Part 12

Ja Senecassa me näemme mitä hehkuvinta kiitospuhetta köyhyyden ylevyydestä ja toiselta puolen mitä arveluttavinta rikastumisen himoa. Ja kuinka täydellisen tyhjästä hän myikään itsensä! Saman opetuksen me saamme jokaisesta elämästä, joka kääntyy hairahdusten polulle; vähemmän kuin kolme vuotta myöhemmin sitä valaisi myöskin sen tyrannin tärisyttävä kohtalo, joka oli ajanut hänet kuolemaan.

Lyhyen kauden elämästään Seneca vain tosiaan oli vallan kukkuloilla; vaan niin hovimies kuin olikin, hän herätti vihaa, epäluuloa ja vainoa kaikkien kolmen keisarin puolelta, joiden hallituksen aikana hänen miehuutensa ikä kului. "Kaikista kovanonnen miehistä", sanoo Froude, "missä muodossa hyvänsä, jumalallisessa tai inhimillisessä tai perkeleellisessä, ei kukaan vedä vertoja Bunyanin Herra Sivutielle -- nuorukaiselle, joka toisella silmällä katsoi taivaaseen, toisella maahan -- joka vilpittömin mielin saarnaa yhtä ja samalla vilpittömällä mielellä tekee toista ja joka tyystin vailla todellisuustajua on kykenemätön näkemään tai tuntemaan ristiriitaa. Hän todellakin yrittää pettää sekä Jumalaa että perkelettä eikä itse asiassa petä ketään muuta kuin itseään ja lähimmäisiään. Kaikista maailman ihmisten luonteista tämä tuntuu olevan sellainen, josta ei ole lainkaan toivoa, luonne, joka näinä aikoina on käynyt huolettavan yleiseksi ja jonka yleisyys panee meidät pitämään Reinekeäkin verrattomasti parempana." Ja todellakin oli häälyväisyys Senecan elämässä _tietoinen_ epäjohdonmukaisuus. "Tutkistelijalle", sanoo hän, "joka ilmaisee, haluavansa kohota korkeammalle hyveen asteelle, minä vastaisin, että se on minunkin haluni, mutta minä en tohdi sitä toivoa. _Minä olen paheitten vallassa_. Minä en itseltäni vaadi, että tulisin parhaan kaltaiseksi, vaan ainoastaan, että tulisin paremmaksi kuin huonoin." Epäilemättä Seneca tarkoitti tätä pelkästään nöyräksi oman heikkouden tunnustukseksi; mutta se osui paljon oikeampaan kuin hän tosissaan olisi tahtonut myöntääkään. Hänen on täytynyt usein ja syvästi tuntea, ettei hänen elämänsä kulkenut sopusoinnussa sen valon kanssa, joka hänessä asui.

