen vimmainen tavoittelu oli kaiken tosi onnen kuolema ja hauta. Itsemurha -- itsemurha pelkän ikävystymisen -- _ennui_ -- elämäänkyllästymisen ja tyytymättömyyden takia, elämän, joka oli kukkuroillaan kaikenlaista murheen lievikettä -- oli äärettömän yleinen. Stoalainen filosofia, etenkin sellaisena kuin me näemme sen esitettynä Senecan kirjoittamiksi sanotuissa näytelmissä, kuulutti sen kunniaa. Ihmiset menivät kuolemaan siksi, että heidän elämäntapansa ei ollut jättänyt heille mitään muuta turvakeinoa. He kuolivat siksi, että heistä tuntui niin väsyttävältä ja joutavalta nähdä ja tehdä ja sanoa samoja asioita yhä uudelleen, ja siksi että he olivat tuhonneet itsensä elämänhalun, kaiken mahdollisuuden nauttia huvituksia, joihin vielä olisivat pystyneet. Destouches'in satiirinen epigrammi:

"Ci-git Jean Rosbif, écuyer, Qui se pendit pour se désennuyer",

(Tässä lepää Jean Rosbif, herra ritari, Joka itsens' huviksensa hirteen ripusti.)

piti kirjaimellisesti ja tarkkaan paikkansa monestakin roomalaisesta tällä aikakaudella. Marcellinus, nuori, äveriäs ylimys, näännytti itsensä nälällä ja sitten tukahutti itsensä lämpimässä kylvyssä, yksistään sen takia, että hän oli sairastunut tautiin, joka helposti oli parannettavissa. Filosofia, joka yksin kehui kykenevänsä parantamaan ihmisten murheita, ylisteli vapaaehtoisen kuoleman näennäistä rohkeutta, ja se oli liian abstraktista, liian fantastista ja aivan liiaksi pelkästään teoreettista luonteeltaan tarjotakseen heille mitään todellista tai kestävää lohdutusta. Ei mikään ajatuskanta herättänyt roomalaisissa suurempaa kummastusta kuin se, joka on tallella Maecenaan huomattavassa katkelmassa

"Debilem facito manu, Debilem pede, coxa, Tuber adstrue gibberum, Lubricos quate dentes; Vita dum superest bene est: Hanc mihi vel acuta Si sedeam cruce sustine;"

joka suomennettakoon seuraavasti:

Heikoksi tee käteni, Huonoksi jalka ja lonkka, Pahka nostata pahkaan, Hampaatkin hajoita irti; Henki kun tähdelle jää, hyvä on: Se toki säilytä mulle, Jos vaikka ristillä riippunen.

101:ssä kirjeessään Seneca nimittää tätä "häpeällisimmäksi ja halveksittavimmaksi toiveeksi"; mutta sen rinnalle asettakaamme ote Euripideestä tahi vieläkin lähemmäksi palanen Homeeroksesta. "Vaietkaa", sanoo Odysseiassa Akilleen haamu Odysseukselle --.

"Hallitsen tässä synkässä maassa? Siit' älä haasta, Virkkoi; valheet turhat kohtaani lievennä eivät. _Paljon on kauniimpi juhtana työssä vaivoja kantaa, Luojan raitista ilmaa hengittää ja orjana Olla vaikkapa rengin, mi leipänsä kerjää, Kuin hallita kuolon maassa valtikka käissä_."

Mutta nämä äärimmäisyydet, petolliset kumpikin, olivat yksi pakanallisuuden epätoivoisia tuloksia. Joko, niinkuin luonnon mukaan elävä villi, he hirveästi kammoksuivat kuolemaa, tai, kun rikokset ja surut olivat tehneet elämän sietämättömäksi, he pujahtivat sinne kuin piilopirttiin pelkurimaisuudella, joka rehennellen kehui itseään miehuulliseksi.

V. Ja se oli julmuuksien aikaa. Miekkailijanäytännöt, villipetojen veriset ottelut, raa'at kidutukset ja mestaukset, joita verrattain yleiseen käytiin katsomassa samoin kuin toisinaan, kun viattomat marttyyrit paloivat kuoliaaksi pikivalkeakaavussaan -- ne olivat pakostakin kovettaneet ja tylsyttäneet inhimillisiä tunteita. Uskomattomasti levinnyt orjuus vieläkin varmemmin vei kohti yleistä turmelusta. Toverina viha muodostui aistillinen nautinto, kuten tavallista, kovuudeksi. Täytyy kerrassaan kummeksia, miten runsaasti orjia pidettiin varakkaissa taloissa. Tuhannen orjaa ei ollut mikään tavaton numero, ja verrattomasti suurin osa niistä oli laiskoja, oppimattomia ja pahantapaisia. Kun heitä kohdeltiin vain vähän paremmin kuin eläimiä, menettivät he suuressa määrin ihmisarvonsa ja sen tunnon. Isännillä oli heihin nähden elämän ja kuoleman valta, ja pöyristyttävää on lukea, kuinka julmasti heitä useinkin pideltiin. Satunnainen supina, yskähdys, aivastus rangaistiin ruoskilla. Äänettöminä, liikkumattomina, nälkiintyneinä täytyi heidän seisoa paikallaan isäntäväen ruokaillessa. Karkea ja tunteeton raakamaisuus monestikin muutti talon teurashuoneeksi, jossa kaikui raippojen läiske, kahleitten kalina ja vihlovat huudot.[26]

