Part 2

Marcus Annæus Senecasta, filosoofin isästä, meillä on vain moniaita persoonallisia erikoistietoja, paitsi että hän oli ammatiltaan reetori; hän sommitti poikiansa ja oppilaitansa varten joukon puheharjoituksia, jotka ovat säilyneet meille _Suasoriæ'n ja Controversiæ'n_ nimellä. Ne ovat sarja vuoropuhelun muodossa pidettyjä deklamatoorisia todisteluja syineen ja vastasyineen ja koskevat joitakin historiallisia tahi pelkästään mielikuvituksellisia asioita; ja olisi mahdotonta mielessään kuvitella mitään sen hyödyttömämpää lukemista. Mutta vanhempi Seneca oli kokonaan vajonnut keinotekoisen retoriikan kaavoihin; ja nämä saivartelemalla sorvaillut todistelut, jotka oli keksitty teroittamaan deklamatsioni- ja väittelykykyä, perustuivat varmaankin osittain hänen muistikirjaansa, osittain hänen muistiinsa. Hänen muistinsa oli näet niin ilmiömäinen, että hän kuultuaan kaksi tuhattakin sanaa osasi toistaa ne samassa järjestyksessä. Harvoinpa sentään ihmiset, joilla on ollut näin tavattomat muistin lahjat, ovat olleet ensi luokan kykyjä, eikä vanhempi Seneca ollut mikään poikkeus. Mutta jollei hänen satumainen muistinsa korvannutkaan alkuperäisen neron puutetta, on sen ainakin täytynyt tehdä hänet varsin miellyttäväksi seuraihmiseksi ja hankkia hänelle runsas varasto kaskuja ihmisistä ja valtiollisista tapahtumista. Lyhyesti sanoen, Marcus Seneca oli hyvinvoipa, intelligentti maailmanmies, jolla oli hyvä luonnollinen ymmärrys, kyky esiintyä julkisena puhujana, syvä vastenmielisyys ja ylenkatse kaikkea sellaista kohtaan, mitä hän piti filosoofisena tai haaveellisena, ja terävä silmä huomaamaan omat edut.

Jos on luottamista pojan ylistyspuheisiin, oli Senecan vaimo Helvia sitä vastoin paljon vähemmän tavanomainen luonne. Ellei hänen miehensä olisi ollut kaikkea opiskelua ja filosofiaa vastaan, olisi hän niissä erinomaisesti edistynyt; lyhyellä opintoajalla hän olikin huomattavasti varttunut. Sittenkin oli hänen älynsä vähemmän huomattava kuin hänen jalo ja säveä mielenlaatunsa. Muut äidit rakastivat poikiansa sen tähden, että näiden maine mairitteli heidän omaa kunnianhimoansa ja että heidän naisellinen turhamaisuutensa sai tyydytystä poikain rikkauksista; mutta Helvia rakasti poikiansa heidän itsensä takia, oli antelias ja avokätinen, ei pyytänyt korjata persoonallista hyötyä heidän varoistansa, hoiti heidän perintöänsä epäitsekkäällä innolla ja kulutti omia rahojaan peittääkseen kustannuksia, joita heidän valtiollinen uransa aiheutti. Hän oli aikakautensa heikkouksien ja paheiden yläpuolella. Irstaus, tuo aikakauden tahrapilkku, ei ollut koskaan saastuttanut hänen puhdasta elämäänsä. Helmet ja jalokivet vain vähän viehättivät häntä. Hän ei koskaan häpeillyt lapsiaan, vaikka heidän läsnäolonsa kavalsikin hänen oman vanhenevan ikänsä. "Sinä et koskaan tahrannut kasvojasi", sanoo hänen poikansa kerta maanpaosta kirjoittaessaan äidilleen lohdutuksen sanoja, "saksanpähkinänesteellä tahi puneella; et koskaan käyttänyt epähienon avonaisia vaatteita; ainoa koristeesi oli rakastettavuus, jota ei mikään aika voinut kuluttaa; erikoinen kunniasi oli siveys." Saatamme tosiaan Tennysonin kera lausua:

Onnellinen Kellä äiti moinen! Tahtia hänen verensä kanssa Lyö usko ihmisiin. Kompastelee, kaatuu -- kai sattuu hälle niin. Ei konsaan sentään sielu painu Saastaan ja paheisiin.

