Part 10

Meidän on syytä uskoa, että Senecalla ei ollut minkäänlaista osallisuutta tähän rikokseen, mutta me saatamme tuskin uskoa, että hän olisi pysynyt tietämättömänä siitä sen tapahduttua, tahi että hänellä ei ollut mitään osuutta siihen äärettömän teeskentelevään ediktiin, julistukseen, jossa Nero vaikeroi velipuolensa kuolemaa, pyyteli anteeksi hänen pikaista hautaamistaan ja heittäytyi edelleenkin senaatin lempeyden ja suojeluksen turviin. Syyllisyydentuntonsa Nero paljasti siten, että jakeli tavattoman runsaasti lahjoja vaikutusvaltaisimmille ystävilleen. "Eikä liioin puuttunut niitä", sanoo Tacitus hyvin kuvaavasti, "jotka syyttivät eräitä ylhäisestä asemastaan tunnettuja henkilöitä siitä, että he tähän aikaan jakelivat keskenään talot ja huvilat, ikäänkuin ne olisivat olleet ryöstösaalista." Saattaa tuskin olla epäilystä siitä, että tuo suuri historioitsija tällä huomautuksella tahtoo viitata Senecaan, jota kohtaan hän koettaa olla suopea, mutta jolle hän ei koskaan saattanut täydellisesti antaa anteeksi sen osallisuuden takia, mikä hänellä oli Neron hallituksen ilkitöihin. On liiankin uskottavaa, että ahneus oli Senecan kiusauksia; liiankin ilmeistä on, että hyödyn periaate oli hänen menettelynsä johtava prinsiippi; ja miehelle, jolla on sellainen luonne, ei parjauksen torjuminen koskaan ole mikään helppo tehtävä. Niin, vieläpä enemmän, tämän tihutyön _jälkeen_, Neron ensimmäisen hallitusvuoden loppupuolella Seneca puhuu juuri hänelle mahtipontista ja hehkuvaa kieltä kirjoitelmassaan Lempeydestä. Laupeuden ihanaa hyvettä ja ruhtinasten velvollisuutta sen harjoittamiseen ei ole koskaan kaunopuheisemmin ylistetty; mutta siihen liittyy äitelä imartelu, tuskallisen narrimainen, siksi että filosoofi on kirjoittanut sen henkilölle sellaiselle, jonka hän tiesi olevan syypään juuri samana vuonna tapahtuneeseen, epäinhimilliseen veljesmurhaan. Kuvitelkaa mielessänne, kuinka joku juutalainen fariseus -- joku Nikodemuksen tai Gamalielin kaltainen -- ylistää Herodeksen lempeyttä, ja te saatatte käsittää, miltä Senecan ryhdin on täytynyt näyttää hänen aikalaistensa silmissä. Tämä tapahtuma sattui v. 55, Neron Quinquenniumin ensimmäisenä vuotena, ja sama vuosi oli vähällä tulla merkityksi myös hänen äitinsä kuoleman kautta. Häntä vastaan keksittiin syyte muka salaliiton tekemisestä, ja luultavaa on, että ilman Burrusta, joka Senecan ohella oli asetettu tarkastamaan tätä syytöstä, ja hänen välitystään Agrippina olisi hyvinkin väleen sortunut poikansa pelkurimaisen herkkäluuloisuuden ja yltyvän vihan uhrina. Hänen puolustuksensa erinomainen kaunopuheisuus ja uskaliaisuus herätti vastavaikutuksen hänen hyväksensä ja tuotti rangaistuksen hänen syyttäjilleen. Mutta kiintymyksen siteet eivät kauan saattaneet yhdistää kahta niin konnamaista ja vallanhimoista luonnetta kuin Agrippinan ja hänen poikansa. Kauttaaltaan historia osoittaa, että todellista rakkautta ei voi syntyä poikkeuksellisen rikollisten sielujen kesken, ja että tämä on sitäkin mahdottomampaa, jos kanssarikollisuus on vahvistanut näiden liiton. Nero oli nyt intohimoisesti rakastunut Poppæa Sabinaan, Othon kauniiseen vaimoon, ja tämä epäsi häneltä kätensä, niin kauan kuin hän vielä oli äitinsä holhouksen alaisena. Tähän aikaan kaikki luokat jo kiihkeästi vihasivat Agrippinaa, niinkuin luonnollista oli hänen monien rikostensa takia, ja ilmeinen oma etu yllytti tätä vihaa Poppæa Sabinassa. Aina heikkona oli Nero jo kauan tuntenut todellista kammoa ja inhoa äitiänsä kohtaan, ja hän tuskin kaipasi lisäpainostukseksi alituisia huomautuksia ikävöidäkseen hänestä irtipääsemistä. Mutta Germanicuksen tytärtä ei voitu julkiavoimesti raivata pois tieltä, ja toiselta puolen omat varokeinot turvasivat häntä salamurhalta. Vain kavalluksen kautta oli hänen kuolemansa siis saavutettavissa. Nero oli jo kauan pakottanut hänet asumaan syrjässä kaupungin ulkopuolella eikä ollut mitenkään yrittänyt salata, että välit heidän kesken olivat lopen rikkoutuneet. Anicetus, Misenumin laivaston amiraali ja Neron entinen opettaja, esitti sen ajatuksen, että järjestettäisiin julkinen sovinnonjuhla, jonka nojalla Agrippina kutsuttaisiin Bajæhen, ja että hänet matkaa varten sijoitettaisiin sillä tapaa rakennettuun alukseen, että se nauloja poistamalla hajoaisi liitoksistaan. Tapaturma voitaisiin sitten selittää pelkäksi merionnettomuudeksi, ja Nero saattaisi mitä julkisimmalla tavalla osoittaa rakkauttaan ja kaipaustaan.

