Part 11

Näitten kahden vuoden aikana, jotka Seneca vietti yksinäisyydessä ja epäsuosiossa, sattui tapahtuma, vaikutuksiltaan arvaamattoman merkitysrikas. Häpeällinen hovi hurjasteli päivästä päivään ja suvustansa sortunut kansa antoi huolettomuudessa hetken tulla toisen mennä. Silloin iski -- niinkuin Kaarle II:n hovin piiriin -- äkillinen koston salama. Katsoen tapahtuman laatuun ja laajuuteen, sen hävityksiin ja tuskaan, jota se synnytti, parannuksiin ja korjauksiin, jotka siitä johtuivat, valheelliseen syyhyn, joka sen selitykseksi keksittiin, vieläpä aikakauden yleisiin olosuhteisiin ja sen hallituksen luonteeseen, jonka aikana se tapahtui, on olemassa likeinen ja merkillinen yhtäläisyys Lontoon suuren palon välillä 1666 ja Rooman suuren palon v. 64. Alkaen taajaan rakennetussa keskikaupungin osassa, Palatinus ja Cælius-kukkulain alapuolella, se raivosi ensin kuutena ja sitten jälleen kolmena päivänä, kauppakojujen ja myymäläin helposti syttyvissä tavaroissa ja vinhan tuulen kiidättämänä, ja koska vain heikosti ja huonosti johtaen yritettiin hillitä sen lentoa, karkasi se vastustamattomasti palatseihin, temppeleihin ja pilaristoihin ja vanhan Rooman ahtaita ja mutkittelevia katuja pitkin, missä yhteiseen hävitykseen kietoi vanhan taiteen ihanimmat merkkiteokset, kallisarvoisimmat käsikirjoitukset ja pakanallisen rakennustaiteen suurenmoiset muistomerkit. Muutamin harvoin piirtein ja tuolla verrattomalla lyhytsanaisuudella, johon ponteva latinankieli pystyy, mutta joka on suoranaista kääntämistä varten liian yhteensullottua, Tacitus on kuvannut tämän näytelmän hirmut -- miten kauhunlyömät vaimot vaikersivat, iäkkäät vanhukset ja pienet lapset harhailivat kummatkin yhtä avuttomina, kuinka kiihkeästi ajateltiin vain omaa itseänsä ja omaisia, kuinka heikkoja raahattiin perässä tai odoteltiin, yhtä haavaa sekä viivyskeltiin että kiirehdittiin, kuinka kaikkialla vallitsi täydellinen sekasorto. Monelta, joka vain katsahti taaksensa, sulkivat tien edestä tai sivulta karkaavat liekit; jos he toivoivat jossakin naapuristossa tapaavansa turvapaikan, olikin se jo liekkien uhrina; jos he riensivät johonkin etäisempään paikkaan, niin jopa oli sekin samassa kadotuksessa. Vihdoin, epävarmoina siitä mitä etsiä ja mitä välttää, he tungoksellaan täyttivät kadut tai sulloutuivat yhteen kentille. Menetettyään kaiken omaisuutensa menehtyivät toiset jokapäiväisen ravinnon puutteeseen, toiset, jotka olivat onnistuneet pelastumaan, kuolivat surusta, murtunein sydämin, kadotettuaan ne, joita eivät olleet saaneet pelastetuiksi. Ja kaiken tämän kauhistuksen lisäksi tuli usko, että viranomaisten käskystä ehkäistiin kaikki liekkien hillitsemisyritykset, vieläpä että oli nähty murhapolttajain heittelevän kekäleitä uusiin suuntiin, joko koska olivat siihen pestatut tai jotta häiritsemättä voisivat harjoittaa rosvoustaan.

