Part 6

Siellä he käyvät veneesen, ja siinä vasta Juzö astuu laatikosta ulos, ja niin lasketaan alas Kaspian merelle. Siell'on sitten Persiat ja Turkinmaat ja -- vapaus.

IX.

Ensi työkseen Migúrskit ostivat tarantassin. [Venäjällä yleisesti matkoilla käytetyt mukavat ajoneuvot ilman linjaaleja, mutta notkuvilla puuvivuilla varustetut. Suom. m.] Ludvika muka lähtee kotipuolelleen. Sitten ruvettiin rakentamaan sellaista laatikkoa, jossa mies saattaa tukehtumatta maata kyyrysillään, ja josta on helppo kenenkään huomaamatta astua ulos ja puikahtaa jälleen sisään. Kolmisin he sitten, Albina, Rosolówski ja Migúrski itse, suunnittelivat ja laittelivat laatikkoansa. Sangen paljo apua oli Rosolówskista, hän kun oli taitava puuseppä. Laatikko oli laitettu sellaiseksi, että se, sidottuna tarantassin perälle, tiviisti liittyi kuomun takaseinään. Kuomun-puoleisen laidan saattoi laatikossaolija ottaa irti ja oikaista itsensä osittain laatikon sisälle, osittain tarantassin pohjalle. Sitä paitsi oli laatikko varustettu ilmare'illä. Päältä ja sivuilta se oli katettava niinimatoilla ja nuoritettava. Laatikon sisään ja laatikosta ulos pääsi tarantassin kautta istuinsijan alitse.

Tarantassi ja laatikko olivat kunnossa jo ennen Migúrskin katoamista. Valmistaakseen viran-omaisia jo ennakolta asiaan, Albina eräänä päivänä meni päällikön luokse ja ilmoitti miehensä olleen viime aikoina synkkämielisenä ja tehneen itsemurhan yrityksiä, jonka vuoksi hän, Albina, on hyvin levoton hänen tähtensä ja pyytää hänelle joksikin aikaa virkalomaa. Albinan synnynnäiset näyttelijälahjat tulivat nyt hyvään tarpeesen. Levottomuus ja pelko miehensä tähden näyttivät niin luonnollisilta, että päällikkö liikutettuna lupasi tehdä mitä suinkin voi. Senjälkeen Migúrski sepitti kirjeen, joka oli löydettävä Uralin rannalla hänen sinellinsä hihantaipeesta.

Sovittuna päivänä hän sitten illansuussa läksi Ural joelle, odotteli pimeän tuloa, jätti rannalle päällysvaatteensa, sinellin kirjeineen, ja hiipi salavihkaa takaisin kotiansa. Siellä oli varustettu hänelle tyyssija lukitussa ullakossa. Yöllä Albina lähetti Ludvikan ilmoittamaan pataljonan päällikölle, että Migúrski, lähdettyään kotoansa jo 20 tuntia sitten, on yhä vieläkin poissa. Aamulla tuotiin Albinalle hänen miehensä kirje, jonka hän sitten vei päällikölle, itkien ja osoittaen mitä hurjinta epätoivoa.

Viikon perästä Albina pyysi kirjeellisesti lupaa saada lähteä kotipuolelleen. Hänen ilmaisemansa tuska liikutti kaikkia, jotka hänet näkivät. Jokainen säälitteli tuota onnetonta äitiä ja vaimoa. Saatuan luvan, hän antoi viran-omaisille toisen anomuskirjan, jossa pyysi, että hänen sallittaisiin kaivaa ylös lastensa ruumiit ja ottaa ne mukaansa.

Esivalta kummasteli hiukan tätä hempeämielisyyttä, mutta myöntyi siihenkin pyyntöön.