Eräänä iltana keisari Augustus oli aterialla Vedius Pollion luona, kun muuan kristallikolpakkoa kantava orja sattui pudottamaan sen, niin että se särkyi. Raivoissaan Vedius heti käski ottaa orjan kiinni ja syöstä hänet kalalammikkoon nahkiaisten ruuaksi. Poika pakeni orjakumppaniensa käsistä ja juoksi keisarin jalkojen juureen armoa anoen, ei pyytäen elämänsä säästämistä -- sitä hän ei odottanut eikä toivonut -- vaan että hän saisi kuolla vähemmän kammottavan kuoleman kuin kalojen raatelemana. Niin yleistä kuin orjien rääkkääminen ja tappaminen olikin, niin Vediuksen määräämä rangaistus kuitenkin hirvitti Augustusta, se olkoon hänen kunniaksensa sanottu, ja hän käski, että orja päästettäisiin vapaaksi, että jokainen kristalliesine Vediuksen talossa murskattaisiin hänen läsnäollessaan ja että kalalammikko täytettäisiin. Naisetkin rankaisivat orjattariansa hirveän julmasti mahdollisimman lievistä rikoksista. Jos rintasolki ei osunut paikalleen, jos hiuskihara onnistui huonosti, niin kiukustunut matroona käski ruoskia, jopa ristiinnaulita orjan. Jos hänen lempeämpi puolisonsa ehättää väliin, ei hän ainoastaan puolusta julmuuttansa, vaan vieläpä kummissaan kysäisee: "Kuinka, onko orjakin ihminen?" Eipä ihme, että oli olemassa sananparsi: "Minkä orjia, sen vihamiehiä!" Ei ihme, että monikin isäntäväki eli ainaisessa pelossa ja että pakko, tuo "tyrannin pirullinen oikeusperuste", käski hyväksymään sen vihattavan lain, joka sääti, että jos isäntä kuoli tuntemattoman käden kautta, hänen koko orjajoukkonsa tuli kärsiä kuolema -- lain, jota useammin kuin kerran sovellutettiin keisarien hallituskaudella. Kuten Spartan ja monen muun kansan kohtalosta näemme, kätkee orjuus itseensä aina oman kostonsa. Vapaitten maanomistajain luokka vähitellen katoaa. Jo kauan tätä ennen Tiberius Gracchus, tullessaan kotiin Sardiniasta, oli huomannut, että tuskinpa ainoatakaan vapaata miestä oli työssä pelloilla. Orjat olivat verrattomasti lukuisammat omistajiansa. Siitäpä johtui orjakapinain alituinen pelko, siitä alituinen viha orjalaumoja kohtaan, joihin kuka vehkeilijä tai vallankumouksellinen tahansa menestyksellä saattaisi vedota, ja siitäpä johtui, ettei milloinkaan oltu varma hengestään, minkä seikan on täytynyt synnyttää kauhua monessakin sydämessä.

Siinä vain heikkoja, haparoivia ääriviivoja Senecan ajan luonnekuvasta; ja me menettelemme väärin, jos emme myönnä, että lopultakin paljon hänen elämästänsä ja milteipä kaikki hänen ajatuksensa saa paljon suuremman ja puhtaamman leiman asetettuina vastakkain sen yleisen elintavan kanssa, jota noudatti

Kansa tuo, voittaja muinen, nyt halpa ja huono. Syystä vasalliksi tehty, oikeamielinen kerta, Lempeä, maltillinen, voimalla valtasi, Huonosti hallitsi kansoja ikeensä alla, Provinssit ketti, tyhjensi kaikki Kärkkäästi saalistaen; triumfit sytytti Röyhkeän, pöyhkeän kunniankiiman, Julmana sitten hengitti arenan leikeissä Kyllänsä ihmisten, petojen verta, Rikkaudessa ylellinen ja lisäksi ahne Päivä päivältä veltostuen. Ken viisas ja urhea mies noin rappeuneita, Itsensä orjuuttamia pyytäisi vapauttaa? Orjasielusta voisiko luoda miehen vapaan?