Tämän ajan historiankirjoittajat ja tarinoitsijat, joitten lausumat saakoot käydä siitä, minkä ovat arvoisia, syyttävät Neroa tulipalon sytyttämisestä; ja varmaa on, että hän ei palannut Roomaan, ennenkuin tuli oli tarttunut hänen oman palatsinsa pylväskäytäviin. Turhaan hän kaikin tavoin ponnisteli auttaakseen koditonta ja köyhtynyttä asujamistoa; turhaan hän käski myydä heille ruokatarpeita kuulumattoman alhaiseen hintaan ja heitä varten avata Agrippan loistosuojat ja omat puutarhansa ja rakentaa joukoittain tilapäisiä vajoja. Huhu oli levitetty, että "tulikukan" hurjimmillaan heloittaessa hän oli noussut etäällä olevan huvilansa katolle ja hurmaantuneena näytelmän ihanuudesta ja riemastuneena tämän uuden kiihokkeen sytyttämistä tunteista pukeutunut teatteriasuunsa ja harpun säestyksellä laulanut laulun Troian palosta. Tuollainen sydämetön narrimaisuus ja teeskentely oli liian syvästi kuohuttanut kansaa, jotta se voisi antaa hänelle anteeksi, ja Nero arveli olevan välttämätöntä kääntää tuo yleinen viha uuteen uomaan, koska kerran ei hänen anteliaisuutensa eivätkä muutkaan kansalle mieluiset toimenpiteet onnistuneet luovuttamaan hänestä tätä kauhistuttavaa, herjaavaa epäluuloa. Mikä nyt seuraa, on niin merkillistä ja kristilliselle lukijalle niin syvästi mieltäkiinnittävää, että minä sen kerron tuon suuren historioitsijan omilla sanoilla, jota olen niin uskollisesti seurannut.

"Päästäkseen sen vuoksi irti tästä kulkupuheesta Nero keksaisi syytteen erästä raakamaisten tapojensa takia inhottua lahkoa vastaan, jota yhteinen rahvas kutsui kristityiksi, ja määräsi heille mitä petomaisimpia rangaistuksia. Tämän lahkon perustajan, Kristuksen, oli prokuraattori Pontius Pilatus tuominnut Tiberiuksen aikana kuolemanrangaistukseen; mutta hetkeksi kukistettuna tuo jumalaton taikausko oli jälleen leviämässä, ei ainoastaan Judeassa, mistä paha oli alkunsa saanut, vaan vieläpä Roomassakin, minne joka suunnalta kaikki maailman loat ja saastat virtaavat kokoon ja voittavat puoluelaisia. Niinpä siis ensin vangittiin ne, jotka tunnustivat heidän uskontoaan, ja sitten heidän todistuksensa nojalla tuomittiin suuri määrä henkilöitä, ei niin suuresti murhapolton takia, kuin siksi että he vihasivat ihmiskuntaa. Kuoleman lisäksi tuli pilkka; sillä heidät neulottiin villipetojen nahkoihin ja koirat repivät heidät rikki tai heidät ristiinnaulittiin tai säästettiin poltettaviksi, varattiin näet pimeän tultua valaisemaan yöllistä maisemaa. Nero luovutti omat puistonsa tätä näytelmää varten ja toimeenpani kilpa-ajot, itse ajomiehen pukuun puettuna sekaantuen rahvaan pariin tahi ajellen heidän keskensä vaunuissaan; mutta tällä menettelyllä hän herätti sääliä uhreja kohtaan, vaikka he olivatkin rikollisia ja ansaitsivat mitä ankarimmat rangaistukset, sillä heitä ei juuritettu pois yleisen hyvän parhaaksi, vaan tyydyttämään yhden miehen petomaista julmuutta."

Siinä meille säilyneet lyhyet, mutta tehoiset yksityiskohdat ensimmäisestä suuresta kristittyjen vainosta, ja sellaisten kauhun tapahtumain silminnäkijänä on Senecan todenmukaisesti täytynyt olla elämänsä viimeisenä vuotena. Vaikka hän lieneekin syvästi inhonnut kristittyjen pelkkää nimeäkin, on luonnostaan niin lempeän ja humaanisen sydämen kuin hänen täytynyt pöyristyä niitä hirviömäisiä julmuuksia, joita keksittiin tämän uuden uskonnon onnettomia tunnustajia vastaan. Mutta kristinuskon suhteeseen pakanamaailmaan me palaamme eräässä myöhemmässä luvussa. Nyt meidän on ehätettävä elämäkertamme loppuun.

13 Luku.

SENECAN KUOLEMA.

