Part 3

Täynnä tyhjyyksiä ovat heidän kirjoituksensa. Koko heidän esityksensä tärvelevät teennäinen kätevyys, antiteesit, epigrammit, paradoksit, haetut ilmaisukeinot, puhekuvat ja -käänteet, jotka tavoittelevat muka alkuvoimaisuutta ja syvällisyyttä, vaikka märehtivätkin vain pelkkiä yleisiä jokapäiväisiä lauselmia. Mitä muuta saattoikaan odottaa moiselta aikakaudelta, kun puhujat olivat palkatut ja kasvatetut pintapuolisen puhelun pettävässä ilmapiirissä ja alituiseen jaarittelivat ja höpisivät suurista intohimoista, joita eivät olleet koskaan tunteneet, ja suurista teoista, joita jäljittelemään he kaikkein viimeisinä olisivat ryhtyneet. Alituiseen ruhjottuaan Tarquiniukset ja Peisistratoot pöyhkeilevässä kaunosanaisuudessa he olisivat alentuneet nuolemaan tyrannin kenkien tomuakin. Mitenkä kaunopuheisuus jaksaisikaan enää elää, kun ylevämielisyys ja vapaus, jotka siihen innostavat, olivat kuolleet, ja kun miehet ja kirjat, jotka julistivat sitä opettavansa, olivat täynnä arvottomia osviittoja siitä, missä asennossa puhujan tulee pitää käsiään tai oliko hänelle edullista vaiko ei lyödä läiskähyttää otsaansa tahi pörröttää tukkaansa.

Filosofialla oli poikavuosista asti ollut voimakas vaikutus Senecan palavaan sieluun, ja sen opetus oli ainakin parempaa kuin tämä; ja enemmän kuin yksi hänen filosofian-opettajistaan onnistui voittamaan hänen lämpimän kiintymyksensä sekä kaavailemaan hänen elämänsä periaatteita ja elintapoja. Kaksi heistä hän mainitsee erikoisella kunnioituksella, nim. pytagorealaisen Sotionin ja stoalaisen Attaluksen. Hän kuunteli myöskin sujuvakielisen, sulosanaisen Fabianus Papiriuksen luentoja, mutta näyttää perineen häneltä vähemmän kuin muilta opettajiltaan.

Sotion oli omaksunut Pytagoraan ajatuskannan sielun vaelluksesta, opin, joka tuomitsi liharuuan nauttimisen ihmissyömistä ja isänmurhaa vain hiventä paremmaksi. Jos kohta moniaat hänen seuraajansa olivatkin hylänneet tämän mielipiteen, tahtoi Sotion kuitenkin pitää kiinni siitä, että ellei lihansyönti ollutkaan jumalattomuutta, se oli ainakin julmuutta ja kehnoutta. "Mihin vaikeuksiin neuvoni teidät muka syökseekään?" oli hänen tapansa kysyä. "Minähän vain pelastan teidät nauttimasta korppikotkain ja leijonain ruokaa." Intomielisessä pojassa -- sillä tähän aikaan Seneca ei ole voinut olla enemmän kuin seitsentoistavuotias -- nämä mielipiteet synnyttivät niin syvän vakaumuksen, että hänestä tuli kasvinsyöjä. Ensimmältä lihasta luopuminen oli hyvinkin tuskallista, mutta vuoden perästä, hän kertoo (ja moni kasvinsyöjä vakuuttanee hänen kokemuksensa todeksi), ei se ollut ainoastaan helppoa, vaan mieluisaakin; ja hän uskoi, vaikkei tahtonut väittää sen olevan juuri niin, että se teki hänen järkensä terävämmäksi ja pirteämmäksi. Kasvinsyönnin hän heitti vain totellen epäfilosoofisen isänsä varoituksia; isä olisi huoletta sietänyt moista houretta, niinkuin hän sanoi, ellei siinä olisi piillyt se vaara, että se saattoi antaa aihetta panetteluun ja syytöksiin. Sillä tähän aikaan Tiberius karkoitti Roomasta kaikki outojen, vierasten uskontojen kannattajat; ja kun moniaissa niistä paastoaminen oli säädetty uskonnonmeno, arveli Senecan isä, että hänen poikansa saattaisi kenties, pidättäytymällä lihansyönnistä, saattaa itsensä sen kauhistuttavan epäluulon alaiseksi, että hän oli kristitty tai juutalainen.

