Part 17

Toisekseen Epiktetos alituiseen kehoittaa pyrkimään korkealle; meidän ei pidä olla tavallisia lankoja elämän kankaassa, vaan paarre senaattorin toogassa, leveä purppurareunus, joka antaa loistoa ja kauneutta koko vaatteukselle. Mutta miten tietää, että meillä on voimia ja kykyjä tähän korkeaan tehtävään? Kuinka härkä leijonan lähetessä tietää, että sen asia on asettua puolustamaan koko laumaa? Jos meillä on suuret kyvyt, me kyllä pian olemme niistä tietoiset, ja jos meillä ei niitä ole, tulee meidän niitä vähitellen hankkia. Ei mitään suurta ole tehty tuota pikaa -- viiniköynnöksen täytyy kukkia ja kantaa hedelmä ja hedelmän kypsyä, ennenkuin saamme rypäleen purppuraiset, tertut -- "ensin oras, sitten tähkä, ja sen perästä kypsynyt vilja tähkässä".

Mutta mistä meidän on johtaminen tämä velvollisuuden ja mahdollisen suuruuden ylevä tajunta? No, jos keisari olisi ottanut sinut pojakseen, etkö ylväin katsein ilmaisisi olevasi tietoinen ylennyksestäsi? Miksi et ole ylpeä siitä, että olet Jumalan poika? Onhan sinulla tosin ruumis, jonka takia monet ihmiset vaipuvat aivan läheiseen sukulaisuuteen raatelevain sutten, villien leijonain ja viekasten kettujen kanssa turmellen sen mikä on järkevätä itsessään, ja niin heistä tulee syöläitä nautoja taikka vahingollisia tuhoeläimiä. Mutta toiselta puolen, "jos", sanoo Epiktetos, "ihmisessä on todella muodostunut vakaumus siitä, että me olemme kaikki jollakin muotoa syntyneet Jumalasta ja että Jumala on kaikkien jumalain ja ihmisten isä, niin arvelen, että me emme koskaan ajattele alhaisesti tai matalasti itsestämme". Tuskinpa on suuri Milton jalommalla tavalla ilmaissut tätä totuutta sanoessaan, että "se joka pitää itseään kunniassa ja velvollisuuden mukaisessa arvossa, hän sekä sen takia että on Jumalan kuva että myös lunastuksensa hinnan vuoksi, jonka hän uskoo olevan selvästi merkittynä otsalleen, katsoo pystyvänsä jaloimpiinkin ja hurskaimpiin tekoihin ja olevansa liian arvokas moisessa alhaisuudessa ja saastaisuudessa, kuin synti on, häpäisemään ja tahraamaan itseänsä, koska hän on niin kalliisti lunastettu ja korotettu uuteen ystävyyteen ja lapsensuhteeseen Jumalan kanssa".

"Ja mitenkä me voimme tietää, että olemme edistyneet? Me saatamme tietää sen, jos oma tahtomme on altis elämään sopusoinnussa luonnon kanssa; jos tulemme jaloiksi, vapaiksi, uskollisiksi, nöyriksi; jos emme mitään halaja, emme liioin mitään kaihda, joka on oman voimamme ulkopuolella, ja näin vapaudumme kaikista maallisista harrastuksista; jos elämämme on muuttumattomain ja jalojen lakien varman johdon alainen.

"Mutta emmekö kohtaa vastuksia elämässä? Kyllä, epäilemättä; vaan eikö mitään sellaista ole Olympiassa? Eikö sinua siellä kuumuus polta, eikö siellä tilasta taistella, eikö sinua sateenkuurokin kastele, milloin sataa? Eikö siellä ole ihan liiankin runsaasti huutoa ja kirkunaa ja muuta meteliä? Ja sittenkin oletan, että siedät kaikkea tätä, jos korvaukseksi rinnan asetat näytelmän suurenmoisuuden? Ja entäs vielä: etkö ole saanut voimia kantaaksesi mitä hyvänsä sattuneekin? Etkö ole saanut ylevämielisyyttä, rohkeutta, lujuutta? Ja jos kerta minä olen ylevämielinen, välittäisinkö minä niin ollen mistään, mikä sattua voipi? Mikä saattaisi häiritä tai säikähdyttää minua tahi näyttää tuskalliselta? Eikö minun pidä käyttää kykyäni niitä tarkoitusperiä varten, joihin se on minulle lahjoitettu, vai pitääkö minun surra ja valittaa kaikissa elämän kohtaloissa? Päinvastoin, nämä vastukset ja vaikeudet ovat kiivaita vihamiehiä, jotka on yllytetty meitä vastaan, ja me saatamme ne voittaa, jos tahdomme, elämän olympialaisessa kisassa.