4 Luku.

VALTIOLLINEN TILANNE ROOMASSA TIBERIUKSEN JA CAIUKSEN AIKANA.

Senecan elämää koskevat persoonatiedot hänen miehuutensa ikään saakka ovat niukat ja katkonaiset. Eräästä tilapäisestä lauselmasta me teemme sen johtopäätelmän, että hän vieraili tätinsä luona Egyptissä, silloin kun tämän mies oli siellä prefektinä, ja että sama haaksirikon vaara uhkasi molempia, kun, oltaessa kotimatkalla, tädin mies oli kuollut laivalla. Tämä matka on kenties sytyttänyt hänen mieleensä sen syvän mielenkiinnon ja tiedonhalun Niilin ilmiöitten suhteen, mikä niin voimakkaana ilmenee useassa hänen filosoofisten tutkimustensa kohdassa; eikä tosiaan mikään ole uskottavampaa, kuin että hän sai Neron varustamaan retkikunnan, varhaisimman mitä tunnetaan, tuon salaperäisen joen lähteitten löytämiseksi. Muita viittauksia hänen matkoihinsa ei hänen kirjoituksissaan tavata, mutta me saatamme edellyttää, että hän aivan varhaisilta vuosiltaan asti on tuntenut mielenkiintoa luonnontieteisiin, koskapa hän jo vallan nuorena on kirjoittanut kirjan maanjäristyksistä, joka kirja ei kuitenkaan ole säilynyt jälkimaailmalle.

Isänsä tähden luovuttuaan filosoofisista harrastuksistaan hän kääntyi virkauralle. Hän rupesi asianajajaksi ja voitti huomiota nerollaan ja kaunopuheliaisuudellaan oikeusasioissa. Valtiolliselle uralle jouduttuaan hän menestyksellä rupesi ehdolle quaestorin virkaan, joka oli tehokas askel valtion korkeimpia virkoja kohden. Tällä elämänsä kaudella hän nai naisen, jonka nimi ei ole tullut tietoomme ja josta meillä on yksi ainoa vihjaus, omituista laatua kylläkin. Samoin kuin meidän omassa historiassamme toisin ajoin on ollut säätyläisnaisten kesken muotina pitää kääpiöitä ja neekereitä palvelijakunnassansa, samoin näyttää Rooman naisilla tähän aikaan olleen järjetön ja vastenmielinen tapa pitää vähämielisiä palvelijainsa parissa. Senecan ensimmäinen vaimo oli seurannut tätä muotia, ja viidennessäkymmenennessä kirjeessään uskolliselle ystävälleen Luciliukselle koskettelee Seneca tätä seikkaa seuraavalla huvittavalla tavalla. "Sinä tiedät", sanoo hän, "että vaimoni huppana palvelustyttö Harpaste on jäänyt talooni rasittavana perintönä. Minä puolestani tunnen mitä syvintä vastenmielisyyttä tämänlaisia luonnottomuuksia kohtaan. Jos milloin tahtonen nauraa idiootille, niin ei minun tarvitse sitä etäältä etsiä. Nauran itselleni. Tämä mielivaivainen tyttö on äkkiä tullut sokeaksi. Vaan niin uskomattomalta kuin juttu tuntuukin, on se kuitenkin totta, että hän ei sokeudestaan tiedä mitään ja siksi pyytää hoitajaansa viemään hänet muualle, koska talo muka on pimeä. Mutta saatat olla varma siitä, että se, mitä me hänessä nauramme, se sattuu meille kaikille; ei yksikään ymmärrä olevansa saita tai ahnas. Sokea etsii opasta; _me_ vaellamme ilman opasta."

Tämä kohta tarjoaa meille erinomaisen esimerkin Senecan menettelystä, siitä kuinka hän käyttää säännöllisesti jokaista tilaisuutta ja asianhaaraa kääntääkseen keskustelun filosofian alalle.