Se väärä syyte, joka oli tehty Senecaa vastaan ja johon oli sekoitettu Pisonkin nimi, vei siihen, että tämä ylimys ja hänen ystävänsä todellakin tekivät peloittavan salaliiton. Moni vaikutusvaltainen ja ansiokas mies yhtyi siihen, muitten muassa Annæus Lucanus, Senecan veljenpoika, kuuluisa runoilija, ja Fenius Rufus, Tigellinuksen virkaveli keisarillisen kaartin johdossa. Salahanketta pohdittiin kauan, ja moni pääsi osalliseksi salaisuudesta, joka siitä huolimatta ihmeellisen hyvin säilyi. Kaikkein innokkaimpia salaliittolaisia oli eräs kaartin upseeri Subrius Flavus, jonka esityksestä Nero aiottiin tappaa hänen laulaessaan teatterissa tai kun hän öiseen aikaan vaelteli ilman vartijoita palaneen palatsinsa pilarikäytävissä. Flavuksella sanotaan myöskin olleen aikomuksena sittemmin murhata Pisokin ja tarjota keisarillinen valta Senecalle, minkä kaiken filosoofi itse olisi hyvin tietänyt.[41] Mitenkä tämän laita lieneekään ollut, -- tarina ei ole todenmukainen -- monta tuumaa laadittiin ja hyljättiin, koska oli vaikeata löytää mies kyllin rohkea ja kyllin intohimoinen uskaltaakseen henkensä niin uhkaavaan vaaraan. Hankkeen vielä ollessa keskustelun alaisena oli salaliitto vähällä mennä myttyyn sen kautta, että sen ilmaisi Volusius Proculus, muuan laivaston amiraali, jolle siitä oli tiedon antanut eräs vapautettu orjatar Ephicharis. Tätä vastaan ei toki voitu löytää riittävästi todistuksia, mutta nyt katsoivat salaliittolaiset viisaaksi jouduttaa toimenpiteitään, ja muuan heistä, Scævinus-niminen senaattori, otti suorittaakseen tuon vaaranalaisen murhatyön. Konsuliksi valitun Plautius Lateranuksen oli määrä ojentaa keisarille anomuskirjelmä, jolloin hän syleilisi keisarin polvia ja tempaisi hänet maahan, ja sitten Scævinus antaisi surmaniskun. Mutta Scævinuksen teatraalinen menettely -- hän hankki Turvallisuuden jumalattaren temppelistä vanhanaikaisen tikarin, teki testamenttinsa, teroitutti tikarin, piti tavattoman upeat kemut, vapautti orjansa ja jakoi heille lahjoja, ilmaisi suurta mielenkuohuntaa ja lopuksi määräsi varattavaksi siteitä haavojen sitomista varten -- herätti epäilyksiä eräässä hänen vapautetuistansa nimeltä Milichus, joka palkinnon toivossa ehätti ilmaisemaan epäluulonsa. Kuulusteltuna vastakkain Milichuksen kanssa Scævinus torjui tämän syytteet erittäin varmasti ja päättäväisesti; mutta kun Milichus muitten seikkain ohessa mainitsi, että Scævinus edellisenä päivänä oli ollut pitkässä ja salaisessa keskustelussa erään toisen Pison ystävän Nataliksen kanssa ja kun Natalis kuulustelussa esitti aivan toisenlaisen tiedon tämän keskustelun aiheesta kuin mitä Scævinus oli tehnyt, niin pistettiin molemmat kahleisiin; ja kykenemättä kestämään uhkauksia ja kidutuskoneitten näkemistä he paljastivat koko salaliiton. Natalis ilmoitti heti ensiksi Pison ja lisäksi sitten Senecan vihatun nimen, joko siksi että oli ollut näiden molempain välinen uskottu sanansaattaja tahi koska tiesi, ettei voisi tehdä Nerolle suurempaa palvelusta kuin hankkimalla hänelle tilaisuuden murskata mies, jonka tuhoamiseen hän jo kauan oli etsinyt kaikkia mahdollisia tilaisuuksia. Ehkä luullen että Natalis joka tapauksessa jo oli tunnustanut kaikki, Scævinus, yhtä heikkona kuin hän, mainitsi muitten nimet, niitten joukossa Lucanuksen, jonka osallisuus salaliittoon epäilemättä oli omansa tekemään Senecan oletetun syyllisyyden todenmukaisemmaksi. Pitkään kiellettyään ensinkään tietäneensä hankkeesta Lucanus saatiin lupaamalla vapautusta rangaistuksesta petetyksi ja hän teki itsensä syypääksi siihen uskomattomaan halpamaisuuteen, että, kai korvatakseen oman hitautensa tunnustamaan, paljasti salaliiton kokonaisuudessaan ja salaliittolaisten joukossa nimitti parhaat ystävänsäkin Galluksen ja Pollion sekä oman äitinsä Atillan. Ephicharis, nainen, entinen orjatar, yksin osoitti lujamielisyyttä ja miehekkäällä, järkähtämättömällä vaiteliaisuudellaan erilaisissa mitä hirveimmissä kidutuksissakin saattoi häpeään nämä arkamieliset ja petolliset herrat senaattorit ja ritarit. Kun hänet toisena päivänä jälleen vietiin pyöveliensä eteen jäsenin, jotka olivat niin runnellut, ettei hän voinut seisoa, hänen onnistui äkillisellä liikkeellä kuristaa itsensä omaan vyöhönsä.