"Mutta jos elämä taakkoinensa käy aivan sietämättömäksi, emmekö saa mennä takaisin Jumalan tykö, josta olemme tulleet? Eikö meidän tule näyttää varkaille ja rosvoille ja tyranneille, jotka vaativat vallitaksensa meitä ruumiimme ja tavaramme kautta, että heillä _ei mitään valtaa_ ole? Sanalla sanoen, eikö meidän pidä tehdä itsemurha?" Tiedämme, mitä Shakespeare sanoo tästä asiasta:

"Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa, Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa, Vääryyttä sortajan, lain väännellystä, Virastoit' ylpeitä ja potkuja, Joit' ansiokkaat epatoilta saavat, Jos puukon tutkaimella suoran tehdä Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis Ja hikois, voihkis elon kuorman alla, _Jos pelko, mitä tulee kuolon maassa, -- Tuoss' salatussa, jost' ei matkamiesi Palaja ykskään, -- niin ei huumais mieltä, Ett' ennen kärsimme nää tietyt vaivat, Kuin uusiin riennämme, joit' emme tunne_?"

(Hamlet, III, 1, -- P. Cajanderin suom.)

Mutta Epiktetoksella ei ollut mitään ainehistoa sellaista vastausta varten. En muista ainoatakaan kohtaa, jossa hän viittaa kuolemattomuuteen tahi tulevaan elämään ja sen vuoksi on luultavaa, että hän joko ei ensinkään uskonut siihen tahi sivuutti sen sellaisena seikkana, joka ei ole meidän omassa vallassamme. Kuitenkaan ei hänen vastauksensa sisällä tuota itsemurhan ylistelyä, joka tavataan kauttaaltaan Senecan näytelmistä ja joka oli stoalaisuuden yleisimpiä lempiväitteitä. "Ystäväni", sanoo hän, "odottakaa Jumalan hetkeä, hetkeä, jolloin hän antaa teille merkin ja vapauttaa teidät tästä palveluksesta; sitten te saatatte vapauttaa itsenne mennäksenne hänen luoksensa. Mutta nykyisellänsä hillitkää itsenne, pitäkää paikkanne, jonka hän nyt on teille määrännyt. Sillä lopultakin on oleskelunne aika täällä lyhyt ja helppo niille, joitten mielipide on tätä laatua; sillä mitä tyrannia tai varasta tai tuomioistuinta saattavatkaan pelätä ne, jotka niin tyystin väheksyvät ruumista ja mitä siihen kuuluu? Jääkää siis älkääkä lähtekö ilman pätevää syytä."

Näyttää siltä että Epiktetos sallii itsemurhan sitä kumminkaan kehumatta, sillä eräässä kohdassa (II, 1) hän sanoo: "Mitä on tuska? Pelkkä ruma naamio; vaihda se, niin näet, että asia on siten. Pahasti pidellään täällä meidän ruumis-riepuamme, mutta sitten taas hellävaroen. Ellei sinun sovi asioitasi kantaa, niin ovi on avoin; jos sopii, niin kestä. Oikein on, että ovi kaikissa olosuhteissa on avoin, sillä siten ihmiset pääsevät kaikesta vaivasta."

Tämä _kärsimisen_ voima on pääsävel stoalaisten elämänopissa, ja alituiseen teroitetaan mieleen sen saavuttamisen tapaa, nimittäin että kaikkia ulkonaisia sattumuksia on ylenkatsottava. Olen jo kertonut jutelman Agrippinuksesta, jossa Epiktetos ihaillen näyttää, ettei suurinkaan onnettomuus saattanut pusertaa totisesta stoalaisesta suuttumuksen tai murheen sanaakaan.

