Part 18
Pakanakeisareista jaloimman elämä syyllä saattaa seurata jaloimman pakanaorjan elämäkertaa. Sitä puhtaampana ja kirkkaampana loistaa heidän kunniansa turmeltuneen ja säälittävän yhteiskunnan keskeltä. Epiktetos näytti, että fryygialainen orja kykenee elämään ylevimmän ihanteen elämää; Aurelius osoitti, että roomalainen keisari saattoi elää elämänsä syvimmässä nöyryydessä. Toinen -- muukalainen, heikko, rujo, pimennon lapsia, kurjuudessa syntynyt, alennuksessa kasvanut, halveksittavan vapautetun orjan ylenkatsottu omaisuus, eläen mitä masentavimmissa, kehnoimmissa, surkuteltavimmissa olosuhteissa -- osoitti, kuinka henkilö, joka näytti syntyneen hylkiöksi, saavuttaa jalon onnen ja kuolemattoman muiston; toinen -- roomalainen, ylimys, voimakas, ihanteellisen kaunis, ylhäissukuinen, melkeinpä syntynyt purppuraa kantamaan, keisarien suosikki, aikansa suurin sotapäällikkö, suurin ajattelija, suurin hallitsija -- näytti ikuisiksi ajoiksi, että on mahdollista olla hyveellinen ja lempeä ja hurskas ja murheissakin tyytyväinen, vaikka istuukin itsevaltiaan keisarin istuimella. Omituista, että näistä kahdesta keisari on orjaa hellempikin, yksinkertaisempi, ihailtavampi, nöyrempi ja liikuttavan alistuvainen. Hänessä stoalaisuus kadottaa kaiken ylvään itseluottamuksen, kaiken epäkäytännöllisen kohtuuttomuutensa, joka väistyy miehekkään alakuloisuuden tieltä, mikä samalla sekä hämmentää että viehättää mieltä. "Näyttää siltä", sanoo Martha, "että hänessä pakanamaailman filosofia käy vähemmän pöyhkeäksi, yhä suuremmassa määrässä lähenee kristinuskoa, josta se ei ollut tietävinään ja jota se halveksi, ja on valmis heittäytymään 'tuntemattoman Jumalan' syliin. Aureliuksen vakavissa _Itsetutkisteluissa_ me havaitsemme puhtaan rauhan, lempeyden ja alistuvaisuuden Jumalan käskyihin, joka ennen häntä oli tuntematon ja jonka vain kristillisyyden hyve on voittanut. Ellei hän vielä olekaan päätynyt armeliaisuuteen siinä täydessä sanan merkityksessä, minkä kristinusko on antanut sille, niin on hänellä jo ainakin jotakin sen palsamista, eikä saata lukea hänen kirjaansa, ainokaista laatuaan pakanallisen filosofian historiassa, ajattelematta vakavamielistä Pascalia ja vienoa Fénélonia. Meidän täytyy pysähtyä tämän niin ylevän, niin puhtaan sielun eteen katselemaan vanhan ajan hyvettä sen lempeimmässä loistossa, näkemään, kuinka herkkään siveellisyyteen profaaniset opit olivat kehittyneet -- kuinka ne ovat luopuneet korskeudestaan ja kuinka vaikuttavan sulon ne ovat löytäneet uudesta yksinkertaisuudestaan. Tehdäkseen asian vielä sattuvammaksi salli kaitselmus, joka stoalaisten mielestä ei tee mitään sattumalta, että näiden yksinkertaisten hyveitten esimerkki kohoaisi keskeltä kaikkea inhimillistä suuruutta -- että ihmisrakkautta opettaisi verellä tahrattujen keisarien jälkeläinen ja sydämen nöyryyttä keisari."
