Part 4

Vaivoin nousi vanhus kyynäspäänsä nojaan ja ojensi pienen, kovasti tutisevan, näivettyneen kätensä. Hän yritti puhua, mutta hengitys kävi vaikeasti; näytti kuin mies tekisi hirmuisen raskasta työtä. Vihdoin hän virkkoi hiljaa:

-- Te ette sitä minulle ilmoittanut silloin, ja antakoon Jumala sen teille anteeksi, mutta minäpä löysin sen.

-- Minkä niin?

-- Karitsan... Karitsan... niin, minä löysin Hänet... Tuolla nuorukaisella oli Karitsa, ja kirjoitettu on, että Karitsan pitää voittaman heidät, voittaman kaikki, ja ne kuin hänen kanssansa ovat, ovat valitut ja uskolliset.

-- En ymmärrä, -- virkkoi Mezhenjétski.

-- Teidän tulee se ymmärtää hengessä. Kuninkaat ovat saaneet vallan sen pedon kanssa, ja Karitsa on voittava heidät.

-- Mitkä kuninkaat? -- kysyi Mezhenjétski.

-- Heitä on seitsemän. Viisi on langennut, ja se yksi ja se toinen eivät ole vielä tulleet. Ja koska hän tulee, niin hän vähän aikaa hallitsee... siihen asti kuin kaikki hänen kanssansa kadotetaan... Ymmärrättekö?

Mezhenjétski pyöritti päätään, luullen ukon menettäneen järkensä ja puhuvan perättömiä. Samaa ajattelivat vangitkin, hänen asuinkumppalinsa. Äskeinen tukkapuoli vanki, joka oli käynyt kutsumassa Mezhenjétskiä, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän, kiinnittääkseen hänen huomiotansa, ja viittasi vanhukseen.

-- Meidän "Tupakka-valtakunta" se jutella jaarittelee yhtämittaa, -- virkkoi hän -- mutta ei tiedä itsekään, mitä milloinkin meinaa.

Näin ajattelivat ukon toverit sekä Mezhenjétski. Mutta vanhus tiesi kyllä, mitä puhui. Hänelle tuo kaikki oli selvää ja täynnään syvää sisällystä. Naulana oli hänen mieleensä kotkaantunut se ajatus, ett'ei paha enää ole kauan pysyvä vallassa, että Karitsa on oikeudella ja siveydellä voittava kaikki... että Karitsa on pyhkivä pois kaikki kyynelet ja ei silloin pidä oleman itkua, eikä valitusta, eikä kuolemaa. Ja hän tunsi, että kaikki tämä on jo täytetty maailmassa, niinkuin se jo oli tapahtunut hänen sydämessään, lähestyvän kuoleman kirkastamassa.

-- Niin, tule pian! Amen! Niin, tule, Herra Jesus, tule!

Näin hän hiljaa haasteli, huulillaan hieno, merkitsevä, mutta Mezhenjétskin silmissä mieletön hymy.

XIII.

-- Tuossa se nyt on, kansan edustaja, -- arveli Mezhenjétski, lähtiessään vanhuksen luota. -- Tämä on yksi parhaimpia, ja -- mikä pimeys! _Nuo_ tuolla -- hän tarkoitti Románia ja hänen ystäviään -- nuo tuolla sanovat, että moisessa kansassa, sen ollessa nykyisellä kannallaan, on mahdoton saada aikaan niitäkään.

Mezhenjétski oli aikoinaan itsekin puuhannut revolutionistisessa toiminnassa kansan keskuudessa ja tunsi kyllä venäläisen talonpojan tenhottomuuden, "inertian", kuten hän sanoi. Hän oli liikkunut sotamiestenkin, niin vakinaisten kuin varaväkeenkin kuuluvain, piirissä ja tiesi kyllä, kuinka itsepintaisesti he pysyvät valassansa ja pitävät välttämättömänä totella. Hän muisti, kuinka vaikea on vaikuttaa heihin todisteluilla.