Kaikki välttämättömyys tulee siis stoalaisen näkökannan mukaan Jumalalta, ja meidän velvollisuutemme on olla nurkumatta sitä vastaan. Mutta kun tämä on johtava periaate mitä meihin itseemme tulee, kuinka meidän tulee kohdella toisia? Tässäkin velvollisuutemme kasvavat suorastaan suhteestamme Jumalaan. Tämähän suhde se juuri herättää meissä kunnioitusta itseämme kohtaan, senpä myöskin pitäisi velvoittaa meitä kunnioittamaan muitakin. "Orja, etkö mieli sietää omaa veljeäsi, jonka isä on sama Jumala kuin sinunkin? Mutta hän on kunnoton, ehkä -- varas ja murhamies. Olkoon niin, sittenpä hän tarvitsee sitäkin enemmän sääliä. Ethän tahdo juurittaa pois sokeita ja kuuroja heidän onnettomuutensa takia, vaan säälit heitä; kuinka paljon säälittävämpiä ovatkaan kunnottomat ihmiset? Älä kiroa heitä. Oletko itse niin perin viisas?"

Epiktetoksen määräykset eivät liioin kaikki ole abstraktisia periaatteita; useasti hän pysähtyy antamaan täsmällisiä käyttäytymisen ohjeita. Voiko esim. tavata viisaampaa kuin mitä hän puhuu tavoista (II, 18) ja siitä, kuinka parhaiten voi saavuttaa hyviä tottumuksia ja kukistaa huonoja? Hän huomauttaa, että me olemme tottumusten orjia; että jokainen yksityinen teko on tosiasia jokapäiväisessä elämässämme niinkuin hiekkajyvänen aavikon hietameressä, että joka kerta, kun olemme vihassa tai paha meissä paisuu, me lisäämme puita tuleen, kylvämme taudin myrkyllisiä siemeniä. Kuume voi tulla parannetuksi, mutta terveys siitä sittenkin heikontuu; ja samaten on myös sielun tautien laita. Nekin jättävät merkit jälkeensä.

Otetaan esimerkiksi viha. "Sinähän et tahdo olla intohimoinen? Älä siis vaali sitä tapaa itsessäsi äläkä anna sille mitään yllykettä. Pysy alussa levollisena ja sitten luettele ne päivät, jolloin et ole ollut vihassa. Minun oli tapa suututella joka päivä, sitten vain joka toinen, sitten joka kolmas, sitten joka neljäs. Mutta jos kuluneeksi tulisi kolmekymmentä päivää ilman lankeemusta, niin uhraa Jumalalle kiitosuhri. Sillä tavat ensin irtaantuvat, vasta sitten kerrassaan saadaan juuritetuiksi pois. 'Minä en sortunut vihastukseen tänään, en liioin seuraavanakaan päivänä, enkä siten edelleen kahteen tai kolmeen kuukauteen, vaan hillitsin itseäni kaikissa kiusauksissa.' Ole varma, että jos _näin_ voit sanoa, olet oikealla tolalla."

Mutta _mitenkä_ kaikki tämä on tehtävä? Siinä se suuri kysymys, ja Epiktetos on aivan valmis antamaan parhaan vastauksen minkä taitaa. Olemme jo maininneet erään kohdan, jossa hän (toisin kuin pakanallisten moralistien enemmistö) osoittaa, että hän oli täydellisesti käsittänyt, kuinka siveellisyyden kannalta tärkeätä on vallita huonoja _ajatuksiaankin_. Samaa oppia edelleen valaisee muuan toinen tarina Agrippinuksesta. Neron oli ruma tapa velvoittaa roomalaisia ylimyksiä esiintymään näyttämöllä tai gladiaattorileikeissä siinä mielessä, että hän siten voisi näyttää heidänkin muka hyväksyneen hänen halveksittavat temppuilunsa. Erään kerran Florus, joka oli kahden vaiheilla, totellako käskyä vai ei, kysyi asiassa neuvoa Agrippinukselta. "Mene kaikin mokomin", vastasi Agrippinus. "Mutta miksi _sinä_ et sitten mene?" kysyi Florus. "Koska", vastasi Agrippinus, "minä en tuumiskele sitä." Tähän vastaukseen sisältyi ajatus, että empiminen oli alistumista, tuumiskelu samaa kuin tuho; meidän täytyy aina toimia _periaatteiden_ nojalla, emme saa koskaan pysähtyä tekemään laskelmia _seurauksista_. "Mutta jos minä en mene", huomautti Florus, "niin menetän pääni." "No menepä siis; mutta _minä_ en mene." "Miksi sinä et mene?" "Siksi että minä en tahdo olla palanen elämän tavanomaista kangasta; minä tahdon olla siihen ommeltu purppura."