Sittenkuin tämäkin lupa oli saatu, läksi Rosolówski Albinan ja Ludvikan kanssa seuraavana iltana vuokrarattailla hautuumaalle, otettuaan mukaansa laatikon lasten kirstuja varten. Nähdessään lastensa haudat, jotka hän pian oli jättävä, Albina hyrskähti valtavaan itkuun, lankesi maahan kumpujen juurelle. Ja siinä hän rukoili kauan, myötäänsä kysellen: "Mistä syystä? Mistä syystä?"

-- No niin, páni Albina, -- virkkoi Rosolówski, -- meidän täytyy ryhtyä toimeen.

Albina kavahti ylös, pyyhkäsi kyyneleensä ja sanoi:

-- Tehkää, mikä tehtävä on, mutta älkää koskeko heitä.

Sen sanottuaan hän vetäytyi syrjään.

Rosolówski ja Ludvika nostivat hautakiven syrjään ja myllersivät kummun päällimmäiset mullat, niin että näytti siltä, kuin hautoja olisi uudestaan käyty kaivamassa auki. Kaiken tämän tehtyään, he kutsuivat Albinan ja läksivät kotia, mullalla täytetty laatikko mukanaan.

Koitti vihdoin lähtöpäivä. Rosolówski iloitsi tämän jo melkein loppuun suoritetun hankkeen onnistumisesta. Ludvika oli paistanut eväiksi leivoksia ja piirakaisia ja, hokien lempilausettaan: "_Jak mame köham_" [Niin on! rakas kuin oma äiti. Suom. muist.] puheli, kuinka hänellä sydän on ihan pakahtumaisillaan ilosta ja pelvosta. Migúrski iloitsi sekä pääsystä ullakolta, jossa hän oli istunut toista kuukautta, että erittäinkin Albinan vilkastumisesta ja entisen elämän-ilon palajamisesta häneen. Albina näytti unohtaneen kaikki entiset tuskat ja edessä olevat vaarat ja tuon tuostakin riensi hänen luokseen ullakolle, riemusta loistavin silmin, kuten ennenkin, tyttönä ollessaan.

Kello kolme aamulla saapui saattajaksi määrätty kasakka, tuoden mukanansa kolme kyytihevosta. Albina Ludvikan ja pienen koiran kanssa nousivat tarantanssiin, matolla katettujen pielusten päälle. Kasakka ja hollimies kävivät kyytipenkille. Migúrski, talonpojaksi puettuna, loikoi tarantassin pohjalla.

Uljas troikka [Kolmivaljakko. Suom. m.] nykäisi ja läksi kiidättämään tarantassia tasaista, kovaksi ajettua tietä myöten halki äärettömän, auran koskemattoman aron, jota yltäänsä verhosi viimevuotinen hopeanharmaa sulkaruoho.

X.

Albinan sydäntä kouristi sekä toivo että pelko. Tunteitansa purkaakseen hän välisti myhähti Ludvikalle, päällään viitaten milloin kasakan leveään selkään, milloin tarantassin pohjalle. Ludvika istui juhlallisen näköisenä, järkähtämättä katsellen eteenpäin, silloin tällöin vain huuliansa liikauttaen.

Sää oli kirkas. Kummallakin puolen tietä levittelihe suunnaton, autio aro, hopeisen sulkaruohon välkähdellessä aamuisen auringon vinoissa säteissä. Tie oli tasainen, kuni asfaltilla laskettu, ja äänekästä kalketta siinä pitivät bashkiriläisten hevosten kengättömät, nopsat kaviot. Joskus näki milloin puolella milloin toisella peltorottain kaivamia mättäitä. Vartioitseva peltorotta istui takakäpälillään, kimakalla vihellyksellä ilmaisten lähenevän vaaran ja puikahtaen piiloon. Harvoin sattui vastaantulijoita: kasakoita vehnäkuormineen tahi ratsastava bashkiri, jonka kanssa kasakka uljaasti vaihtoi muutamia sanoja tatarinkielellä. Kaikissa majataloissa oli vereksiä, hyvin syötetyitä hevosia, ja Albinalta juomarahaksi saatu puoliruplanen teki sen, että kyytimiehet ajoivat lentoa koko matkan, oikein, niinkuin he sanoivat, sitä kenttäjääkärin joutua.

