Part 22
Ne, jotka kuvittelevat, että _ilman_ kirjoitettua ilmoitusta olisi ollut mahdollista oppia kaikki se, mikä on välttämätöntä ihmisen autuudeksi, puhuvat suoraan suurimpia pakanallisia opettajia vastaan, vieläpä niitä vastaan, joiden kirjoituksiin he väitteensä todistamiseksi viittaavat. Augustinus ilmaisi todella syvän totuuden sanoessaan, että hän Platonissa ja Cicerossa kohtasi monta kaunista ja viisasta lausuntoa, mutta ei niiden joukossa koskaan tavannut tätä: "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon." (Matt. 11, 28). Niin kirkas ja loistava kuin vanhanajan ajatuksen viisaus olikin, oli kuitenkin sen tieto hengen työstä ihmisessä, ruumiin ylösnousemisesta ja syntien anteeksiantamisesta vain vaillinainen ja häälyvä. Piispa Butler on syyllä huomauttanut, että "evankeliumit eivät ainoastaan _vahvista_ suuria julistuksia tulevasta elämästä, paheellisen vaelluksen vaarallisuudesta ja katumuksen voimasta, vaan esittävät sen, nimenomaan viimeinen niistä, valolla niin kirkkaalla, että sen rinnalla luonnon valo on pimeyttä". Pakanuuden siveysoppi oli, oman tunnustuksensa mukaan, _riittämätön_. Se oli hapuileva, missä kristinuskon on velvoittava: se oli hämärä ja vajavainen, missä kristinuskon on kirkas ja täydellinen; se oli kykenemätön nostamaan ihmiset veltosta huolettomuudesta, missä kristinusko toi maailmaan käskevän ja elähyttävän voiman; se antaa vain _ojennusnuoran_, missä kristinusko lahjoittaa _periaatteet_. Vieläpä milloin sen opetukset täydellisesti kävivät yhteen raamatun kirjoitusten kanssa, se ei pystynyt lainaamaan niille riittävää varmuutta; ei jaksanut julistaa niitä samalla valtavalla ja tartuttavalla lämmöllä; ei kyennyt luomaan ehdottoman virheetöntä ja elävää esimerkkiä niiden harjoittamisesta; ei saattanut puhaltaa niihin vastustamatonta syytä, motiivia; ei osannut kannattaa niitä voimakkaalla virvoituksella niissä vaikeuksissa, joita saattoi olla varma kohtaavansa pyrittäessä totiseen ja hurskaaseen elämään. Kristittyjen kirkkoisien yritykset näyttää, että vanhanajan filosofian totuudet olivat lainattuja raamatusta, johtuvat toisissa tapauksissa tietämättömyydestä, toisissa oikean rehellisyyden puutteesta ristiriitaisissa kohdissa. Että Gideon (Jerubbaal) on sama henkilö kuin pappi Hierombalos, joka antoi opetusta Sankhunjatonille Berytoksesta;[83] että Thales kyhäsi filosofiansa juutalaisista opinkappaleista, joihin oli tutustunut Foinikiassa; että Pythagoras ja Demokritos käyttivät hyväkseen hebrealaisia traditsioneja, joita olivat keränneet matkoillansa; että Platon on pelkästään "attikalainen Mooses"; että Aristoteles "kääri kokoon" eetillisen järjestelmänsä eräältä Aasiassa tapaamaltaan juutalaiselta; ja että Seneca oli kirjevaihdossa Paavalin kanssa -- ne ovat vakuutuksia, jokikinen yhtä epähistoriallisia ja vääriä kuin että Homeros ajatteli Genesistä kuvaillessaan Akilleyn kilpeä tai (kuten Clemens Aleksandrialainen tosissaan ilmoittaa) että Miltiades voitti Marathonin taistelun jäljitellen Beth-Horonin taistelun strategiaa! Aivan kestämättömän väitteen tekee se, joka sanoo, että pakanain siveysoppi "sytytti häälyvän vahakynttilänsä evankeliumin valossa joko salaisesti tai tietämättänsä" ja että se "teeskenteli eräänlaista yhteyttä ja kerskaili loistollansa, ikäänkuin se alkuisin olisi ollut sen oma tai sen käsissä riittäisi siveellisesti valaisemaan maailman".[84] Seneca, Epiktetos, Aurelius ovat pakanallisista moralisteista ylevimpiä ja parhaimman totuuden käsittäjiä, kuitenkaan eivät kristityt Senecalle merkinneet mitään, Epiktetos heitä halveksi ja Aurelius vainosi. Kaikki kolme olivat, mikäli mitään tiesivät kristityistä, onnettomasti kyllä oppineet pitämään heitä kaikista alhaisimpana ja halveksittavimpana lahkona sitä uskontoa, jota he kauan olivat pitäneet kaikkein alhaisimpana ja halveksittavimpana.