Hän oli tiennyt kaiken tämän, mutta ei ollut milloinkaan vetänyt luonnollisia johtopäätöksiä siitä. Keskustelu uuden koulun revolutionistien kanssa oli tehnyt hänet levottomaksi ja ärtyisäksi.

-- He sanovat, että kaikki, minkä me olemme tehneet, minkä Haltúrinit, Kibáljtshitshit, Perówskajat ovat tehneet, on ollut hyödytöntä, jopa turmiollistakin, että se se muka oli syynä Aleksander III:n aikuiselle reaktionille. Heidän mielestänsä juuri me olemme herättäneet kansassa sen ajatuksen, että vallankumousliike on muka lähtenyt tilan-omistajista, jotka murhasivat tsaarin siitä syystä, että hän oli ottanut heiltä maaorjat pois!... Kuinka nurinpäistä! Mikä käsitysvoiman puute, mikä röyhkeys moisessa väitteessä! ajatteli hän edelleen, astuessaan käytävätä pitkin.

Kaikki komerot olivat jo kiinni, paitsi sitä, joka oli uusien revolutionistien hallussa. Tultuaan sen kohdalle hän kuuli tuon inhoamansa tummaverisen tytön naurun ja Románin käheän, varman äänen. Nähtävästikin he puhuivat hänestä. Román kuului sanovan:

-- Taloudellisia lakeja tuntematta he eivät olleet selvillä siitä, mitä tekevät. Mutta heissä oli paljo...

Mezhenjétski ei voinut eikä halunnutkaan kuulla, mitä kaikkea "paljoa" heissä oli ollut, eikä tahtonut sitä tietääkään. Äänen painokin jo osoitti, kuinka täydellisesti he halveksivat häntä, Mezhenjétskiä, revolutionin sankaria, joka tuolle aatteelle oli uhrannut kaksitoista ajastaikaa elämästään.

Ja Mezhenjétskin sydämessä syttyi niin kauhea viha, ett'ei hän moista ollut ennen koskaan tuntenut, -- viha kaikkia ja kaikkea kohtaan, tuota tympeynyttä maailmata kohtaan, jossa saattaa elää ainoastaan sellaisia raukkamaisia olentoja kuin tuo ukko karitsoineen, ja samallaisia puolivillejä pyöveleitä ja samallaisia vanginvartijoita ja noita röyhkeitä, itseluottoisia ja kuolleena-syntyneitä teoriain ihmisiä.

Tuli päivystävä vartija ja vei naiset naisväen osastoon. Mezhenjétski poistui käytävän päähän, ollaksensa kohtaamatta häntä. Käytävään jälleen tultuansa vartija lukitsi uusien valtiollisten vankien oven ja kehoitti Mezhenjétskiakin astumaan omaan komeroonsa. Toinen totteli koneen-omaisesti, mutta pyysi vartijaa jättämään oven lukitsematta.

Mezhenjétski laskeutui vuoteelleen, kasvot seinään päin.

-- Onko vainenkin mahdollista, että koko minun elämäni on kulunut turhaan: tarmoni, tahdonlujuuteni, neroni? -- Hän piti itseään hengenlahjani puolesta kaikkia muita etevämpänä. -- Kaikkiko tuo hukkaan uhrattu?

Hän muisti nyt saaneensa joku aika sitten, jo matkalla Siperiaan, Svjetlogubin äidiltä kirjeen, jossa viimeksimainittu -- hänen mielestään lyhytjärkisesti, niinkuin naisten tapa on, -- moitti Mezhenjétskiä siitä, että tämä oli saattanut hänen poikansa perikatoon, vetämällä hänet terroristiseen toimintaan. Kirjeen saatuansa hän oli vain harmissaan myhähtänyt: mitäpäs tämä typerä nainen ymmärtäisi niitä tarkoitusperiä, joita hän ja Svjetlogub tavoittelevat?