Aurelius on aina voimakkaasti vetänyt puoleensa etevien miesten huomiota. "Jos hetkeksi huomiostanne syrjäytätte kristinuskon totuudet", sanoo kaunopuheinen ja syvämietteinen Montesquieu, "ja haette halki koko luomakunnan, ette löydä suurenmoisempaa aihetta kuin Antoninukset... Tunteehan salaista mielihyvää puhuessaan tästä keisarista; ei voi lukea hänen elämäkertaansa tuntematta vienoa mielenliikutusta. Sellaisen vaikutuksen tekee hän meihin, että ajattelemme itsestämme parempaa, koska ajattelemme parempaa ihmiskunnasta." "Ilahuttavampaa on", sanoo suuri historioitsija Niebuhr, "puhua Marcus Aureliuksesta kuin mistään muusta historian miehestä; sillä jos on mitään ylhäistä inhimillistä hyvettä, niin hänessä on. Hän oli varmaankin aikansa jaloin luonne, enkä tiedä ketään toista miestä, joka olisi ollut niin teeskentelemättömän hyvä, lempeä ja nöyrä ja samalla niin tunnollinen ja niin ankara itseänsä kohtaan. Hänestä on lukemattomia patsaita, sillä jokainen hänen aikansa roomalainen tahtoi omistaa hänen kuvansa, ja jos missä ilmenee hyve, niin Marcus Aureliuksen taivaallisissa piirteissä."
Marcus Aurelius oli syntynyt huhtikuun 26 päivänä v. 121. Oikeastaan olisi hänen nimityksensä Marcus Antoninus, mutta kun hänellä oli useita eri nimiä eri aikoina elämässään ja koska siihen aikaan ei mikään ollut yleisempää kuin nimen vaihto, niin tuskin maksaa vaivaa muuttaa nimeä, jolla hän on yleisimmin tunnettu. Hänen isänsä, Annius Verus, joka kuoli prætorina, oli kuuluisasta suvusta, joka väitti polveutuvansa Numasta, Rooman toisesta kuninkaasta. Hänen äitinsä Domitia Calvilla juonsi hänkin juurensa konsuleista ja kuninkaista. Kummankin luonne näyttää olleen heidän korkean asemansa mukainen. Isästään hän on saattanut tietää varsin vähän, sillä Annius kuoli Aureliuksen ollessa vielä lapsi; mutta _Itsetutkisteluissaan_ hän kiitollisena muistelee vanhempiaan. Hän sanoo, että hän oli isoisältään oppinut (tai hänen olisi pitänyt oppia) hyviä tapoja ja mielensä hillitsemistä; isänsä maineesta ja muistosta vaatimattomuutta ja miehuutta; äidiltään hurskautta ja hyväntekeväisyyttä sekä _ei ainoastaan pahojen tekojen, vaan vieläpä pahojen ajatustenkin karttamista_; ja lisäksi elämäntavan yksinkertaisuutta, joka tykkänään erosi rikasten tottumuksista.
Aureliuksen lapsuus ja nuoruus sattui keisari Hadrianuksen hallitusaikaan. Ajat olivat paremmat kuin ne, joita olemme nähneet Cæsarein hallitessa. Neron itsemurhan ja Galban ja Othon lyhyen hallituskauden jälkeen Rooman valtakunta oli hetkisen hengittänyt vapaammin karkean, mutta hyvänsävyisen Vespasianuksen ja filosoofisesti hyveellisen Tituksen hallitessa. Mutta kun Domitianus seurasi veljeään Titusta, alkoi hallitus, joka tuskin oli vähemmän kauhea ja saastainen kuin Caiuksen tai Neron; mutta vähäistä ennen murhaansa tämä ruhtinas oli nähnyt unen, että kultainen kaula kasvoi esiin hänen omastaan, ja selitti unen sillä tapaa, että hänen jälkeensä tulisi parempi ruhtinassuku. Uni kävi toteen. Mitä vikoja lieneekään ollut Nervalla, Trajanuksella, Hadrianuksella, viisaita ja lempeämielisiä hallitsijoita he olivat; Antoninus Pius ja Marcus Aurelius taas olivat jaloimpia ja ylevimpiä hallitsijoita, mitä maailma koskaan on nähnyt.