Tässä seikassa on jotakin liikuttavaa; mutta jos siinä on liikuttavaa, niin on siinä myös jotakin rohkaisevaa. Jumala oli heidän Jumalansa niinkuin meidänkin -- heidän luojansa, heidän varjelijansa, joka ei jättänyt itseänsä ilman todistajaa heidän keskellään, joka, kun he sokeasti hamuillen tavoittelivat häntä, salli heidän hapuilevaan käsiensä tarttua hänen vaatteensa helmaan, joka lähetti heille sadetta taivaasta ja hedelmän kantavia vuodenaikoja, täyttäen heidän sydämensä ilolla ja riemulla. Ja hänen henkensä oli heidän kanssansa ja eli heissä, vaikka näkymättömänä ja tuntemattomana, puhdistaen ja pyhittäen heidän sydäntensä temppelin, lähettäen valosäteitänsä sen pimeyden läpi, joka heidät piiritti, lohduttaen heitä epätietoisuudessa, sanoin selittämättömin huokauksin rukoillen heidän puolestaan. Ja vieläkin enemmän: _meidän_ Vapahtajamme oli _heidänkin_ Vapahtajansa; hän, jota he pitivät ristiinnaulittuna pahantekijänä, oli heidän todellinen näkymätön kuninkaansa; hänen vanhurskautensa kautta heidän poloiset ansionsa laskettiin heidän hyväksensä, heidän sisäinen sairautensa parannettiin; hän, jonka palvomisen he julistivat "inhoittavaksi taikauskoksi", seisoi rukoillen heidän puolestaan majesteetin oikealla puolella korkeudessa, auttaen heitä (vaikka eivät häntä tunteneet) musertamaan kaiken mikä heissä oli pahaa ja rukoillen heidän edestään, kun he vainosivat hänen rakkaimpia pyhiään: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."
Niin, nekin olivat hänen lapsiaan. Ja vaikka he eivät olisikaan olleet, nurisisimmeko sitä, että muruja lasten ruuasta annettaisiin koirille? Kiellämmekö näiltä "pakanuuden itsetiedottomilta ennustuksilta" niiden oraakkelimaisen merkityksen? Kadehtisimmeko Platonin tai Aureliuksen korkeata siveellistä kantaa? Olisimmeko vastahakoiset tunnustamaan, että jokin Kristuksen hengen voima piti Senecaa hänen vaelluksensa pimeimmillä harharetkilläkin kuitenkin tietoisena jalommasta ja paremmasta tiestä tai että jokin jumalallisen toivon häive elähytti Epiktetosta hänen orjuutensa painostavassa ilmapiirissä? Koskeeko silmäämme, että Jumala hyvyydessään salli pakanainkin tulla tuntemaan sellaisia totuuksia, joitten nojalla he saattoivat "voittaa näkyväisen maailman houkutukset ja näkymättömän kauhut"? Niin kyllä, jos meillä on kristillisestä kirkosta niin alhainen käsitys, että se meistä näyttää, pelkästään inhimilliseltä yhteiskunnalta, "joka on, pystytetty puolustamaan muuatta määrättyä uskontoa toista uskontoa vastaan". Mutta jos me sitä vastoin uskomme, "että _kirkko on Jumalan asettama yhteiskunta todistamaan kaikkien inhimillisten olentojen todellisesta yhteenkuuluvaisuudesta_", niin me ilolla tunnustamme, että sen jäsenet ovat mitä itse uskoivat olevansa -- sen totuuden tunnustajia ja marttyyreja, jota he eivät voineet kokonaan käsittää eikä tajuta, mutta joka heidän elämänsä ja kuolemansa, heidän hyvien ja huonojen tekojensa, heidän tosien ja vääräin sanojensa kautta oli ilmaiseva ja todistava itsensä. Ne, joilla on tämä