Tästä vaimosta, joka kuoli hiukkaista ennen Senecan karkoitusta Korsikaan, hänellä oli kaksi poikaa. Toinen näistä ummisti silmänsä Helvian sylissä ja hänen suudelmiensa peittämänä vähemmän kuin kuukautta ennen Senecan lähtöä Korsikaan. Toisesta, jonka nimi oli Marcus, hän kirjoittaa seuraavan viehättävän palasen. Vaadittuaan äitiänsä Helviaa etsimään lohdutusta Gallio- ja Mela-veljien rakkaudesta hän lisää: "Näistä käännä silmäsi myös pojanpoikaasi -- Marcukseen, mitä ihastuttavimpaan poikaseen, jonka lähettyvillä ei mikään murhe saata kauan kestää. Ei kenenkään rinnassa asusta surua niin suurta tai niin verestä, ettei se lientyisi hänen hyväilyistään. Kenen kyyneleitä hänen hilpeytensä ei hillitsisi? kenen mieltä hänen lepertelynsä ei keventäisi huolten taakasta? ketä hänen iloinen olentansa ei houkuttelisi leikinlaskuun? kenen huomiota, vaikkapa ajatuksiinkin takertuneen, ei puoleensa vetäisi ja voittaisi tämä lapsekas lavertelevaisuus, johon ei kukaan voi väsyä? Suokoon Jumala, että hän saisi elää minun jälkeeni; läjääntykööt kaikki kohtalon kolhaukset minun päälleni." Toteutuiko Senecan rukous, sitä emme tiedä; mutta kun emme enää saa kuulla Marcuksesta, on uskottavaa, että hän kuoli ennen isäänsä ja että Senecan suku, niinkuin niin monen suuren miehen, sammui toiseen sukupolveen.

Luultavasti Seneca tällä aikakaudella laski perustuksen sille suunnattomalle varallisuudelle, joka herätti hänen vastustajissaan vihaa ja pilkkaa. On täysi syy luulla, että tämä rikkaus hankittiin kunniallisella tavalla. Kun sekä hänen isänsä että äitinsä olivat varakkaat, oli hän epäilemättä perinyt runsaan omaisuuden; sitä lisäsivät menestyksellisen asianajotoimen tuottavat tulot ja lopuksi paisuttivat hänen oppilaansa Neron ruhtinaalliset lahjoitukset. Ei ole epätodenmukaista, että Seneca, niinkuin Cicero ja moni muu varakas mies heidän päivinään, kasvatti omaisuuttaan lainaamalla rahaa korkoa vastaan. Sellaista menettelyä ei pidetty mitenkään häpeällisenä; ja kun ei ole mitään todistetta, että Dio Cassiuksen parjaukset häntä vastaan tässä suhteessa pitävät paikkansa, saatamme ne sivuuttaa äänettömällä ylenkatseella. Dio vakavissaan ilmoittaa, että Seneca se synnytti Britanniassa kapinan äkkiä keräämällä hirvittävän summan, 40 miljoonaa sestertsiä; mutta tämä on varmasti vain julkisen vihamiehen panettelua. Palaamme tuonnempana Senecan varallisuuteen; mutta tässä me saatamme myöntää, että se epäilemättä oli epämiellyttävää ja epäjohdonmukaista filosoofissa, joka alituiseen ylisteli köyhyyttä, ja että se hänen omassakin ajassaan aiheutti epäedullista huomiota, niinkuin saatamme nähdä nimityksestä "_praedives_", "ylen äveriäs", "upporikas", jonka hänelle antaa sekä satiirinen runoilija että vakava historioitsija. Seneca oli täysin selvillä siitä, että tämä moite voitaisiin tehdä häntä vastaan, ja täytyy myöntää, että ne perusteet, joilla hän puolustautuu tutkielmassaan _Onnellisesta elämästä_, eivät ole aivan johdonmukaiset tai tyydyttävät.

Senecan poikavuodet sattuivat keisari Augustuksen loppuiän aikaan, jolloin kansa, hallitsijansa viisaudesta ja varovaisesta käyttäytymisestä huolimatta, alkoi selvästi älytä, että vapaudesta ei ollut muuta jäänyt jäljelle kuin nimi. Hänen nuoruutensa ja ensi miehuusikänsä kului Tiberiuksen kolmekolmattavuotisen hallituskauden aikana, tuon kauhun hallituksen, jonka kestäessä roomalaismaailma oli vaipunut kuolonkaltaiseen, pelottavan äänettömyyden ja turtumuksen tilaan;[27] ja vaikkei hän joutunut persoonalliseen kosketukseen tämän "petomaisen hirviön" kanssa, hän melko tiheään viittailee häneen ja hänen konnamaiseen neuvonantajaansa Sejanukseen, jonka vaarallinen valta niin äkkiä kukistui. Tähän aikaan mennessä hän ei ollut vielä mieskohtaisesti tutustunut noihin rikoksiin ja kauhuihin, joista osansa saavat ne miehet, jotka joutuvat likeisiin tekemisiin tyrannien kanssa. Tämä tapahtui hänelle vasta Caius Caesarin hallitessa, josta me, yksistään Senecan kirjoitusten nojalla, saatamme piirtää kuvan "luonnollista kokoa".