Eräs toinen pytagorealainen filosoofi, jota hän ihaillen mainitsee, oli Sextius. Tältä hän oppi jokapäiväisen itsensä-tutkistelun kiitettävän tavan: -- "Kun päivä oli ohitse ja hän käymässä levolle, oli hänen tapana kysyä itseltään: mitä pahaa sinä olet tänään oikaissut? mitä pahetta vastaan taistellut? missä suhteessa sinä olet parantunut?" "Minäkin olen omaksunut tämän tavan", sanoo Seneca kirjassaan Vihasta, "ja joka päivä pohdin asiaani, kun valkea on sammutettu ja vaimoni, joka nyt on selvillä menettelyistäni, on vaipunut uneen; huolellisesti minä mielessäni läpikäyn koko päivän ja tarkalleen tutkistelen tekojani ja sanojani."

Stoalaisella Attaluksella näyttää kuitenkin olleen suurin osuus Senecan kasvatuksessa; eikä _hänen_ opetuksestaan ollut seurauksena mitään käytännöllisiä tuloksia, jotka vanhemmassa Senecassa herättivät vastaväitteitä. Hän kertoo, kuinka ahkeraan hän kävi kuuntelemassa tätä kaunopuheliasta ajattelijaa, kuinka hän ensimmäisenä tuli ja viimeisenä poistui. "Kun kuulin hänen kiivailevan", sanoo hän, "pahetta ja hairahduksia ja elämän inhuutta vastaan, minä useasti tunsin sääliä ihmiskuntaa kohtaan ja katsoin opettajani olevan tavallista ihmisluonnetta ylempänä. Stoalaisten tapaan hän kutsui itseään kuninkaaksi; mutta minusta hänen ylemmyytensä oli enemmän kuin kuninkaallista, kun näin, että hän pystyi langettamaan tuomionsa itsepä kuninkaistakin. Kun hän ryhtyi ylistelemään köyhyyttä ja näyttämään, kuinka raskas ja liikanainen kaiken sen taakka oli, mikä käy yli elämän tavallisten tarpeiden, niin minä useasti halasin lähteä koulusta köyhänä miehenä. Kun hän ryhtyi moittimaan meidän huvituksiamme, kiittelemään turmeltumatonta ruumista, kohtuullista pöytää ja mieltä, jota eivät sumentaneet suorastaan kielletyt, vaan ei edes tarpeettomatkaan huvitukset, niin oli minulle erinomaisen mieluista panna tiukat rajat kaikelle ylensyömiselle ja -juomiselle. Ja nämä elämänsäännöt, paras Lucilius, ovat jättäneet moniaita pysyviä vaikutuksia; sillä minä tartuin niihin kiihkeällä innostuksella, ja perästäpäin, kun jouduin valtiolliselle uralle, säilytin muutamia näistä ensimmäisistä hyvistä tavoistani. Mistäpä johtuu, että minä elämäni kaiken olen kieltäytynyt syömästä ostereita ja herkkusieniä, jotka eivät tyydytä nälkää, vaan kiihoittavat vain ruokahalua; siitä syystä minä tavallisesti vältän hajuvesiä, koska suloisinkaan hajuvesi ei ruumiille ole yhtään mitään; siitä syystä en käytä viinejä enkä kylpyjä. Moniaat tavat, joista kerran luovuin, ovat palanneet takaisin, mutta sillä muotoa, että minä asetan vain kohtuuden kieltäymisen tilalle, mikä kenties on vielä vaikeampi yritys, koskapa helpompi on kerrassaan luopua pois muutamista seikoista kuin nauttia niitä kohtuudella. Attaluksen oli tapana suosittaa kovaa vuodetta, missä ruumis ei voi painua patjoille, ja vanhuudessanikin minulla on sellainen tila, johon ei nukkujan vartalosta jää jälkeäkään. Olen kertonut sinulle näitä pikku piirteitä osoittaakseni sinulle, mitä mahdollisuuksia pienissä koululaisissamme olisi kaikkeen hyvään, jos vain joku sytyttäisi ja innostaisi heitä siihen. Mutta vika on osittain opettajissa, jotka opettavat meille, miten _tehdä päätelmiä_, eikä kuinka _elää_; ja osittain oppilaissa, jotka pyytävät opettajiltaan älyn, ei sielun kehittämistä. Tätenpä onkin filosofia alentunut pelkäksi filologiaksi."