Ja jos vaadimme kuullaksemme pätevää _motiivia_ näin ylevää pyrintöä varten, niin Epiktetos sen kyllä antaa. "Yritä voittaa oman sisäisen äänesi hyväksyminen", sanoo hän, "tahdo näyttää kauniilta Jumalalle. Pyydä olla puhdas oman puhtaan itsesi kanssa ja Jumalan kanssa. Ja milloin joku paha mieliteko valtaa sinut, 'mene silloin, sanoo Platon, sovitusjuhlille, mene rukoilijana jumalten temppeleihin, niitten luo, jotka kääntävät pois pahan'. Mutta saattaahan riittää sekin, jos nouset ylös ja lähdet jalojen ja hyvien ihmisten pariin, elämään heidän esikuvansa mukaan, oli sinulla tällaisia ystäviä elävien tai kuolleitten joukossa. Mene Sokrateen luo ja tarkkaa sitä ehdotonta herruutta, jolla hän vallitsee kiusaukset ja intohimot; muista, kuinka kunniakas oli hänen tietoinen voittonsa itsestään. Mikä olympialainen triumfi! Kuinka se asettaakaan hänet lähelle itseänsä Herkulesta! Sen vuoksi on, kautt' taivaan, oikeus ja kohtuus tervehtiä häntä: 'terve, ihmeteltävä voiton sankari, joka olet voittanut, voittanut muita kuin kurjia nyrkkeilijöitä ja voimailijoita, tahi miekkailijoita ja heidän kaltaisiaan'. Ja jos näin totut kurittamaan itseäsi, saat nähdä, minkälaiset sinulle kehittyy hartiat, mitkä hermot, mitkä lihakset, pelkän jaarittelun ja muun tyhjän asemesta. Se mies on oikea voimailija, joka harjoittaa itseänsä taisteluun sentapaisten vastustajain kanssa. Ankara on ottelu, jumalallinen itse työ; kuninkuus, vapaus, lepo, rauha siinä on kysymyksessä. Ajattele Jumalaa; kutsu häntä, auttajaasi ja esitaistelijaasi, turvaksesi, niinkuin merimiehet myrskyn käsissä kutsuvat isoja kaksoisia. Ja todella, mikä myrsky onkaan tuimempi sitä, jonka nostattavat mahtavat harhakuvat heittäen järjen tolaltaan. Mitä muuta kuin harhakuva on myrsky itsekään? Sillä poistahan tuo kuoleman pelko, ja nostata sitten niin paljon jyrinää ja salamoita kuin tahdot, ja saat tuntea; kuinka suuri rauha ja levollisuus vallitseekaan siinä ihmisessä, jonka sielun hallitsevana voimana on järki? Mutta jos sinä joskus joutuisit alakynteen ja sanoisit, että sinä ensi kerralla aiot voittaa, ja sitten samoin kerta toisensa perästä, niin tiedä, että sellainen tila on huono ja heikko, niin että sinä lopuksi et edes tiedä tekeväsi väärin, vaan alatpa keksiä puolustelujakin synnillesi; ja siten tulet vahvistaneeksi todeksi Hesioduksen sanan: 'Tuho vaanii miestä, joka tehtävänsä tuonnemmaksi lykkää'." Niin on laita. Näin varhain oli pakanallinen siveysoppinut tullut tajuamaan sen syvällisen tosiseikan, että "vain tämä kerta" päätyy myönnytykseen "eihän siinä ole mitään pahaa". Hyvinpä laulaa Coventry Patmore:

Miten helppo on pysyä synnistä irti; Miten työlästä voittaa vapaus taas; Sillä peloittava totuus on, että ihminen _Unohtaa_ taivaan, kotinsa entisen.

Toisessa paikassa Epiktetos varoittaa meitä kumminkin liian väleen menettämästä rohkeuttamme pyrkiessämme hyvää kohti; ja ennen kaikkea varoittaa koskaan lankeamasta _epätoivoon_.

"Kun painimestarin koulussa nuorukainen kaatuu, käsketään hänen nousta jälleen ylös ja käydä otteluun päivä toisensa jälkeen, kunnes hänellä on riittävät voimat; samoin täytyy meidänkin tehdä eikä olla niiden vaivaisten painijain kaltaisia, jotka yhden epäonnistumisen jälkeen antavat pyyhkäistä itsensä pois kuin pyörteen nieleminä. Sinun pitää vain _tahtoa_", sanoo hän, "ja se on tehty; mutta jos hellität, niin joudut perikatoon; sillä häviö ja voitto tulevat kumpikin sisältäpäin. -- Ja mitä sinä tällä kaikella voitat? Sinä saavutat vaatimattomuutta röyhkeyden sijasta, puhtautta likaisuuden, kohtuutta päihtymyksen asemesta. Jos luulet olevan vielä parempia päämääriä kuin nämä, niin jatka kaikin mokomin syntiäsi, sillä ei mikään hyvä pysty sinua pelastamaan."