Jo ensimmäisessä majatalossa, kun entinen kyytimies oli vienyt hevosensa pois, kasakka mennyt tupaan eikä uusia hevosia vielä oltu tuotu, Albina kumartui tarantassin pohjalle ja tiedusteli mieheltään, mitenkä tämä jaksaa.

-- Mainiosti. Minun on varsin hyvä olla. En kaipaa mitään. Täällä minä olisin vaikka kaksi vuorokautta yhteen menoon.

Illalla tultiin suureen Dergatshin kirkonkylään. Hankkiakseen miehellensä tilaisuutta oikaisemaan jäseniänsä ja hengittämään raitista ilmaa, Albina ei poikennutkaan majataloon n.s. postikartanoon, vaan tavalliseen syöttöpaikkaan ja, heti pihaan tultua, antoi kasakalle rahaa, käskien tuoda maitoa ja munia. Tarantassi kun seisoi katoksen alla, ja iltakin jo oli pimeä, niin Albina, pantuaan Ludvikan vartioimaan kasakan tuloa, päästi miehensä ulos ja ravitsi hänet. Ennen kasakan palajamista oli Migúrski jälleen kontannut laatikkoonsa. Saatiin taas uudet hevoset ja lähdettiin taipaleelle.

Albina alkoi tuntea yhä suurempaa mielenrohkeutta rinnassaan eikä voinut pidättää riemuaan ja iloisuuttaan. Puhekumppaleita hänellä ei ollut muita kuin Ludvika, kasakka ja pikku koira Trezórka, ja näitten kanssa hän huvikseen haastelikin. Rumuudestaan huolimatta Ludvika yhä vain aavisteli lemmen ajatuksia jok'ainoassa mies-eläjässä, jonka kanssa yhteen sattui, ja samaa hän nytkin epäili tuossa pulleassa, hyväntahtoisessa Uralin kasakassa, jolla oli niin tavattoman kirkkaat ja suopeat silmät, ja joka oli pantu heille saattomieheksi. Suoruudellaan ja hyväntahtoisella notkeudellaan hän miellyttikin naisia suurissa määrin. Albinaa huvitti Trezórka, jota hän myötäänsä uhkaili, estellen nuuskimasta tarantassin perä-istuimen alustaa, mutta vielä enemmin häntä huvitti Ludvika ja hänen koomillinen virnailunsa kasakan kanssa, joka ei osannut aavistaakaan, että häntä moisista aikeista epäillään, ja ystävällisesti vain naurahteli kaikkeen, mitä hänelle sanottiin.

Yrityksen vaaran-alaisuus ja sen yhä lähenevä toteutuminen sekä osaltaan myös aron ilma saivat Albinan mielen yhä enemmän kuohuksiin. Hän alkoi tuntea sydämessään sellaista lapsellista riemua ja iloa, jota ei ollut enää pitkiin aikoihin kokenut. Migúrski kuuli hänen hilpeät haastelunsa, ja silloin hän, huolimatta asemansa hankaluudesta (kuumuus ja jano ne varsinkin häntä rasittivat) unohti oman itsensä ja iloitsi Albinan ilosta.

Toisen päivän iltana alkoi jälleen häämöttää asunnoita tuolla kaukana. Se oli Sarátow ja Volga. Kasakka se arosilmillään erotti sekä Volgan että mastojen nenät ja osoitti niitä Ludvikalle. Tämä sanoi näkevänsä hänkin. Albina ei voinut erottaa mitään, mutta puheli ääneensä tahallaan, jotta Migúrski kuulisi.

-- Sarátow, Volga! -- Niin hän haasteli, ikäänkuin Trezórkalle, siinä sivussa puolankielellä kertoen miehelleen lähimmistä aikeistaan.

XI.