Vaikka Hadrianus oli kykenevä, uupumaton ja kaiken kaikkiaan hyvä hallitsija, oli hänen luonteessaan arveluttavia vikoja. Kuitenkin koituu hänelle suureksi kunniaksi, että hän Aureliuksessa, tämän ollessa vasta kuusivuotias poikanen, älysi niitten erinomaisten avujen idut, jotka myöhemmin tuottivat valtakunnalle suurta siunausta ja olivat omansa ylentämään ihmiskunnan ajatustapaa. "Hadrianuksen huonot ja synnilliset tottumukset kaikkosivat pois", sanoo Niebuhr, "kun hän katseli tätä suloista, viatonta lasta. Laskien leikkiä pojan isän nimestä _Verus_ hän kutsui tätä nimellä _Verissimus_, 'rehellisin' 'tosipuheisin'." Mielenkiintoista on havaita, että tämä luonteen piirre oli niin varhain kehittynyt henkilössä, jonka ajatus oli, että kaikkien ihmisten "pitäisi puhua sankarillisen rehellisesti niin kuin he ajattelevat". Pitkän hallituksensa lopulla sairauden ja rasitusten runtelemana lapseton Hadrianus oli lapsekseen ottanut Lucius Ceionius Commoduksen, miehen, jolla paitsi mieskohtaista kauneutta ei ollut paljonkaan suosittelevia ominaisuuksia. Kun tämä kuoli vuotta myöhemmin, kokosi Hadrianus senaattorit sairasvuoteensa ympäri ja siinä pojakseen otti sekä heille esitti tulevana keisarina Arrius Antoninuksen, paremmin tunnettu liikanimellä Pius, jonka hän sai edeltäjänsä muistoa kohtaan osoittamansa kiitollisuuden takia. Jos Aurelius olisi ollut vanhempi -- hän oli silloin vain seitsentoistavuotias -- olisi Hadrianus, kuten varmasti tiedetään, valinnut _hänet_ eikä Antoninusta perillisekseen. Jälkimmäinen, joka silloin oli viisikymmentäkaksi-vuotias, oli valittukin perijäksi sillä nimenomaisella ehdolla, että hän vuorostaan adopteeraisi sekä Marcus Aureliuksen että Ceionius-vainajan pojan. Sitenpä Aurelius, joka lapsesta pitäen oli saanut suuria kunnianosoituksia, seitsentoista vuotiaana tiesi olevansa maailmanvallan tunnustettu perijä.
Onneksi me saatamme, parhaasta päästä hänen omien kirjoitustensa nojalla, jotenkuten kaavailla niitä vaikutuksia ja sitä kasvatusta, joka oli hänet muodostanut ennen tätä koroitusta.
Hänet kasvatettiin isoisänsä kodissa, miehen, joka oli kolmasti ollut konsulina. Hän onnittelee tästä itseään ja kiittää jumalia siitä, että häntä ei lähetetty mihinkään julkiseen kouluun, missä häneen olisi hyvinkin voinut tarttua sama hirvittävä turmelus, johon jo vuosia sitten Rooman nuoriso oli vajonnut. Hän tunnustaa olevansa kiitollisuuden velassa isoisälleen siitä, että tämä oli kustantanut hänelle hyvää opetusta kotona vakuutettuna siitä, että sellaisissa asioissa ei pidä säästää varoja. Hänen saamansa kasvatus ei ollut mitään varovaisen hemmoittelevaa, kaavamaista tai ahdasmielistä. Hän harrasti mielellään nyrkkeilyä, painia, kilpajuoksua; hän oli erinomainen palloleikeissä ja rakasti erikoisesti karjun vaarallista, mutta kiihoittavaa metsästystä. Nämä hänen terveelliset urheilunsa, hänen vakavat opintonsa, hänen, siveellinen kasvatuksensa, hänen julkiset virka-arvonsa ja -toimensa -- kaikki oli omansa muodostamaan hänestä kaunista ja miehekästä luonnetta. Kuitenkin ansaitsee nimenomaan kolme kohtaa hänen kasvatuksessansa erikoista huomiotamme -- tarkoitan sitä _ahkeruutta_, sitä _kiitollisuutta_ ja sitä itsekuritusta, joita hyveitä häneen istutettiin ja joita hän myös tavoitti tulisen vakaumuksen koko palavalla innolla.
1. Sanan parhaassa merkityksessä Aurelius oli _ahkera_. Useammin kuin kerran hän _Itsetutkisteluissaan_ koskettelee ajan arvaamattoman suurta arvoa ja palavaa pyrkimystänsä saada enemmän tilaisuutta henkisiin harrastuksiin. Hän antautui tavallisella horjumattomalla sitkeydellään kaikenlaisiin opiskeluihin; tosin hän ehdoin tahdoin syrjäytti retoriikan, mutta ponnella uurasti perehtyäksensä filosofiaan, aseharjoituksiin, hallitustoimiin ja tuohon melko vaikeaan roomalaiseen oikeusoppiin. Opettajaansa Rusticusta hän nimenomaan kiittelee eräästä avustansa, nim. huolellisen lukemisen taidosta, joka ei tyydy vain pintapuoliseen kirjan ymmärtämiseen. Niin todella uupumaton hän oli työskentelyssään ja elämäntavoiltaan niin ankaran kohtuullinen, että hänen terveytensä joutui tästä kärsimään.