Nyt, muistellessaan tuota kirjettä ja ajatellessaan Svjetlogubin ystävällistä, luottavaa ja vaikutuksille herkkää personallisuutta, hän rupesi miettimään ensin hänen tilaansa ja sitten omaansa. -- Onko mahdollista, että koko minun elämäni on ollut pelkkää erehdystä?

Hän pani silmänsä kiinni ja koetti nukkua, mutta äkkiä hän tunsi saavansa taas noita kohtauksia, joita hänellä oli ollut ensimmäisen kuukauden aikana Pietari-Paavalin linnassa. Taas tuskaa päässä, taas noita kauheita kasvoja, suurisuisia, hajahapsisia, hirvittäviä, pimeällä, pilkullisella takalikolla, ja taas avosilminkin nähtäviä olentoja. Niitten lisäksi tuli vielä uusi näky: joku vanki harmaissa housuissa, pää paljas, huojuu hänen yläpuolellaan. Ja entisen ajatus-yhteyden mukaan hän jälleen rupesi etsimään tuulotusreikää, mihin saattaisi sitoa nuoran.

Sietämätön viha kouristi hänen sydäntänsä, pyrkien purkautumaan. Hän ei kestänyt asemillaan, ei kyennyt rauhoittumaan, ei ajatuksiansa karkoittamaan.

-- Mitenkä? -- rupesi hän jo kyselemään itseltään.

-- Puhkaisisko valtasuonen? Sitä en osaa tehdä. Vai hirteenkö? Se se selvintä.

Hänelle johtui mieleen, että käytävässä on halkosylys ja sen ympärillä nuora.

-- Noustako halkojen päälle vai lavitsalleko? Käytävässä astuskelee vahti. Mutta tietenkin hän nukkuu tai menee ulos. Minä odotan, kunnes pääsen puikahtamaan käytävään, sieppaan sieltä nuoran tänne omaan komerooni ja sidon sen tuulotusreikään.

Ovensa suulta Mezhenjétski kuunteli vahdin astuntaa käytävässä, tuon tuostakin kurkistaen ovesta, vahdin jouduttua käytävän toiseen päähän. Mutta sotamies ei mennyt pois eikä nukkunut. Herkin korvin Mezhenjétski yhä edelleen kuunteli hänen jalkainsa kalketta.

Mutta siinä pimeässä, käryävän lampun himmeästi valaisemassa kammiossa, jossa vanha mies sairaana makasi, siellä, raskaasti hengittävien, unissaan ääntelevien, kuorsaavien ja yskivien miesten joukossa tapahtui tällä hetkellä jotain, mikä suurinta maailmassa on. Vanha lahkolainen oli kuolemaisillaan, ja hänen henkisen silmänsä eteen ilmestyi kaikki se, mitä hän niin palavalla halulla oli etsinyt ja kaivannut elin-aikansa kaiken. Häikäisevässä valossa näkyi hänelle Karitsa kirkkaan nuorukaisen muodossa, ja suuri ihmisten paljous kaikkinaisista kansoista seisoi Hänen edessänsä valkoisiin vaatteisin puettuina, ja suuri oli heidän riemunsa, eikä ollut enää maailmassa mitään pahaa. Kaikki tämä sen vanhus tiesi -- tapahtui hänen sydämessään, ja se tapahtui koko maailmassa, ja ylenpalttinen ilo ja rauha täytti hänen mielensä.

Mutta se, mikä kammiossa-olijain nähden tapahtui, oli tämä: vanha mies haukkoi ilmaa äänekkäin hengähdyksin, kuolinkorina kulkussaan. Naapuri heräsi ja herätti muut. Äännähdykset ja korina taukosivat vähitellen... Vanha mies vaikeni kokonaan... kylmeni... Tuon huomattuaan, huonekumppalit rupesivat kolkuttamaan ovea.

Vahti avasi oven ja meni sisään. Noin kymmenen minutin kuluttua kaksi vankia tuli sieltä ulos, kantaen kuollutta. He veivät hänet ruumishuoneesen. Vahti seurasi heitä ja lukitsi oven perässään. Käytävä jäi nyt tyhjäksi.