Eräässä toisessa vilkkaassa kohdassa Seneca pirteästi maalaa meille kuvan erilaisista oppilaista, joita on kerääntynyt filosoofin kouluun. Huomautettuaan, että filosofialla on vaikutusta sellaisiinkin, jotka eivät siihen erikoisemmin syvenny, aivankuin hajuvesikaupassa istuvat ihmiset vievät mukanaan jotakin sen tuoksusta, hän lisää: "Emmekö sitten tunne ketään, joka on montakin vuotta kuulunut filosoofin kuulijain joukkoon eikä kuitenkaan vähimmässäkään määrässä saanut väritystä hänen opetuksestansa? Tietenkin tunnen, jopa kaikkein hartaimpia ja säännöllisimpiä kuulijoita, joita en kumminkaan voi kutsua filosoofin oppilaiksi, vaan ainoastaan hänen hetkellisiksi kuulijoiksensa. Jotkut tulevat näet kuulemaan, ei oppimaan, juuri samoin kuin menemme teatteriin huvin vuoksi, nauttimaan kielestä tai lauluäänestä tai esityksestä. Saattaa hyvinkin huomata, kuinka iso osa kuulijakunnasta käy filosoofin koulussa pelkästään kuluttamassa joutoaikaansa. Ei heidän tarkoituksensa ole luopua siellä mistään paheista tahi omaksua yhtään lakia, jonka mukaisesti he voisivat sovittaa elämänsä, vaan jotta heidän korvansa saisivat hivelevää nautintoa. Tuleepa taas toisia, käsissä taulut, ei merkitäkseen muistiin _asioita_, vaan _sanoja_. Toiset, silmät niinkuin sielukin hartaina, mieltyvät erinomaiseen esitystapaan; heitä viehättää ajatusten kauneus, ei pelkkien sanojen sointu, mutta vaikutus ei ole kestävä. Vain harvoille on suotu voima perintönä tallentaa se ylhäinen sieluntila, johon heidät on kohotettu."

Tähän pieneen viimeiseen luokkaan kuului Seneca. Hänestä tuli stoalainen jo hyvin varhain. Stoalaisuus, epäilemättä ylevin ja puhtain vanhan ajan ajattelijakouluista, oli saanut nimensä siitä seikasta, että suunnan perustaja Zeno oli opettanut Stoa Poikileen maalatussa pylväskäytävässä Ateenassa. Nämä ankarat ja kaunopuheliaat mestarit opettivat siveellisyyttä ja itsensähillitsemistä ja herättivät ylevämielisellä opetuksellaan nuorissa kuulijoissansa oman palavan innostuksensa hyveeseen, ja heidän vaikutuksensa on täytynyt olla uskomattoman arvokas tuona tylsistyneenä ja paheisiin vaipuneena aikana. Heidän oppiansa kehittivät kyynikot kiihkoileviin muotoihin, kyynikot, jotka olivat saaneet nimensä kreikkalaisesta "koiraa" merkitsevästä sanasta siksi, että aikalaisten silmissä heidän tavoissaan oli jotakin koiramaisen raakaa. Pisteliäästi Juvenalis huomauttaa, että stoalaiset erotti kyynikoista ainoastaan tuunikka, jota stoalaiset pitivät, mutta kyynikot eivät. Seneca ei koskaan omaksunutkaan kyynikkojen menoja, mutta usein hän ihaillen puhuu tynnyrikyynikko Diogeneesta ja tiheään viittaa kyynikko Demetriukseen, mieheen, joka hänestä ansaitsee mitä suurinta kunnioitusta. "Kaikkialle minä kanssani kuljetan", kirjoittaa hän Luciliukselle, "tuon miehistä parhaimman, Demetriuksen; minä loittonen niistä, jotka kantavat purppuraa, sekä puhelen hänen kanssansa, joka on puolialaston. Miksi en häntä ihailisi? Olen nähnyt, että hän ei kaipaa mitään. Jokainen saattaa halveksia kaikkea, mutta ei kukaan voi omistaa kaikkea. Lyhin tie rikkauksiin käy kautta loiston ja komeuden halveksimisen. Mutta meidän Demetriuksemme ei elä ikäänkuin hän _halveksisi_ kaikkea, vaan ikäänkuin hän yksinkertaisesti sallisi toisten omistavan kaikki."