Mutta erikoisen ankarasti Epiktetos varoittaa meitä ajatuksesta, että näiden periaatteiden julistaminen ja niistä _puhuminen_ on yksi asia -- mutta aivan toista niiden mukaan _toimiminen_. Hän piiraisee humoristisen kuvan epäjohdonmukaisesta nimifilosoofista, joka kaunopuheisesti selvitteli, että mikään ei ole hyvää, paitsi mikäli se kuuluu hyveeseen, ja pahaa taas vain se, mikä on pahetta, sekä että kaikki muu on yhdentekevää. Läksipä hän sitten merelle. Nousee myrsky, mastot natisevat ja filosoofi huutamaan. Lähellä seisoo nenäkäs henkilö, joka ällistyneenä kysäisee: "_Pahettako_ se haaksirikko onkin? Jollei, niin eihän se voi olla mitään pahaa." Kysymys siinä määrässä suututti filosoofia, että hän oli vähällä iskeä nuijalla haastajaa päähän. Mutta Epiktetos armotta ilmaisee hänelle, että mies ei konsanaan ollut filosoofi muuten kuin nimeksi; että kun hän istui koulussansa pöyhistyneenä kunnianosoituksista ja liehakoimisesta, peittyi hänen synnynnäinen pelkuruutensa ja omahyväisyytensä vain lainattuihin höyheniin ja että hän oli vääryydellä anastanut itselleen stoalaisen nimen.

"Miksi", kysyy hän toisessa kohdassa, "miksi kutsut itseäsi stoalaiseksi? Miksi petät joukkoja? Miksi näyttelet juutalaista, vaikka olet kreikkalainen? Etkö tiedä, millä perusteilla ihmistä sanotaan juutalaiseksi tai syyrialaiseksi tai egyptiläiseksi? Kun näemme jonkun joutavan tuuliviirin, on meidän tapana sanoa: 'Tuo ei ole mikään juutalainen, hän vain sellaista näyttelee'; mutta kun mies kokonaan rupeaa proselyytiksi ja täydelleen omaksuu juutalaisten opit, silloin hän sekä _on_ todellisuudessa juutalainen että siksi _kutsutaan_. Näin on myös meidän filosoofien; jos väärällä värillä itsemme sivelemme, _olemme juutalaisia nimeltä, mutta todellisuudessa jotakin muuta_... Me kutsumme itseämme filosoofeiksi, kun emme osaa esittää muiden ihmisten osaa, aivan kuin mies koettaisi nostaa Ajaxin kiveä, vaikka ei jaksa kohottaa kymmentä naulaa." Kohta on mielenkiintoinen ei ainoastaan sinänsä, vaan senkin takia, että se omituisella tavalla sekä kielen että ajatuksen puolesta muistuttaa Paavalia: "Ei se ole Juutalainen, joka vain ulkonaisesti on Juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on Juutalainen, joka sisällisesti on Juutalainen, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Herrassa eikä kirjaimen mukaan; ja sellainen saa kiitoksensa, ei ihmisiltä, vaan Jumalalta." (Room. II, 28-29.)

Paras tie tulla tosi-filosoofiksi ei suinkaan ole pelkästään se, että lukee kirjoja ja perehtyy opinkappaleisiin, vaan että järkähtämättömästi ahkeroi toimiaksensa ja pysyäksensä omissa alkuperäisissä periaatteissaan; tähän voi vielä lisätä johdonmukaisuuden ja itsetarkkaamisen. "Nämä periaatteet", sanoo Epiktetos, "luovat ystävyyttä kodissa, yksimielisyyttä kaupungissa, rauhaa kansojen kesken; ne tekevät ihmisen kelvolliseksi Jumalalle ja miehuulliseksi kaikissa olosuhteissa, ikäänkuin hän olisikin tekemisissä hänelle vierasten ja arvottomain kappalten kanssa. Nyt me kyllä pystymme kirjoittamaan näistä asioista ja puhumaan niistä ja luettua niitä kiittelemäänkin, mutta emme likimainkaan niitä noudata. Siitäpä johtuu, että myöskin meihin soveltuu lakedaimonilaisiin kohdistettu moite, joiden sanottiin olevan 'leijonia kotona, mutta kettuja Efesossa'; koulussa me olemme leijonia, mutta ulkopuolella kettuja."