-- Kierrä lukkoon vain, kierrä lukkoon vain! -- ajatteli Mezhenjétski, silmillään seuraten ovensa suulta kaikkea, mitä tapahtui. -- Nyt et enää saa estetyksi minua pääsemästä pois kaikesta tästä mielettömästä, kauheasta sekasorrosta.

Mezhenjétski ei tuntenut enää tuota sisällistä raivoa, joka vastikään oli häntä raastanut. Hänen mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan ajatukseen: mitenkä menetellä, jott'ei mikään estäisi hänen aikeensa toteutumista.

Sykkivin sydämin hän astui halkosylyksen luo, päästi nuoran auki, nykäisi sen irti ja, vilkuillen ulko-ovea kohti, vei sen komeroonsa. Siellä hän nousi lavitsalle ja heitti nuoran tuulotusreiän reunan ympärille. Sidottuaan päät solmuun, hän teki nuoraan silmukan. Se tuli liian matalalle. Hän sitoi nuoran lyhemmälle, mittasi kaulansa korkeuden maasta ja, levottomasti kuulahdellen ja ovea kohti katsellen, nousi lavitsalle, pisti päänsä silmukkaan, sovitti sen kohdalleen... sysäsi sitten jalallaan lavitsan syrjään ja jäi riippumaan ilmaan.

Vasta aamukiertoaan tehdessänsä, vahti huomasi Mezhenjétskin roikkuvan, polvet koukussa kaatuneen lavitsan syrjällä. Hänet otettiin silmukasta irti. Vankilan inspehtori riensi saapuville ja, kuultuaan Románin olevan lääkärin, kutsui hänet apuun.

Kaikki tunnetut keinot koeteltiin, mutta Mezhenjétskiä ei saatu enää eloon.

Hän vietiin ruumishuoneesen hänkin, ja siellä hänen ruumiinsa pantiin laudoille, vanhan lahkolaisen ruumiin viereen.

MISTÄ SYYSTÄ?

Kertomus puolan kapinan ajoilta

I.

Keväällä 1830 pan [pan puolankielessä = herra; páni = rouva] Jatshéwski sai sukutilalleen Rozhánkaan vieraaksensa nuoren Josef Migúrskin, hänen ystävä vainajansa ainoan pojan.

Jatshéwski oli 65-vuotias leveäotsainen, leveäharteinen, leveärintainen patriooti Puolan toisen jaon ajoilta, kasvojen iho tiilenpunainen, viikset pitkät, valkoiset. Nuorukaisena hän oli Josef Migúrskin isän kanssa palvellut Kostjushkan (Kosciuszkon) lippujen alla, koko patriootillisen sydämensä pohjasta vihaten tuota, kuten hän sanoi, Ilmestyskirjan porttoa, Katarina II:ta, ja tuota kavaltajaa, hänen inhottavaa rakastajaansa, Ponjatówskia. Puolan Rjetsh Pospolitan [Rjetsh Pospolita = tasavalta; puolalainen väännös sanoista res publica. Suom. muist.] jälleen voimaan-saattamisesta hän oli yhtä varma kuin yöllä oli varma siitä, että aurinko taas aamulla nousee.

Vuonna 1812 hän toimi rykmentinpäällikkönä jumaloimansa Napoleonin armeijassa. Napoleonin kukistuminen koski häneen kipeästi, mutta ei hän silloinkaan vielä joutunut epätoivoon Puolan valtakunnan uudestaan elpymisestä vaikkapa typistetyssäkin muodossa. Kun sitten Aleksander I avasi valtiopäivät Varsovassa, silloin hänen toiveensa jälleen elpyivät, vaikka sittemmin Pyhä Alliansi, reaktioni koko Europassa, Konstantinin ja varsinkin Nikolain itsepäisyys joulukuun 14:nnen päivän kapinan jälkeen saivatkin tuon ihanan haaveilun toteutumisen siirtymään yhä tuonnemmas...