2. Hänen lausuntonsa osoittavat, että hän muisteli kaikkia opettajiaan -- mitättömintäkin -- suurella _kiitollisuudella_. Hänestä jokainen heistä oli mies, jolta hän jotakin voi oppia ja jolta hän todella _oli_ jotakin _oppinut_. Siitäpä johtui se kunnioittava arvonanto -- arvonanto yhtä suuresti hänelle kuin heille kunniaksi -- jota hän osoitti Frontolle, Rusticukselle, Julius Proculukselle ja muille, jotka hän jalossa ja tunnollisessa kiitollisuudessaan korotti valtion korkeimpiin arvoasemiin. Kiittääpä hän jumalia siitäkin, että "oli kiiruhtanut antamaan niille, jotka olivat hänet kasvattaneet, sen kunniasijan, jota he näyttivät toivovan, eikä mielinyt tyydyttää heitä pelkästään _lupaamalla_ tekevänsä sen jonkun ajan kuluttua, koskapa he vielä muka olivat nuoria". Hän oli paljon ylempänä näitä miehiä, ei ainoastaan yhteiskunnallisesti, vaan siveellisessä ja älyllisessä suhteessa; ja kuitenkin hän ylhäisestä asemastaan ja arvostaan huolimatta mielellään seurusteli heidän kanssansa mitä ystävällisimmällä tavalla ja kohteli heitä heidän kuolemaansa asti nöyrästi ja kunnioittavasti, asetti heidän kuvansa kotijumalainsa joukkoon ja koristi heidän hautojaan seppeleillä ja uhreilla.
3. Vielä merkittävämmät ehkä olivat hänen _itsekurituksensa_ ja itsekieltäymisensä. Minä toivon, että ne meidän päiviemme nuorukaiset, joista on alentavaa matkustaa kolmannessa luokassa, jotka pukeutuvat viimeisen muodin mukaan, pitävät ruusuja napinreiässä ja jäätelöön ja mansikkoihin kuluttavat summia, joilla köyhä mies tulisi toimeen kokonaisen vuoden, tahtoisivat ymmärtää, kuinka _äärettömästi jalompaa_ oli tämän nuoren roomalaisen kieltäytyminen, hänen, joka, vaikka oli syntynyt keskellä loistoa ja ylellisyyttä, oppi heti alun pitäen kavahtamaan herkuttelun halpamaista nautintoa ja halveksimaan sitä miehettömyyttä, joka pyytää vain säästää omaa itseänsä. Hyvin varhain hän liittyi niiden tuttavuuteen, joitten mielestä ei ainoastaan ole velvollisuus, vaan mielihyväkin "ylenkatsoa huvituksia ja elää työteliästä elämää", ja oli oppinut "kestämään vaivoja, pyytämään vähän ja tekemään työtä omin käsin". Kymmenen vanhana hän tutustui Diognetukseen, joka ensimmäisenä perehdytti hänet stoalaiseen filosofiaan, ja kahdennellatoista ollessaan hän pukeutui stoalaisten pukuun. Tämä filosofia opetti häntä "tyytymään lautavuoteeseen ja taljaan ja muuhun, mitä tämä kreikkalainen oppi sisältää". Sanotaanpa että "taljan" hän oli vain äitinsä hartaista pyynnöistä suostunut ottamaan ja että tämä nuori filosoofi itse mieluummin olisi nukkunut pelkillä laudoilla tai maan päällä. Eikä hänen olemisessaan kuitenkaan ilmennyt mitään omahyväisyyttä tai kopeutta. Ystävilleen hän aina oli iloinen: ja hänen rauhallisia kasvonpiirteitänsä -- joissa arvokkuus ja rikasaatteisuus muodostivat omituisen vastakohdan puhtaan ja siveän nuoruuden kukoistukselle ja kauneudelle -- ei koskaan pahatuuli tai jurous varjostanut.