vakaumus, eivät tohdi salata tai väärentää tai arvata liian vähäiseksi yhtäkään niistä tärkeistä ja muistettavista mietelauseista, joita tavataan Marcus Aureliuksen _Itsetutkisteluissa_. "Jos _he sen tekisivät, niin he halventaisivat osan sitä samaa totuutta, jota evankeliumin saarnaajat olivat määrätyt julistamaan_; he omaksuisivat filosoofisen keisarin hairahduksen, mutta heitä ei voisi siinä puolustaa niinkuin häntä. Eivätkä he liioin uskalla väittää, että kristillinen oppi tietämättänsä on suonut hänelle osuuden omasta valostaan, samalla kun hän näytti torjuvan sen luotaan. He uskonevat, että Jumala sulasta armostaan salli tämän ajan käsittää ja ymmärtää jonkinlaisen totuuden, ja voivat nähdä merkkejä siitä, mitä tämä totuus oli, Plutarkoksen ponnistuksissa ymmärtää sitä 'demoonia', joka johdatti Sokratesta, Ignatiuksen miehekkäässä kielenkäytössä, gnostikkojen eksyttävissä unelmissa, Justinus marttyyrin kiihkeässä halussa todistaa kristinusko filosofiaksi... siinäkin, kuinka Marcus Aurelius aivan oikein käsitti kristinuskon periaatteet ja sittenkin vihasi kristittyjä. Joka taholta he voivat päätyä siihen varmuuteen, että ihmiskunnalle aiottu oppi ja yhteiskunta ei saata riippua ihmisten ahtaan näkökulman luomista mielipiteistä ja vakaumuksista, vaan että nämät mielipiteet ja vakaumukset tulee todistaa, vahvistaa, sovittaa ja kumota tosiseikoilla".[85]
Mutta ehkä joku lukija sanonee: Mitä hyötyä siis meillä voikaan olla siitä, että pakanain kirjoituksista tutkimme totuuksia, jotka ovat jalommalla, selvemmällä ja äärettömän paljon tehokkaammalla tavalla ilmaistut omissa pyhissä kirjoissamme? Ennenkuin vastaan kysymykseen, sallittakoon minun mainita kaliifi Omarista kerrottu tuttu tarina.[86] Kun hän oli valloittanut Aleksandrian, näytettiin hänelle sen suurenmoista kirjastoa, jonka jalomielinen kuningassuku innolla ja ponnella oli koonnut. "Mitä hyödyttävät kaikki nämä kirjat?" sanoi hän. "Joko ne ovat sopusoinnussa koraanin kanssa tai sitä vastaan. Edellisessä tapauksessa ne ovat tarpeettomat, jälkimmäisessä vahingolliset. Miten hyvänsä: ne on poltettava." Ja niinkuin taru kertoo, ne poltettiinkin; mutta koko maailma on tuominnut kaliifin johtopäätelmän typeränä yksinkertaisuutena ja raakalaisen tekopyhyytenä. Kenties kysymys, mitä _hyödyttää_ pakanafilosoofien siveysopin lukeminen, on yhtä epäfilosoofinen; joka tapauksessa me saatamme tuhlata vain perin vähän sanoja sen pohtimiseen. Vastaus ilmeisesti kuuluu, että Jumala on puhunut ihmisille "polymeros kai polytropos", "monin erin ja monin tavoin",[87] moninaisella viisaudella.