Siinä hopussa ja hälinässä, joka näinä päivinä vallitsi, olisi salaliiton tarkoitus saatu toteutetuksi, jos salaliittolaiset olisivat osoittaneet edes hiukankaan päättäväisyyttä. Fenius Rufusta ei vielä oltu mainittu salaliittolaisten joukossa, ja hänen istuessansa keisarin rinnalla valvomassa kidutuksia Subrius Flavus salaisella merkillä tiedusteli, tappaisiko Neron juuri silloin ja siinä. Mutta Rufus ei ainoastaan tehnyt kieltävää merkkiä, vaan vieläpä pidätti hänen kättänsä, joka tarttui miekan kahvaan. Epäilemättä hänen olisi ollut parempi olla niin tekemättä, sillä eihän saattanut uskoa, että nuo lukuisat salaliittolaiset kauankaan sallisivat saman miehen yhtaikaa olla heidän rikostoverinsa ja julmimpia tuomareitansa. Pian sen jälkeen, kun hän uhkaili ja kiivaili, Scævinus levollisesti hymyillen huomauttikin, "ettei kukaan tietänyt asiasta enemmän kuin hän itse ja että hänen oli parempi osoittaa kiitollisuuttaan niin erinomaista ruhtinasta kohtaan kertomalla kaikki mitä tiesi". Rufuksen hämminki ja levottomuus todistivat hänen tunteneen rikoksen; hänet vangittiinkin siinä samassa ja pian sen jälkeen teilattiin.

Sillä välin Pison ystävät vaativat häntä ryhtymään rohkeisiin ja nopeisiin toimenpiteisiin, jotka ainakin olisivat luoneet valoa hänen kuolemalleen, jolleivät olisikaan onnistuneet pelastamaan häntä itseään. Mutta hänen hieman saamaton luonteensa, lisäksi ylellisen elämän veltostama, ei ollut herätettävissä toimintaan, hän vaan odotti levollisesti loppua. Rooman keisarien oli tapana, välttääkseen julkisten teloitusten häpeää ja vaarallisuutta, lähettää uhrin kotiin lähetti ja käskeä hänen tappaa itsensä millä tavoin mieli. Jotkut raa'at rekryytit -- sillä Nero ei tohtinut uskoa sitä tehtävää kellekään veteraaneistaan -- veivät sanoman Pisolle, joka ehätti tekemään testamenttinsa hävettävästi imarrellen Neroa, avasi suonensa ja kuoli. Plautius Lateranukselle ei suotu tuota kurjaa oman kuolintavan valitsemisen oikeuttakaan, eipä hänelle edes annettu aikaa syleillä lapsiansakaan, vaan hänet kiidätettiin erääseen syrjäiseen paikkaan, missä orjia tavattiin rangaista, ja siellä hän sanaa sanomatta kuoli, mestaajanansa muuan tribuuni, jonka hän tiesi olevan samaisia rikostovereita. Lucanuksen, joka oli elämänsä keväässä ja neronsa täydessä kukoistuksessa, otaksuttiin yhtyneen salaliittoon suuttuneena siitä, että Nero oli kateudesta halventanut hänen runoilija mainettaan ja kieltänyt häntä julkisesti esittämästä teoksiaan. Hänkin avasi suonensa ja tuntiessaan kuoleman hyisenä hiipivän pitkin jäseniänsä lausuili muutamia säkeitä omasta "Pharsalia"-nimisestä teoksestaan, jossa hän oli kuvaillut sotilas Lycidaan samankaltaista kuolemaa. Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Hänen äidistään Atillasta, jonka hän ikuiseksi häpeäksensä oli kavaltanut, ei oltu tietävinäänkään: liian mitättömänä uhrina hän ei saanut anteeksi eikä tullut rangaistuksikaan.

