Part 5

Albinan elämänharrastusten tärkeimpänä esineenä oli Migúrski. Hän se oli Albinan silmissä suurin sankari ja marttyri, jonka palvelukseen hän päätti pyhittää koko elämänsä. Jo ennen heidän lähtöänsä ulkomaille hän oli ruvennut kirjevaihtoon Migúrskin kanssa, ensi alussa isän pyynnöstä, sittemmin omasta puolestaan. Isän kuoleman jälkeen Venäjälle palattuaan, hän jatkoi kirjeenvaihtoa ja vihdoin, täytettyään 18 vuotta, ilmoitti äitipuolelleen päättäneensä lähteä Uralskiin Migúrskin luokse, mennäkseen siellä avioliittoon hänen kanssansa. Páni Jatshéwski moittimaan Migúrskia siitä, että tämä itsekkäästi kyllä tahtoo turvata oman ahdinkotilansa, ottamalla vaimokseen rikkaan tytön, tehdäkseen hänet sitten osalliseksi onnettomuuteensa.

Albina närkästyi, sanoen hänelle, ett'ei muut kuin páni Jatshéwski saata ajatella niin halpaa miehestä, joka on kaikki uhrannut kansalleen, että Migúrski päinvastoin on kieltäynyt vastaan-ottamasta hänen tarjoamaansa apua, ja että hän, Albina, on järkähtämättömästi päättänyt lähteä Uralskiin ja mennä naimisiin hänen kanssansa, jos Migúrski vain tahtoo hänelle sellaisen onnen suoda. Albina oli nyt täysikasvuinen ja rahojakin hänellä oli, ne 300,000 zlótia [zlót = 0,85 Smk. Suom. m.], jotka eno vainaja oli jättänyt molemmille sisaruksille, niin ett'ei mikään enää voi häntä pidättää.

Marraskuussa 1833 Albina sanoi ikuiset jäähyväiset kotolaisille, jotka kyynelsilmin siunasivat häntä matkalle tuonne kaukaiseen, outoon seutuun barbaarisessa Moskôviassa. Ja niin hän vanhan Ludvika njânjansa kanssa, jonka oli päättänyt ottaa mukaansa, istui isän uudesti korjattuun rekeen ja läksi pitkälle taipaleellensa.

V.

Migúrski ei asunut kasarmissa, vaan yksityisessä huoneustossa. Nikolai Paulowitsh [Nikolai I. Suom. m.] kyllä vaati, että sotamiehiksi alennettujen puolalaisten piti ei ainoastaan kantaa kaikki kolkon sotamies-elämän taakat, vaan kärsiä kaikki ne nöyryytyksetkin, joitten alaisia tavalliset sotamiehet siihen aikaan olivat. Mutta suurin osa niitä yksinkertaisia miehiä, joitten täytettäviksi hänen määräyksensä jäivät, käsittivät täydellisesti näitten sotamiehiksi alennettujen raskaan tilan ja, huolimatta kaikesta vaarasta, mikä hänen käskyjensä laiminlyöjiä uhkasi, jättivät ne täyttämättä, missä vain laatuun kävi.

Niinpä senkin pataljonan päällikkö, johon Migúrski kuului, muuan puolisivistynyt, sotamiehestä upseeriksi ylentynyt herra, käsitti kyllä tämän entisen rikkaan, sivistyneen nuoren miehen tukalan tilan, ja sääli häntä ja kohteli ystävällisesti, myöntäen hänelle kaikenlaisia helpotuksia. Migúrski puolestaan osasi antaa arvoa tuon valkeapartaisen, sotamiesmäisesti turpeakasvoisen överstiluutnantin hyväntahtoisuudelle ja, osoittaakseen hänelle vastapalvelusta, suostui antamaan opetusta matemaatikassa ja franskankielessä hänen pojillensa, jotka valmistautuivat kadettikouluun.