Kutsumus lähetettiin Agrippinalle ja erikoisesti koristettu alus määrättiin odottamaan häntä. Mutta joko epäluulosta tahi salaisen ilmoituksen saaneena hän kieltäysi käyttämästä sitä ja kantotuolissa hänet kuljetettiin Bajæhen. Se tekopyhä rakkaus, jolla hänet otettiin vastaan, se tavaton hellyys ja kunnioitus, jolla häntä kohdeltiin, hartaat katseet, lämmin syleily, vaihtelevat keskustelut poistivat hänen epäluulonsa, ja hän suostui palaamaan kunnia-aluksessa. Ikäänkuin juuri rikoksen paljastaakseen oli yö tähtikirkas ja meri tyyni. Alus ei ollut purjehtinut kauas; Crepereius Gallus, muuan hänen ystävistään, seisoi peräsimen lähellä ja Acerronia-niminen nainen istui hänen jalkainsa juuressa hänen itsensä nojatessaan taaksepäin, ja molemmat kilvan kiittelivät vasta sattunutta kohtausta ja lämmintä vastaanottoa, kun kuului rasahdus, ja heidän yläpuolellaan oleva kunniakatos, joka oli kuormitettu monella lyijylevyllä, äkkiä romahti alas. Crepereius siihen paikkaan runneltui kuoliaaksi; mutta Agrippinan ja Acerronian pelastivat heidän käyttämänsä leposijan korkeammat ulkosyrjät; siinä kiireessä ja hälinässä, kun syylliset sekaantuivat salaliitosta tietämättömäin joukkoon -- ja niitä oli enemmän --, petollisen aluksen koneisto ei tehnytkään tehtäväänsä. Muutamat soutajista ryntäsivät yhdelle puolelle laivaa, toivoen sillä muotoa saavansa sen uppoamaan, mutta sekin heidän neuvonpitonsa meni myttyyn. Itsekkäässä toivossa luuli Acerronia saavansa apua, kun huusi olevansa Agrippina, mutta heti paikalla hänet lopetettiinkin airoilla ja seipäillä; Agrippina itse pysyi äänettömänä ja tuntemattomana; hän sai tosin haavan olkaansa, mutta onnistui pysymään veden pinnalla, kunnes kalastajat pelastivat hänet ja veivät turvassa huvilaan.