Olisi kyllä helppoa ja mukavaa johtaa Senecan elämän ja luonteen yleinen heikkous ja monet vajavaisuudet siitä seikasta, että hän oli pakana, sekä olettaa, että jos hän olisi ollut kristitty, hän ehdottomasti olisi kohonnut paljon ylevämmän ihanteen kannalle. Mutta tuollainen ajatuksenjuoksu ja johtopäätelmä, tehty retoorillisissa tarkoituksissa, on jokaisen ymmärtäväisen helposti kumottavissa. Pelkkä kristinopin opetuksien intellektuaalinen hyväksyminen olisi varmaankin vain perin vähässä määrässä virittänyt Senecassa jalompaa elämää. Tosiasia on, ettei sen paremmin nerokas henki kuin kristinuskon tuntemuskaan kykene jalostamaan ihmisen sydäntä eikä Jumalan armo virtaa terävän järjen eikä oikeaoppisen uskon kanavain kautta. Kaikkina aikoina on ollut miehiä, pakanoita niinkuin kristityitäkin, joita niukkakaan järjen valo ja vähäiset henkiset tiedot eivät ole estäneet elämästä puhdasta ja jaloa elämää; kaikkina aikoina on ollut miehiä, kristityitä niinkuin pakanoita, jotka suurine kykyineenkin ja syvällisine oppineen ovat lokaan tahranneet jaloimmat sanat, mitä milloinkaan on lausuttu, elämällä halveksittavinta elämää. Oliko kahdennellatoista vuosisadalla ketään, jonka nero loisti kirkkaammin, ketään, jonka kaunopuheisuus kaikui mahtavampana kuin Petrus Abélardin? Ja kumminkin Abélard elämänsä häpäisten vajosi syvemmälle kehnoimpiakin skolastisia aikalaisiaan yhtä suuresti kuin hän neronsa suuruudessa nousi etevintäkin heistä ylemmäs. Oliko seitsemännellätoista vuosisadalla filosoofia syvämietteisempää, moralistia ylevähenkisempää kuin Francis Bacon? Ja kumminkin Bacon saattoi imarrella tyrannia ja pettää ystävän ja ottaa lahjuksia, olipa hän viimeisiä Englannin tuomareista, joka pakottaakseen tunnustukseen käytti raakaa kidutusta. Seneca puolusti Agrippinan murhaa, Bacon mustasi ja parjasi Essexiä. "Mitä tahtoisin, minä en tee; mutta sitä mitä en tahtoisi, minä teen", saattaisi olla monenkin nerokkaan miehen synnintunnustuksen mottona. Eikä Senecan tarvitse häveten punastua, jos vertaamme häntä miehiin, jotka olivat hänen veroisiaan henkisiltä kyvyiltään, mutta joiden "armon varat", joiden totuuden tuntemus olivat verrattomasti hänen omaansa suuremmat. Antakaamme hänen osoittamansa jalon lujamielisyyden kuolemassa levittää valoa hänen muistolleen, valoa, joka hajoittakoon edes jossain määrin niitä mustia varjoja, jotka niin monissa kohdin tummentavat hänen historiaansa. Me säälimme Abélardia, nöyrää, hiljaista, kärsivällistä, Jumalaa pelkääväistä miestä, jota lempeäsydäminen Pietari vaali Clugnyn rauhallisissa puutarhoissa; me säälimme Baconia, syrjäytettyä, murtunutta ja halveksittua miestä, joka kuoli filosoofisessa kokeilussa saamastaan kylmästä ja jätti muistonsa jälkimaailman tuomittavaksi; säälikäämme Senecaa, joka rauhallisesti, nurisematta alistui kohtaloonsa, joka pakollisen itsemurhansa pitkällisten kuolonkamppausten kuluessa tuki surevia ympärillänsä ja saneli eräitä pakanallisen viisauden kauneimpia lausuntoja melkeinpä viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Hänen suuren aikalaisensa apostoli Paavalin sanat parhaiten auttavat meitä ymmärtämään hänen asemansa. Hän oli yksi niitä, jotka _etsivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilla hänen luokseen ja löytää hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme_.

14 Luku.

SENECA JA APOSTOLI PAAVALI.

Keväällä v. 61, ei kauan sen jälkeen kun Agrippinan murha ja Senecan sen puolesta kirjoittama puolustus oli kiinnittänyt roomalaismaailman huomion puoleensa, astui Puteolissa maihin joukko vankeja, jotka Judean prokuraattori oli lähettänyt Roomaan erään senturionin valvonnan alaisina. Eräs heistä oli vähäpätöisen näköinen ja ahavoitunut mies, uupunut ja kahleissa, mutta hellästi häntä hoivasi kaksi nuorempaa kumppania,[45] ja pieni ystäväin joukko, joka tuli heitä vastaan Forum Appiille ja Tres Taberna[46] ravintolalle, osoitti hänelle syvää kunnioitusta; kuten muut hänkin luovutettiin Burrukselle, pretoriaanien prefektille. Burrus oli Judean prokuraattorin kirjeistä saanut tietää, että vanki ei ollut tehnyt itseänsä syypääksi mihinkään pahempaan rikokseen,[47] vaan oli käyttänyt oikeuttaan Rooman kansalaisena vedota keisariin saadakseen suojelusta uskonveljiensä raivokasta vainoa vastaan; mahdollisesti oli myöskin senturioni Julius kertonut hänelle joitakin merkillisiä seikkoja hänen olemuksestaan ja vaiheistaan. Joka tapauksessa Burrus salli hänen elää omassa vuokraamassaan asunnossa[48] maksettuaan vetoomuksestaan. Tämä asunto sijaitsi kaiken todennäköisyyden mukaan siinä kaupungin korttelissa, joka oli vastapäätä Tiberin saarta ja vastaa nykyistä Trastevereä. Se oli kaikkein alhaisimman ja huonoimman roskaväen tyyssija -- tuon kaikkinaisen kansansakan ja sekoituksen, jonka takia Tacitus kutsuu aikansa Roomaa "maailman lokaviemäriksi". Nimenomaan täällä juutalaiset harjoittivat ylenkatsottuja liiketoimiansa, kaupittelivat tulitikkuja ja vanhoja vaatteita ja särkynyttä lasitavaraa tahi kerjäsivät ja ennustelivat Cestiuksen ja Fabriciuksen silloilla.[49] Täällä, jonkun ahtaan, pimeän ja likaisen kadun varrella, ahdettuina Rooman alhaisimman roskajoukon pariin, elivät kaiken todennäköisyyden mukaan Markus ja Pietari siihen aikaan, kun he perustivat pienen kristillisen seurakunnan Roomaan. Samassa halveksitussa asumuksessa epäilemättä Paavali -- sama vanki, joka oli jätetty Burruksen huostaan -- vuokrasi huoneen, kutsui kokoon juutalaisten ensimmäiset ja ummelleen kaksi vuotta julisti juutalaisille ja kristityille ja kaikille pakanoille, jotka tahtoivat häntä kuulla, oppeja, joiden oli määrä uudistaa maailma.