Nämä tottumukset ja ajatukset luovat runsasta valoa Senecan luonteeseen. Ne näyttävät, että hän oli kyennyt hamasta lapsuudestaan saakka omaksumaan itsensäkieltämisen elämänsä periaatteeksi ja että hänessä säilyi päiväinsä loppuun asti monta piirrettä, joista hänen yksityiselämänsä sai yksinkertaisen ja kunnioitettavan leiman, jos kohta julkisen elämän vaatimukset olivatkin pakottaneet hänet muuntamaan toisia. Vaikka hän kunnioituksesta isäänsä kohtaan luopui oudosta kieltäymyksen muodosta, on meille kyllin tiettyä ja ilmeistä, että hän vanhoilla päivillään jälleen palasi jäyhän yksinkertaiseen elintapaan, jonka innostusherkässä nuoruudessaan oli oppinut ylevämielisiltä opettajiltaan. Nämä seikat todellakin riittävät joka tapauksessa kumoamaan nuo törkeät syytteet Senecan luonnetta vastaan, joita Dio Cassiuksen tapainen kademieli kreikkalainen myrkyllisesti levittelee, joihin ei ole rahtuakaan luottamista, vaan jotka näyttävät johtuvan pelkästään kateudesta ja parjauksenhalusta. En aio puolestani puuttua noihin häväistysjuttuihin, koska en lainkaan niihin usko. Miestä, joka saattoi "Historiaansa", kuten Cassius on tehnyt, asettaa roomalaisen senaattorin suuhun moisia mielettömiä valheita kuin hän on väittänyt Fufius Calenuksen syytäneen julkisessa senaatin istunnossa Ciceroa vastaan, vallitsi sellainen henki, joka riistää hänen lausunnoiltaan kaiken uskottavuuden. Seneca oli vaihemielinen filosoofi sekä teoriassa että käytännössä. Hän lankesi kieltämättä suuriin hairahduksiin, jotka syvästi himmentävät hänen luonnettaan silmissämme. Mutta mikään irstaileva ja hekumallinen mies hän ei ollut, kaukana siitä. On täysi syy uskoa, että hän keskellä ylellisyyttä ja loistoa ja kaikkia siihen kätkeytyviä kiusauksia säilytti saman tottumuksiensa yksinkertaisuuden ja mielensä suoruuden. Mikä lieneekin ollut hänen viidensadan setripuisen ja norsunluisen pöytänsä melkein tarumainen arvo, harvoin niille levitettiin muuta suurenmoisempaa kuin vettä, kasviksia ja hedelmiä. Mitkä lienevätkin olleet hänen äveriästen ja ylhäisten aikalaistensa kesken vallitsevat huvitukset, me tiedämme, että hänelle korkeinta iloa tuottivat viattomat huvitukset puutarhassa ja että hän liikuntoa saadakseen siellä juoksenteli kilpaa pienen orjapojan kanssa.

3 Luku.

ROOMAN YHTEISKUNTAELÄMÄN TILA.

Olemme Senecan omista kirjoituksista poimineet, mitä on ollut saatavissa, hänen varhaista kasvatustaan koskevaa. Mutta jokaisen ihmisen elämässä on vaikutelmia paljon tehokkaampaa ja syvälle tunkevampaa laatua kuin ne, jotka tulevat koulujen tahi opettajien taholta. Ajan henki, yleinen ajatustavan sävy, seuraelämässä vallitsevat tavat, valtiolliset pyrkimykset, jotka muodostelivat kansan kohtaloa -- kaikki tämä on epäilemättä vaikuttanut Senecan mieleen, vähemmän huomattavasti totta kyllä, mutta voimakkaammin kuin Sotionin tahikka Attaluksenkin luennot. Ja jos meillä on syytä pelätä, että sen ajan hienossa kasvatuksessa oli paljon onttoa, niin saamme nähdä, että sen yhteiskunnan yleinen haahmo, joka nuorta filosoofiamme kehdosta pitäen ympäröi, oli sitäkin häpeällisempi ja viheliäisempi.