Seitsemättä kuukautta oli Migúrski jo ollut Uralskissa. Hänen elämänsä ei ollut ainoastaan yksitoikkoista, ikävää ja mieltä-masentavaa, vaan raskastakin. Tuttavia -- paitsi pataljonanpäällikköä, josta hän koetteli pysytellä niin loitolla kuin suinkin -- oli hänellä ainoastaan muuan karkoitettu puolalainen, vähän sivistynyt, tunkeileva, epämiellyttävä mies, joka kävi täällä kalakauppaa. Raskainta Migúrskin elämässä oli se, että hänen oli niin vaikea tottua puutteesen. Hänen omaisuutensa jouduttua takavarikkoon, ei hänellä ollut varoja minkäänlaisia. Hän koetti tulla miten kuten toimeen niillä rahoilla, joita sai myömällä vielä tallella olevia kultaesineitään.

Ainoana ja suurena ilona hänen elämässään täällä oli kirjevaihto Albinan kanssa, josta hän, Rozhánkassa käyntinsä jälkeen, oli sielussaan säilyttänyt runollisen, suloisen kuvan. Ja täällä maanpaossa tämä kuva kävi päivästä päivään yhä ihanammaksi. Eräässä ensimmäisiä kirjeitään Albina kysyi muun muassa, mitä hän kerran oli kirjeessään tarkoittanut näillä sanoilla: "mitä aikeita ja haaveita minulla lienee ollutkaan." Toinen vastasi saattavansa nyt tunnustaa, että hän oli haaveillut saavansa sanoa häntä vaimokseen. Albina vastasi rakastavansa häntä. Migúrski vastasi, että parempi olisi ollut, jos hän ei olisi tuota maininnutkaan, sillä kauheatahan on ajatella, että jotain olisi saattanut tapahtua, mikä nyt on mahdotonta. Albina vastasi: ei siinä kyllä, että tämä ei ole mahdotonta, vieläpä se ihan varmaan toteutuukin. Migúrski vastasi, että hänen on nykyisessä asemassaan aivan mahdoton vastaan-ottaa sellaista uhrausta.

Piakkoin tämän kirjeen jälkeen Migúrski sai posti-ilmoituksen 2000:lle zlótille. Kuoren leimasta ja käsialasta hän tunsi lähetyksen tulleen Albinalta ja muisti nyt ensimmäisissä kirjeissään kerran leikillään maininneensa, kuinka hauskalta hänestä muka tuntuu, ansaita opetuksella kaikki, mitä tarvitsee, nimittäin rahoja teehen ja tupakkaan, jopa kirjoihinkin. Pistettyään rahat toiseen kuoreen, hän lähetti ne takaisin, eri kirjeessä pyytäen, ett'ei Albina rahoilla turmelisi heidän pyhiä välejänsä. Hänellä on kaikkea yltä kyllin, kirjoitti hän, ja tuntee olevansa täysin onnellinen, tietäessään, että hänellä on sellainen ystävä.

Siihen se heidän kirjevaihtonsa keskeytyikin.

Marraskuussa kerran, Migúrskin istuessa överstiluutnantin luona ja opettaessa poikia, alkoi kuulua yhä lähenevä aisakellon kilinä, pian narahtivat ulkona reenjalakset pakkas-ilmassa, ja reki pysähtyi kuistin eteen. Lapset hyppäsivät ulos katsomaan, ketä tulee. Migúrski jäi huoneesen, katsellen oveen ja odotellen lasten palajamista, mutta huoneesen astuikin överstiluutnantin rouva.

-- Teillehän tuli vieraita, pan, -- virkkoi hän. -- Pari rouvas-ihmistä tuolla tiedustelee teitä. Kaiketi ne ovat sieltä teidän puoleltanne; puolattaria näkyvät olevan.