Se, joka astui tähän halpaan ja mustuneeseen suojaan, saattoi nähdä iäkkään juutalaisen, kumaravartaloisen ja kasvoiltaan ryppyisen, heikon ja raihnaisen, joka toisesta käsivarrestansa oli kytketty kiinni roomalaiseen sotamieheen. Mutta jos ken suvaitsi katsoa tarkemmin, ei hän mitenkään voinut olla näkemättä neron ja innostuksen hehkua, innoituksen tulta, väkevän toivon ja pelottoman rohkeuden kirkasta valoa noilla surkastuneilla kasvoilla. Ja vaikka _hän_ olikin kahlehdittu, niin "Jumalan sana ei ollut kahlehdittu".[50] Ja jos ken kuunteli niitä sanoja, joita hän toisinaan puhui, tai silmäsi vankkaan käsikirjoitukseen, -- ainoa työskentely, jota hän silmäinsä heikkoudelta ja ruumiinsa raihnaudelta samoin kuin rasittavain kahleittensa takia saattoi tehdä, -- niin olisi hän saanut kuulla tai lukea niitä kuolemattomia opetuksia, jotka vahvistivat Efeson, Filipin ja Kolossan nuorten kilvoittelevain seurakuntain uskoa ja jotka siitä pitäen ovat olleet kristillisen maailman kallisarvoisinta omaisuutta.

Hänen ponnistuksensa eivät olleet menestystä vailla; hänen onnettomuutensa edistivät evankeliumin julistusta; hänen kahleensa tulivat "koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon";[51] ja moni varttuva uskonveli hänen kahleittensa takia yhä enemmän uskalsi pelkäämättä puhua Jumalan sanaa. Älkäämme kuitenkaan hairahtuko väärin tulkitsemaan näitä sanoja tai omaksumaan keskiaikaisia traditsioneja, jotka väittävät Paavalin kääntäneen joitakuita keisarin lähimpiä suosikkeja ja kaunopuheisuudellaan sähköstäneen ihmettelevän senaatinkin. Tässä "palatsi"-sanalla[52] saattaa todella olla se merkitys, sillä me tiedämme, että varhaisimpien kääntyneitten joukossa oli "keisarin huoneväkeä";[53] mutta nämä henkilöt olivat epäilemättä, ellei aivan varmasti, alhaisimman luokan juutalaisia, joita, kuten tunnettua, oli tavattavissa niitten satojen kaikenikäisten, eri maista kotoisin olevien kovaonnisten joukossa, jotka muodostivat roomalaisen perheen, huonekunnan, familian. Ja ainakin yhtä uskottavaa on, että sana "henkivartiosto" tarkoittaa yksinkertaisesti tuon roomalaisen sotilasjoukon kasarmia, josta Paavalin vartijat vuoron perään otettiin. Sellaisessa tukalassa tilassa Paavali kaiken todennäköisyyden mukaan vietti kaksi vuotta (61-63), joiden aikana keisari Nero erosi Octaviasta ja nai Poppæan ja joiden aikana myös Burrus kuoli, Seneca joutui epäsuosioon ja monta Neron ilkityötä tehtiin.

