Part 3

Lakkaamatta hän yhä edelleenkin mietiskeli totista uskoa ja mistä ja mitenkä siitä tiedon saisi. Ja usein hän, noita asioita ajatellessaan, muisteli kirkasta nuorukaista, joka oli kohti kuolemaansa kulkenut iloinen hymy huulillaan.

Kuultuaan tuon nuorukaisen ystävän istuvan tässä samassa vankilassa ja heidän olleen samaa uskoa, lahkolainen riemastui ja sai ylivalvojalta luvan päästä tuon nuorukaisen ystävän pakinoille.

Ankara oli kyllä valvonta vankilassa, mutta Mezhenjétskin onnistui sittenkin pysyä yhteydessä puolueensa kanssa. Päivästä päivään hän vain odotteli uutisia siitä miinasta, jonka hän oli keksinyt ja valmistanut tsaarin junan räjäyttämistä varten. Muistellen nyt muutamia erikoiskohtia, hän tarkasteli ja järjesteli ajatuksissansa suunnitelmiaan, antaakseen niistä sitten tovereillensa tiedon. Kun ylivalvoja tuli hänen koppiinsa ja salaperäisesti, puoliääneen ilmoitti erään vangin tahtovan puhutella häntä, silloin hän ihastui, toivoen tämän keskustelun kautta paremmin pääsevänsä yhteyteen ystäväinsä kanssa.

-- Kuka se on?

-- Talonpoika.

-- Mitä hänellä on asiaa?

-- Hän tahtoo puhua uskosta.

Mezhenjétski myhähti.

-- No antaa hänen tulla, -- lausui hän. -- Nuo lahkolaiset -- arveli hän itsekseen -- vihaavathan hekin hallitusta. Hänestä saattaa kenties olla hyötyäkin.

Ylivalvoja läksi ulos, mutta avasi muutaman minutin perästä oven uudelleen ja päästi sisään vanhan, tutisevan ukon, jolla oli tuuhea tukka, harva ja harmaa parta ja lempeät, mutta väsyneet siniset silmät.

-- Mitäs teillä on asiaa? -- kysyi Mezhenjétski.

Vanhus vilkaisi häneen, loi sitten silmänsä kiiruusti alas ja ojensi hänelle pienen, työstä karkean, kuihtuneen kätensä.

-- Mitäs teillä on asiaa? -- kysyi Mezhenjétski toistamiseen.

-- Tahtoisin puhella teidän kanssanne.

-- Mistä?

-- Uskosta.

-- Mistä uskosta?

-- Sanotaan teidän olleen yhtä uskoa sen nuorukaisen kanssa, jonka antikristuksen palvelijat kuristivat nuoralla Odessassa.

-- Minkä nuorukaisen?

-- No sen, joka hirtettiin Odessassa viime syksynä.

-- Tarkoitatte kaiketi Svjetlogubia?

-- Häntä juuri. Oliko hän teidän ystävänne? Ja kysyessään ukko joka kerta loi Mezhenjétskiin läpitunkevan katseen lempeistä silmistään, laskien sen sitten heti kohta maahan jälleen.

-- Niin, hän oli minulle hyvin läheinen.

-- Ja yhtä uskoa?

-- Nähtävästi, -- vastasi Mezhenjétski myhähtäen.

-- Siitäpä juuri tahtoisin teidän kanssanne puhuakin.

-- Mitäs te oikeastaan tahdotte?

-- Saada tietää, mikä teidän uskonne on.

-- Meidän uskomme... no niin... istukashan, -- sanoi Mezhenjétski, olkapäitään kohauttaen. -- Meidän uskomme on tämä: me uskomme, että valta on niitten käsissä, jotka rasittavat ja pettävät kansaa, ja että meidän täytyy armotta taistella näitten ihmisten kanssa, vapauttaaksemme kansan, jota he eksploiteeraavat -- totuttuun tapaansa Mezhenjétski käytti vieraskielistä sanaa, mutta korjasi sen kohta: kettävät. Siksipä heidät pitää tuhota. He tappavat, ja heitä pitää tappaa, kunnas mielensä muuttavat.

Vanha lahkolainen loi silmänsä maahan ja huokasi.

-- Meidän uskomme, -- jatkoi Mezhenjétski on se, että meidän pitää kukistaa despootinen hallitus, omaa itseämme säästämättä, ja aikaansaada vapaa, kansallinen hallitus.

Ukko huokasi taaskin syvään, nousi ylös, oikoen takkinsa poimuja, heittäysi siten polvilleen ja syöksi Mezhenjétskin jalkain juureen, painaen otsansa likaiseen lattiaan.