Jos Migúrskilta olisi kysytty, luulisiko hän Albinan tuloa tänne mahdolliseksi, niin hän olisi vastannut, ett'ei se ole ajateltavissakaan, mutta sielunsa sisimmissä hän sittenkin odotteli häntä. Veri hulvahti sydämeen, ja hengästyneenä hän riensi eteiseen. Siellä parhaillaan muuan lihava, rokon-arpinen nainen päästeli huivia päästään. Toinen nainen oli astumaisillaan sisähuoneisin. Kuultuaan askeleita takanansa, hän pyörähti kiiruusti ympärinsä. Päähineen alta välkähtivät Albinan silmät, elämän-iloa uhkuvaiset, ripset huurteessa. Migúrski jähmettyi hämmästyksestä, eikä tiennyt miten vastaan-ottaa, miten tervehtiä häntä.

-- Juzö! -- huudahti Albina, käyttäen samaa nimeä, jota isäkin oli käyttänyt, häntä puhutellessaan, ja jolla Albina itsekin oli ajatuksissaan häntä puhutellut, heitti käsivartensa hänen kaulaansa, painoi punaiset, kylmät, kasvonsa hänen kasvoihinsa ja nauroi ja itki.

Hellämielinen överstiluutnantin rouva, saatuaan tietää, kuka Albina on ja mille asialle tullut, otti hänet häihin asti luoksensa asumaan.

VI.

Hyväntahtoinen överstiluutnantti toimitti esivallalta naimisluvan. Orenburgista tilattiin ksendz, ja Migúrskit vihittiin. Pataljonanpäällikön rouva oli äidin-sijaisena, toinen oppilaista pyhänkuvan kantajana [Hääsaattueen etunenässä, alttarin ääreen astuttaessa, kulkee poikanen, kantaen pyhänkuvaa. Suom. muist.] ja Brzhozówski, karkotettu puolalainen, sulhaspoikana.

Albina -- niin oudolta kuin kuuluneekaan oli rakastanut miestään intohimoisesti, vaikk'ei ollut häntä lainkaan tuntenut. Nyt vasta hän rupesi tutustumaan mieheensä. Sanomattakin on selvä, että ihmisessä, joka on lihaa ja verta, hän huomasi paljon sellaista jokapäiväistä ja epärunollista, mitä ei ollut siinä kuvassa, jota hän oli mielessään kannellut ja kasvatellut. Mutta juuri siitä syystä, että hän oli lihaa ja verta, Albina löysi hänessä paljon semmoista vilpitöntä ja hyvää, mitä ei ollut tuossa abstraktisessa olennossa. Albina oli tuttaviltaan ja ystäviltään kuullut paljonkin hänen urhoollisuudestaan sodassa, tiennyt hänen miehekkäästi kestäneen omaisuutensa ja vapautensa menettämisen ja kuvaillut häntä sankarina, joka aina elää korkeata sankarielämää, mutta todellisuudessapa tuo niin tavattomilla ruumiinvoimilla varustettu ja urhoollinen Migúrski näyttikin olevan tyyni, hiljainen karitsa, aivan luonteva, hyväntahtoisesti leikillinen mies. Yhä vieläkin vaalea pikkuparta ja viikset reunailivat tuota tunteellista suuta, jonka ympärillä alati asui samainen lapsellinen hymy, johon Albina oli jo Rozhánkassa niin mielistynyt, ja suussa yhä vieläkin tuo sammumaton piippu, josta hän niin paljon kärsi varsinkin raskautensa aikana.

Nyt vasta Migúrskikin oppi tuntemaan Albinan ja hänessä ensi kertaa naisen. Niistä naisista, jotka hän oli tuntenut ennen häitä, hän ei ollut voinut päästä naisen perille. Ja se, minkä hän Albinassa oppi naista tuntemaan, hämmästytti häntä ja olisi ollut omiansa synnyttämään hänessä pettymystä naisiin nähden, ellei Albina juuri Albinana olisi herättänyt hänessä erinomaisen hellyyden ja kiitollisuuden tuntoa. Albinaa kohtaan naisena yleensä hän tunsi lempeätä, hiukan ivallista alentuvaisuutta, mutta Albina Albinana herätti hänessä ei ainoastaan hellää rakkautta, vaan ihailuakin, tuntoa siitä, että yhä on maksamatta velka hänen uhrauksestaan, joka on tuottanut hänelle odottamattoman onnen.