Mutta kaikista niistä monista kuolemantuomioista, joita tämä onneton ja huonosti johdettu salaliitto aiheutti, ei yksikään herättänyt Nerossa suurempaa mielihyvää kuin Senecan. Saihan hän oikeuden miekalla lopettaa miehen, jonka tieltä raivaaminen salamyrkytyksellä varemmin oli epäonnistunut. Tietymätöntä on, mikä osa Senecalla todellisuudessa oli salaliitossa ollut. Jos hän sen tosiaan tunsi, niin lienee hän toiminut erinomaisen älykkäästi, sillä ei mitään vakuuttavaa todistetta voitu esittää häntä vastaan. Nataliskaan ei osannut kertoa hänestä enempää kuin että, kun Piso oli lähettänyt hänet valittamaan, että Seneca ei enää sallinut Pison saapua hänen luoksensa keskustelemaan, Seneca oli vastannut, "että heidän oli kummankin parempi pysyä loitolla toisistaan, mutta että hänen oma turvallisuutensa riippui Pison turvallisuudesta". Eräs tribuuni lähetettiin Senecan luo tiedustamaan tämän kertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sai tietää -- tätä seikkaa pidettiin epäiltävänä asianhaarana -- että hän juuri samana päivänä oli palannut Campaniasta erääseen huvilaan neljän peninkulman päässä kaupungista. Tribuuni saapui illalla ja saarsi huvilan sotilailla. Seneca oli illallistamassa vaimonsa Paulinan ja kahden ystävän kera. Hän kielsi jyrkästi todistuksen todenperäisyyden ja sanoi, että "kun hän oli ilmoittanut Pisolle, ettei voinut ottaa häntä vastaan, oli siihen yksinomaisena syynä hänen heikko terveytensä ja mieltymys yksinäisyyteen. Nero, joka tiesi, kuinka vähän hän oli kärkäs imartelemaan, voisi päättää, oliko vaiko ei todenmukaista, että hänen kaltaisensa mies, konsulin arvossa, arvaisi yksityisessä asemassa olevan miehen turvallisuuden suuremmaksi kuin omansa." Sellaisen sanoman vei tribuuni takaisin Nerolle, jonka hän tapasi rakkaimpain ja vastenmielisimpäin neuvonantajainsa, vaimonsa Poppæan ja ministerinsä Tigellinuksen seurassa. Nero kysyi, "oliko Seneca valmistautumassa vapaaehtoiseen kuolemaan". Tribuunin vastattua, että hän ei ilmaissut puheessaan eikä käytöksessään mitään alakuloisuutta tai pelkoa, Nero määräsi, että häntä oli heti käskettävä kuolemaan. Sana saatettiin, ja vähimmälläkään tavalla ilmaisematta levottomuutta Seneca rauhallisesti pyysi lupaa tarkistaa testamenttiaan. Se evättiin häneltä, ja hän kääntyi silloin ystäviensä puoleen huomauttaen, että koska hän ei voinut palkita heidän ansioitansa niiden arvon mukaan, hän jättäisi heille perintönä ainoan, vaan kallisarvoisimman hänelle jääneen omaisuuden, nimittäin elämänsä esimerkin, ja jos he sen pitäisivät muistossaan, niin mainittaisiin heitä vielä kerta samalla vilpittömän ja uskollisen ystävyyden esikuvina. Sitten hän koetti hillitä heidän kyyneleitään, milloin virittämällä keskustelun, milloin vakavasti heitä nuhdellen kyselemällä: "Missä ovat nyt filosoofiset periaatteenne? Missä lujuus koettelemuksissa, joka teidän olisi pitänyt oppia monivuotisissa tutkistelemuksissa? Eikö jokainen tunne Neron julmuutta? Mitä saattaa hän muuta tehdä kuin lopettaa opettajansa ja opastajansa murhattuaan äitinsä ja veljensä?" Sen jälkeen hän syleili vaimoansa Paulinaa ja -- tässä hänen tyyni sävynsä hieman petti -- pyysi ja vannotti häntä, ettei hän vaipuisi loputtomaan suruun, vaan niihin yleviin lohdutuksiin turvautuen, joita hän voisi saada katsellessaan hänen hyveellistä elämäänsä, kestäisi miehensä menettämisen. Mutta Paulina selitti tahtovansa kuolla hänen kanssansa, ja Seneca taipui hänen toivomukseensa, koska hän ei tahtonut vastustaa tekoa, joka tuottaisi hänen puolisolleen moisen haihtumattoman kunnian ja koska hän samaten ei mielellään jättänyt häntä kokemaan vastaista vääryyttä. Suonet heidän käsivarsissaan aukaistiin yhtaikaa; mutta koska pitkä ikä ja hänen melkeinpä itsekiduttajan elämäntapansa olivat heikontaneet Senecaa, virtasi hänen verensä niin hitaasti, että oli pakko aukaista suonet myöskin hänen jaloissaan. Tämä kuolintapa, jonka roomalaiset olivat valinneet suhteellisesti tuskattomana, on itse asiassa erinäisissä olosuhteissa mitä kiduttavin. Lopen riutuneena julmista tuskistaan ja koska ei halunnut heikontaa vaimonsa lujamielisyyttä niin kammottavan katsottavan kautta ja kun hän samalla saattoi säästää itseltään hänen kärsimystensä näkemisen, Seneca taivutti vaimonsa lähtemään toiseen huoneeseen. Nytkään hänen kaunopuheisuutensa ei pettänyt. Kerrotaan että ranskalainen runoilija André Chénier matkallaan mestauslavalle pyysi kirjoitusneuvoja pannakseen muistiin muutamia ihmeellisiä ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Se evättiin häneltä, mutta Senecalla oli täysi vapaus kirjoittaa muistiin viimeiset sanansa. Kutsuttiin kirjureita saapuville, jotka panivat muistiin nuo kuolevan lausunnot, ja Tacituksen aikaan ne olivat vielä tallella. Meiltä nämä mielenkiintoiset muistiinpanot pakanallisen ajattelijan kuolinvuoteelta kumminkin ovat auttamattomasti kadoksissa.