-- Mitäs te tuossa ryömitte?

-- Älkää kierrelkö... sanokaa minulle, millainen teidän uskonne on, -- sanoi ukko, nousematta ja päätään kohottamatta.

-- Sanoinhan minä, millainen se on. Nouskaa ylös, muutoin en puhu enään yhtään sanaa.

Ukko nousi.

-- Semmoistako se oli sen nuorukaisenkin usko? -- kysäisi lahkolainen, vilkaisten tuon tuostakin Mezhenjétskiin lempeillä silmillään ja luoden katseensa taas maahan.

-- Semmoista se oli, ja sen uskon tähden hänet hirtettiin, ja sen uskon tähden minäkin olen joutunut koppivankeuteen.

Vanhus teki syvän kumarruksen ja läksi ääneti pois.

-- Ei, ei tämä uskoa ole, -- arveli lahkolainen itsekseen. -- Se toinen tiesi, mikä oikea usko on, mutta tämä joko vain kerskailee olleensa samaa uskoa kuin hänkin, tahi muutoin vain ei tahdo ilmaista sitä... No niin, minun täytyy yhä edelleen etsiskellä sitä, hellittämättä... Jumala on kaikkialla, niin täällä kuin Siperiassakin, ja ihmisiäkin on kaikkialla. Kieli se vie vaikka Kijewiin.

Niin ajatteli vanhus, ottaen jälleen käsiinsä Uuden Testamentin. Se aukeni Ilmestyskirjan kohdalta. Hän pani silmälasit nenälleen, istahti ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan sitä.

IX.

Kului vielä seitsemän vuotta. Mezhenjétski oli istunut koppivankeutensa ajan Pietari-Paavalin linnassa ja lähetettiin sieltä pakkotöihin.

Paljon hän oli saanut kärsiä näitten seitsemän vuoden kuluessa, mutta mielipiteitään hän ei ollut muuttanut, eikä ollut hänen tarmonsakaan murtunut. Kuulusteluissa, joita hänen kanssaan oli pidetty ennen linnaan sulkemista, hän oli hämmästyttänyt tutkijoitaan ja tuomareitaan lujalla ja halveksivalla esiintymisellä niitä kohtaan, joitten vallassa hän oli. Sydämensä pohjassa hän tosin tunsi kovaa tuskaa, tietäessään, että hänen on täällä vankilassa mahdoton suorittaa loppuun sitä tehtävää, jonka hän oli päällensä ottanut, mutta näyttänyt hän sitä ei. Muitten yhteyteen tullessaan hän tunsi sydämessään ylpeätä uhmailua. Kyseltäessä hän oli vaiti, vastaillen silloin vain kuin saattoi tehdä kiusaa ristikuulustelun pitäjille, niinkuin santarmiupseerille ja tutkintatuomarille.

Kun hänen puoleensa käännyttiin tuolla tavanmukaisella tiedon-annolla: "Te voitte saada tilanne paljoa lievemmäksi, jos teette vilpittömän tunnustuksen", silloin hän myhähti ylenkatseellisesti ja hetken aikaa vaiettuaan vastasi:

-- Jos te luulette lupauksilla tai pelotuksilla saavanne minut pakotetuksi ilmiantamaan kumppalini, niin te nähtävästikin arvostelette minua oman itsenne mitalla. Luuletteko te todellakin, ett'en minä, ryhdyttyäni kerran semmoiseen, mistä te minua nyt syytätte, olisi valmistautunut kestämään pahinta? Ette te minua milloinkaan saa hämmästymään ettekä säikähtämään. Tehkää minulle mitä voitte ja tahdotte; minä en sano mitään.

Ja hänestä tuntui hyvältä nähdä, kuinka he neuvottomina katselivat toisiansa.

Mutta kun hänet lähetettiin Pietari-Paavalin linnaan ja pantiin siellä pieneen, kosteaan koppiin, jossa oli himmeälasinen ikkuna katon rajassa, silloin hän ymmärsi, että täällä hän saa istua ei kuukausia, vaan vuosia, ja silloin valtasi hänet kauhistus.

Kamalaa olikin tuo sääntöperäinen kuolon hiljaisuus tässä paikassa, ja tieto siitä, ett'ei hän ole yksin, vaan että täällä, noitten läpipääsemättömäin seinäin takana kituu muita vankeja, kymmeneksi, kahdeksikymmeneksi vuodeksi tänne tuomituita, jotka lopulti tekevät itsemurhan, teloitetaan, menettävät järkensä tahi vähitellen kuihtuvat ja kuolevat keuhkotautiin. Täällä istuu miehiä, naisia, kukaties ystäviäkin.