Pimeys on syvin juuri ennen aamuruskoa, eikä yli pakanallisen maailman milloinkaan levinnyt synkempi pimeys tai paksumpi siveellisen mädännäisyyden usva kuin sillä ajanjaksolla, kun Vanhurskauden Aurinko nousi tuoden parannuksen Hänen siivillään. Monta on ollut aikakautta, jolloin sydämettömän epäsiveellisyyden sankka pimeys musertavan raskaana tuntui painuvan maailmaan; monta on ollut maata, missä pahe suorastaan järjestelmäksi kehitettynä ja sen pettävässä valossa näytti paisuvan määrättömän rohkeaksi; mutta tuskinpa koskaan on ollut olemassa mitään aikaa tai mitään maata, missä pahinta, törkeintä turmelusta on harjoitettu häpeämättömämmällä julkeudella kuin Rooman kaupungissa Caesarien hallituskaudella. Syvälle juurtunut turmelus näytti tunkeutuneen kansallisen olemassaolon elinjuuriin asti. On varmaankin syvä siveellinen merkitys siinä opetuksessa, että juuri kun roomalaisten elämä saavutti suurimman ulkonaisen kiiltonsa ja hienostuksensa, heidän tavoissaan paljastui syvin turmelus. Jo Horatius oli valittanut, että "isäimme ikäkausi, pahempi kuin isoisäimme, on synnyttänyt meidät, jotka olemme vieläkin pahempia ja tuomitut synnyttämään sitäkin rappeutuneemmat jälkeläiset". Mutta viisikymmentä vuotta myöhemmin näytti Juvenaliksesta, että paheellisuuden todella viimeinen rajapyykki oli saavutettu, ja hän huudahtaa, epätoivon puuskauksessa, että "jälkimaailma ei saata lisätä _mitään_ meidän epäsiveellisyyteemme; meidän jälkeläisemme saattavat vain tehdä ja toivoa samoja rikoksia kuin me itse". Se, joka lyhykäisyydessä, vaikka loitolta tahtoo silmätä, mihin tilaan pakanamaailma oli vaipunut, juuri sillä hetkellä, kun kristinusko alkoi levitä, saattaa muodostaa heikon, mutta pöyristyttävän käsityksen siitä kuvauksesta, joka siitä annetaan roomalaisepistolassa.

Meidän tulee muistaa tämä tosiseikka, jos oikein tahdomme tuomita Senecaa. Heittäkäämme siis silmäys sen yhteiskunnan tilaan, jonka keskellä hän eli. Onnellista kyllä me saatamme vain silmäistä sinne. Pahinta ei voi kertoa. Rikoksistahan saattaa kylläkin puhua; mutta suunnattomat ja epäinhimilliset teot on iäksi peitettävä unholaan. Me saatamme vain seisoa luolan aukolla ja heittää yksinäisen valonsäteen sen pimeään syvyyteen. Jos meidän olisi astuminen sisään, niin sen seiniä kiertävät saastaiset huurut sammuttaisivat lamppumme.

Augustuksen aikaan alkoi tuo "pitkä vitkallinen kuolonkamppaus", tuo murheellinen luhistuminen, kun kokonainen yhteiskunta asteettain meni palasiksi omain paheittensa hajoittavan vaikutuksen alaisena, luhistuminen, jota kesti melkein keskeytymättä, kunnes Roomalla ei edessä ollut muuta paitsi maahan hyökkääväin barbaarien tuli ja miekka. Se näki ei ainoastaan kunniansa, vaan hyveensäkin "tähti tähdeltä sammuvan". Vanha sankarius, vanhat uskomukset, entinen miehekäs ja yksinkertainen olenta olivat kadonneet ja kuolleet; niitä oli seurannut orjan nöyryys ja taikausko, ylellisyys ja irstaus.

Ihmissuvun vaiheet, kaikki yksin suin Menneisyyden takaa toistaa opetuksen tään: Ensin vapaus, kunnia sitten; se kun haihtuu, Rikkaus, pahe, turmelus -- raakalaisuus viimein; Ja historialla, niteittensä kautta kaikkein, Yksi ompi sivu vainen; sen piirto tässä tarkka, syvä, Läjännyt kun yhteen ompi korska tyranni Aarteet, ihanuudet kaikki, mit' aistimuksin Sydän ja sielu halaa, kieli pyytää voi.