Sillävälin Nero oli saanut sanan näistä tapahtumista, ja kun hänellä ei ollut mitään Paulinaa vastaan eikä hän tahtonut, että häntä syytettäisiin liiallisesta verenvuodatuksesta, hän käski estää hänen kuolemansa ja sitoa hänen haavansa. Paulina oli jo tajutonna, mutta hänen orjansa ja palvelijansa onnistuivat pelastamaan hänen henkensä. Hän eli vielä muutamia vuosia palvoen puolisonsa muistoa, ja hänen surkastunut vartalonsa ja aavemaisen kalpeat kasvonsa olivat haihtumattomina todistuksina siitä, kuinka syvästi puolisot olivat kiintyneet toisiinsa.

Seneca ei vielä ollut vetänyt viime henkäisyään, ja lyhentääkseen pitkällisiä ja hyödyttömiä kärsimyksiään hän pyysi ystäväänsä lääkäri Statius Annæusta antamaan hänelle katkojuomaa, elikkä samaa myrkkyä, jolla Ateenan suuri filosoofi oli toimitettu manalle. Mutta hänen jäsenensä olivat jo kylmät eikä juoma vaikuttanutkaan. Silloin hän kävi kuumaan kylpyyn ja pirskoitti vettä häntä lähinnä seisoville orjille sanoen näin vuodattavansa juomauhrin Jupiter vapahtajalle.[42] Mutta eipä lämmin vesikään saanut verta vilkkaammin virtaamaan, ja lopuksi hänet kannettiin tuollaiseen höyrykylpyyn, joita roomalaiset kutsuivat nimellä _sudatoria_, ja tukehtui sen höyryyn. Hänen ruumiinsa poltettiin hiljaisuudessa, ilman minkäänlaisia juhlamenoja. Se oli ollut hänen oma tahtonsa, ja sitä hän ei ollut ilmaissut kukistuksensa jälkeen, vaan aikaan, jolloin hänen varallisuutensa oli suurimmillaan ja valtansa korkeimmillaan ja hänen ajatuksensa olivat kääntyneet hänen elämänsä loppuun.