Eikä hänen äitinsä Helvia ollut ainoa ylevämielinen nainen, jonka seurassa Senecan lapsuusvuodet vierivät. Äidin sisar, jonka nimi on tuntematon, tuo täti, joka niin hellästi varjeli hentoa poikasta ja vaali häntä lapsuuden sairauksien aikana, näyttää herättäneen hänessä harvinaisen lämpimän kiintymyksen. Hän kertoo meille, kuinka tämä täti, miehensä ollessa prefektinä Egyptissä, menetteli niin kerrassaan toisin kuin maakuntain päämiesten vaimot tavallisesti tekivät, että häntä rakastettiin ja kunnioitettiin yhtä paljon kuin heitä muutoin inhottiin ja kartettiin. Niin vakavaa laatua oli näitten naisten aikaansaama paha, niin sietämätön heidän hurttamainen saaliinhimonsa, että senaatissa oli tosi mielessä pohdittu kysymystä, sallittaisiinko heidän ensinkään seurata miehiänsä maakuntiin. Niin ei ollut Helvian sisaren laita. Häntä ei milloinkaan nähty julkisuudessa; hän ei sallinut yhdenkään maakuntansa asukkaan käydä kotonansa; hän ei kerjännyt mitään etuja itselleen eikä antanut kenenkään pyytää häneltä. Maakunta yksin suin ylisti häntä. Kentiespä enimmän siksi, että häntä tuskin tunnettiin, ja turhaksi kääntyi sen toivo, että löytyisi toisia naisia, jotka olisivat jäljitelleet hänen hyveitään ja itsensähillitsemistä. Egypti oli purevan ja juoruavan panettelun pesäpaikka, eikä kumminkaan sielläkään voitu kuiskutella sanaakaan hänen elämänsä tahrattomuutta vastaan. Ja kun kotimatkalla hänen puolisonsa kuoli, ei syvään juurtunut taikausko, joka katsoi vaaralliseksi purjehtia merellä ruumis laivassa, ei vaara, myrsky, ei haaksirikon uhka saattanut karkoittaa häntä puolison ruumiin äärestä, ennenkuin hän oli tälle turvannut säädyllisen ja kunniallisen hautauksen. Siinä hyvän ja sankarillisen naisen piirteitä; ja että häntä elähyttivät samat kunnioituksen tunteet kuin sisarenpoikaa, joka on niin innokas häntä kiittämään, sen saattaa päätellä siitä, että kun Seneca ensi kertaa tavoitti valtion virkaa, täti riistäysi irti tavanomaisesta koturiolostaan, kukisti hetkeksi naisellisen arkatuntoisuutensa ja auttaakseen häntä äänten onkimisessa hänen tähtensä rohkeasti esiintyi keskellä joukkoja, jotka karkean julkealla, pyydystelevällä kohullaan täyttivät Rooman foorumin ja kadut.

Kaksi veljeä, keskenään hyvin erilaista tavoiltaan ja luonteeltaan, täydensi perheenpiirin, Marcus Annæus Novatus ja Lucius Annæus Mela, joista edellinen oli vanhempi, jälkimmäinen nuorempi kuuluisampaa veljeänsä.

Marcus Annæus Novatus on historiassa tunnettu nimellä Junius Gallio, minkä nimen hän otti samannimisen puhujan, isänsä ystävän, ottopoikana. Hän ei ole kukaan muu kuin Apostolien tekojen Gallio, Akaian käskynhaltija, jonka nimi on tullut kristittyjen kesken yleisesti mainituksi kuvaamaan hyvänsävyistä välinpitämättömyyttä uskonasioissa.[4]