Tällaisistapa aineksista jotkut varhaiset kristityt intoilijat ovat kyhänneet kokoon muka mieltäylentävän teoksen, jonka on oletettu sisältävän Senecan ja Paavalin välisen kirjeenvaihdon. Tämän teoksen epäämätön epäperäisyys on nykyisin yleisesti tunnustettu ja tosiaan onkin väärennys liian karkea ansaitakseen edes lukemista. Mutta kannattaa tutkia, onko ajan olosuhteitten mukaan ollut mahdollistakaan, että Seneca olisi koskaan voinut olla Paavalin lukijoita tai kuulijoita.

Ja vastaus kuuluu: sellaista mahdollisuutta ei ehdottomasti ensinkään ole olemassa. Vilkasta mielikuvitusta luonnollisestikin kiinnittävät kahden tällaisen luonteen keskeiset sekä vastakohdat että yhtäläisyydet, ja me saamme nähdä, että merkillinen samankaltaisuus vallitsee monenkin heidän tunteensa ja lausuntonsa välillä. Mutta aika oli senlaatuista, että, kuten Villemain huomauttaa, "totuudet sivistyneen maailman kaikilta ääriltä kohtasivat toisensa tuntematta toisiansa". Stoalaisuus, jalona kuin monet opetuksensa, ylevänä kuin tunnustamansa siveysoppi, monessa katsannossa syvästi itseensä imeneenä puolikristillistä hurskautta, kuitenkin syvällä ylenkatseella suhtautui kristinuskoon. Kristityt pahentuivat stoalaisista, stoalaiset ylenkatsoivat ja vainosivat kristittyjä. "Maailma ei tiedä mitään suurimmista miehistään." Seneca olisi lopen kummastunut jo pelkkää ajatustakin, että hän olisi ottanut oppia, vieläpä lisäksi omaksunut uskonnon, jota saarnasi köyhä, syytteenalainen, vaeltava juutalainen. Loistoisa, äveriäs, kaunopuheinen, mahtava, onnenkantamoinen filosoofi olisi hymyillyt ajatusta, että mitkään vastaiset ajat epäilisivät hänen lainanneen vähintäkään hiotuista, epigrammisista mietelauselmistaan filosofian, siveysopin ja uskonnon alalla olennolta, jota hän olisi pitänyt kurjana vaivaisena, puolittain kiihkoilijana, puolittain raakalaisena, jos olisi koskaan tullut hänestä kuulleeksi.