-- Vuosia kuluu, -- ajatteli hän, -- niinpä minäkin vihdoin menetän järkeni tai hirttäyn tahi kuolen, eikä kenkään saa siitä tietoa.

Ja hänen sydämessään syttyi viha kaikkia ihmisiä kohtaan, erittäinkin niitä, jotka olivat olleet vikapäitä hänen telkeämiseensä vankilaan. Tämä viha vaati jotain, mihin purkautua, kaipasi liikuntoa, melua. Mutta täällä vallitsi kuolonhiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin äänettömäin ihmisten hiljaisia askeleita, ihmisten, jotka eivät kysymyksiin vastaile, avattujen ja suljettujen ovien kolauksia... Ruoka-annoksia tuodaan määrähetkinä, sanaakaan sanomattomia ihmisiä pistäytyy koppiin... Nouseva aurinko heiastuu himmeästä lasista... Ja sitten taas pimeys ja taas äänettömyys, samoja hiljaisia askeleita ja samoja kolauksia. Niin oli eilen, niin on oleva huomenna...

Ja viha, löytämättä itselleen pääsemää, raastoi hänen sydäntänsä.

Hän koetti päästä koputuksilla muitten yhteyteen, mutta vastausta ei kuulunut. Koputukset saivat liikkeelle vain nuo hiljaiset askeleet ja umpean äänen, joka uhkasi häntä pimeällä kopilla.

Uni yksin soi levon ja virkistyksen hetkiä, mutta heräjäminen oli sen sijaan kahta kamalampaa. Unessa hän oli aina olevinaan vapaana ja askaroivinaan enimmäkseen sellaisissa puuhissa, jotka hänen mielestään eivät lainkaan soveltuneet vallankumous-miehen elämään. Milloin hän oli soittavinaan jotain kummallista viulua, milloin hienostelevinaan nuoria naisia, väliin soittavinaan veneellä, väliin metsästävinään, vuoroin se ja se ulkomainen yliopisto oli jostain merkillisestä tieteellisestä keksinnöstä antanut hänelle tohtorin arvon, ja hän piti sen johdosta kiitospuheita juhlapäivällisillä.

Raskainta näissä unennäöissä oli se, että hän useimmiten heräsi juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin oli onnistumaisillaan yrityksissänsä, pääsemäisillään toiveensa perille. Äkkiä sysäys sydämessä, ja koko ihana näky on kadonnut. Jäljellä vaan tuskallinen, painostava kaiho, ja taas tuo harmaa seinä märkine täplineen, joihin valo lankesi pienestä lampusta, ja lujat laverilaudat, ja niitten päällä olkipatja, toiselle laidalle vatkautunut.

Uni oli hänen parhain aikansa. Mutta mitä kauemmin vankilassa-oloa kesti, sitä enemmän unettomuuskin alkoi saada hänessä valtaa. Hän halusi unta korkeimpana onnenansa, mutta mitä enemmän hän sitä tavoitteli, sitä pahemmin unettomuus häntä vaivasi. Hänen maksoi vaan sanoa itselleen: "Jokohan minä nyt vaivun uneen?" niin samassa oli unikin paennut.

Juoksentelemisesta ja pyörimisestä pienessä kopissa ei lähtenyt mitään virkistystä. Näistä ponnistuksista hän kävi yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja hermot ne vaan ärtymistään ärtyivät. Päälaessa tuntui pakotusta, ja kun hän silmänsä sulki, silloin hänelle näkyi tummalla, täplikkäällä pohjalla aavemaisia kasvoja, hajahapsisia, paljaspäisiä, suurisuisia, vinosuisia, yksi toistaan hirvittävämpiä. Ja kaikki ne irvistelivät niin kamalan ilkeästi. Myöhemmin alkoi niitä näkyä silmäin aukikin ollessa, eikä ainoastaan kasvoja, vaan koko olentojakin, jotka rupesivat puhumaan ja tanssimaan. Häntä hirvitti silloin, hän heittelihe sinne tänne, hän löi päätänsä seinään ja huusi. Silloin aukeni pieni "kurkko" ovessa, ja hiljainen ääni virkkoi:

-- Huutaminen on kielletty!

-- Kutsukaa inspehtori! -- kirkui Mezhenjétski.

Ääni ei vastannut ja "kurkko" sulkeentui.