[88] Toisinaan hän on opettanut totuuden hebrealaisten profeettain kautta, toisinaan pakanallisten filosoofien äänellä. Ja _kaikki_ hänen sanansa vaativat meitä kallistamaan niille korvamme. Jos juutalaisen oli sallittu puhua jumalallisemmalla ymmärryksellä ja syvemmällä voimalla, niin oli toisin ajoin pakanankin suotu puhua väkevin ja ylevin sanoin; ja me saatamme oppia totuutta vierailta huulilta ja muukalaiskielistä. Heilläkin oli unelmansa, aavistuksensa, salaperäinen puhelunsa harpun säestyksellä, "äänen tytär", mystilliset välkähdykset kaiverretulla gemmalla. Ja sellaiset totuudet tulevat meille omituisen voimakkaina ja tuoreina; merkillisen kauniina, ollaksensa vähemmän kirkkaasti valaistun ihmiskunnan oppeja; uudella vakuutuksen voimalla sen muodon omintakeisuuden kautta, joka, vaikkakin meille vähemmän kotoinen, on hyvin laskettu kiinnittämään huomiotamme, sittenkun tutut toistelut ovat sen turruttaneet. Me emme ole kyllin äveriäitä menettääksemme nämä pakanain vahvistukset kristinuskon totuudesta; tai vaientaaksemme muusan ja sibyllan siivekkäät sanat, jotka ovat syyllä eläneet kauemmin kuin "satojen triumfien päryytys ja töminä". Meidän on tehtävä ne todella hyödyllisiksi itsellemme. Jos Paavali mielihyvin mainitsee Aratuksen ja Menanderin ja Epimenideksen[89] ja ehkäpä useammankin lyyrillisen säkeen, -- jos tämä Jumalan innoittama apostoli saattoi sekä itse oppia että toisille opettaa lausuntoja joltakin kreetalaiselta filosoofilta tai attikalaiselta näytelmäkirjailijalta -- niin saatamme olla varmat siitä, että monikin Senecan mielevä mietelause olisi täyttänyt hänet mielihyvällä ja että hän olisi voinut lukea Epiktetosta ja Aureliusta samalla jalolla ihmettelyllä, millä hän liikutettuna katseli sitä muistettavaa alttaria, joka oli pystytetty _tuntemattomalle jumalalle_.
Luokaamme vielä lyhyt loppukatsaus niihin kolmeen suureen stoalaiseen, joiden elämää olemme tarkastaneet, siinä mielessä, että kokoamme yhteen heidän erikoisuutensa, heidän puutteellisuutensa sekä heidän omalaatuisen suhteensa kristinuskon totuuteen, mikäli se heidän kirjoituksistaan ilmenee.
I. "Seneca saepe noster", "Seneca usein meikäläinen", sanoo Tertullianus ja tekee sen pyytääkseen anteeksi, että hän niin usein vetoaa hänen teoksiinsa. Vaan joskin hän näistä kolmesta filosoofista enimmän muistuttaa kristinuskoa yksityiskohdissa, niin hän kuitenkin enimmän eriää siitä oman henkisen suuntansa kautta.
Hän eriää kristinuskosta monessa suhteessa siinä, millä tavalla katselee elämää, ja monissa tärkeimmissä opinkappaleissaan. Mikä esim. on hänen yleisin käsityksensä jumaluudesta? Seneca on ylimalkaan panteisti. Epäilemättä hän puhuu Jumalan rakkaudesta ja hyvyydestä, mutta hänelle ei Jumala ole mikään persoonallisesti elävä Isä, vaan maailmankaikkeuden sielu -- hehkuva, alkuperäinen, ikuinen periaate, joka itsestään valaa hitaan eikä vähemmän ikuisen aineen ja josta sielumme ovat, tavallaan, vain jumalallisia osasia elikkä haihtuvia säkeniä. "Jumala", sanoo hän, "on luonto, on kohtalo, onni, maailmankaikkeus, kaiken läpi tunkeva henki. Hän ei voi muuttaa maailmankaikkeuden substanssia, hän on itse vääjäämättömän kohtalon alainen, kohtalon, joka on muuttumaton, jolla ei rajoittajaa ole. Ei Jumala synnytä ukkosta, vaan kohtalo. Hän ei iloitse töistään, sillä hän on identtinen niiden kanssa." Seneca olisi todella sydämestään hyväksynyt Popen sanat:
Kaikk' osia on vain kumman kokonaisuuden, Min ruumis luonto on ja sielu jumaluuden.