Ajamatta sisään Sarátowin kaupunkiin, Albina pysähtyi Pokrówskin kylään Volgan vasemmalla rannalla, ihan vastapäätä kaupunkia. Täällä hän toivoi saavansa yön aikana puhutella miestään, jopa päästää hänet ulos laatikostakin. Mutta kasakka se vaan ei lähtenyt tarantassin äärestä minnekään; koko yön, lyhyen keväisen yön, hän istui läheisissä tyhjissä rattaissa katoksen alla. Ludvika istui Albinan käskystä tarantassissa, täysin vakuutettuna siitä, että kasakka juuri hänen tähtensä niin luopumattomasti pysyttelekse tarantassin läheisyydessä. Ja hän iski silmää ja nauraa tirskahteli, kätkien rokon-arpiset kasvot nenäliinaan. Mutta Albinan mielestä ei tuossa enää ollut mitään hauskaa. Hän rupesi käymään yhä levottomammaksi, kosk'ei ymmärtänyt, miksikä kasakka ei hetkeksikään lähde tarantassin äärestä pois.

Useampia kertoja tuon keväisen yön kuluessa, jossa rusko ruskoon sulautuu, Albina astui ulos majatalon kamarista ja kulki haisevan käytävän ohitse pihanpuoliselle kuistille. Kasakka se yhä valvoi, jalat riipuksissa tyhjillä rattailla. Vasta aamun sarastaessa, jolloin kukot jo olivat heränneet ja huudelleet toisilleen pihalta pihalle, vasta silloin Albina sai tilaisuuden puhutella miestään, sillä kasakka kuorsasi pitkällään rattaiden pohjalla. Albina lähestyi varovasti tarantassin ja kopautti laatikkoon.

-- Juzö!

Ei vastausta.

-- Juzö! Juzö! -- äänteli Albina säikäyksissään kovempaa.

-- No mitäs nyt? -- vastasi Migúrski unisella äänellä laatikosta.

-- Miks'et vastannut?

-- Makasin, -- virkkoi Migúrski, ja hänen äänestäänkin jo Albina arvasi hänen hymyilevän. Joko ma tulen ulos?

-- Ei sovi: kasakka on täällä. -- Sen sanottuaan hän vilkaisi kasakkaan.

Ja merkillistä! Kasakka kuorsasi, mutta hänen siniset, hyväntahtoiset silmänsä olivat auki. Hän katseli Albinaa ja sulki silmänsä vasta silloin kuin kohtasi Albinan katseen.

-- Näyttiköhän minusta vain siltä? -- arveli Albina itsekseen. -- Vai valvooko hän todellakin?... Kyllä kaiketi minusta vain siltä näytti, -- ajatteli hän sitten ja kumartui jälleen laatikkoon päin.

-- Kärsi vielä hetkinen, -- virkkoi hän. -- Tahdotko syödä?

-- En, mutta tupakkaa polttaisin.

Albina vilkaisi jälleen kasakkaan. Tämä nukkui.

-- Niin, siltä minusta vain näytti, -- ajatteli hän jälleen.

-- Minä lähden nyt kuvernöörin luokse.

-- Onnea matkalle!

Albina otti matkalaukusta toiset vaatteet ja meni sisään pukeutumaan.

Pukeuduttuaan parhaimpiin suruvaatteisinsa, Albina soudatti itsensä Volgan yli, palkkasi toisella rannalla ajurin ja ajoi kuvernöörin luo, jonka puheille pääsikin. Tuo soma, sujuvaa franskaa puhuva, myhäilevä leski, puolatar, miellytti kuin miellyttikin vanhaa, yhä vieläkin nuorteleivaa kuvernööriä. Hän suostui kaikkiin Albinan pyyntöihin ja kutsui häntä luokseen vielä huomenna, saamaan häneltä määräystä Tsaritsinin pormestarille.