Kuitenkin on se kohtaus, jossa Raamattu vilaukselta näyttää häntä meille, suuresti väärin ymmärretty, ja kun puhutaan "välinpitämättömästä Galliosta" tai kun lisäksi lauselma, että "hän ei välittänyt siitä mitään", käsitetään piittaamattomuudeksi uskonnon asioissa, niin kertomuksen henki selitetään kokonaan väärin. Itse asiassa oli tapaus näin. Paavalin saarnojen menestyksestä kiukustuneina juutalaiset vetivät hänet Gallion tuomioistuimen eteen ja syyttivät häntä laittomien jumalanpalvelusmuotojen käytäntöön ottamisesta. Kun apostoli kävi puolustautumaan, Gallio ylenkatseellisesti keskeytti hänet sanoen juutalaisille: "Jos olisi tehty rikos tai paha ilkityö, olisi kohtuullista, että kärsivällisesti kuuntelisin teitä. Mutta jos teillä on riitakysymyksiä opista ja nimistä ja teidän laistanne, olkoot ne teidän huolenanne; niitä en minä tahdo ratkaista." Näin sanoen hän ajoi heidät pois tuomioistuimensa edestä juuri samalla roomalaisen ylenkatseellisella ylemmyydellä juutalaisia ja heidän uskonasioitaan kohtaan kuin mitä myöhemmin Festus osoitti epäilijää Agrippaa kohtaan ja jota Pontius Pilatus[5] varemmin oli ilmaissut häliseviin farisealaisiin nähden. Riemastuen tästä vihattujen juutalaisten tappiosta ja näennäisesti asettuen Paavalin puolelle kreikkalaiset sitten tunkeutuivat rakennukseen, ottivat kiinni Sosteneen, juutalaisten synagoganesimiehen, ja löivät häntä käskynhaltijan silmien edessä tämän istuessa tuomioistuimellaan. Tätä tapahtumaa Gallio katseli niin järkähtämättömällä ylenkatseella. Mitä se lainkaan liikutti häntä, suurta käskynhaltijaa, pieksivätkö kreikkalaiset kurjaa juutalaisparkaa vaiko ei? Niin kauan kuin he eivät tehneet mitään kapinaa tai aiheuttaneet hänelle lisää kiusaa siitä jupakasta, saattoivat he hakata Sosteneen tai miten monta juutalaista tahansa vaikka kuinka sinelmille, jos se heitä huvitti, kaikki se oli hänelle aivan yhdentekevää.

Kuinka elävästi välähyttääkään tämä silminnäkijän havainnollinen piirrelmä meille kuvan jokapäiväisestä elämästä roomalaismaailman foorumilla maaseudun oloissa! Kuinka täydellisesti me näytämmekään tuokiossa saavamme siepatuksi tuon tavanomaisen ylenkatseen ilmeen, joka väreili roomalaisen ylimyksen ohuilla huulilla hänen ollessaan kukistettujen kansain ja olletikin juutalaisten parissa! Jos Seneca lie Egyptin matkoillaan sattunut yhteen jonkun Aleksandrian juutalaisen kanssa, niin ainoa hänen mieleensä jäänyt vaikutelma on ollut se, jonka ovat ilmaisseet Tacitus, Juvenalis ja Suetonius, ja nämä miehet eivät milloinkaan mainitse juutalaisia muuten kuin suurella inholla. Eräässä kohdassa, jonka Augustinus (_De Civitate Dei_, VI, 11) lainaa hänen kadonneesta kirjastaan Taikauskosta, Seneca puhuu heidän proselyytti-kalastuksestaan ja sanoo heidän olevan "_gens sceleratissima_", "mitä saastaisinta joukkiota". On useasti oletettu -- vielä vakavasti uskottukin -- että Seneca on ollut mieskohtaisesti kosketuksissa Paavalin kanssa ja tältä oppinut moniaita kristinopin totuuksia. Kohtaus, jota vastikään olemme kummastelleet, näyttänee meille, miten kerrassaan epätodenmukainen sellainen olettamus on. Suotuisin tilaisuus tämän kristityn apostolin joutua henkiseen kosketukseen roomalaisen filosoofin kanssa oli varmaankin se hetki, jolloin Paavali vankina vedettiin Senecan vanhemman veljen eteen. Se täydellinen ylenkatse ja välinpitämättömyys, jolla häntä kohdeltiin, tapa, millä hänet aivan arvelematta keskeytettiin, ennenkuin hän oli edes saanut suutansa aukaista omaksi puolustuksekseen, auttanee meitä kutakuinkin oikein päättelemään, millä tavalla Seneca olisi suvainnut suhtautua Paavaliin. On varsin epäiltävää, tokko Gallion mieleen jäi vähäisintäkään jälkeä niin jokapäiväisestä tapahtumasta kuin tästä, ja kuitenkin hän yksin sen kautta on maailmalle tunnettu. Mahdollista on, ettei hän ollut edes koskaan kuullut mainittavan Paavalin nimeäkään, ja jos hän milloinkaan tuli häntä ajatelleeksi, niin oli mies hänelle silloin vain kurja, ryysyinen, kiihkohenkinen juutalainen, kolkkokatseinen ja pienivartaloinen, joka oli kerta joutunut muutamaksi hetkeksi "tuulen ja hänen jaloutensa välille" ja aikonut kiusata häntä puheella. Hän olisi todellakin kerrassaan kummastunut, jos joku olisi kuiskannut hänelle, että miltei ainoa seikka, jonka kautta hän jäisi jälkimaailman muistoon, ja ainoa tapahtuma hänen elämässään, joka lainkaan tekisi hänet yleisesti tunnetuksi, oli tuo hetkellinen ja tilapäinen suhde halveksittuun vankiinsa.