Vaikka saattaa olla erilainen mielipide siitä, mitenkä nämä sanat on käsitettävä ja selitettävä kristittyjen kannalta, niin Senecan ne ainakin olisivat vieneet kristinuskolle aivan vastakkaisiin johtopäätöksiin. Hänelle esim. viisas mies on Jumalan _vertainen_; ei hänen kunnioittamansa, ei palvelijansa, ei rukoilijansa, vaan hänen auttajansa ja heimolaisensa. Hän eroaa Jumalasta vain aikaan nähden. Siksipä kaikki rukoukset ovat turhat, sanoo hän, ja ulkonaisen kunnioittamisen muodot tarpeettomia ja lapsellisia. On mieletöntä pyytää sitä, minkä voi itse lahjoittaa itsellensä. "Mitä hyödyttävät _pyhät lupaukset?_ Tee _itsesi_ onnelliseksi." Niin, sietämättömässä vaateliaisuudessaan, joka oli ominaista stoalaisuuden äärimmäiselle suunnalle, viisas ihminen erinäisissä suhteissa on asetettava Jumalaa korkeammallekin -- korkeammalle kuin Jumala itse -- koska Jumala ei ole onnettomuuksien saavutettavissa, mutta viisas mies voi asettua niiden aiheuttaman tuskan yläpuolelle; ja koska Jumala välttämättömyyden pakosta on hyvä, viisas sitä vastoin vapaasta valinnasta. Tämä kurja, pöyhkeä paradoksi esiintyy Senecan kirjoitelmassa _Kaitselmuksesta_, ja samassa kirjoitelmassa hän ylistää itsemurhaa ja ilmaisee epäilevänsä sielun kuolemattomuutta.
Ne kaksi periaatetta taas, joille Seneca rakensi koko moraalisen järjestelmänsä, ovat: ensinnäkin se, että meidän tulee noudattaa luontoa; ja toiseksi, että ihminen oletettavasti voi saavuttaa täydellisyyden.
1. Jos me nyt selitämme tämän vaatimuksen "että meidän tulee noudattaa luontoa" sillä tapaa kuin Juvenalis sen selitti, ja sanomme, että luonnon ääni aina käy yhteen filosofian äänen kanssa -- jos voimme todistaa, että todellinen luontomme ei ole mikään muu kuin korkeimpaan ja ylevimpään harjaantunut järkemme ja jos voimme vahvistaa tosiasiaksi sen, että jokainen julma, häpeällinen, hekumallinen, itsekäs teko olennaisesti on luontoamme _vastaan_ -- silloin saatamme piispa Butlerin kanssa sanoa, että "luonnon noudattamisen" käsky "ei ole löyhä ja epämääräinen puheentapa, vaan selvä ja täsmällinen, täysin oikea ja tosi". Mutta kuinka täydellinen täytyykään järjestelmän olla, kuinka pitkän siihen valmistavan harjoituksen, joka yksin auttaa meitä tämänkaltaisesta oppilauselmasta keksimään mitään käytännöllistä arvoa, mitään arvokasta apua hyveellisen elämän viettämiseen? Ja Senecan käsissä siitä tulee varsin tyhjä kaava. Häneltä tykkänään puuttui sellaisen kirjailijan kuin piispa Butlerin selkeä ymmärrys ja loogillinen terävyys; ja kun hän pääsee selittämään tätä stoalaisten tunnussanaa, niin haihtuu kaikki tosiasiallinen merkitys, joka sillä mahdollisesti on, usvaan, joka upeilee hämärällä sanahelinällä ja loistavilla fraaseilla.
2. Eikä hänelle paljon paremmin onnistu ihanneihmisensäkään. Tämä komeileva abstraktsioni osoittautuu kunnianhimoisen, mutta silti hedelmättömän, karun mielikuvituksen tuotteeksi. Viisas stoalainen mies on jonkunlainen siveellinen Feeniks, mahdoton ja vastenmielinen. Hän on vaaroissa peloton, vapaa kaikesta intohimosta, onnellinen vastoinkäymisessä, tyyni myrskyssä; hän yksin tietää miten elää, koska hän yksin tietää kuinka kuolla; hän on maailman herra, koska hän on itsensä herra ja Jumalan vertainen; hän suhtautuu kaikkeen järkähtämättömällä mielentyyneydellä, halveksien ihmisten murheita ja ärsyttävän ylväästi hymyten kaikille toiveillemme ja varomisillemme. Vaan eräässä toisessa tämän virheettömän ja epämiellyttävän hirviön kuvauksessa Seneca ei esitä meille kopeata voimailijaa, joka haastaa voittosille koko maailman ja jota eivät mitkään intohimon vasamat tai kohtalon kohlut pysty