Migúrskit olivat rakkaudessaan onnellisia. Kohdistaessaan rakkautensa koko voiman toinen toiseensa, he tunsivat täällä vieraitten ihmisten keskellä samaa kuin tuntee kaksi eksynyttä, joita talvipakkasessa kylmää, ja jotka lämmittelevät toisiansa. Migúrskien elämän onnellisuuteen vaikutti osaltansa myös tuo hamaan orjamaisuuteen asti uskollinen, kaikessa suopeudessaan välisti purpatteleva, koomillinen ja kaikkiin mies-eläjiin rakastuvainen Ludvika njânja.

Onnellisia Migúrskit olivat lapsissaankin. Vuoden kuluttua syntyi poika; sitten puolentoista vuoden perästä tyttö. Poika oli äitinsä ilmeinen kuva: samat silmät, sama vilkkaus ja liikkeiden sulous. Tyttö oli terve, punaposkinen tyllykkä.

Onnettomia Migúrskit olivat siinä, että asuivat niin kaukana kotimaastaan, ja ennen kaikkea siinä, että heidän masentavan nöyryyttävä asemansa oli niin raskasta. Tämä nöyryytys tuntui hyvin tuskalliselta varsinkin Albinasta: hänen Juzönsa, sankari, miehen ihanne -- hän on pakotettu asettumaan kunnia-asentoon jok'ainoan upseerin edessä, tekemään kiväritemppuja, käymään vahdissa ja tottelemaan nurkumatta.

Puolasta tuli sitä paitsi ylen murheellisia sanomia. Melkein kaikki läheiset sukulaiset ja ystävät oli karkotettu; toiset taas, menetettyään kaiken omansa, olivat paenneet ulkomaille. Migúrskien tilaan ei ollut toivottavissa pienintäkään parannusta. Kaikki puuhat ja ponnistukset saada hänelle anteeksi-antoa tai edes huojennusta, upseeriksi ylennystä, -- kaikki ne raukesivat tyhjiin. Nikolai Paulowitsh se piti sotaväen katselmuksia, paraadeja, harjoituksia, kävi naamiaisissa, lasketteli leikkiä naismaskien kanssa, ajella tömisteli tarpeettomasti Venäjätä ristiin rastiin Tshugujewista Novorossiskiin, Pietariin ja Moskovaan, säikytellen kansaa ja ajattaen hevosia kuolijaiksi, mutta kun joku huiman rohkea uskalsi lähestyä häntä ja anoa helpotusta kovan kohtalon alaisille karkotetuille dekabristeille tahi puolalaisille, jotka olivat saaneet kärsiä sen samaisen isänmaan-rakkauden tähden, jota hän itsekin niin suuresti ylisti, silloin hän, rintaansa pullistellen, kiinnitti lyijyiset silmänsä mihin sattui, sanoen: "Palvelkoon. Ei vielä!" ikäänkuin hän olisi tiennyt, milloinka se oikea hetki lyö. Ja kaikkia hänen ympärillään olijoita: kenraaleja ja kamariherroja ja heidän puolisoitaan, jotka saivat ravintonsa hänen pöydässään, kaikkia heitä liikutti syvästi tämän suuren miehen harvinainen tarkkanäköisyys ja suuri viisaus.

Yleensä oli Migúrskien elämässä sentään enemmän onnea kuin onnettomuutta.

Näin kului viisi vuotta. Mutta sitten heitä äkkiä kohtasi odottamaton, kauhea onnettomuus. Ensiksi sairastui tytär ja kahden päivän perästä poika. Ankaran kuumeen kourissa poikanen vieritteli kolme päivää ilman lääkärin-apua (ei ollut lääkäriä saatavissa) ja neljäntenä kuoli. Kaksi päivää myöhemmin nukkui tyttönenkin pois.