Nämä kohdat sisältävät, luulen ma, omaperäisimmät, tärkeimmät ja kuvaavimmat mielipiteet, mitkä tavataan _Tutkielmissa_. Eheimmin ne ovat selvitetyt pitkässä ja tärkeässä luvussa kyynillisestä filosofiasta. Oikea kyynikko -- ei sellainen, joka siksi pyrki raaoilla tavoilla ja pöyhistellen hupsussa yltiöpäisyydessä, vaan elämänsä ja periaatteittensa kautta -- oli ilmeisesti Epiktetoksen silmissä parhaita ihmisiä maan päällä. Ihanteensa hän haahmoittelee eräälle oppilaalleen, joka oli tiedustanut häneltä tätä asiaa.

Aluksi hän lausuu, että oikea kyynikko on niin jalohenkinen olento, että se, joka sen alan itsellensä valitsee, mutta ei omaa tarpeellisia ominaisuuksia, sytyttää vastaansa taivaan vihat. Hän on kuin törkeäsuinen Tersites,[77] joka itselleen vaatii Agamemnonin ylhäistä asemaa. "Jos luulet", puhuu hän tälle nuorelle oppilaalle, "voivasi tulla kyynikoksi pelkästään pukeutumalla vanhaan vaippaan ja nukkumalla kovalla vuoteella ja kantamalla kerjurin pussia ja keppiä, anelemalla armopalasia ja herjaamalla jokaista, jonka näet hempeästi vaatetettuna tai purppuraan puettuna, niin et tiedä, mistä on kysymys -- mene silloin tiehesi; mutta jos tiedät, mitä oikea kyynikko tosiasiassa on, ja luulet kykeneväsi siksi, niin punnitse, mihin suureen tehtävään olet antautumassa.

"Mitä ensinnäkin itseesi tulee: Sinun täytyy ehdottomasti heittäytyä Jumalan tahdon varaan. Sinun täytyy voittaa kaikki intohimot, kuolettaa kaikki pyyteet. Sinun elämäsi täytyy olla kuin avattu kirja Jumalan ja ihmisten edessä. Toiset kätkevät työnsä taloilla ja ovilla ja pimeydellä ja vartijoilla; sinun talosi, ovesi, pimeytesi olkoon pyhän hävyn tunto. Sinä et saa salata mitään; sinulla ei saa olla mitään kätkettävänä. Sinun täytyy olla tunnettu Jumalan lähettinä ja sanansaattajana ihmisten keskuudessa. Sinun täytyy opettaa ihmisille, että onni ei ole siellä, mistä he sitä sokeudessaan ja viheliäisyydessään etsivät. Ei se ole voimassa, sillä Myro ja Ofellius eivät olleet onnellisia; ei rikkaudessa, sillä Kroisos ei ollut onnellinen; ei vallassa, sillä konsulit eivät ole onnellisia; eikä kaikessa tässä yhteensä, sillä Nero ja Sardanapalus ja Agamemnon huokasivat ja itkivät ja raastivat hiuksiaan ja olivat olosuhteitten orjia ja ulkokuori heitä petti. Onni on sinussa itsessäsi; todellisessa vapaudessa, tyytyväisyydessä ja rauhassa, siinä, että voitat tai kukistat jokaisen epäjalon pelon, täydellisesti hallitset itseäsi; ja onnea on silloin 'elämän tasainen juoksu' keskellä köyhyyttä, maanpakoa, sairautta, vieläpä itsensä kuoleman varjon laaksossakin. Voitko käydä tähän olympialaiseen kiistaan? Ovatko jäntereesi ja lihaksesi kyllin lujat? Voitko katsoa silmiin sitä tosiseikkaa, että ne, jotka joutuvat tappiolle, myöskin saavat kärsiä pilkkaa ja kuritusta?