Ikä rupesi jo vähitellen painamaan, ja niinpä hän vuonna 1825 siirtyi maalle ja asui Rozhánkassaan, minnekään sieltä liikkumatta, kuluttaen aikansa taloudenpuuhiin, metsästämiseen, seuraten sanomalehtien ja kirjeitten kautta yhä edelleen mitä suurimmalla hartaudella isänmaansa valtiollisia tapahtumia. Hän oli toista kertaa naimisissa köyhän, kauniin shljáhtjankan (puolalaisen aatelisnaisen) kanssa, mutta tämä avioliitto oli onneton. Hän ei rakastanut eikä kunnioittanut tätä toista vaimoansa, vaan oli tuskastunut häneen ja kohteli häntä huonosti, tylysti, ikäänkuin kostaakseen hänelle sen erehdyksen, että oli mennyt toisiin naimisiin. Lapsia tässä toisessa avioliitossa ei ollut, mutta ensimmäisestä oli kaksi tytärtä. Vanhin, Vánda, oli uhkea kaunotar, joka tiesi kauneutensa arvon ja oli ikävystynyt maa-elämään. Nuorempi, Albina, isän lemmikki, oli vilkas, laiha tyttönen, vaalea tukka kiharoissa, silmät suuret, harmaat ja tuliset ja kaukana toisistaan, niinkuin isälläkin. Hän oli täyttänyt 15 vuotta silloin kuin Migúrski taloon tuli. Olihan tämä jo ennenkin, ylioppilaana, käynyt Jatshéwskien luona Vilnassa, jossa he talvisin asuivat, mutta nyt hän ensi kertaa saapui heidän luokseen maalle täysikasvuisena, vapaana miehenä.

Mieluista oli nuoren Migúrskin tulo kaikille Rozhánkan asujamille. Ukko Jatshéwskille se oli mieluista siitä syystä, että nuori Juzö Migúrski muistutti isäänsä, ukon ystävää nuoruuden päiviltä, ja senkin vuoksi, että hän innokkaasti ja kaikkien heleimmissä toivonväreissä kertoi revolutionistisesta kuohunnasta ei ainoastaan Puolassa, vaan ulkomaillakin, mistä hän vastikään oli palannut. Páni Jatshéwskille Migúrski oli mieluisa vieras siitä syystä, että vieraitten läsnäollessa ukko Jatshéwski hillitsi itseänsä eikä tapansa mukaan torunut vaimoaan kaikesta. Vándalle hän oli mieluisa siitä syystä, että neito oli vakuutettu Migúrskin tulleen hänen tähtensä ja aikovan kosia häntä. Vánda oli valmis antamaan suostumuksensa, mutta oli päättänyt, kuten itse sanoi: _lui tenir la dragée haute_ ["pitää hänestä namua korkealla", s.o. kiusotella häntä. Suom. muist.]. Albina iloitsi, koska kaikki muutkin olivat iloisia. Eikä ollutkaan Vánda ainoa, joka oli vakuutettu Migúrskin tulleen kosimaan. Sitä mieltä olivat talossa kaikki, ukko Jatshéwskistä alkaen hamaan Ludvika njânjaan [lapsenhoitaja. Olen tahallanikin säilyttänyt suomennoksessa tämän soman, lapsen-omaisen sanan Suom. muist.] asti, vaikk'ei kukaan tuonut ajatustansa kuuluville.

Ja totta se olikin. Niissä aikeissa juuri Migúrski oli tullut, mutta, oltuaan siellä viikon verran, hän kävi äkkiä, ties miksikä, hämille ja levottomaksi ja läksi pois, kosimatta. Tämä odottamaton lähtö hämmästytti kaikkia, mutta oikeata syytä siihen ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Albina. Hän tiesi itse olleensa syynä tuohon kummalliseen lähtöön.