Paavalilta itseltään me saamme tietää, että ensimmäiset kristinuskoon kääntyneet olivat kaikkein köyhintä kansaa,[54] ja että sen saarnaajia pidettiin hulluina houkkioina, he olivat halveksittuja ja vainottuja ja kodittomia työläisiä, kaiken maailman kumma, sekä enkelien että ihmisten, "meistä on tehty kuin kaiken maailman tunkio, me olemme kuin joka miehen hylkyjä". Me tiedämme, että heidän saarnansa olivat kreikkalaisille "hulluus", ja että kun he puhuivat Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta, heidän kuulijansa ivasivat[55] ja pilkkasivat heitä. Nämä tiedot saavat liiankin luotettavan vahvistuksen monesta saman ajan kirjailijain lausunnosta. Olemme jo nähneet, mitä kiihkeitä vihan sanoja ylevämielinen Tacitus käytti kristityistä, ja samanlainen kieli kaikuu kaikenlaisten ja -luokkaisten roomalaiskirjailijain suusta. Asianlaita on niin, että tähän aikaan ja vielä vuosisatoja myöhempäänkin roomalaiset suhtautuivat kristittyihin sellaisella ylväällä välinpitämättömyydellä, että he -- kuten Festus ja Felix ja Senecan veli Gallio -- eivät kertaakaan vaivautuneet erottamaan heitä juutalaisista. Tätä erotusta ei pakanamaailma täysin tajunnut, ennenkuin väärän messiaan Barkokban julmat ja määrättömät verilöylyt kristittyjen seassa keisari Hadrianuksen aikana avasivat heidän silmänsä käsittämään näiden kahden uskonnon välillä vallitsevan sovittamattoman vastakohdan. Ja kokonaisia sivuja voisi täyttää niillä tietämättömillä ja vihamielisillä solvauksilla, joita pakanat syytivät juutalaisia vastaan. Maailman silmissä he sekaantuivat koko tuohon itämaiseen ja egyptiläiseen silmänkääntäjäin ja eläintenpalvojain kurjaan joukkioon; heitä ylenkatsottiin levottomina, kapinallisina, uppiniskaisina ja ahnaina olentoina; he tuntuivat olevan kaiken maailmanlopun joukkokunnan alhaisinta roskaväkeä; heidän käännytystyönsä kävi salaisesta pyydystämisestä johonkin kummalliseen, kumoukselliseen salaoppiin, jonka suoranaisiin opetuksiin kuului jumalain halveksiminen ja kaiken isänmaanrakkauden ja kaiken perhe-elämän kunnioituksen kieltäminen; se usko oli horjumaton, että he palvoivat aasinpäätä; luonnollisesti -- niin pääteltiin -- vain halpamaisimmat orjat ja typerimmät naisihmiset saattoivat liittyä moiseen ihmiskammoiseen ja arvottomaan taikauskoon; heidän tapojaan kuvattiin "mielettömiksi, saastaisiksi, riettaiksi ja turmeltuneiksi" ja heidän kansaansa "taikauskoon taipuvaksi, uskontoa vastustavaksi".[56] Ja mikäli he ensinkään tekivät mitään erotusta juutalaisten ja kristittyjen välillä, niin he näille viime mainituille säästivät valituimmat ja voimakkaimmat vihansa ja herjauksensa nimitykset. "Uusi", "turmiollinen", "halveksittava", "inhoittava" taikausko -- siinä ainoa kielenkäyttö, jolla Suetonius ja Tacitus suvaitsevat nimittää sitä. Vaikka Senecan on täytynyt kuulla kristittyjen nimi keisari Claudiuksen hallituksen aikana (kun sekä he että juutalaiset karkoitettiin Roomasta, "heidän alinomaisen levottomuutensa takia, johon heitä Krestus yllytti", kuten Suetonius tietämättömyydessään ilmoittaa) ja Neron vainojen vallitessa, ei hän koskaan edes viittaa heihin ja mainitsee juutalaisia vain voidakseen heistä lausua moniaita pilkallisia huomautuksia heidän laiskuudestaan sapattina ja kutsuakseen heitä "mitä riettaimmaksi kansakunnaksi".

Lukija päättäköön, onko vähimmässäkään määrässä uskottavaa, että Seneca on ollut missään suoranaisissa tekemisissä Paavalin kanssa tai että hän, rikkautensa ja valtansa kukkuloilla, olisi alentunut ottamaan oppia keisarin tai Narcissuksen huonekuntiinkaan kuuluvilta maineettomilta ja halveksituilta orjilta.

15 Luku.

YHTÄLÄISYYKSIÄ SENECAN JA RAAMATUN VÄLILLÄ.

Ja kumminkin voidaan Senecaa kutsua, niinkuin häntä onkin tämän kirjan nimessä kutsuttu, Jumalan etsijäksi; ja ne yhtäläisyydet pyhäin kirjoitusten kanssa, joita voidaan löytää hänen teostensa sivuilta, ovat lukuisat ja hämmästyttävät. Muutamat näistä herättänevät mielenkiintoa lukijoissamme ja auttavat heitä paremmin ymmärtämään, kuinka laajassa mitassa vanhan ajan filosoofien totinen etsiminen oli vienyt totuuden ja valaistuksen perille. Asetamme rinnakkain moniaita sivuja Senecan kirjoituksista raamatunkohtien kanssa, joita ne muistuttavat.

1. Jumalan läsnäolo ihmisessä.

"Ettekö tiedä, että olette Jumalan temppeli ja että Jumalan henki asuu teissä?" kysyy Paavali (1 Kor. III, 16.)

"_Jumala on sinua läsnä, on kanssasi, on sinussa_", kirjoittaa Seneca ystävälleen Luciliukselle, ensimmäisessäviidettä noista _Kirjeistä_, jotka ovat täynnä hänen syvällisimpiä siveysmietelmiään, "_pyhä henki asuu meissä, pitäen silmällä ja valvoen kaikkea, mikä meissä on pahaa niinkuin hyvääkin ... ei ole hyvää ihmistä ilman Jumalaa_."

Ja taas (Ep. 73): "_Ihmetteletkö, että ihminen turvautuu jumaliin? Jumala tulee ihmisten luo, niin, vieläkin lähemmäs, Hän tulee ihmisiin. Ei yksikään sydän ole pyhä ilman Jumalaa_."