"Ainoastaan Jumalan avulla sinä voit näin pitkälle päästä. Ainoastaan hänen avullansa voit antaa ruoskia itseäsi kuin aasi ja kuitenkin rakastaa niitä, jotka sinua ruoskivat, säilyttäen horjumattoman mielentyyneyden olosuhteissa, jotka toisissa ihmisissä herättäisivät levottomuutta ja surua ja pettymystä ja epätoivoa.

"Kyynikon täytyy oppia olemaan ilman ystäviä, sillä missä hän saattaisikaan tavata arvoisensa ystävän tahi kuninkaan, joka ansaitsisi kantaa hänen moraalista valtikkaansa. Todella ylevän ihmisen ystävän tulee olla yhtä jalo kuin hän itse, ja sellaista ystävää ei oikea kyynikko voi toivoa löytävänsä. Ei hänen liioin pidä naida; avioliitto on oikea ja kunniallinen teko toisille ihmisille, mutta sen aiheuttamat kiusat, kulut, häiriöt tekisivät mahdottomaksi elämän, joka on pyhitetty taivaan palvelukseen.

"Eikä hänen myöskään tule puuttua yhteiskunnan asioihin; hänen yhteiskuntansa ei ole Ateena eikä Korintto, vaan ihmiskunta.

"Hänen tulee olla voimakas, kestävä ja terve ja vähävaraisuudestaan huolimatta aina puhdas ja miellyttävä. Tahti ja ymmärrys ja nopsaälyinen kärkevyys puheissa ovat hänelle välttämättömät. Hänen omantuntonsa tulee olla kirkas kuin aurinko. Puhdas olkoon hänen unensa, puhtaampana vieläkin hän nouskoon. Vääryyttä ja solvausta kohtaan hänen tulee olla yhtä tunteeton kuin kivi, ja hänen täytyy jalkoihinsa tallata kaikki pelot ja toivomukset. Sellainen tulee kyynikon olla. Ennenkuin siksi aiot ruveta, punnitse tarkoin ja katso, kykenetkö Jumalan avulla viemään tehtäväsi onnelliseen loppuun."

Olen lyhykäisesti esitellyt tämän ylevämielisen luvun opetuksia, mutta täydelleen voidakseen nauttia sen moraalista ja kaunopuheisuudesta, täytyisi lukijan tutustua siihen kokonaisuudessaan ja panna merkille sen voimakkaan kiivas henki, sen ylevä into, sen elävät kysymykset, "joissa", kuten Martha sanoo, "ikäänkuin tuntuu hyveen ja vanhurskauden vimma ja joissa suuri sydän yltäkylläisyydessään ryöppynä purkaa esille pyhiä ajatuksia".

Epiktetos ei ollut kristitty. Hän on vain kerran teoksissaan viitannut kristittyihin ja tehnyt sen käyttäen heistä tuota herjaavaa nimitystä "galilealaiset", joille ominaista oli eräänlainen tunteettomuus tuskissa ja välinpitämättömyys maailmallisia harrastuksia kohtaan, minkä Epiktetos väärin ja halventaen katsoo olevan "pelkästään tottumusta". Kovaksi onneksi ei näiden pakanallisten filosoofien ollut sallittu päästä oikein käsittämään, mitä kristinusko todellisuudessa oli. Tietämättömyydessään he luulivat sen yrittävän omaksua filosofian tulokset, läpikäymättä sitä varten tarpeellista filosoofista kouluutusta. He suhtautuivat siihen epäluuloisesti ja kohtelivat sitä väärin. Ja kuitenkin he olisivat kristinuskossa, ja yksin kristinuskossa, löytäneet ihanteen, joka olisi voittanut heidän korkeimmatkin käsityksensä. Eikä se ollut pelkkä saavuttamaton _ihanne_; se oli ihanne, jonka korkein oli pyhittänyt ja siten tehnyt mahdolliseksi saavuttaa ja jonka avulla ihmisten kävi mahdolliseksi kantaa elämän vaikeudet lujuudella, levollisuudella, vieläpä sisällisellä ilollakin; se jalosti heidän kykyjänsä jännittämättä niitä liiaksi; sen avulla he saattoivat vähäksyä ajallisten koettelemusten taakkaa, ei turhaan koettamalla kieltää niiden katkeruutta tai itseltään salata niiden painoa, vaan siinä korkeassa tietoisuudessa, että ne ovat lyhyt ja välttämätön johdatus "paljon runsaampaan ja iankaikkiseen kunniaan".

MARCUS AURELIUS.

1 Luku.

KEISARIN KASVATUS.