Albina oli huomannut, kuinka Migúrski kaiken sen aikaa, minkä Rozhánkassa oli viettänyt, oli ollut erittäin vilkas ja iloinen vain hänen seurassaan. Hän kohteli tyttöä kuin lasta, lasketteli leikkiä hänen kanssaan, härnäili häntä, mutta naisen hienolla vaistolla Albina aavisti, ett'ei tuossa kohtelussa piile täysikasvuisen suhde lapseen, vaan miehen suhde naiseen. Hän oli nähnyt sen siinä lemmekkäässä katseessa ja lempeässä hymyssä, jolla hän vastaan-otti Albinan joka kerta kuin tämä astui sisään, ja seurasi häntä, hänen lähtiessään pois.

Albina ei osannut tarkalleen sanoa, mitä tämä oikein on, mutta tuo Migúrskin menettely se oli huvittanut häntä, ja tietämättäänkin hän oli koettanut tehdä kaikkea, mikä Migúrskia miellytti. Mutta tätäpä miellyttikin kaikki, mitä Albina vain teki. Ja tyttönen taas puolestaan teki mielen-innolla kaikki, minkä teki. Mieluista oli Migúrskin katsella hänen juoksentelevan kilpaa soman vinttikoiran kanssa, joka tuon tuostakin nosti etukäpälänsä hänen päälleen ja nuolaista lipaisi tyttöä punaisiin, hehkuviin kasvoihin; mieluista oli Migúrskin katsella häntä, kun hän pienimmästäkin syystä nauroi tuota niin tarttuvan heleätä nauruansa; mieluista, kun hän, yhä silmillään nauruansa jatkaen, koetti olla hirmuisen totinen, kuullessaan ksendzin [puolalainen katolin-uskoinen pappi. Suom. muist.] ikävää saarnaa; mieluista, kun hän tavattoman sattuvasti ja koomillisesti matki milloin vanhaa njânjaa, milloin päihtynyttä naapuria, milloin itse Migúrskiakin, silmänräpäyksessä siirtyen esitettävästä toiseen. Ennen kaikkea häntä miellytti Albinan elämän-ilo. Näytti kuin Albina vasta nyt juuri olisi täydelleen käsittänyt elämän koko ihanuuden ja rientäisi sitä nyt nauttimaan. Migúrskia miellytti tämä erinomainen elämän-ilo, ja tätä elämän-iloa piti voimassa ja kohotti juuri se tieto, että se ihastuttaa Migúrskia.

Ja niinpä Albina tiesi, miksikä Migúrski, joka oli tullut tänne Vándaa kosimaan, oli lähtenyt kosimatta pois. Vaikk'ei hän olisi millään ehdoin ottanut ilmaistakseen sitä muille, ei edes itselleenkään sitä sanoin sanonut, niin hän sisimmissään sittenkin tiesi, että toinen oli tahtonut rakastaa sisarta, mutta olikin rakastunut häneen. Albina kummasteli kovin tätä seikkaa, pitäen itseään aivan mitättömänä viisaan ja oppineen kaunotar siskonsa rinnalla, mutta ei saattanut olla tietämättä, että niin se nyt kumminkin kävi, eikä saattanut olla olematta iloinen siitä, sillä hän itsekin oli koko sielunsa voimalla rakastunut Migúrskiin, rakastunut niin kuin rakastetaan vain ensi kertaa ja kerran vain elämässä.

II.

Syksymmällä sanomalehdet tiesivät kertoa Parisin vallankumouksesta. Sittemmin alkoi tulla tietoja mellakoista, joita valmisteltiin Varsovassa. Pelon ja toivon sekaisilla tuntein Jatshéwski odotteli joka posti sanomia Konstantinin murhasta ja vallankumouksen alkamisesta. Marraskuussa saapui Rozhánkaan vihdoin viesti hyökkäyksestä palatsiin, Konstantin Paulowitshin paosta ja sitten, että valtiopäivät olivat julistaneet Románowien hallitsijasuvun menettäneeksi Puolan kruunun, että Hlopitski on huudettu diktaatoriksi ja Puolan kansa jälleen vapaana.