Albina oli syöksymättä Uralin jokeen siitä syystä vain, ettei saattanut olla kauhistuksella ajattelematta miehensä tilaa silloin kuin sanoma Albinan itsemurhasta saapuu. Mutta raskaaksi hänelle elämä kävi. Tuo ennen niin uuttera ja vireä emäntä jätti nyt kaikki taloushuolet Ludvikan huostaan, istui tuntikausia toimetonna, ääneti tuijotellen siihen, mikä milloinkin silmän eteen sattui. Vuoroin taas hän kavahti ylös, riensi omaan huoneesensa ja itki siellä hiljaa, huolimatta miehensä ja Ludvikan lohdutuksista, päätään vaan puistellen ja pyytäen heitä menemään pois, jotta saisi olla yksinänsä.

Kesäisin hän meni lasten haudalle, ja siellä hän istui, raastaen sydäntänsä, muistelemalla, mitä kaikkea oli ollut, jota nyt ei enää saata olla. Liiatenkin vaivasi häntä se ajatus, että lapset kukaties olisivat voineet jäädä eloon, jos olisi asuttu sellaisessa kaupungissa, missä lääkärin-apua olisi ollut tarjolla. -- Mistä syystä? -- ajatteli hän. -- Mistä syystä? Juzö ja minä, emmehän me keltäkään tahdo muuta kuin että hän saisi elää niinkuin synnynnästään saakka on tottunut ja niinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ovat eläneet, ja että minä saisin elää hänen kanssaan, rakastaa häntä, rakastaa pienosiani, vaalia heitä... Mutta äkkiä ruvetaan häntä kiduttamaan, hänet karkotetaan, ja minulta temmataan pois mikä minulle oli koko maailmatakin kalliimpaa. Miksi? Mistä syystä? -- Niin hän kyseli ihmisiltä ja Jumalalta.

Eikä voinut hän kuvailla mielessään vastauksen mahdollisuuttakaan. Mutta ilman vastausta ei voinut olla elämääkään, ja hänen elämänsä se oli nyt pysähtynyt. Maanpakolaisuuden kurja elämä, jota hän oli tähän saakka osannut koristaa naisellisella kauneuden- ja somuuden aistilla, oli käynyt sietämättömäksi ei ainoastaan hänelle, vaan Migúrskillekin, joka kärsi hänen tähtensä eikä tiennyt, millä lohduttaa häntä.

VII.

Juuri näinä Migúrskien raskaimpina aikoina saapui Uralskiin muuan puolalainen, Rosolówski, osallisuutensa tähden eräässä suuremmoisessa kapina- ja karkausyrityksessä, jonka niihin aikoihin oli Siperiassa suunnitellut muuan karkotettu ksendz, nimeltä Sirotsinski.

Rosolówski, niinkuin Migúrskikin ja niinkuin tuhannet muutkin, jotka oli rangaistu karkotuksella Siperiaan siitä syystä, että olivat tahtoneet olla sinä, miksi syntyneetkin olivat, puolalaisina, oli sekaantunut tähän hankkeesen, rangaistu raipoilla ja pantu sotamieheksi samaan pataljonaan kuin Migúrskikin. Rosolówski, entinen matemaatikan opettaja, oli kookas, kumarassa käypä mies, laiha, posket kuopalla ja otsa rypyssä.

Jo ensimmäisenä iltana, istuessaan Migúrskien luona teepöydässä, hän vitkaan ja tyynellä bassoäänellään kertoi tietystikin siitä tapahtumasta, josta hän oli niin ankaran rangaistuksen saanut.

Tämä tapahtuma oli ollut se, että Sirotsinski oli perustanut salaisen seuran, jolla oli jäseniä kautta koko Siperian, ja jonka tarkoituksena oli kasakka- ja linja-rykmenteissä palvelevien puolalaisten avulla vapauttaa kaikki pakkotyöhön tuomitut, nostattaa siirtolaiset kapinaan ja valloittaa Omskin tykistö.

-- Mutta olikohan se mahdollista? -- kysyi Migúrski.