Marcus Aureliuksen holhoojat olivat hänen opettajikseen valinneet kaikki ajan kykenevimmät tiedemiehet. Ei koskaan ole millään ruhtinaalla ollut suurempaa määrää eteviä opettajia; ja kiitollisempaa, nöyrempää, nuhteettomampaa, tosi kuninkaallisempaa ja mainehikkaampaa oppilasta ei koskaan opettajilla ole ollut onni kutsua kasvatikseen. Vuosikausia sen jälkeen kun hänen kasvatuksensa oli päättynyt, sotaretkellään kvadeja vastaan, hän kirjoitti esityksen siitä, mistä oli heille kiitollisuuden velassa. Tämä esitys muodostaa hänen _Itsetutkistelujensa_ ensimmäisen kirjan ja sitä kauttaaltaan värittää teeskentelemättömin yksinkertaisuus ja vaatimattomuus.
Marcus Aureliuksen _Itsetutkistelut_ olivat itse asiassa hänen yksityinen päiväkirjansa; ne ovat ylevähenkistä itsepuhelua hänen oman sydämensä kanssa, totista omantunnon tutkistelua; ei ole lievintäkään merkkiä siitä, että ne olisi aiottu kenenkään silmälle paitsi hänen omalleen. Niissä hän toimi Augustinuksen periaatteen mukaisesti: "käy omantuntosi tuomioistuimen eteen ja asetu oman itsesi tuomittavaksi". Hänellä oli aina kerallansa
Hiljainen tuomioistuin itsessään, Itse tuomarina ja valamiehinä, Itse myöskin syytettynä.
Ja kirjoittaen keskellä sodan huolia ja häiriöitä, sodan, jota hän inhosi, hän käänsi silmänsä pois siitä moninaisesta reutomisesta, joka lakkaamatta repi ja raastoi hänen sieluansa, ja asettui rauhassa mietiskelemään kaikkia niitä suuria ominaisuuksia, joita oli tullut havainneeksi niissä, jotka olivat opettaneet ja ohjanneet häntä lapsuudessa ja valvoneet hänen elämäänsä monet pitkät vuodet.
Ja mitä hän oli oppinut -- oppinut sydämestä ihailemaan ja (lisätkäämme) myös käytännössä toteuttamaan? Sen näyttää lyhyt selonteko hänen ensimmäisestä kirjastaan. Mitä hän oli perinyt lähimmiltä sukulaisiltaan, sen olemme jo nähneet; silmätkäämme, mitä muuta kiitollisuudenvelkaa hän tunsi.
"Kasvattajaltaan" -- varmaa ei ole, kenelle opettajistaan hän antaa tämän nimityksen -- hän oli oppinut välttämään sukukiistelyjä, työskentelemään sitkeästi ja sulkemaan korvansa panettelulta; Diognetukselta halveksimaan tyhjiä taikaluuloja ja harjoittamaan itsensäkieltämistä; Apolloniukselta horjumatonta kestävyyttä pyrinnöissä, kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä ja suosionosoitusten vastaanottamista sillä tavalla, että ne eivät nöyryytä; Sextus Khaironeialaiselta (kuuluisan Plutarkoksen pojanpojalta) pitkämielisyyttä tietämätöntä kohtaan, teeskentelystä vapaata vakavuutta ja hyväsydämisyyttä; Aleksanterilta hellävaraisuutta toisten vikoja oikoessa; Severukselta "mielihalun tehdä hyvää ja kernaasti antaa toisille ja säilyttää hyvä toivo ja uskoa olevani ystäväin rakastama"; Maximukselta "lempeyttä ja arvokkuutta ja tehtävän suorittamista valituksitta"; platonikko Aleksanterilta, "_ettei pidä puheissa tai kirjeissä yhä vakuuttaa: ei ole aikaa_, sekä ettei pidä alinomaa puolustella tavallisten velvollisuuksien laiminlyömistä vetoamalla kiireellisiin tehtäviin".