2. Jumalan silmä.

"Kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, ja hänelle meidän on tehtävä tili." (Hebr. IV, 13). "Rukoile Isääsi, joka on salassa; ja Isäsi, joka näkee salassa, maksaa sinulle." (Matt. VI, 6).

Seneca (Kaitselmuksesta, I): "_Ei hyödytä mitään, että omatunto suljetaan meissä; me olemme Jumalalle avoimina_."

83 kirje: "_Mitä hyötyä on siitä, että mitään salataan ihmisiltä? Ei mikään ole kätkettyä Jumalalta: Hän on läsnä sydämissämme ja tunkeutuu sisäisimpiinkin ajatuksiimme_."

83 kirje: "_Meidän pitää elää, ikäänkuin eläisimme kaikkien nähden; meidän pitää ajatella, ikäänkuin joku voisi ja voi katsoa sydämemme sisimpään_."

3. Jumala on henki.

Paavali: "Emme saa luulla, että jumal'olento on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen muovailema kuva." (Apost. t. XVII, 29).

Seneca (31 kirje): "_Loukostakin on mahdollisia kohota taivaaseen: nouse siis ja muodosta itsesi Jumalalle arvoiseen hahmoon; tätä et kuitenkaan voi tehdä kullalla tai hopealla: Jumalan kaltaista kuvaa ei voida muodostaa tämäntapaisista aineksista_."

4. Jumalan seuraaminen.

"Olkaa siis Jumalan seuraajia (kr. mimetai = jäljittelijöitä), niinkuin rakkaat lapset." (Ef. V, 1).

"Joka tässä kohden (nim. vanhurskaudessa, rauhassa, ilossa pyhässä hengessä) palvelee Kristusta, hän on Jumalalle otollinen." (Room. XIV, 18).

Seneca (95 kirje): "_Tahdotko saada jumalat suosiollisiksi? Ole hyveellinen. Heidän kunnioittamiseensa riittää, kun koettaa tulla heidän kaltaisekseen_."

124 kirje: "_Ihmisen tulee tavoitella sitä hyvää, joka hänelle kuuluu. Mitä tämä hyvä on? Uudistettu ja puhdas mieli, joka pyrkii Jumalan seuraajaksi, joka kohoaa inhimillisten asiain yläpuolelle, joka supistaa itseensä kaikki toivomuksensa_."

5. Ulkokullatut kuten valkaistut haudat.

"Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun olette valkaistujen hautojen kaltaisia, jotka kyllä ulkoa näyttävät kauniilta, mutta sisältä ovat täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa." (Matt. XXIII, 27).

Seneca: "_Nuo, joita sinä pidät onnellisina, jos sinä näkisit heidät, ei ulkopuolelta, vaan salatuimmassa asussaan, ovat kurjia, likaisia, alhaisia; ikäänkuin heidän omat seinänsä, jotka ovat ulkoa koristelut. Ei se ole mikään vakava totinen onni; se on ulkopuolinen sivellys, vieläpä ohut sivellys; ja siten he loislavat ja tehoavat meihin, niin kauan kuin he voivat seisoa ja näyttäytyä juhla-asussaan: vaan antaapa tapahtua jotakin, joka hämmentää ja paljastaa heidät, niin ilmeiseksi käy, kuinka paljon syvää ja todellista saastaa ulkonainen loisto on kätkenyt_."

6. Opettaminen verrattuna kylvämiseen.

"Ja toiset putosivat hyvään maahan ja antoivat sadon, mitkä sata, mitkä kuusikymmentä, mitkä kolmekymmentä jyvää." (Matt. XIII, 8)

Seneca (kirje 38): "_Sanat täytyy kylvää kuten siemenet, jotka, miten pieniä ovatkin, otolliseen maaperään langenneina paljastavat voimansa ja hyvin vähäisestä koosta paisuvat erittäin mahtaviksi. Totuus tekee samoin... Julkilausutut totuudet ovat harvat; mutta jos mieli on ne oikein ottanut vastaan, niin ne varttuvat ja kasvavat_."

7. Kaikki ihmiset ovat syntisiä.

"Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä." (1 Joh. I, 8)

Seneca (Kiivaudesta I, 14, II, 27): "_Jos tahdomme oikein arvostella kaikkia asioita, niin hankkikaamme ensiksi tämä vakuutus: että yksikään meistä ei ole ilman virhettä... Ei ole löytynyt ketään, joka voi vapauttaa itsensä; ja se joka kutsuu itseänsä viattomaksi, tekee niin todistajaan nähden, ei omantuntonsa tieten_."