-- Oli kyllä. Kaikki oli ennalta harkittu, ja Siperia oli meidän käsissämme. Kevään tullen oli liikkeen määrä alkaa yht'aikaa koko maassa. Kaikki oli laskettu pienintä yksityisseikkaakin myöten. Jos yritys onnistuu -- semmoinen oli tuuma -- niin Siperia eroaa Venäjästä ja muuttuu itsenäiseksi. Ellei onnistu, silloin kaikki salaliittolaiset pakenevat Kirgisien arojen, Tashkentin ja Bukaran kautta brittiläiseen Indiaan. Kaikki oli valmiina ja menestys olisi ollut varma, ellei olisi joukossa ollut kahta konnaa, jotka kavalsivat asian. Sirotsinski oli mahtava, voimakas luonne, ja voiton riemut häntä odottivat, mutta riemun ja vapauden sijaan tuli turmio sadoille ihmisille ja kuolema hänelle itselleen.

-- Teloittivatko he hänet? -- kysyi Migúrski.

-- Kyllä, niinkuin _he_ teloittavat -- kepeillä! -- vastasi Rosolówski jyrkästi. -- Seitsemäntuhatta kepin-iskua. Minä näin kaikki tyyni.

Ja sitten hän rupesi tasaisella, levollisella äänellään kertomaan tuon rangaistuksen yksityiskohtia. Esivallan käskystä oli nimittäin hänen ja muitten tässä asiassa syyllisten täytynyt olla läsnä. Ensimmäisinä piestiin kuolijaiksi ne kuusi miestä, jotka oli tuomittu saamaan 7000 kepin-iskua. Keppien paksuus oli säännöissä määrätty -- keisarillinen ukaasi oli näet niistäkin olemassa: -- ne eivät saaneet olla sen hienompia eikä paksumpia kuin että kolme niitä yhtaikaa mahtui pyssynpiipusta sisään. Kaksi pataljonaa sotamiehiä seisoi kahdessa rivissä pitkänä kujana kepit kourassa. Niillä heidän oli määrä iskeä tuomittua paljaasen selkään, silloin kuin tämä, kumpikin käsi sidottuna pyssynperään, tuli kahden kersantin taluttamana itsekunkin kohdalle.

[Suomessa sai tällaiseen rangaistukseen tuomittu juosta sotamies-kujan läpi minkä ennätti, jotenka siis kaikki kepin-iskut eivät sattuneet. Venäjällä sitä vastoin poloista kuljetettiin askel askeleelta, niin ett'ei yksikään isku mennyt harhaan. Suom. m.]

Ensimmäisenä läksivät viemään tohtori Shakáljskia, Sirotsinskin ystävää, joka oli ollut yksi salaliiton etevimmistä johtajista. Tämä Shakáljski oli, Rosolówskin puheen mukaan, ollut hurskasmielinen, uhrautuvainen mies. Kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa, venäläisetkin, joitten keskuudessa hän eli. Alttiisti hän antoi lääkärin-apuansa jokaiselle, ken vain pyysi, antoi aina, niin päiväs-aikaan, kuin yösydännäkin.

-- Jospa hän olisi ollut täällä silloin kuin minun pienoseni sairastivat! -- ajatteli Albina.

-- Häntä he läksivät viemään ensimmäisenä, -- kertoi Rosolówski. -- Hänen perässään astui muuan venäläinen lääkäri, joka tuon tuostakin virkkoi sotamiehille: "Älkää lyökö kovasti; hän on kivulloinen mies; hän on heikko." Mutta sotamiehet löivät vain, eivätkä saattaneet toisin tehdäkään, sillä heidän takanaan kulki upseereita, kurittaen sitä, ken hiljaa löi.