Sillä tapaa kuoli pakanallinen filosoofi, jonka elämän aina täytyy herättää mielenkiintoamme ja sääliämme, vaikka emme voikaan hänelle omistaa suuren taikka hyvän mainesanoja. Hän oli hyvin nerokas mies, erittäin altis vaikutuksille, hänessä asui jalo ja lämmin henki, avarasydäminen ja totinen "humanitas". Moniaat hänen lausuntonsa ovat niin huomattavia siveellisen kauneutensa ja syvällisyytensä puolesta, että ne pakostakin johtavat mieleen Paavalin lauselmia. Mutta Seneca oli itse aivan kykenemätön kantamaan omaa uljasta lippuaan, ja häntä on ylenkatseellisesti kutsuttu "kaikkien niiden isäksi, jotka pitävät lapiohattua".[43] Vaihemielisyys kuultaa kautta koko hänen elämänsä historian, ja juuripa siksi monet kirjailijat ovat niin syvästi halveksien tallanneet hänen muistoaan. "Tämä filosoofi", sanoo lordi Macaulay kirpeimmällä kielellään, "ammatikseen deklamoi köyhyyden ylistystä, kun hänellä oli kaksi miljoonaa puntaa lainassa korkoa vastaan; mietiskeli purevia epigrammeja ylellisyyden vahingollisuudesta istuessaan puutarhoissansa, jotka herättivät hallitsijain kateutta; pauhasi vapaudesta ja samalla hännysteli tyrannin julkeita, ylensyömäreitä suosikkeja, entisiä orjia; ylenteli hyveen jumalallista kauneutta samalla kynällä, joka juuri vastikään oli kirjoittanut äidinmurhan puolustuksen." -- "Seneca", sanoo Niebuhr, "oli täydellinen maailmanmies, joka sangen paljon askarteli hyveen kimpussa, onpa saattanut pitää itseään vanhanmallisena stoalaisenakin. Varmastikin hän luuli olevansa erittäin nerokas ja siveellinen filosoofi, mutta hän toimi sen periaatteen mukaan, että mikäli asia koski häntä itseään, hän saattoi vapautua niistä siveysopin laeista, joita hän tarjoili toisille, ja mukautua luonnollisiin taipumuksiinsa."

Senecan elämästä me siis selvästi näemme samaten kuin monen kristityn elämästä, että mahdotonta on samalla kertaa olla maailmallinen ja vanhurskas. Senecan erehdys pohjastui itse asiassa tuohon turhaan yritykseen, joka tahtoi yhdistää omassa persoonassaan kaksi vastakkaista olemusta: stoalaisen ja hovimiehen. Jos hän olisi ollut tosi filosoofi tai pelkkä hovilainen, olisi hän saattanut olla onnellisempi, vieläpä saavuttaa enemmän kunnioitusta.

Mieletöntä oli olla kumpaakin; siksipä hän kirjoituksissaankin eksyi epäjohdonmukaisuuteen. Hänen täytyi useasti kieltää stoalaisuuden korkeahenkiset lauselmat ja syyttää filosoofeja maailmantuntemuksen puutteesta. Kirjoitelmassaan Onnellisesta elämästä hänen on pakko johdatukseksi, elämäkertansa puitteissa, ikäänkuin puolustella rikkautta ja ulkonaista asemaansa.[44] Huolimatta oivallisista kehoituksistaan tapojen yksinkertaisuuteen, huolimatta eräänlaisesta amatööriaskeesista, jota hän monen muun varakkaan roomalaisen ohella tilapäisesti harjoitti, huolimatta lopullisesta alttiudestaan jättää koko omaisuutensa keisarille, me pelkäämme, että häntä ei voi julistaa vapaaksi melkein pohjattomasta ahnaudesta. Meidän ei silti tarvitse uskoa niitä kiihkeitä parjauksia, jotka syyttivät hänen hillittömällä koronkiskonnalla imeneen Italian kuiviin, vieläpä sytyttäneen sodankin Britanniassa saatavainsa häikäilemättömällä perimisellä; mutta ilmeisesti hän ansaitsi nimen _prædives_, "upporikas", millä nimellä häntä kärkevästi mainittiin. Omituista on, että loistavimmat nerot niin useasti ovat langenneet juuri tämän paheista alhaisimman orjuuteen. Raamatussa me luemme, kuinka "noitumisen palkka" houkutteli pois Jumalasta Mesopotamian loistavan taikurin:

On varjot häälyvät, Min vallat heittävät Jätteinä vaipuen turmiota kohti; Nous' yksi maineeseen Jo toinen suisti sen -- Tietäjän sielupa ahnauteen johti.

On tähti uinuva... Ei silmä kiiluva Mullasta maailman taivaisihin palaa. Hän äänen kuuleepi, Hän miekan näkeepi, Sittenkin aarteita sydämensä halaa.