Iloissaan toimensa onnistumisesta ja somuutensa vaikutuksesta, jota kuvernöörin käytös kyllä osoitti, Albina läksi paluumatkalle. Kuinka onnellinen ja täynnä toivoa hän olikaan, istuessaan troskissa ja ajaessaan alas mäkeä laituria kohti! Aurinko oli jo noussut metsän takaa, vinoon heitellen säteitänsä tulvahtaneen virran pintaan ja leikkien sen vireillä. Mäenrinteillä kummallakin puolen omenapuut kuulsivat valkoisina hattaroina täydessä kukassa, suloista tuoksua ympärilleen levitellen. Mastometsä kohoili rannalla, ja valkoiset purjeet välkähtelivät auringon paisteessa hiljaa vireilevän tulvaveden pinnalla.

Laiturille tultuansa Albina tiedusti ajurilta, saisiko täältä vuokratuksi veneen Astrahaniin asti, ja tuon kuultuaan riensi kymmenkunta iloista venemiestä tarjoamaan hänelle palvelustansa. Yksi heistä miellytti häntä muita enemmän, ja hänen kanssaan Albina läksi katsomaan venettä, joka oli ahdettuna muitten väliin lähellä laituria. Vene oli varustettu purjeellakin myötätuulen varalle. Tyynessä ja vastatuulessa se kulki airojen avulla, ja kaksi rotevaa souturia lekotteli veneen pohjalla. Hyväntahtoinen, iloinen pursimies neuvoi, että tarantassi, pyöristään päästettynä, nostettaisiin semmoisenaan veneesen.

-- Siihen myö se sovitetaan ja siin'on sitten teiännii mukava olla. Sois Jumala vaan hyvän ilman, niin viiessä päivässä tästä mennä solautetaan Astrahaniin.

Albina suostui hänen kanssaan hinnasta ja käski hänen tulla Pokrówskin kylään, Loginowin majataloon, katsomaan tarantassia ja saamaan etumaksun. Kaikki onnistui paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan. Mitä riemukkaimmassa mielentilassa hän soudatti itsensä virran poikki, maksoi souturin ja läksi astumaan majataloa kohti.

XII.

Kasakka Danilo Lifánow oli Strelétskin piirikuntaa, iältään 34 vuotta. Hänellä oli vain yksi kuukausi sotapalveluksensa aikaa jäljellä. Heidän perhekuntaansa kuului 90 vuotias vaari, joka vielä muisti Pugatshéwia, edelleen kaksi veljeä, miniä, jonka mies, vanhempi veli, oli vanhauskoisuuden tähden lähetetty pakkotöihin Siperiaan, vaimo, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Isä oli kaatunut sodassa franskalaisia vastaan. Danilo oli isäntänä talossa. Heillä oli 16 hevosta, kaksi paria härkiä ja 15 sótennikkaa omaa maata vehnäpeltona.

Danilo oli palvellut Orenburgissa ja Kazanissa ja oli pian pääsevä sotapalveluksesta vapaaksi. Hän oli harras vanhauskolainen hänkin: ei polttanut tupakkaa, ei maistanut väkeviä, ei syönyt samasta astiasta maallisten kanssa ja noudatti ankarasti valaansa. Kaikissa toimissaan hän oli verkallisen tarkka, ja mikä hänen toimekseen kerran oli annettu, siihen hän kiinnitti kaiken huomionsa, hetkeksikään hylkäämättä sitä mielestään, kunnes oli oman ymmärryksensä mukaan tehtävänsä täyttänyt.

Tällä erää hänen oli käsketty saattaa Sarátowiin asti kaksi puolatarta, joilla oli mukanaan kaksi ruumiskirstua. Hänen oli pidettävä huoli, ett'ei heille matkalla mitään pahaa tapahdu, ja että he rauhallisesti kulkevat, millistäkään vallattomuutta harjoittamatta. Sarátowissa hänen oli määrä jättää heidät kaikella kunnialla esivallan turviin.