Min'en voinut -- jatkoi Rosolówski -- nähdä mitään siltä paikalta, jossa silloin seisoin. En voinut erottaa muuta kuin rumpujen pärinää, mutta kun alkoi kuulua keppien vinkuna ja iskujen läiskeet ruumiisen, silloin ymmärsin hänen lähestyvän ja näin hänen kahden kersantin kuljettamana astuvan päätään viskellen milloin puoleen, milloin toiseen. Ja minä kuulin jälleen tuon venäläisen tohtorin sanovan: "Säälikää toki, hyvät ystävät; älkää lyökö kovasti." Tätä kesti ainakin tunnin. Toista kertaa ohitseni kuljetettaessa, hän ei enää astunut, vaan häntä laahattiin. Hirvittävän näköinen oli hänen selkänsä. Minä siristin silmäni. Hän kaatui ja vietiin pois, saadakseen, jos paranee, vielä jäljellä olevat iskut noitten hirviöitten kädestä.

-- Ja sitten, -- kertoi Rosolówski edelleen -- sitten he kuljettivat kujan läpi toisen ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikki he vaipuivat maahan, ken hengetönnä, ken henkitoreissa. Ja yhä meidän täytyi seisoa katselemassa. Tätä kesti kuusi tuntia: varhaisesta aamusta hamaan kello kahteen päivällä. Viimeiseksi talutettiin Sirotsinskiä. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja hämmästyin hänen ulkomuotoansa. Hän oli näöltään kuin kymmenvuotias poika. Paljas pää kalpeine kasvoineen ja harmaine poskipartoineen se oli painuksissa ja hytkähteli. Hänen paljastettu yläruumiinsa oli kauhistuttavan laiha, kylkiluut näkyvissä kutistuneen vatsan yläpuolella. Hän astui vavahdellen, ja päätään heitellen ja nykäytellen joka iskusta. Valittanut hän ei, mutta minä kuulin hänen ääneensä rukoilevan: "_Miserere mei Tuum; da miserere mei, Deus; da secundum misericordiam tuam_." [Armahda minua, armahda minua, Jumala, Sinun laupeutesi tähden. Suom. muist.]

-- Ei! -- keskeytti kertoja. -- En jaksa enää jatkaa. Hän kuoli siihen.

Rosolówski oli niin liikutettu, ett'ei kyennyt enää sanomaan mitään.

-- Mahdotonta, mahdotonta on tällainen elämä! -- huudahti Albina, värähtämättä katsoen Rosolówskiin.

Tämä rypisti kulmiansa, pyhkäisten hihallaan kyynelet poskiltaan ja parraltaan.

Ludvika istui akkunan ääressä, itkeä nyyhkyttäen nenäliina silmillään.

-- Että te viitsitte kertoa tuollaisia! Pedot on petoja! -- huudahti Migúrski, heittäen piippunsa maahan, kavahti ylös ja meni pimeään makuuhuoneesen. Albina istui kuin huumautunut, tuijottaen tyhjään nurkkaan!

VIII.

Huomis-aamuna, harjoituksista palattuansa, Migúrski hämmästyi ja ihastui, nähdessään vaimonsa: tämä tuli, kuten entisinäkin aikoina, kevein askelin ja loistavin kasvoin miestänsä vastaan ja vei hänet makuuhuoneesen.

-- Kuulehan nyt, Juzö.

-- Kuulen. Mitäs nyt?

-- Minä ajattelin koko yön sitä, mitä Rosolówski kertoi. Ja minä päätin, ett'en saata enää elää tällä tapaa, en saata elää täällä. En! Kernaammin kuolen kuin jään tänne.

-- Mutta mitäs meidän pitäisi tehdä?

-- Karata.

-- Karatako? Millä tavoin?

-- Minä olen miettinyt kaikki valmiiksi. Kuuntelehan vain.

Ja nyt hän ilmoitti sen suunnitelman, minkä oli yöllä keksinyt. Se oli tämä. Migúrski lähtee kerran illalla kotoansa, jättää Ural joen rannalle sinellinsä ja sen päälle kirjeen, jossa ilmoittaa tehneensä itsemurhan.