Kapinaliike ei ollut vielä ennättänyt Rozhánkaan saakka, mutta kaikki sen asujaimet seurasivat kapinan kulkua, odottivat sitä sinnekin ja valmistautuivat sen varalle. Ukko Jatshéwski, ollen myötäänsä kirjevaihdossa erään vanhan tuttavansa kanssa, joka oli yksi kapinan johtajia, otti vastaan salaperäisiä juutalaisia kaupustelijoita, ei taloudellisissa, vaan vallankumousasioissa, ja varustihe ajan tullen liittymään kapinaan hänkin. Páni Jatshéwski piti miehensä aineellisista tarpeista huolta ei ainoastaan niinkuin ennen, vaan enemmin kuin koskaan ennen, mutta sai hänet sillä, niinkuin ainakin, yhä vain äreämmäksi ja äreämmäksi. Vánda oli lähettänyt jalokivensä eräälle ystävättärelleen Varsovaan, pyytäen häntä myömään ne ja antamaan rahat revolutioni-komitealle. Albinan mieltä kiinnitti vain se, mikä koski Migúrskia. Isältä hän oli kuullut hänen astuneen Dvernitskin osastoon ja koetti nyt saada tietää kaikki, mikä tätä osastoa koski.

Migúrski kirjoitti kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän ilmoitti astuneensa riveihin, toisella kertaa, helmikuun puolivälissä, hän riemukkain sanoin kertoo puolalaisten voittaneen Sotshekin tappelussa ja anastaneen 6 tykkiä ja saaneen vankeja. "_Zwyciestwo Polákow i kleska Moskáli! Vivat_!" [Voitto puolalaisille ja tappio moskáleille (venäläisille)! Eläköön! Suom. muist.] Niin hän huudahtaa kirjeensä lopulla.

Albina oli riemuissaan. Hän tutkisteli karttaa, teki laskuja siitä, missä ja miten moskaalit lopullisestikin voitetaan, ja kalpeni ja vapisi joka kerta kuin isä verkalleen avasi postissa tulleita paketteja. Emintimä, astuessaan kerran sattumalta hänen huoneesensa, tapasi hänet seisomasta peilin edessä, housut jalassa ja konfederátka päässä. [Konfederátka = puolalainen, turkisnahalla reunustettu korkea lakki, yläpää neliskolkkainen, Suom. muist.] Albina oli varustautunut karkaamaan kotoansa, mieheksi puettuna, liittyäkseen puolalaiseen sotaväkeen. Emintimä ilmoitti asian isälle. Tämä kutsui hänet huoneesensa ja -- salaten sisällisen myötätuntoisuutensa, jopa ihailunsakin, -- antoi hänelle ankarat nuhteet ja vaati häntä hylkäämään mielestänsä moiset houkat aikeet. "Naisillahan on toisenlainen tehtävä edessään: rakastaa ja lohduttaa niitä, jotka uhraavat itsensä isänmaan edestä", puheli ukko. Isä tarvitsee häntä nyt; hänhän se on isän ilo ja lohdutus, ja ajan tullen hänellä on oleva tehtävää tulevan miehensä vaimona. Ukko tiesi, millä tyttäreen vaikuttaa, ja viitaten huomautti olevansa niin yksin ja niin onneton. Albina painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten, salatakseen kyyneliään, jotka kumminkin kastelivat isän aamunutun hihaa, ja lupasi olla ryhtymättä mihinkään ilman isän suostumusta.

III.