Ja näin hän nyt oli saattanut Sarátowiin heidät, kuin myös heidän koiransa, kuin myös ne kirstut kuin heillä mukanansa oli. Akat olivat olleet hiljaista ja ystävällistä väkeä, vaikka puolattaria olivatkin, eivätkä mitään pahaa olleet tehneet. Mutta täällä, Pokrówskin kylässä hän, illan suussa kulkiessaan tarantassin ohitse, oli huomannut koiran hyppäävän tarantassiin ja alkavan vinkua sekä häntäänsä heilutella. Ja tarantassin peräpenkin alta hän oli ollut kuulevinaan jonkun äänen. Toinen puolattarista, se vanha, oli silloin, koiran huomattuansa, jotain säikähtänyt, siepannut koiran syliinsä ja vienyt sen pois.

-- Jotain tässä vaan on, -- oli kasakka silloin arvellut ja ruvennut tarkastamaan. Nuoren puolattaren tullessa yöllä tarantassin luo, hän oli ollut nukkuvinaan ja silloin selvään kuullut laatikosta miehen äänen. Aamulla varhain hän oli mennyt polisiin ja ilmoittanut, ett'ei ne hänen huostaansa jätetyt puolattaret oikein hyvillä jäljillä liene, koskapa heillä vainajain asemasta on elävä ihminen siinä laatikossa.

Riemukkaassa, iloisessa mielentilassa Albina palasi majatalolle, vakuutettuna siitä, että nyt on päästy päähän, ja että he moniaan päivän perästä ovat vapaita. Talon kohdalle tultuaan, hän kummaksensa huomasi portilla uhkeat ajopelit ja niitten edessä parihevoset, riiprässi aisakkaan rinnalla. Kaksi kasakkaa oli ajopelien ääressä, ja kansaa kihisi portilla, pihaan kurkistellen.

Hän oli niin täynnään toivoa ja tarmoa, ett'ei hänen johtunut mieleensäkään, että näillä ajopeleillä ja kansajoukolla on tekemistä hänen kanssaan. Hän astui pihaan ja, vilkaistuaan samassa katoksen alle, missä tarantassi seisoi, näki väkijoukon tungeskelevan juuri hänen ajoneuvojensa ympärillä ja kuuli Trezórkan hurjan haukunnan.

Ja nyt oli tapahtunut kauheinta, mitä tapahtua saattoi.

Tarantassin edessä seisoi muuan ryhdikäs herra, leuoissa musta parta, yllään uusi uniformu, päivänpaisteessa välkähtelevine nappeineen ja puolioluksineen ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Hän puhui jotain kuuluvasti, käheällä, käskevällä äänellä.

Hänen edessään, kahden sotamiehen välissä, seisoi talonpojan puvussa ja heinänkorsia takkuisessa tukassaan -- hänen Juzönsa. Ikäänkuin oikein käsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, Migúrski vuoroin kohotteli, vuoroin painoi alas mahtavia olkapäitään. Trezórka, tietämättä itse juuri olleensa syynä koko tähän onnettomuuteen, haukkui vimmatusti polisimestaria, niskakarvat pystyssä. Albinan nähtyänsä, Migúrski säpsähti ja tahtoi astua häntä kohti, mutta sotamiehet pidättivät.

-- Ei hätää, Albina, ei hätää! -- virkkoi Migúrski, myhähtäen lempeällä tavallaan.

-- Ahaa! Tässähän se on itse rouvakin! -- sanoi polisimestari. -- Suvaitkaahan astua tänne. Lastenne kirstut, vai? -- kysäisi hän sitten, vilkauttaen silmänsä Migúrskin puoleen.

Albina ei vastannut sanaakaan. Hän tarttui rintaansa ja katseli kauhistuksissansa suu ammollaan mieheensä.

Niinkuin tavallisesti käy kuoleman edellisinä ja yleensäkin ratkaisevina hetkinä elämässä, niin Albinakin nyt yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä ennätti tuntea ja miettiä äärettömän määrän tunteita ja ajatuksia, sittenkään vielä käsittämättä, uskomatta onnettomuuttansa. Ensimmäinen tunne oli jo entisiltä ajoilta tuttu: loukatun ylpeyden tunne, nähdessään sankarimiehensä nöyryytettynä noitten tylyjen, villien ihmisten edessä, jotka häntä vallassansa pitelevät.