Viran-omaiset ymmärtävät hänen hukuttaneen itsensä, ja nyt alkaa etsinnät ja asiakirjain lähettelemiset. Migúrski on sillä välin piilossa. Albina lupasi kätkeä hänet niin visusti, ett'ei kukaan löydä. Täten saattaa mennä kuukausi. Kun sitten melu on asettunut, niin sopii lähteä karkuun.

Ensi hätään hänen aikeensa tuntui Migúrskista mahdottomalta toteuttaa, mutta illemmällä, Albinan yhä innokkaasti ja suurella varmuudella häntä taivutellessa, hän alkoi kallistua vaimonsa puoleen. Tähän vaikutti vielä lisäksi sekin ajatus, että rangaistus onnistumattomasta karkaamisesta -- samallainen kuin se, mistä Rosolówski eilen oli kertonut -- oli kohtaava häntä yksin, mutta yrityksen onnistuminen oli päästävä vapauteen Albinankin, jonka elämä, kuten Migúrski huomasi, oli lasten kuoleman jälkeen käynyt ylen raskaaksi.

Asia uskottiin myöskin Rosolówskille ja Ludvikalle, ja niinpä monen neuvottelun ja muutoksen ja korjauksen perästä karkaussuunnitelma vihdoinkin oli täysin valmiina. Ensi alussa oli aiottu tehdä niin, että Migúrski, heti kuin hänen hukkumisensa on virallisesti vahvistettu, lähtee karkuun jalkaisin yksin. Mutta kun Rosolówski oli kertonut kaikista karkaamis-yrityksistä Siperiassa viimeisten viiden vuoden aikana, joista yksi ainoa vain, Pjotrówskin, oli onnistunut, niin Albina ehdotti toisen keinon: Juzö kätketään ajoneuvoihin ja lähtee yhdessä Albinan ja Ludvikan kanssa Sarátowiin saakka. Sieltä hän astuu valevaatteissa alas Volgan rantaa pitkin sovittuun paikkaan asti, jonne Albina hankkii Sarátowista veneen. Siinä he sitten yhdessä kulkevat Volgaa alas Astrahaniin ja sieltä Kaspian meren poikki Persiaan. Tämän suunnitelman hyväksyivät kaikki, yksin hankkeen pääjohtajakin, Rosolówski. Kysymys vain oli, mitenkä saisi ajopeleihin laitetuksi semmoisen komeron, joka ei herättäisi viran-omaisten huomiota, ja joka olisi niin avara, että mies siihen mahtuu.

Kun Albina kerran, lasten haudalta tultuansa, oli sanonut Rosolówskille, että hänen on niin raskas jättää lastensa maalliset jäännökset tänne vieraalle maalle, silloin Rosolówski, hiukan mietittyään, virkkoi:

-- Pyytäkää viran-omaisilta lupaa saada ottaa lasten kirstut mukaanne. Se myönnetään.

-- En, en tahdo, en voi! -- sanoi Albina.

-- Pyytäkää, siinä kaikki. Kirstuja ei oteta mukaan, vaan laitetaan niitä varten suuri laatikko ja siihen me sitten kätkemme Juzetin.

Ensi hetkenä Albina hylkäsi moisen ajatuksen: hänen oli vastenmielistä liittää petosta lapsi vainajainsa muistoon, mutta kun Migúrskikin oli ilomielin tuuman hyväksynyt, niin hänkin vihdoin suostui.

Ja tällaiseksi se suunnitelma nyt lopulti muodostui: Migúrski tekee kaiken voitavansa, saadakseen päällikkönsä siihen vakaumukseen, että hän on hukuttanut itsensä. Sittenkuin kuolema on virallisesti vahvistettu, niin Albina antaa viran-omaisille anomuskirjan, jossa pyytää saada palata kotimaahansa ja ottaa lastensa kirstut mukaansa. Tämän luvan saatua ollaan kaivavinaan hauta auki ja ottavinaan kirstut ylös, mutta nämä jätetäänkin paikoilleen, ja niitä varten valmistettuun laatikkoon käykin Migúrski. Laatikko nostetaan sitten tarantassiin, ja niin matkustetaan Sarátowiin.