Yhteiskunnan eri ainekset Roomassa tähän aikaan jo sinänsä olivat hyvin vähän lupaavia. Yhteiskunta oli vastakohtien sekoitus. Mitään keskiluokkaa ei ollut olemassa. Päänä oli keisari, usein jumalaksi tehty eläissään, ja ylhäisimmistäkin senaattoreista erotti hänet mittaamattoman ylemmyyden välimatka. Hän oli, Gibbonin kuohuvaa kieltä käyttääksemme, samalla kertaa "pappi, ateisti ja jumala". Hänen persoonaansa ympäröivät, hovilaisina, tavallisesti sellaiset ylhäisön jäsenet, jotka olivat mitä syvimmälle vaipuneet paheisiin, häpeälliseen imarteluun ja halveksittavaan alistuvaisuuteen.[11] Mutta tavallisesti ei valtiollinen valta ollut edes näitten miesten käsissä. Suurin vaikutusvalta oli keisarien vapautetuilla -- entisillä orjilla, egyptiläisillä ja bitynialaisilla, jotka olivat tulleet Roomaan korvat lävistettyinä ja paljaat jalkansa liidussa osoittaen, että he olivat myytävinä, tai jotka olivat kaupustelleet "vereksiä merisiilejä" Velabrumissa tai Saburrassa -- jotka olivat keränneet äärettömät rikkaudet useinkin mitä häikäilemättömimmin ja halpamaisimmin keinoin ja joiden häpeämättömyys ja kataluus oli paisunut varttuvan vallan keralla. Sellainen mies oli Felix, jonka edessä Paavalia tutkittiin, ja sellainen oli hänen veljensä Pallas,[12] jonka kultainen kuvapatsas lienee ollut nähtävissä senaattori Vitelliuksen, sittemmin keisarin, kotijumalain joukossa. Joku mokoma on kuuleman mukaan monasti komeillut Rooman kaduilla kahden konsulin välissä. Kuvitelkaa Edward II varustettuna tyranniuden ehdottomalla ja rajattomalla vallalla -- kuvitelkaa joku saastainen Piers Gaveston tai Hugh de le Spenser harjoittamassa ylhäisiä ja alhaisia kohtaan salaportaitten hirveätä despotismia -- ja te olette saaneet jonkunlaisen lievän käsityksen varjon Rooman hallituksesta moniaan keisarin aikana noista kahdestatoista. Mitä parturi Olivier le Diable oli Ludvig XI:n aikana, mitä rouvat du Barry ja Pompadour Ludvig XV:n aikana, mitä kunnoton kreivi Somerset oli Jaakko I:n aikana, miksi George Villiers tuli Kaarle I:n aikana, se antaa meille himmeän käsityksen siitä verrattomasti paljon tärkeämmästä ja halveksittavammasta asemasta, missä istuivat vapautettu orja Glabrio Domitianuksen hallitessa, näyttelijä Tigellinus Neron aikana, Pallas ja Narcissus Claudiuksen hallitessa, hämärä ritari Sejanus synkän Tiberiuksen rautaisen tyranniuden aikana.

I. Se oli aikaa, jolloin suunnattomat rikkaudet tavattiin rinnan mitä viheliäisimmän köyhyyden kanssa. Loistavain palatsien ympärillä tungeksi satoja kerjäläisiä, joilla kerjääminen oli inhoittavana ammattina, menivätpä he niinkin pitkälle, että varastivat lapsia ja silpoivat heidän jäseniään, jotta lasten ellottava rujous herättäisi sääliä. Tätä luokkaa lisäsi edellämainittu lasten heitteelle asettaminen sekä maaomaisuuden kertyminen yksiin käsiin, joka pakotti vähävaraiset poistumaan synnyintienoiltaan. Sitä lisäsivät myöskin kunnianhimoisissa pyyteissään sellaiset henkilöt, joiden varat olivat liian niukat heidän jäljitellä lukuisten miljoonamiesten suunnatonta komeutta. Roomalaisten suuret valloitukset Idässä, Antiokuksen, Attaluksen, Mitridateen vanhain kuningaskuntien anastaminen olivat kääntäneet rikkauksien saastaisen virran roomalaisten elämän raittiiseen uomaan. Mykkänä hämmästyksestä täytyy lukea, mitä rahamääriä varakkaat roomalaiset kuluttivat upeuteen tai huvituksiin. Ja kun kauppaa katsottiin säätyä ja asemaa alentavaksi ja kun sitä sen tähden harjoittivat miehet, joilla ei ollut mitään kunniaa kadotettavana, niin nämä äärettömät rikkaudet useasti soluivat konnille, jotka olivat alhaisinta sakkaa -- orjille, meren takaa tulleille, joilla oli salattavana korviin puhkaistut reiät;[13] harjoittivatpa sitä pahantekijätkin, jotka koettivat eri keinoin poistaa nuo kolme kirjainta,[14] mitkä pyöveli oli polttanut heidän otsaansa. Mutta monet Rooman rikkaimmista miehistä, jotka eivät olleet lähtöisin tästä pahantekijäin luokasta, aivan yhtä täydellä syyllä ansaitsivat saman häpeällisen merkin. Heidän rakennuksensa rakennettiin ja heidän arkkunsa täyttyivät varoilla, jotka oli kerätty maakuntalaisia nylkemällä. Nuoren miehen, jolla oli kunnianhimoa tai ylhäinen sukuperä ja jonka varallisuus oli huvennut mässäyksiin ja tuhlauksiin, tarvitsi vain ottaa uusia lainoja niillä kustantaakseen suurenmoisia miekkailuleikkejä, ja sitten, jos hän kerta pääsi ediliksi ja siitä kapusi korkeampiin valtion virkoihin, hänestä kyllä aikanaan tulisi maakunnan prokuraattori tai prokonsuli, jolloin hän saattaisi maakuntaansa ryöstää milteipä mielinmäärin. Astukaapa vain Felixin tai Verreksen taloon. Nuo komeat pilarit täplikästä viheriätä marmoria olivat eheinä louhitut Synnadan kivilouhimoista pakkotyöhön käytettyjen fryygialaisten ponnistuksilla; nuo korut pakotettua hopeaa, nuo murrhiniset maljat, nuo jalokivikoristeiset pikarit, nuo vanhan kuvanveistotaidon mestariluomat -- kaikki olivat raastetut Sisilian tai Kreikan kodeista tahi temppeleistä. Maakuntia rosvottiin ja kansakuntia sorrettiin, jotta joku Apicius saattaisi liuottaa helmiä[15] viiniin, jota joi, tahi jotta Lollia Paulina saattaisi upeilla vaatimattomassa puvussa, yltyleensä jalokivistä ja helmistä välkehtivässä, joka oli maksanut 40 miljoonaa sestertsiä elikkä yli 32 tuh. puntaa.[16]