Pariin henkilöön nähden tämä kiitollisuudenvelka on vieläkin kuvaavampaa ja merkittävämpää. Rusticukselta esim., oivalliselta ja pystyvältä mieheltä, jonka neuvoja hän oli vuosikausia tavannut etsiä, hän oli oppinut halveksimaan sofismia ja pöyhkeilyä, kirjoittamaan yksinkertaisesti, olemaan aulis sovintoon, olemaan huolellinen ja säntillinen, ja hänen kauttansa hän tutustui Epiktetoksen _Tutkielmiin_, mikä tuttavuus, arvaamaton hyvätyö hänelle, antoi värin hänen koko elämälleen. Ja ottoisältään, suurelta Antoninus Piukselta, hän oli perintöosanaan saanut vielä huomattavampia etuja. Hänessä hän näki esikuvallisen hallitsijan ja valtiomiehen, päätöksissään järkähtämättömän, itsensähillitsevän, vaatimattoman, velvollisuudentuntoisen ja tasamielisen; miehen, joka ylenkatsoi liehittelyä ja vihasi halpamaisuutta; joka kunnioitti viisaita ja ansiokkaat nosti arvoon; joka oli tunteeton joutaville pikku pyyteille, mutta väsymätön vakavassa työskentelyssä; lyhyesti, "jolla oli moitteeton, voittamaton sielu", joka, lailla Sokrateen, "kykeni kieltäytymään sellaisesta, mistä moni on liian heikko jaksaakseen kieltäytyä, ja taas nauttimaan paljosta, mistä monet eivät voi nauttia menemättä liiallisuuksiin". Hurskaus, mielen puhtaus, lempeys, tyhjän maineen ylenkatse, tunnonrauha, yksinkertaisuus, kärsivällisyys -- kaikkia näitä hyveitä omasi keisari, kuten hän luettelee eräässä toisessa kuvauksessa (VI, 30), jonka hän päättää sanoihin: "Jäljittele kaikkea tätä, jotta sinulla olisi yhtä hyvä omatunto viime hetkesi tullen kuin hänellä oli."
Hän lopettaa nämä kiitollisuuden sanelemat muistelot lyhyeen esitykseen siitä, mistä oli velassa jumalille. Ja mistä hän kiittelee jumalia? Siitäkö että on rikas ja ylhäinen ja keisari? Ei suinkaan, ei sellaisista alhaisista ja epäiltävistä siunauksista kuin ne, vaan siitä johdatuksesta, jonka hän on saanut filosofian opiskelun kautta, ja siitä armosta, joka on estänyt häntä lankeamasta syntiin. Ja tässäpä hänen oikea vaatimattomuutensa todella ilmeneekin. Samaten kuin hurskaan Jumalan miehen Bradfordin oli tapana sanoa nähdessään pahantekijää vietävän mestauspaikalle: "Siinäpä kulkisi nyt ilman Jumalan armoa John Bradford", samaten sanoo Aurelius, ylistettyään jumalia kaikesta heidän hyvyydestänsä koko hänen perhettään ja omaisiaan kohtaan: "Edelleen minä kiitän jumalia siitä, että en ole eksynyt mihinkään loukkaukseen heitä vastaan, vaikka minussa oli taipumuksia, jotka tilaisuuden tullen olisivat saattaneet johtaa minut tekemään jotakin semmoista; mutta heidän suosiostaan ei sellaista asianhaarain tilannetta koskaan tullut, joka vei minut kiusaukseen. Vielä minä kiitän siitä, että he antoivat minulle opettajan ja isän, joka kitki minusta pois kaiken ylpeyden ja opetti, että oli mahdollista elää palatsissa ilman vartijoita tai kultakoristeisia pukuja tai tulisoihtuja tai kuvapatsaita ja muuta senkaltaista, ja sen sijaan opetti elämään jokseenkin niinkuin yksityinen mies olematta silti ajatuksilta halpamainen taikka tehtävissä leväperäinen; että minä paranin intohimoisen rakkauden hurmiosta, johon olin langennut; että vaikka äitini kohtalo oli nuorena kuolla, hän sai viettää viimeiset vuotensa minun kanssani; ettei koskaan ole voitu väittää, että kun tahdoin lähimmäistäni auttaa, minä en sillä olisi tarkoittanut totta; että minulla oli paljon hyviä opettajia lapsilleni: sillä kaikki nämä asiat vaativat jumalain ja onnen apua."