Tottunut kun oli rikostöihin, Agrippina terävällä ymmärryksellään vaivatta keksi, että siinä oli iljettävä yritys, josta hän näin ihmeellisellä tavalla oli pelastunut; mutta älyten että teeskentely ja vaiteliaisuus oli hänen ainoa pelastuksen turvansa, hän lähetti vapautettunsa Agerinuksen ilmoittamaan pojallensa, että hän taivaan armosta oli pelastunut hirveästä onnettomuudesta, mutta pyysi, että poika ei olisi huolissaan eikä vaivautuisi häntä tervehtimään, koska hän tarvitsi lepoa.

Nämä uutiset täyttivät Neron hurjalla pelolla ja hän odotti viipymätöntä kostoa. Mieli kamalan kuohuksissa ja kaikesta epävarmana hän heti kutsutti luokseen Burruksen ja Senecan. Tacitus epäilee, lienevätkö he jo olleet selvillä, mitä hän oli yrittänyt, ja Dio Cassius, jonka karkeihin parjauksiin meidän ei kumminkaan ole tarvis kiinnittää mitään huomiota, selittää, että Seneca oli monesti yllyttänyt Neroa tähän tekoon, joko toivoen saavansa siten oman syyllisyytensä toisen syyn varjoon tai kietoakseen Neron rikokseen, joka nostaisi jumalat ja ihmiset häntä vastaan ja jouduttaisi hänen häviötään. Mutta kun mitään varmuutta ei ole, saatamme täydellisellä luottamuksella julistaa nämä etevät miehet vapaiksi epäluulosta, että olisivat menneet näin pitkälle.

Se on mahtanut olla kummallinen ja kammottava kohtaus. Tuo nuori mies -- sillä Nero oli vain kaksikolmatta vuotias -- kuiskutti heidän korviinsa koko tärisyttävän säikähdyksensä ja mielenkuohunsa. Pelosta kalpeana, heikkona hurjistelusta ja syyllisen omantunnon repivien tuskien raastamana tuo kurja nuorukainen katseli iäkkäitä ministereitään vuoronperään. Seurasi pitkä ja tuskallinen äänettömyys. Jos he turhaan epäsivät häntä rikoksesta, jota hän mielessään pohti, joutuisi heidän oma henkensä vaaraan; ja kenties he tosissaan uskoivat, että asiat olivat menneet niin pitkälle, että jollei ehätettäisi ennen Agrippinaa, Nero päästettäisiin päiviltä. Seneca ensimmäisenä katkaisi tuon tuskallisen äänettömyyden kysymällä Burrukselta, saattoiko luottaa sotaväkeen ja sille uskoa Agrippinan surmaamisen. Tämä vastasi, että pretoriaanit eivät mihinkään ryhtyisi Germanicuksen tytärtä vastaan, vaan että Anicetuksen tulisi täyttää, mitä oli luvannut. Anicetus olikin valmis tekemään rikoksen, ja Nero puuskutti hänelle kiitollisuuttansa. Agerinuksen jättäessä Nerolle hänen äitinsä sanoman Anicetus pudottaa sujahutti tikarin hänen jalkoihinsa ja huusi yllättäneensä hänet murhanaikeesta keisaria vastaan ja, mukanaan sotilasparvi, kiiruhti rankaisemaan Agrippinaa, muka rikoksen varsinaista suunnittelijaa.