Mutta Novatus -- elikkä otantanimeltään Gallio -- esiintyi veljensä Senecan ja muun maailman silmissä kerrassaan toisenmoisena kuin minkälaiseksi me olemme tottuneet häntä ajattelemaan. He pitivät häntä loistavana puhujana, aikana, jolloin puhetaito oli kaikista taidoista arvossapidetyin. Totta oli että hänen tyylissään oli jotakin "sanahelinän" tapaista; jonkinlainen falsettiääni, joka loukkasi jykevän ja vakavan suunnan miehiä; mutta kateus ja ihailu mielessä kuunneltiin tämän mielistelevän tyylin sointua, koska teeskentely oli päässyt valtaan ja koska aika oli liian veltostunut ja liian turmeltunut tajutakseen vapauden ja tunteen palon kannustaman kaunopuheisuuden miehekästä suppeutta ja keskitettyä voimaa. Hän näyttää saavuttaneen sekä ystäviensä että vierasten parissa nimityksen "dulcis", "lumoava eli tenhoava Gallio": "Se on enemmän", sanoo runoilija Statius, "kuin että on antanut maailmalle Senecan ja että on synnyttänyt sulosuisen Gallion." Seneca ei hänestä piirtämässään muotokuvassa ihmeeksikään keksi hänessä virheitä. Ei kukaan ollut, sanoo hän, niin kohtelias ketään kohtaan kuin Gallio kaikkia kohtaan; hänen viehättävät tapansa voittivat sellaisetkin ihmiset, jotka pelkkä sattuma vei hänen tiellensä, ja niin suuri oli hänen luonnonomaisen hyvyytensä voima, ettei kukaan epäillyt hänen käytöstään teennäiseksi tahi teeskennellyksi. Puhuen imartelusta, luonnonfilosoofisten tutkimustensa neljännessä kirjassa, hän sanoo ystävälleen Luciliukselle; "Minun oli tapana sanoa sinulle, että veljeni Gallio (_jota jokainen rakastaa hieman, nekin, jotka eivät voi rakastaa häntä enempää_) oli kokonaan _tietämätön_ muista paheista, _inhosipa_ tätäkin. Saatoit koetella häntä mihin suuntaan tahansa. Kävit kiittelemään hänen älyänsä -- älyä korkeinta ja arvokkainta laatua, ... ja hän meni matkaansa! Kävit kiittelemään hänen kohtuullisuuttansa; heti hän keskeytti ensimmäiset sanasi. Kävit ilmaisemaan ihailusi hänen lempeyttänsä ja tapojensa luonnollista suloa kohtaan... tässäkin hän nousi ylistelyitäsi vastaan; ja jos jouduit huudahtamaan vihdoin kohdanneesi miehen, johon eivät pystyneet edes tuollaiset salakavalat rynnistykset, joita muuten kuka hyvänsä sallii, ja toivoit, että hän suvaitsisi edes _tätä_ kehumista, koska se oli totta, niin hän tässäkin torjui mairittelusi; ei siksi että sinä olisit ollut kömpelö tahi että hän olisi epäillyt sinun naljailevan hänen kanssaan tahi puhuneesi jossakin salaisessa tarkoitusperässä, vaan yksinkertaisesti, koska hän kammosi kaikenkarvaista liehittelyä." Saatamme helposti käsittää, että Gallio oli Senecan lemmikkiveli, eikä meitä yllätä havainto, että filosoofi omistaa hänelle kolme kirjaansa "Katumuksesta" sekä viehättävän pikku kirjoitelmansa "Onnellisesta elämästä". Kolmannesta veljestä, L. Annæus Melasta, meillä on vähemmän tietoja; mutta siitä, mitä me tiedämme, me voisimme tehdä sen johtopäätöksen, että hän luonteelta samoinkuin maineelta oli vähäpätöisempi veljiä; sittenkin hän näyttää olleen isänsä lemmikki, ja isä nimenomaan vakuuttaa, että hänen älyllinen kykynsä oli joka suhteessa loistava, etevämpikin kuin veljien.[6] Kuitenkin johtunee tämä siitä, että Mela, "pyrkien vain siihen, ettei pyrkisi mihinkään", tyytyi isänsä säätyyn ja antautui kokonaan kaunopuheisuuden opiskeluun. Sen sijaan että olisi astunut julkiseen valtiolliseen elämään, hän visusti vältti kaikkia valtion virkoja ja eleskeli levossa ja rauhassa. Nähtävästi hän mieluummin oli päävuokraaja (publicanus) kuin konsuli. Hänen suurin maineensa on siinä, että hän oli Lucanuksen, Rooman dekadenssikauden eli rappeutumisajan kirjallisuuden runoilijan isä.