Ja silloin valtasi hänet sellainen epätoivo, että hän halusi yhtä vain -- kuolemaa.

Kerran tuommoisessa tilassa ollessaan hän päätti tehdä itsemurhan. Kopissa oli tuulotusreikä. Siihenhän sopii sitoa nuora, nousta sitten vuoteelle seisomaan ja hirttäytyä. Mutta nuoraa ei ollut. Hän rupesi repimään paitaansa kapeiksi kaistaleiksi. Mutta ei näyttänyt niitäkään olevan riittämiin asti. Sitten hän päätti tappaa itsensä nälällä eikä syönyt kahteen päivään mitään. Kolmantena hän sai mielenhäiriö-kohtauksen.

Ruokaa hänelle tuotaessa, hän makasi lattialla tunnotonna, silmät selkoseljällään.

Lääkäri tuli. Mezhenjétski pantiin vuoteelle, sai rommia ja morfinia ja nukkui.

Huomenissa herätessään, hän huomasi lääkärin seisovan kumartuneena hänen ylitsensä ja puistelevan päätään. Syvälle syöpynyt vihamieli, jota Mezhenjétski ei ollut moneen aikaan tuntenut, virisi äkkiä eloon.

-- Ettekö te häpeä palvella täällä? -- sanoi Mezhenjétski lääkärille, kun tämä pää kallellaan tutki hänen valtasuontaan. -- Miksikä te parannatte minua, jotta vain pääsisivät minua jälleen kiduttamaan? Sehän on samaa kuin olla läsnä ruoskituksessa ja sallia sen sitten tapahtua uudestaan.

-- Kääntykääpäs nyt seljällenne, -- virkkoi lääkäri aivan tyyneesti, katsomatta häneen ja kaivaen povitaskustaan stetoskopia.

-- Muut lääkärit paransivat haavat, jotta sopisi antaa vielä ne jäljellä olevat viisituhatta kepin-iskua. Menkää hornaan, menkää hiiteen! -- kiljaisi Mezhenjétski äkkiä, kavahtaen istuvilleen. -- Menkää tiehenne! Osaan minä kuolla ilman teitäkin.

-- Ei tuo nyt kaunista ole, nuori mies. Röyhkeydestä joutuu edesvastaukseen.

-- Menkää hiiteen! Menkää hiiteen!

Ja Mezhenjétski näytti niin kammottavalta, että tohtorille tuli kiire lähteä pois.

X.

Lääkkeetkö vai sekö, että kriisi oli nyt mennyt ohi, vai tohtoria vastaan purkaunut vihako lienee tehnyt hänet terveeksi, pääasia se, että hän tästä päivästä saakka rupesi pitämään itsestään huolta ja aloitti aivan uuden elämänlaadun!

-- Eiväthän he saata pitää minua täällä iät kaiket -- ajatteli hän. -- Jonakin päivänä he päästävät minut pois. Kenties, ja se onkin luultavinta, hallitusmuoto muuttuu -- meikäläisethän jatkavat työtään -- ja senpä vuoksi tässä täytyy pysyä hengissä, jotta pois päästessä olisi terve ja kykenisi jälleen ryhtymään työhön.

Kauan aikaa hän harkitsi, mikä elämänlaatu se olisi hänen tarkoitukselleen edullisinta, ja päätti noudattaa seuraavaa järjestystä: Maata hän pani kello yhdeksän ja oli pystyssä kello viisi, huolimatta siitä, nukuttiko vielä vai eikö. Sitten hän pesi itsensä ja pukeutui, teki muutamia ruumiinliikkeitä ja läksi sitten, niinkuin hän sanoi, toimiinsa. Mielikuvituksessaan hän käveli kaupungilla, Newskiltä Nadjézhdinskajalle asti, koettaen luoda eteensä, mitä kaikkea hän tällä tiellä näkee: kauppapuotien kilpiä, taloja, poliseja, ajopelejä ja jalkamiehiä. Nadjézhdinskajalla hän pistäysi erään ystävänsä ja työtoverinsa luokse. Siellä oli muitakin kumppaleita koolla, ja nyt syntyi keskustelua heidän tulevista suunnitelmistaan. Todistuksia ja vastaväitteitä tuotiin esiin. Mezhenjétski puhui sekä omasta että muitten puolesta. Välisti hän puheli niin kovaa, että vartija "kurkon" kautta varoitti häntä, mutta hänestä huolimatta Mezhenjétski vain jatkoi mielikuvituksessa elämäänsä kaupungilla.