Jokainen näistä "loistavista pahantekijöistä" eli keskellä kuuliaista hellittelijäin, loisolentojen, turvattien, vallanalaisten ja orjien joukkoa. Siinä väentungoksessa, joka joka aamu töykki toisiaan atriumin marmorilla, oli tavattavissa kirjava ja erilainen ihmiskokoelma. Kaikenikäisiä orjia kaikista kansakunnista -- germaaneja, egyptiläisiä, gallialaisia, goottilaisia, syyrialaisia, brittejä, arabialaisia, pöyhkeitä, suuriluuloisia vapautettuja orjia, hävyttömiä lemmikkipalvelijoita, syöläitä ilveilijöitä, jotka elivät laskemalla huonoa pilaa muitten ihmisten pöydässä; dakialaisia miekkailijoita, joilla tappelu oli ammattina; filosoofeja, joitten maine pääasiallisesti riippui parran pituudesta; notkeita kreikkalaisia Tartuffen laatua, valmiita imartelemaan tai parjaamaan mitä harjaantuneimmalla taituruudella ja levitellen luonteensa lokaa kuten mitäkin ruttoa kaikkialle, mihin joutuivat; ja kaikkien näitten seassa joukko köyhiä, mutta kunniallisia klienttejä, joitten oli pakko kärsivällisesti sietää tuhatlukuisia herjauksia[17] ja solvauksia ja jurossa joutilaisuudessa elää sportulalla[18] elikkä jokapäiväisillä armolahjoilla, joita heidän korskeat isäntänsä vastahakoisessa anteliaisuudessaan jakoivat. Entinen jäykkä Rooman kansalainen oli melkein tyystin kadonnut; varma itsenäisyys, miehekäs itseluottamus työtätekevässä väestössä oli kerrassaan tuntematon. Röyhkeät laiskottelijat, jotka rähisivät foorumilla, olivat pelkästään Italian lehtolapsia, muukalaisia, jotka oli raahattu sinne kahleissa -- kaikkien kansojen sakkaa, jotka tulvasivat Roomaan ikäänkuin lokaviemäriin,[19] ainoana perintönänsä erikoiset kansalliset paheensa. He persoilivat vain kahta asiaa: leipää ja leikkejä, sirkusnäytäntöjä. Niin kauan kuin heidän isäntiensä sportula, keisarin tilapäinen lahja ja valtiollisten onnenonkijain kunnianhimo tyydyttivät näitä pyyteitä, he elivät tyytyväisinä alennuksentilassansa, kaipaamatta vapautta taikka valtaa.