Ainoa piirre hänestä, mikä on säilynyt meille, asettaa hänet ahneutensa takia kerrassaan epäedulliseen valoon. Kun hänen kuuluisa poikansa, tuo onneton runoilija, oli tuomittu hengiltä ja toisekseen syössyt itsensä häpeään ilmaisemalla oman äitinsä, Atillan, osalliseksi Pison salaliittoon, Mela ei suinkaan murtunut häpeään ja tuskaan, vaan julkean itarana viipymättä rupesi keräämään poikansa saatavia, ikäänkuin osoittaakseen Nerolle, että tuo menetys ei tuottanut hänelle suurtakaan surua. Mutta tämä ei riittänyt Neron pohjattomalle ilkeydelle; Nero vaati Melaa seuraamaan poikaansa, ja hänen oli pakko totella käskyä ja kuolla.

Jos Helvia eli poikiansa ja pojanpoikiansa kauemmin, niin hän epäilemättä katkerasti katui sitä päivää, jolloin hän puolisonsa ja pienten lastensa kera luopui Córdovan hiljaisesta ja rauhallisesta elämästä. Jokainen hänen kolmesta pojastaan varttui nerolliseksi mieheksi ja jokainen heistä joutui tahraamaan muistoansa teoilla, jotka heidän olisi ollut parempi jättää tekemättä, ja kuolemaan väkivaltaisen kuoleman oman kätensä kantta tahi tyrannin tahdosta. Mela kuoli kuten olemme nähneet; hänen poikansa Lucanuksen ja veljensä Senecan ajoi kuolemaan Neron julma käsky. Nöyrryttyään hurjan pelon vallassa armonanomuksiin henkensä säilyttämiseksi Gallio lopulta kuoli itsemurhan kautta. Häpeällisen ja surkean lopun saivat kaikki; osaksi se johtui heidän omista erehdyksistään, osaksi ankarasta välttämättömyydestä niinä turmeluksen aikoina, joissa he elivät.

2 Luku.

SENECAN KASVATUS.

Syystä, johon jo olen viitannut -- tarkoitan sitä että vanhanajan kirjailijat yleisesti ovat niin vaiteliaita lapsuudenaikansa suhteen -- ei ole helppo muodostaa kovinkaan elävää käsitystä siitä kasvatuksen laadusta, mitä roomalaispoika hyvästä perheestä sai viidenteentoista ikävuoteensa mennessä, jolloin hän heitti pois kultaisen amuletin ja ompeleilla kirjaillun toogan astuakseen riippumattomampaan elämänmuotoon.

Muutamia seikkoja me kumminkin voimme kerätä Horatiuksen, Juvenaliksen, Martialiksen ja Persiuksen sinne tänne sinuttelemista viitteistä. Näiltä runoilijoilta me saamme tietää, että koulunopettajat olivat enimmäkseen huonosti palkattuja ja ylenkatsottuja,[7] vaikka heiltä toiselta puolen tiukasti vaadittiin yhtä turhantarkkaa kuin hyödytöntä oppia. Saamme myöskin tietää, että he olivat ylenmäärin ankaroita ruumiillisen kurituksen käyttämisessä; Orbilius, Horatiuksen opettaja, näyttää olleen todellinen tohtori Busby, ja runoilija Martialis muistelee mieliharmilla niitä raakamaisia rankaisuja, joita hänen joka päivä täytyi olla näkemässä.