8. Ahneus.

"Rakkaus rahaan on kaikenlaisen pahan juuri." (I Tim. VI, 10).

Seneca (Mielenrauhasta, 8): "_Rikkaus... ihmisten onnettomuuksien suurin lähde_."

"Tyytykää siihen, mitä teillä on." (Hebr. XIII, 5).

"Kunhan meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin." (I Tim. VI, 8).

Seneca (114 kirje): "_Olemme viisaita, jos tavoitamme vain vähää; jos jokainen katsoo itseänsä ja mittaa oman ruumiinsa tarpeet, niin saa hän huomata, kuinka vähät ne voivat olla, ja miten lyhytaikaiset_."

110 kirje: "_Meillä on polentaa (ohraryynejä), meillä on vettä; haastetaanpa itse Jupiter onnesta voittosille_."

"Suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa." (I Tim. VI, 6).

Seneca (110 kirje): "_Miksi olet hämilläsi ja kummastunut? Se on kaikki vain silmänlumetta. Noita tavaroita vain näytetään, niitä ei omisteta... Käänny mieluummin todellisen rikkauden puoleen, opi tyytymään vähään_."

"Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan" (Matt. XIX, 24).

Seneca (20 kirje): "_Se on ylevämielinen mies, joka näkee rikkauksia leviteltävän ympärillänsä ja mieluummin kuulee kuin tuntee niiden kuuluvan hänelle. Vaikea on olla turmeltumatta seurustelussa rikasten kanssa; suuri on se, joka keskellä rikkauksia on köyhä, mutta turvallisempi on sen, jolla ei rikkautta ole ollenkaan_."

9. Lähimmäisenrakkaus.

"Olkaa veljenrakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan." (Room. XII, 10).

Seneca (Kiivaudesta, I, 5): "_Ihminen on syntynyt keskinäistä auttamisia varten_."

"Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" (Matt. XXII, 39).

48 kirje: "_Sinun täytyy elää toisten hyväksi, jos tahdot elää itseäsi varten_."

Kiivaudesta, III, 43: "_Niin kauan kuin elämme ihmisten parissa, harjoittakaamme hyvyyttä; älkäämme tulko kenellekään turmion tai surun syyksi_."

10. Yhteinen jäsenyytemme.

"Te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä." (I Kor. XII, 27).

"Niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itsekukin olemme toistemme jäseniä." (Room. XII, 5)

Seneca (95 kirje): "_Opetammeko me, että hänen tulee ojentaa kätensä haaksirikkoon joutuneelle, näyttää vaeltajalle tietä, jakaa leipänsä nälkäisen kanssa?... Jos minä voisin lyhykäisesti muodostaa hänelle inhimillisen velvollisuuden lauselman, niin sanoisin: kaikki se, minkä näette, mihin inhimilliset ja jumalalliset sisältyvät, on yksi: me olemme yhden suuren ruumiin jäseniä_."

11. Hyväntekeminen salassa.

"Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee" (Matt. VI, 3).

Seneca (Hyväntekeväisyydestä, II, 11): "_Hillitköön kielensä hän, joka on tehnyt hyvän työn... Hyvän tekemisessä ei mitään pitäisi enemmän kavahtaa kuin ylpeyttä_."

12. Jumalan hyvyys on puolueeton.

"Hän antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin." (Matt. V, 45).

Seneca (Hyväntekeväisyydestä, I, 1): "_Kuinka moni onkaan arvoton näkemään päivän valon, ja kuitenkin aamu koittaa_."

Sama teos VII, 31: "_Jumalat rupeavat jakamaan hyviä töitänsä niille, jotka eivät tunne heitä; ja he jatkavat tätä, vaikka ihmiset osoittavat siitä kiittämättömyyttä heitä kohtaan... He jakavat siunauksiaan puolueettomasti kaikille kansoille ja heimoille;... ajallaan he valavat sateenkuuroja maahan, tuulen avulla he kuohuttavat meriä, he ilmaisevat vuodenajat tähtisikermäin kiertokulun kautta, talven ja kesän he lieventävät miellyttävän tuulenhengen avulla_."