Yksin ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa kuin puolalaiset Puolan jaon jälkeen, jolloin osa sitä joutui vihattujen saksalaisten ja toinen osa vielä enemmän vihattujen moskaalien valtaan, yksin ne voivat käsittää sen riemastuksen, jota puolalaiset tunsivat vuosina 1830-31, jolloin monen onnettoman vapautumis-yrityksen perästä uusi vapautumisen toivo näytti olevan toteutumassa. Mutta kauan ei tätä toivoa kestänyt. Voimat olivat liiaksi eriväkiset, ja kapina kukistettiin jälleen. Jälleen ajettiin kymmeniä tuhansia mielettömästi tottelevaisia Venäjän miehiä Puolaan, jossa he -- milloin Dibitshin, saksalaisen juopon, milloin Paskéwitshin, raa'an sotamiehen, milloin Nikolai I:n, vielä tylymmän ylikäskijän, johdolla -- itsekään tietämättä, miksi, kyllästyttivät maan omilla ja puolalaisten veljiensä sydänverillä. Ja niin he musersivat heidät ja jättivät heidät heikkojen, vähäpätöisten ihmisten valtaan, ihmisten, joitten silmämääränä ei ollut vapaus eikä puolalaisten kukistaminen, vaan tämä yksi pyrintö vain: saada tyydytetyksi omanvoiton pyyntinsä ja lapsellinen kunnianhimonsa.

Varsova valloitettiin, yksityiset sotaväen-osastot lyötiin hajalle. Satoja ja tuhansia tuomittiin ammuttaviksi, piestiin kepeillä kuolijaiksi, karkoitettiin. Viimeksi-mainittujen joukossa oli nuori Migúrskikin. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon, ja hän itse lähetettiin sotamieheksi Uralskin linjapataljonaan.

Jatshéwskit viettivät talven 1832 Vilnassa ukon kivulloisuuden tähden, hän kun 1831 vuoden jälkeen oli potenut sydänvikaa. Sinne saapui heille kirje Migúrskilta Uralskin linnasta. Hän kirjoittaa, että niin raskasta kuin kaikki se onkaan, mitä hänen on täytynyt ja vast'edes vielä täytyy kestää, niin sittenkin hän on iloinen siitä, että on saanut kärsiä isänmaan tähden. Hän ei ole epätoivoinen siitä pyhästä asiasta, jonka edestä hän on alttiiksi antanut yhden osan elämäänsä: hän on valmis antamaan jäljelläkin olevan osan, ja jos vaikka jo huomenna ilmaantuisi tilaisuutta, niin hän tekisi jälleen samoin.

Ukko, joka oli lukenut kirjettä ääneen, purskahti tässä kohden itkuun eikä kyennyt pitkään aikaan enää jatkamaan. Jäljellä olevan osan kirjettä luki Vánda ääneen, ja siinä Migúrski sanoo, että _mitä aikeita ja haaveita hänellä lienee ollutkaan_ viimeisellä käynnillänsä, joka iäti on pysyvä valoisimpana kohtana koko hänen elämässään, niin nyt hän ei saata eikä tahdokaan puhua niistä.

Vánda ja Albina käsittivät näitten sanain merkityksen kumpikin omalla tavallaan, vaikk'ei toinen eikä toinenkaan lausunut julki, mitenkä hän ne käsittää.

Kirjeensä lopulla Migúrski lähettää terveisiä kaikille ja samalla leikillisellä tavalla, jolla koko ajan oli kääntynyt Albinan puoleen silloin, heillä käydessään, nytkin kääntyy hänen puoleensa, tiedustellen, vieläkö Albina neiti yhtä nopeasti juoksee kilpaa koiran kanssa ja vieläkö yhtä onnistuneesti matkii kaikkia. Hän toivottaa terveyttä ukolle, menestystä talouspuuhissa äidille, arvollista miestä Vándalle ja entisen elämän-ilon jatkumista Albinalle.

IV.

Ukko Jatshéwskin terveys huononi huononemistaan, ja v. 1833 koko perhe muutti ulkomaille. Vánda kohtasi Badenissa puolalaisen emigrantin ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ukko Jatshéwskin tauti sai äkkiä pahan käänteen, ja muutaman kuukauden perästä hän veti viimeisen henkäyksensä Albinan sylissä. Vaimoansa hän ei laskenut luokseen viimeisilläänkään eikä saattanut hänelle antaa anteeksi sitä, että oli nainut hänet. Páni Jatshéwski palasi Albinan kanssa kotia.