Marcus Aureliuksen _Itsetutkisteluihin_ kannattaa meidän aikamme totisesti syventyä. Se itsensäkieltäminen joka niissä ilmenee, kirpeästi kurittaa aikamme yhä lisääntyvää ylellisyyttä; niiden ylevämielisyys muodostaa edullisen vastakohdan aikamme kyynillisyyden yhä kasvavan katkeruuden rinnalla; niiden tyytyväinen alistuminen Jumalan tahtoon nuhtelee meidän lakkaamatonta levottomuuttamme; ennen kaikkea niiden muuttumaton korkea henki saattaa häpeään tuon pikku syntien ja pienten heikkouksien runsauden, joka eräänlaisen rohtuman tavalla leviää kautta nykyajan sovinnaisen elämän. Mutta tällä alkuluvulla on myöskin arvoa nuorille. Se tarjoaa taulun, jota jos he voitaisiin saada tutkimaan, sekä heidän että meidän olisi parempi. Jos jo "siinä voimakkaassa valossa, joka valtaistuimelle lankeaa", Marcus Aureliuksen elämässä ei paljastu mitään siveellistä tahraa, niin sitäkin huomattavampaa on, että tämä roomalainen ruhtinas oli jo varhain vapaassa, ihanassa nuoruudessaan oppinut kiinnittämään huomionsa opettajiensa avuihin, heidän kärsivällisyyteensä ja mielenlujuuteensa, heidän hyväntahtoisuuteensa ja lempeyteensä, heidän nuhteettomuuteensa ja hyveihinsä. Keskellä pöyristyttävää yleistä siveellistä turmiota hän säilytti puhtaan omantunnon, tahrattoman ja suloisen kirkkaan sielun; hän kiitti Jumalaa sanoin, sekä ajatuksen että kielen puolesta kuulakkain ja täsmällisin, siitä, että turmelus ei ollut yllättänyt häntä nuoruuden keväimessä, että maaseudun rauhassa ja kodin helmassa filosofian opiskelu oli kirkastanut hänelle, kuinka sydämen puhtaus on nuoruuden pyhä panssari, kiitti siitä, että oli säilynyt muistettuna ja kunnioitettuna viimeisiin vuosiinsa saakka. "Varmaankin", sanoo Carlyle, "tulee kerta päivä, jolloin taaskin tunnetaan (ja tunnustetaan), mikä hyve puhdas ja kohtuullinen elämä on; kuinka jumalallinen on nuorten ihmiskasvojen punastuminen; kuinka korkea, puhdistava, tuiman vääjäämätön on jokaiselle luodulle näissä suhteissa asetettu velvollisuus. Vaan jos sellainen päivä ei koskaan tule, silloin ymmärrän, että paljon muutakaan ei koskaan tule. Jalomielisyys ja käsityksen syvyys ei tule koskaan; sydämen ja silmän sankarillinen puhtaus; jalo, hurskas rohkeus parantamaan meitä ja kiillon ja silauksen aikakauttamme, mitenkä ne koskaan voivat tulla? Nälkäisen eläimellisyyden häpeällinen kiiltosilaus, henkinen kyvyttömyys ja valheellisuus syöksee tietänsä eteen, kunnes horna sen nielee."
2 Luku.
MARCUS AURELIUKSEN ELÄMÄ JA AJATUKSET.
Hadrianuksen kuollessa v. 138 seurasi häntä valtaistuimella Antoninus Pius ja keisari-vainajan toivomusten mukaisesti pojikseen otti ja tunnusti Marcus Aureliuksen ja Lucius Commoduksen. Marcus oli viidentoista vanhana kihlattu Lucius Commoduksen sisarelle, mutta uusi keisari rikkoi tämän liiton ja kihlasi hänelle sen sijaan tyttärensä Faustinan. Avioliittoa ei kuitenkaan juhlallisesti solmittu ennenkuin seitsemän vuotta myöhemmin, v. 146.
Antoninus Piuksen pitkä hallitus on noita onnellisia ajanjaksoja, joilla ei ole mitään historiaa. Melkein rikkumaton rauha vallitsi niin kotona kuin ulkona, vierasten kansain kanssa. Veroja huojennettiin, kovanonnen kolhimia autettiin, ilmiantajat masennettiin; harvoin mitään takavarikoitiin, ja salaliitot ja mestaukset olivat miltei tuntemattomat. Kautta koko laajan valtakunnan kansa rakasti ja kunnioitti keisariansa, eikä keisari muuhun pyrkinyt kuin rakentamaan kansansa onnea. Hänkin oli, samoin kuin Aurelius, oppinut, että mikä oli hyvä mehiläisille, oli hyvä myös pesälle. Hänen uurastuksensa tarkoitusperä oli: sivilihallintomies rauhallisessa, yhdenmukaisessa tasavallassa; sota oli hänelle kauhistus, mitään arvoa hän ei pannut imperator-nimelle eikä koskaan suostunut ottamaan vastaan triumfia.