haavoittamaan, vaan häiritsemättömän täydellistä triumfia viettävän sankarin, lempeämmän tosin, vaan sittenkin olennon vailla toivomuksia, vailla intohimoja, vailla tarpeita, olennon, joka ei saata tuntea mitään sääliä, koska sääli on heikkoutta, joka häiritsee hänen viisasta rauhaansa. Syyllä saattaakin kaunopuheinen Bossuet huudahtaa, lukiessaan näistä haavekuvallisista täydellisyyksistä: "Sävel on liian korkea heikoille ja kuolevaisille ihmisille." Voi, mitä todella suurellisia periaatteita? Mikä teeskennelty tunteettomuus! Mikä väärä ja kuviteltu viisaus, joka luulottelee olevansa kyllin luja siksi että on kova, ja jalomielinen siksi että on pöyhistelevä! Kuinka kerrassaan nämä periaatteet ovat vastakkaisia sille nöyrälle vaatimattomuudelle, jolla Vapahtajamme evankeliumissa, ajatellen uskollisiansa hädässä, sanoo että he sitä murehtivat! "_Te tulette itkemään ja valittamaan_". Pitääkö kristittyjen kadehtia sellaista viisautta kuin mitä stoalaisuus todellisuudessa tavoitti, kun he vertaavat tätä kuivaa ja veretöntä ihannetta Häneen, joka itki Jerusalemia ja valitti Lasaruksen haudalla, jolla oli äiti ja ystävä, joka ei ketään ylenkatsonut, joka kaikkia sääli, joka nöyryytti itsensä kuolemaan, vieläpä ristin kuolemaan asti, jonka jumalallista täydellisyyttä me tosin emme voi saavuttaa sentähden että hän on Jumala, mutta jonka esimerkkiä me voimme noudattaa siksi että hän oli todellinen ihminen?[90]
Senecan elämän ja filosofian ainoa suuri päämaali oli _rauhan, häiritsemättömyyden_ saavuttaminen. Se aihe alituiseen palajaa hänen teoksissaan _Onnellisesta elämästä, Mielenrauhasta, Kiivaudesta, Rauhasta, Viisaan lujamielisyydestä_. Herkeämättä hän ylisteli filosofian päämaalina tätä säälimätöntä tunteettomuutta, kaiken mielenliikutuksen jäykkää kukistamista. Sepä saikin Stilpon huudahtamaan, kun hän oli menettänyt vaimon, lapset ja omaisuuden, että hän ei ollut kadottanut mitään, koska hänellä omassa persoonassaan oli kaikki mitä omisti. Se johdatti Senecan kaikkeen luonnonvastaisimpaankin, houreellisimpaan, vähimmän rehelliseen, mitä hänen kirjoituksissaan ilmenee; sepä oli myös hänen elämänsä häpeän ja hairahdusten lähde. Pahimpana se esiintyy hänen kirjassaan _Kiivaudesta_. Aristoteles oli sanonut, että "viha on hyvä palvelija, mutta huono isäntä"; Platon oli tunnustanut kuohahtavan suuttumuksen äärettömän arvokkaaksi ja tärkeäksi ihmisen siveelliselle rakenteelle. Kristilliset kirjailijat ovat usein kadottaneet näkyvistään tämän totuuden ja unohtaneet, että jalolle luonnolle "vihan viha" ja "pilkan pilkka" ovat yhtä välttämättömät kuin "rakkauden rakkaus". Mutta Senecapa melkein tulistuu kuvitellessaankin, että viisas mies olisi vihoissaan ja suuttunut edes siveellisesti pahalle. Ei, hän ei saa suuttua, koska se hämmentäisi hänen ylevätä rauhaansa; ja jos hän taipuisi suututtelemaan kaikista pahanteoista, niin saisi hän olla suuttunut kaiken päivää. Tämä käytännöllinen epikurealaisuus, tämä veltto alistuminen siihen, että paha muka oli auttamatonta, myrkytti Senecan koko elämänjuoksun. "Hän oli", sanoo professori Martha, "kasvattanut itsensä kärsimään mieskohtaisia vääryyksiä antautumatta vihaan; hän oli kasvattanut itsensä suhtautumaan kaikkeen siveellisesti pahaan ilman vihaa. Jos tämä oppi on terve ja sen harjoitus toivottava, niin toteutettakoon se kaikkine johtopäätöksineen. Jos emme sitä tahdo tehdä, täytyy meidän päättää vihata vääryyttä ja väkivaltaa, _vieläpä filosoofisen mielentyyneyden kadottamisenkin uhalla_." Mutta rauhan ei tule olla meidän päämäärämme:
Ei oikeutta onneen, ei iloon, rauhaan, Jumalain ole lahjana tarjottu meille.