Kansanjoukko sillävälin kierteli rantaa äärettömän kiihtyneenä; ilmeistä hämminkiä tulkiten näkyivät heidän tulisoihtunsa välähtelevän onnettomuuspaikalla, missä muutamat kahlasivat veteen ruumista etsien, toiset taas syytivät suustaan ristiriitaisia kysymyksiä ja vastauksia. Kun huhuttiin Agrippinan pelastuneen, ryntäsi koko joukko hänen huvilalleen onnitellakseen häntä, mutta siellä heidät ajoi hajalleen Anicetuksen sotaväki, joka jo oli sen miehittänyt. Karkoittaen pakoon tai kiinni kaapaten orjat, jotka joutuivat heidän tielleen, sekä raivaten kulkunsa ovelta ovelle sotilaat tapasivat keisarinnan himmeästi valaistussa huoneessa vain yksi ainoa palvelijatar luonaan. "Aiotko sinäkin karata minulta?" huudahti vaimo-parka palkolliselle, kun tämä nousi pujahtaakseen pois. Äänettömän päättäväisinä sotamiehet ympäröivät hänen vuoteensa, ja Anicetus ensimmäisenä iskun antoi. "Puhkaise kohtuni", huudahti keisarinna heikosti, kun Anicetus paljasti miekkansa, "sillä se Neron synnytti". Anicetuksen lyönti oli merkki ja siinä silmänräpäyksessä hänet murhattiin: monta haavaa hän saikin, ja hänet kannettiin samana yönä Misenumiin yhteiseen hautaan kaikessa hiljaisuudessa. Sellaista loppua oli tämä keisarien sisar ja puoliso ja äiti monta vuotta sitten aavistanut, siitä kumminkaan välittämättä; sillä kun kaldealaiset ennustajat olivat vakuuttaneet hänelle, että hänen pojastaan tulisi keisari, mutta myöskin hänen murhaajansa, sanotaan hänen huudahtaneen: "_occidat, dum imperet_" -- "tappakoon, kun vain keisarina hallitsee".

Nyt oli vain pestävä itsensä puhtaaksi rikoksesta ja haalittava kokoon tekosen puolustukseksi sellaisia valheita, jotka olivat omansa saavuttamaan enimmän luottamusta. Nero pakeni Napoliin näyttämöltä, joka nyt oli alkanut häntä kammottaa, sillä paikat eivät muotoansa muuta kuten ihmisten kasvot, ja ilman sitä hän tuntonsa levottomuudessa öisin oli kuulevinaan Misenumin kukkuloilta aavemaisen pasuunan puhallusta tai valituksia hänen äitinsä haudalta. Napolista hän lähetti senaatille kirjeen sanoen, että hänen äitinsä oli saanut rangaistuksen, koska oli tavoittanut hänen henkeänsä, sekä liittäen oheen hänen rikostensa, todellisten ja keksaistujen, luettelon ynnä kertomuksen hänen muka tapaturmaisesta haaksirikostaan ja ilmoittaen omasta mielestään tuntevansa, että hänen kuolemansa oli yhteiskunnalle siunaukseksi. Tämän häpeällisen asiakirjan laatija oli Seneca, ja sen sepittäessään hän sortuikin syvimpään siveelliseen alennukseensa. Tämänkin mitä turmeltuneimman aikakauden höllä siveellisyys tuomitsi hänet siitä, että hän kylmäverisesti istui koristelemaan antiteeseillä ja muilla retoriikan kukkasilla tihutyötä niin törkeätä, että suuttumus sitä vastaan ei voi olla kyllin syvä. Seneca alentui kirjoittamaan, mitä Trasea Pætus ei alentunut kuulemaan; sillä siinä senaatin istunnossa, jossa tämä kirje luettiin, Trasea suutuksissaan nousi paikoiltaan ja meni oikopäätä kotiinsa mieluummin kuin että näyttäisi läsnäolonsa kautta hyväksyvänsä äidinmurhan liehakoimisen.

Ja tämän rikollisen ja häpeällisen, vaikka erittäin huolitellun kirjeen sommittaminen olikin Senecan julkisen elämän viimeinen huomattava teko.

12 Luku.

LOPUN ALKU.