Oppiaineet olivat pääasiassa laskento, kielioppi -- sekä kreikan että latinan -- ja tärkeimpäin latinalaisten runoilijain teosten lukeminen ja esittäminen. Runsaassa mitassa harjoitettiin myös lausumista sekä aineitten kirjoitusta kaikenkarvaisista kuluneista historiallisista asioista. Laskento näyttää olleen parhaasta päästä perin yksinkertaista ja tarkan käytännöllistä laatua, etenkin korkolaskua ja korkoa korolle; ja filologia, niin hyvin kielioppi kuin teksti, oli ylipäänsä erittäin ahdassieluista, vailla mielenkiintoa, hyödytöntä. Mitä hyödyntapaistakaan millään ihmisolennolla saattaa olla siitä, jos hän tietää Hekuban äidin tai Ankiseen imettäjän tai Ankemoluksen äitipuolen nimen, tahi kuinka vanhaksi Acestes eli tahi miten monta viiniastiaa sisilialaiset antoivat fryygialaisille? Mutta tällaisetpa arvottomat _minutiæ_ piti siihen aikaan jokaisen opettajan tuntea kuin viisi sormeansa, ja ne ajettiin jokaisen koulupojan päähän vitsan voimalla -- ja kuitenkin se romu oli omansa unohtumaan samassa kuin se opittiinkin.

Tämäntapaista, sanoja ja lausetapoja koskevaa tekstinlukemista sekä fantastista muinaistiedettä kohtaan Seneca, joka varmaankin oli kaiken sen kiirastulen läpikäynyt, ilmaisee syvää ja hyvin ymmärrettävää halveksumista. Erittäin huvittavassa kohdassa[8] hän asettaa vastakkain sen hyödyn, mikä lähtisi toiselta puolen filosoofin, toiselta kieliopin opettajan antamasta Virgilius-tunnista. Päästen säkeisiin

Optima quaeque dies miseris mortalibus ævi Prima fugit; subeunt morbi, tristique senectus.[9]

(Georg. III, 66-7)

filosoofi viittaisi siihen, kuinka ja missä merkityksessä elämän varhaisimmat päivät ovat parhaimmat ja kuinka valeen pahat päivät saattavat seurata niitä ja kuinka siis äärettömän tärkeätä on hyvin käyttää elämämme kultaisia huomenhetkiä. Mutta sanakritiikki tyytyisi huomauttamaan, että Virgilius aina käyttää sanaa _fugio_ ajan vierimisestä ja aina yhdistää "vanhuuden" "tautiin" ja että niinmuodoin nämä sanankäytöt on painettava mieleen ja sitten jäljennettävä oppilaan "omintakeiseen kirjoitelmaan". Samaten, jos selitettävä kirja on Ciceron tutkielma "Valtiosta", niin tämä grammaatikko ei kävisi käsiksi suuriin valtiollisiin kysymyksiin, vaan sen sijaan huomauttaisi, että eräällä Rooman kuninkaista ei ollut isää (mistä puhua) eikä toisella äitiä; että diktaattoreita oli ennen tapana nimittää "kansan päämiehiksi"; että Romulus heitti henkensä auringonpimennyksen aikana; että _re ipsa_ sanan vanha muoto oli _reapse_, ja että _se ipse_ oli ennen _sepse_; että kilparadalla lähtökohta, jota nyt kutsutaan nimellä _creta_, se on "liitu", oli nimeltään _calx_ (kantapää) tai _carcer_ (aitaus); että Enniuksen aikaan _opera_ ei merkinnyt ainoastaan "teoksia", vaan myös "apua", jne, jne. Onko tämä oikeata kasvatusta? kysyy hän. Vai eikö meidän suuri päämäärämme pikemmin ole ylevien aatteiden toteuttaminen jokapäiväisessä toiminnassa? "Opettakaa minua", sanoo hän, "halveksimaan huvituksia ja turhaa kunniaa; sittemmin saatatte opettaa minua halkomaan hiuksia, kuorimaan sanakerrostumia, hämäryyksiä hajoittamaan; mutta _nyt_ opettakaa minulle, mikä on välttämätöntä." Jos muistamme, mitä laatua on paljonkin se, mikä meidän aikanamme käy "kasvatuksesta", me kenties havaitsemme, että Senecan ohjeet eivät ole vieläkään vallan vanhentuneet.