-- Kuinka rohkenevatkaan pitää vallassansa häntä, ihmisistä parhainta? -- välkähti hänen mielessään.

Toinen, samalla kertaa hänet vallannut tunne oli tietoisuus tapahtuneesta onnettomuudesta. Ja tämä tietoisuus johdatti muistoon hänen elämänsä suurimman onnettomuuden, lasten kuoleman, ja heti heräsi eloon kysymys: "Mistä syystä? Mistä syystä otettiin lapset pois?" Ja tämä kysymys: "mistä syystä lapset otettiin pois?" herätti toisen: "Mistä syystä hukkuukaan ja kituu hänen armas miehensä, ihmisistä parhain?" Ja samassa myös johtui Albinan mieleen, minkälainen häpeällinen rangaistus hänen miestään odottaa, ja että hän, Albina, hän yksin on syypää kaikkeen.

-- Kuka tämä on? Miehennekö? -- kysäisi polisimestari.

-- Mistä syystä? Mistä syystä? -- parkaisi Albina ja, purskahtaen hysterilliseen nauruun, vaipui kasvoin laatikon päälle, joka nyt oli nostettu tarantassista maahan. Suonenvetoisesti nyyhkien, silmät punaisina itkusta, lähestyi Ludvika häntä.

-- Pánenka, armas pánenka! _Jak Böha köham_ [Niin totta kuin Jumala on minulle rakas] ei ole hätää, ei mitään hätää, -- puheli hän, mielettömästi silitellen häntä käsillään.

Migúrski pantiin käsirautoihin, ja sitten he läksivät kuljettamaan häntä ulos pihasta. Sen huomattuaan, Albina riensi hänen peräänsä.

-- Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi! puhui hän. -- Minä, minä yksin olen syypää!

-- Kyllä siellä selko otetaan, kuka syyllinen on. Tulee se teidänkin vuoro, -- sanoi polisimestari, torjuen kädellään häntä kauemmas.

Migúrskia lähdettiin viemään soutamolle, ja Albina, itsekään tietämättä, miksi, astui hänen perässään, kuuntelematta Ludvikan esteleviä puheita.

Kasakka Danilo Lifánow oli koko ajan seisonut tarantassin pyöräin kohdalla, synkästi katsahdellen milloin polisimestariin, milloin Albinaan, milloin jalkoihinsa.

Kun Migúrski oli viety pois, niin Trezórka, jäätyään yksikseen, alkoi häntäänsä heilutellen liehakoida hänen edessään. Se oli matkalla tottunut häneen. Mutta äkkiä kasakka kimmahti syrjään rattaitten luota, tempasi lakin päästään, heitti sen kaikella voimallaan maahan, sysäsi Trezórkan jalallaan tieltänsä ja meni kapakkaan. Siellä hän tilasi viinaa ja joi sen päivän ja seuraavan yön, joi rahansa ja vaatteensa ja vasta seuraavana aamuna, herättyään ojassa, lakkasi miettimästä tuota hänestä niin tuskallista kysymystä: lieneekö hän tehnyt oikein, ilmiantaessaan esivallalle, että puolattarella oli mies laatikossa.

Migúrski pantiin syytteesen ja tuomittiin kujanjuoksuun, 1000 kepin iskua. Hänen sukulaisensa ja Vánda, jolla oli korkeissa piireissä tuttavia, saivat rangaistuksen lievennetyksi: hän karkoitettiin Siperiaan elin-ajakseen.