Siinä yksi totuus, jota mielestäni enimmän kaivataan nykyajan uskonnollisessa maailmassa, että kristillinen hyve on todella hyvin mitätön ja arkiaikainen ja voimaton, jos se ei tunne koko sielunsa palavan sanoisinko sammumatonta siveellistä suuttumusta nähdessään julmuutta ja vääryyttä, farisealaista uskottomuutta ja yhteiskunnallisia rikoksia.
Olen siis näin puolueettomasti arvostellut stoalaisuuden perusvirheitä, mikäli Seneca sitä edustaa: mutta minä en voi suostua erkanemaan hänestä tällaisessa väheksymisen mielentilassa ja siksi minä tässä tahdon vielä kerran lainata, mitä muuan toinen kirjailija on hänestä sanonut. "Itsetiedoton kristillisyys asustaa kaikissa hänen ajatuksissaan. Jos miehen kaunis maine onkin tahrattu, niin kieltää ei saata, että filosoofi pyrki korkeampaan elämään; jos mahtipontisen stoalaisuuden kilisevät kulkuset toisinaan kuuluvatkin jalomman musiikin halki, niin jää korvaan kuitenkin kaikumaan totisempi sävel."
II. Jos Seneca etsi _rauhaa_, niin tavoitteli Epiktetos _vapautta_ ja Marcus Aurelius _itsensähillitsemistä_. Tämä päämäärän erilaisuus värittää koko heidän filosofiansa, vaikkakin kaikki kolme ovat täynnä käskyjä, periaatteita, jotka johtuvat samasta lähteestä, nim. stoalaisuuden ylenkatseesta yleistä mielipidettä, onnea ja kuolemaa kohtaan. "Epiktetos, orja, ehdoin tahdoin kukistaa järkähtämättömän levollisena kaikkien niiden siunausten pyyteen, jotka onnetar jo oli häneltä riistänyt. Seneca, hovilainen, varustautuu jo etukäteen kovaa onnea vastaan maailmanmiehen varovaisuudella ja kaunopuhujan korusanaisuudella. Inhimillisen vallan kukkuloilla Marcus Aurelius -- jolla ei ollut muuta pelättävää kuin intohimonsa eikä yläpuolellansa muuta kuin vääjäämätön välttämättömyys -- tarkastelee omaa sieluansa ja mietiskelee nimenomaan asiain ikuista kulkua. Yksi on alistuvainen orja, joka ei toivo eikä pelkää; toinen ylhäinen herra, jolla on kaikki menetettävänä; kolmas vihdoin keisari, joka riippuu vain itsestään ja Jumalasta."
Epiktetoksesta ja Marcus Aureliuksesta meillä on hyvin vähän sanomista näin yhteenvetoa varten, sillä heissä ei ilmene mitään epäjohdonmukaisuuksia ja vain vähän niitä puutteellisuuksia, jotka luonnehtivat Senecan, stoalaisesta filosofiasta kehittämää, ihannetta. Heistä puuttuu sitä "siveellistä nurkkasaksaa", pedagoogista lavertelevaisuutta, lapsekasta rehentelyä, retoorista loisteliaisuutta, joka meidän oli paljastaminen Senecassa. Senecan _sisäisen_ elämän kuvaaminen, hänen itsekurituksensa yritykset, hänen väsymätön askeesinsa, hänen innostuksensa kaikkeen, mikä hänestä on pyhää ja hyväkaikuista -- tämä esitys, niin suuressa määrin kuin retoriikka ja turhamainen itseluulo sitä tärveleekin, kuitenkin "muodostaa jalon vastakohdan Campanian huvilain saastalle ja on kokonaisuudessaan oikein liikuttava". Ja sittenkin meidän täytyy myöntää, saman kirjailijan sanoilla, että kun me Senecasta siirrymme Epiktetokseen ja Marcus Aureliukseen, "niin me kukkien keskeltä astumme vakavuuteen, moninaisesta tunteilemisesta objektiiviseen yksinkertaisuuteen, useasti pelkästä retoriikasta hurskaaseen totisuuteen".