Minkälainen opettaja opetti pientä Senecaa, kun tämä _pædagogus_ elikkä "pojansaattaja" nimisen orjan (siitä meidän sana pedagoogi) hoivassa joka päivä veljiensä kanssa kulki kouluun Rooman katuja pitkin, sitä emme tiedä. Hän on voinut olla ankara Orbilius tahi hän on saattanut olla noita ylevämielisiä kasvattajia, joiden ihannekuvan oppinut ja hyvänsävyinen Quintilianus on piirtänyt niin kaunein värein. Seneca ei ole lainkaan vihjannut, kuka häntä opetti hänen nuoruusvuosinaan. Ainoa koulukumppani, jonka hän nimeltä mainitsee vankkaniteisissä kirjoissaan, on muuan Claranus, raajarikko poika, jota Seneca ei koulusta päästyä kertaakaan kohdannut, ennenkuin molemmat olivat vanhat, mutta josta hän puhuu suurella ihailulla. Kyttyrästään huolimatta Claranus oli kauniskin niitten silmissä, jotka tunsivat hänet hyvin, sen takia että hänen hyveensä ja hyvä ymmärryksensä tekivät paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin tuo epämuodostuma, ja "sielun kauneus juhlisti hänen ruumistansa".

Vasta sitten, kun pelkät kouluopinnot olivat päättyneet, poika alkoi vakavasti käydä käsiksi kaunopuheisuuden ja filosofian tutkimiseen, mitkä opinnot sen vuoksi vastaavat tavallaan meidän "yliopistokasvatusta". Gallio ja Mela, Senecan vanhempi ja nuorempi veli, antautuivat täydellä harrastuksella kaunopuheisuuden teorian ja käytännön harjoitukseen; Seneca teki harvinaisemman ja viisaamman vaalin omistautuessaan koko innostuksellansa filosofian tutkimiseen.

Sanon viisaamman vaalin, koska kaunopuheisuus ei ole sellaista, mihin voi laatia reseptin niinkuin hajuveden valmistukseen. Kaunopuheisuus on syvästi elettyjen totuuksien tahi elävästi tunnettujen mielenliikkeiden ylevä, sopusointuinen, tunnehehkuinen ilmaisu. Se on liekki, jota ei voi virittää keinotekoisin välinein. _Retoriikkaa_ voi oppia, jos kenkään arvelee sen maksavan vaivaa; mutta _kaunopuheisuus_ on lahja, yhtä hyvin synnynnäinen kuin henki, josta se lähtee. "_Cujus vita fulgur, ejus verba tonitrua_", -- "kenen elämä pitkäisen tulta, hänen sanansa ukkosen jylinää". Mutta sentapainen puhetaito, joka saavutettaisiin ahkeraan harjoittelemalla lausuilemista siihen suuntaan kuin oli tapana reetorien kouluissa, olisi kovin keinotekoista salamoimista ja jäljitettyä jyrisemistä -- ei taivaan tykistön jyminää, vaan puhujalavan kiinalaisen tulen ja pöyhistettyjen kuplien läiskettä. Ei mikään saattanut olla valheellisempaa, ontompaa, turmiollisempaa, kuin ainaisin ponnisteluin totuttaa epälukuisat nuorukaisparvet pelkästään jäljittelemään entisten puhujain maneeria.

Rajattoman deklamoimisen aika, herkeämättömän jaarittelun aika on taimilava, jossa tunteen todellinen syvyys ja ylevyys kantaa epäkelpoja hedelmiä. Tyyli ei ole milloinkaan kehnompaa kuin niinä aikoina, jolloin muuta kuin sitä opetetaan vain hyvin vähän. Sellainen opetus aiheuttaa ajatusten tyhjyyden, joka kätkeytyy sanavuolauden taa. Tämä lukemattomain puhujataidon mestarien aika oli erikoisen silmäänpistävästi rappeutumisen ja kuihtumisen aikakautta. Siinä ilmenee ontto kaiku, sen äänessä falsettisävy, kiusaava kirjallinen väänne sen kirjailijain esitystavassa. Sen nerokkaatkin kirjailijat oli vallitseva muoti pilannut ja turmellut. He eivät osaa mitään sanoa yksinkertaisesti: aina he liikkuvat koturnilla. Vieläpä heidän suuttumuksensakin ja sydämen katkeruutensa, niin todenperäinen kuin onkin, pukeutuu teatraaliseen ilmaisumuotoon.[10]