Albina seurasi häntä sinne, mutta ei elänyt enää kauan. Ihmiset sanoivat hänen kuolleen keuhkotautiin, mutta itse hän kyllä tiesi, että suru se on, joka hänet hautaan vie. Ihan viimeisiin päiviinsä saakka hän ei saattanut käsittää, mistä syystä heidän on täytynyt kärsiä niin tunnotonta julmuutta. Ei kyennyt kukaan selittämään sitä hänelle. Hänen ainoa toivonsa oli nyt, että tämä salaisuus selviää hänelle kuoleman jälkeen, ja siksipä hän katselikin lähenevää kuolemaa pelvotta, välisti riemumielinkin. Sitä hän vain suri, että hänen heikko, rakastavainen Juzönsa jää niin avuttomaksi maailmaan, mutta vihdoin hän huomasi olevansa, heikkona ja kivuloisena olentona, taakaksi vain miehelleen.

Migúrski oli jo ennen hänen kuolemataan ruvennut juomaan ja joi enemmän kuin hänen ruumiinsa ja sielunsa sietikään. Vaimonsa kuoltua hän veltostui kokonaan ja jaksoi ainoastaan ystäväinsä kannattamana elää vielä kymmenen vuotta tympeätä, tarkoituksetonta elämää, kärsimyksiä täynnä.

Mutta Nikolai Paulowitsh iloitsi siitä, että oli kapinan lohikäärmeeltä rikkipolkenut pään ei ainoastaan Puolassa, vaan koko Europassakin. Hän oli ylpeä siitä, ett'ei ollut rikkonut mummonsa, suuren Katarinan, jälkisäädöstä, vaan oli kansansa menestykseksi saanut Puolanmaan pidättäneeksi Venäjän vallan alla. Ja tähdillä koristetut miehet kullankirjavissa puvuissa ne ylistelivät häntä siitä siinä määrin, että hän vakavasti uskoi olevansa suuri mies ja elämänsä olleen suureksi siunaukseksi ihmiskunnalle ja erittäinkin Venäjän kansalle, jonka alenemiseksi ja typerryttämiseksi kaikki hänen voimansa oli kohdistettu.

MARJAT.

Yhä jatkuu kesäkuun kuumia, tyyniä päiviä. Lehti on puissa mehukas, täyteläinen, vihreä; siellä täällä vain putoaa maahan kellastunut lehti koivusta ja lehmuksesta. Orjantappura-pensaat ovat yltäänsä tuoksuvassa kukassa, metsäniityt metisen apilaan peitossa, pitkä sankka ruis lainehtii, varjoja heitellen, jyvä melkein puolillaan. Notkommissa paikoin ruisrääkät toisilleen huutelevat; kaura- ja ruisvainioissa peltopyyt vuoroin narisevat, vuoroin naksuttelevat. Satakieli metsässä silloin tällöin vain aloittaa lirityksen ja vaikenee sitten. Helle paahtaa. Teitä peittää sormenpaksuinen pöly; se nousee sakeana savuna ja kiirii puoleen tai toiseen aina sitä myöten, mistä ilmanhenki sattuu hiukan huhahtamaan.

Talonpojat viimeistelevät rakennustöitään ja ajavat lantaa pelloille. Karja näkee nälkää kuihtuneilla kesannoilla ja odottelee äpäriköille pääsemistä. Lehmät ja vasikat kiilivät, karvaiset hännät pystyssä, juosten paimenia pakoon. Pojat kaitsevat hevosia tienvarsilla ja atvikoissa. Akkoja tulee metsästä, kantaa raahaten ruoholla täytettyjä säkkejä seljässään. Impiä ja tyttösiä puikahtelee kilpaa pensaitten välitse metsän-aukioissa, poimien marjoja, joita sitten myöskentelevät huvilain asukkaille.

Huvilalaiset, jotka asuvat siroiksi maalatuissa, rakennustaiteellisesti somissa kesäasunnoissa, joko kävelevät keveissä, puhtaissa ja kalliissa puvuissa, päivänvarjot kädessä, hiekotettuja käytäviä myöten tai istuvat puitten siimeksessä tai lehtimajoissa, koristettujen pöytäin ääressä, ja juovat teetä tai vilvoitusjuomia.