Luonnostaan lankesi, että niin kävisikin. Siveellisiä käskyjä ja filosoofista ohjausta antamaan ei enää ollut mahdollinen mies, jonka myötämielisyys tai pelkuruus olivat vieneet hänet niin pitkälle, että hän ensin hyväksyi äidinmurhan ja sitten sitä puolusteli. Hänellä saattoi kyllä vielä olla kyllin arvovaltaa suositellakseen terveen järjen tai valtiollisen kokemuksen periaatteita, mutta stoalaisuuden ylevämmät opetukset, niin, jopa tavallisen pakanallisen siveellisyyden paremmat vaatimukset, hänen huuliltaan tulevina saattoivat tästä puolin kuulua vain pelkältä sanahelinältä. Hän saattoi puuttua asiaan, kuten tiedämme hänen tehneen, pidättääkseen, mikäli mahdollista, Neroa hänen mielettömässä turhamaisuudessaan ja kärkkäydessään, joka oli omansa halventamaan keisarillista arvokkuutta, esiintymästä julkisesti näyttämöllä tahi kilpa-ajoradalla, mutta tuskinpa vain hän pystyi enää osoittamaan sellaisia ylevähenkisiä opetuksia kuin kirjoituksessaan "Lempeydestä" henkilölle, jota hän ei ollut, valtiollisista hyödyllisyyssyistä, evännyt kavalasti murhaamasta äitiä, joka, mitä laatua hänen rikoksensa olivatkin, kumminkin oli poikansa tähden myynyt sielunsa. Vaikka saatettiinkin syyllä epäillä, että tehty oli saastainen teko, niin sittenkin pysyi Agrippinan kuolema varsinaisine tapahtumineen ja yksityisseikkoineen rikoksellisena salaisuutena Neron ja Senecan kesken, ja sitenpä täytyykin langettaa Senecakin Neron rikostoveriksi. Sellainen asiaintila välttämättömästi muodostui surmaniskuksi ei ainoastaan kaikelle ystävyydelle heidän keskensä, vaan kaikelle luottamukselle ja loppujen lopuksi kaikelle seurustelullekin, kanssakäymisellekin. Pyhästä historiasta me näemme, että Joab, osallisena Davidin rikolliseen salaisuuteen, sai oman herransa täydellisesti valtoihinsa, ja maallisesta historiasta me näemme yhä uudelleen, että milloin joku rikos yhteisesti tunnetaan, tämä yhteys vääjäämättömästi synnyttää veristä vihaa alamaisen ja kuninkaan välille. Sellaisia tunteita kuin saattaa olettaa kuningas Juhanan tunteneen Hubert de Burghia tai kuningas Rikhard III:n Sir James Tyrreliä tahi kuningas Jaakko I:n Somersetin kreiviä kohtaan, sellaisia suunnilleen, vaikka kiihkeämpiä ja katkerampia, lienevät olleet Neron tunteet muinoista "opastajaansa filosoofiaan ja ystäväänsä" kohtaan.

Sillä väleenpä Nero älysi, että Seneca ei enää ollut hänelle _välttämätön_. Kotvan aikaa hän oleili Campaniassa, koska syyllisenä ei osannut arvata, minkälainen vastaanotto häntä odotti pääkaupungissa. Mutta häntä ympäröivän riettaan joukkion vakuutukset piankin puhalsivat pois tämän pelon, ja kun hän rohkaisi mielensä ja palasi palatsiinsa, lienee hän itsekin hämmästynyt sitä kunniattomain alamaisten ja rahanalaisen rahvaan riehakkaa riemua, jolla hänet vastaanotettiin. Koko Rooma riensi häntä vastaan; senaattorit esiintyivät juhlapuvussa, puolisoineen, tyttärineen, poikineen; istuinpaikkoja oli järjestetty ja katsojaparvekkeita rakennettu pitkin tietä, jota myöten hänen oli määrä kulkea, ikäänkuin kansa olisi käynyt katsomaan triumfikulkuetta. Korskeana katsannoltaan, orjakansan voittajana, Nero nousi Kapitoliumille, kiitti jumalia ja palasi kotiin paljastaakseen tästä puolin luonteensa täydellisen viheliäisyyden, jota jonkinlainen äidin kunnioittaminen oli tähän asti osittain hillinnyt. Mutta kansan vaistontapaiset tunteet eivät olleetkaan poisjuuritetut, pikemminkin vain lyöty lamaan. Yöllä hänen patsaansa nenään viskattiin säkki, millä tahdottiin viitata siihen, kuinka ennen vanhaan isänmurhaajia rangaistiin, tuomittiin näet heitettäväksi mereen säkissä seuranansa käärme, apina ja kukko. Forumille asetettiin lapsi, selässä taulu, jossa luettiin: "En tahdo elättää sinua, jotta et tappaisi äitiäsi." Rooman valkoseinille töherrettiin erästä jambista säettä, joka muistutti kaikille sitä lukeville, että Nero, Orestes ja Alkmaon olivat äitinsä murhaajia. Neronkin on täytynyt hyvin huomata, että hän oli inhoittava kuvatus kaikkien niitten hallitsemansa kansan jäsenten silmissä, joissa asui rahtunenkaan oikeudentuntoa.

Kaikki tämä tapahtui vuonna 59, emmekä Senecasta kuule mitään, ennenkuin 62, jona muistettavana vuonna kuoli Burrus, hänen pitkäaikainen kunnioitettu, uskollinen ja luotettava virkaveljensä. Näinä synkkinä aikoina, kun kaikki ihmiset tuntuivat puhelevan vain kuiskaten, epäiltiin melkein jokaisen huomattavan ja jaloluontoisen miehen kuolemaa salamyrkytykseksi, ellei sitä ollut aiheuttanut julkinen väkivallanteko. Burruksen kuolema on saattanut, kuvauksista päättäen, johtua kurkkumädästä, mutta yleinen mielipide syytti Neron jouduttaneen sitä mukamas lääkkeellä, ja kerrottiin, että kun keisari kävi häntä tervehtimässä hänen maatessaan sairasvuoteellaan, kuoleva mies oli torjunut hänen tiedustelunsa lakoonisesti vastaamalla: "Voin hyvin".

Hänen kuolemaansa surtiin ja valitettiin, ei ainoastaan koska muistettiin hänen hyveitään, vaan myöskin sen takia, että Nero määräsi hänen seuraajikseen kaksi miestä, joista toinen, Fenius Rufus, oli kunnioitettava, vaan veltto mies, toinen taas, Sofonius Tigellinus, kyllä voimakkaampi, mutta julmien ja julkeiden rikostoverienkin joukosta erikoisen vihattu ja halveksittu.

Kuinka syyllinen ja vaihemielinen Seneca lienee ollutkin, ei hän kumminkaan saattanut ruveta yhdessä Tigellinuksen kaltaisen olennon kanssa ohjaamaan vielä nuorekasta herraansa. Ei hän suinkaan erehtynytkään nykyisestä asemastaan, ja ne harvat Neron seuralaisista, joissa vielä asusti jokin kunnian kipinä, ilmoittivat hänelle, millä lakkaamattomilla parjauksilla koetettiin kaivertaa hänen vaikutusvaltaansa. Alituiseen olivat Tigellinuksen ja hänen ystäväinsä hampaissa Senecan määrättömät rikkaudet ja hänen suurenmoiset huvilansa ja puutarhansa, joita oli muka vain voitu hankkia kauastähtäävissä tarkoituksissa ja jotka saattoivat varjoon itsensä keisarinkin loiston. He koettivat virittää heikkoluontoisen Neron mielessä kiihkeää kateutta kertoilemalla, kuinka Seneca muka yritti kilpailla hänen kanssaan runoudessa, väitti että kaikki kunnia Neron kaunopuheisuudesta itse asiassa kuuluikin hänelle, pilkkaili Neron jumalallista laulutaitoa ja halvensi hänen kykyään harpunsoitossa ja vaunujen ohjaamisessa, koska hänellä itsellään ei ollut sitä taitoa. Nero ei ollut, painostivat he, enää mikään poikanen; hänen täytyi päästä irti koulumestaristaan ja ottaa ohjetta esi-isistään, ja sitä oli riittävästi saatavissa.

Aavistaen, mihin tuollaiset todistelut päätyisivät, Seneca anoi keskustelua Neron kanssa ja pyysi silloin, että hänen sallittaisiin vetäytyä kokonaan pois julkisesta elämästä, vetosi vanhuuteen ja lisääntyvään sairaalloisuuteen selittääkseen halunsa päästä lepoon ja tarjoutui ilman ehtoja luopumaan rikkauksistaan ja kunniakirjoistaan, joita hänen vihamiehensä nyt himoitsivat, mutta joista hänen oli kiittäminen yksinomaan Neron verratonta anteliaisuutta, keisarin, joka näitten kahdeksan vuoden hallitusaikana yksin oli ollut hänen hyväntekijänsä ja ystävänsä. Mutta Neropa ei mielinyt päästää Senecaa niin helpolla. Hän väitti, että koska hän vielä oli nuori, hän ei saattanut olla vailla Senecaa ja että hänen tarjouksensa vastaanottaminen ei ensinkään soveltuisi siihen hänen maineeseensa, että hän oli antelias. Mainion harjaantuneena keisarilliseen taitoon peittää vihansa vilpilliseen imarteluun Nero lopetti keskustelun syleillen Senecaa ja vakuuttaen hänelle ystävyyttään. Seneca kiitti häntä -- tavanomainen loppu, lisää Tacitus katkerasti, keskusteluissa hallitsijan kanssa -- mutta yhtä kaikki kerrassaan muutti elintapansa, kielsi ystäviään saapumasta aamuvierailulle luoksensa, vältti kaikkea seurustelua ja harvoin ilmestyi julkisuuteen, siinä mielessä että uskottaisiin hänen terveytensä heikontuneen tai että hän kokonaan oli antautunut filosoofisiin tutkimuksiin. Hyvinhän hän tunsi hovitavat, sillä kirjassaan "Vihasta" hän on kertonut kaskun eräästä henkilöstä, joka, kun häneltä kysyttiin, millä menettelyllä hän oli saavuttanut niin harvinaisen lahjan kuin korkean iän hovissa, vastasi: "sietämällä solvauksia ja _palkitsemalla niitä kiitoksilla_". Mutta tuntea hänen on täytynyt, että hänen henkensä riippui hiuskarvasta, sillä juuripa samana vuonna hänet yritettiin kietoa syytteeseen valtiopetoksesta muka yhtenä C. Calpurnius Pison ystävänä, erään korkea-arvoisen ylimyksen, jota Nero kadehti ja epäili hänen rikkautensa ja kuntonsa tähden, vaikka hän oli luonnostaan vailla kunnianhimoa ja tarmoa. Yritys kuitenkin meni myttyyn, ja Seneca saattoi voitollisesti kumota kaikki syytteet, että hän muka olisi ollut petollisissa hankkeissa. Mutta jo se seikka, että sellainen syyte oli tehty, ilmaisi hänelle, kuinka epävarma jokaisen etevän miehen asema oli mustasieluisen Neron tyranniuden vallitessa, ja se joudutti salaliittoa, joka kaksi vuotta myöhemmin todella tehtiin.

Ei kauan Burruksen kuoleman jälkeen, kun Nero rupesi kasaamaan kaikenkarvaisia ilkitöitä muitten rikostensa lisäksi, Seneca vielä kerran koetti päästä irti Roomasta; ja kun lupa toistamiseen evättiin, hän teeskenteli todellista sairautta ja sulkeutui huoneisiinsa. Väitettiin ja uskottiinkin niin, että Nero tähän aikaan koetti myrkyttää hänet erään Cleonicus-nimisen vapautetun orjansa avulla, ja että yritys meni hukkaan vain sen kautta, että eräs kanssarikollinen ilmaisi hankkeen, tai filosoofimme kohtuullisten elintapain tähden, hän kun nykyisin ei muuta nauttinut kuin leipää ja hedelmiä eikä koskaan sammuttanut janoansa muulla kuin puhtaalla vedellä.