Istuttuaan kaksi tuntia ystäväinsä seurassa, hän meni päivällisille, ensin ajatuksissaan, sitten todellisuudessa, syöden hänelle tuotua ruokaa ja aina kohtuullisesti. Sitten hän istui kotona ja tutki joko historiaa tai matemaatikaa, sunnuntaisin välisti kirjallisuuttakin. Hänen historialliset tutkimuksensa kävivät sillä tapaa, että hän otti esille jonkun erityisen aikakauden ja muisteli mielessään tapauksia ja vuosilukuja. Matemaatillisissa tutkimuksissaan hän suoritteli laskuja ja ratkaisi geometrillisia problemoja -- hänen mieluisin tehtävänsä. Sunnuntaisin hän muistutteli Pushkinia, Gogolia, Shakespearea, välisti vähän itsekin jotain sepitteli.

Illalla hän mielikuvituksessaan käväisi jälleen kaupungilla ja istui tuttavainsa, miesten ja naisten, seurassa. Siellä pidettiin hupaisia, sukkelia, väliin vakavamielisiäkin keskusteluja, joita todellisuudessa oli tapahtunut, tai joita hän itse keksi tilaisuutta varten. Ja niin kului päivä loppuun. Ennen maata-panoa hän astui 2000 askelta kopissaan, saadaksensa ruumiillista liikettä. Ja sitten hän pani maata ja vaipui tavallisesti kohta uneen.

Huomispäivä kului samalla tapaa. Välisti hän oli matkustavinaan etelään, kiihottamaan kansaa tai panemaan alkuun kapinata, ja siellä hän yhdessä kansan kanssa karkoitti tilan-omistajat ja jakoi heidän maansa talonpoikain kesken. Tätä kaikkea hän ei kumminkaan kuvaillut tapahtuvaksi yhtähaavaa, vaan vähitellen, askel askeleelta. Hänen mielikuvituksessaan oli vallankumous-puolue voitolla jo kaikkialla, hallitus menettänyt mahtinsa ja pakotettu kutsumaan lainsäätäjäkokouksen. Keisarillinen perhe ja kaikki kansan sortajat katosivat, tasavalta julistettiin ja hän, Mezhenjétski, valittiin sen presidentiksi. Välisti hän pääsi näin pitkälle liiankin pian, ja läksi silloin taas käymään kaiken tuon läpi alusta alkaen, päästen päämääräänsä toisia teitä.

Näin hän vietti vuoden ja toisen ja kolmannenkin, joskus poiketen tästä tarkoin määrätystä elämänlaadusta, mutta useimmiten kumminkin jälleen palaten siihen. Järkensä toimintaa valvomalla hän pelastui vastentahtoisista harhakuvista. Joskus hän vain sai unettomuuden kohtauksia ja näki hirvittäviä kasvoja. Silloin hän kyllä taas katseli tuulotus-aukkoa, mietiskellen, kuinka hän hankkii nuoran, sitoo silmukan siihen ja hirttää itsensä. Mutta hän voitti nämä kohtaukset, eikä ne kauan kestäneetkään.

Näin kului melkein seitsemän vuotta. Kun hänet sitten, koppivankeus-ajan loputtua, määrättiin vietäväksi pakkotöihin, niin hän oli aivan reipas ja terve sekä täysissä hengenvoimissa.

XI.

Mezhenjétskia kuljetettiin, niinkuin erittäin raskaan rikoksen tehnyttä konsanaankin, aivan erinänsä vartijain välissä, päästämättä häntä mihinkään yhteyteen muitten kanssa. Krasnojárskin vankilassa vasta, matkalla pakkotöihin, oli hänellä tilaisuus puhella muutamien muitten valtiollisten vankien kanssa. Heitä oli kuusi: kaksi naista ja neljä miestä. He olivat kaikki nuorta väkeä, uuden, Mezhenjétskille jotenkin oudon koulun, opetuslapsia. He olivat nuoremman sukupolven revolutionisteja, hänen jälkeläisiään, ja siksipä hän tunsi erityistä intressiä heitä kohtaan. Mezhenjétski toivoi kohtaavansa heissä hänen omain askeltensa noudattajia, sellaisia, jotka korkeassa arvossa pitävät kaikkea sitä, minkä heidän edelläkävijänsä, varsinkin hän, Mezhenjétski, olivat aikaansaaneet. Hän oli valmis kohtelemaan heitä ystävällisesti ja isällisesti.

Mutta hänen hämmästyksekseen ja harmikseen tämä nuoriso ei pitänytkään häntä heidän edellänsä käyneenä profettana ja mestarina, vieläpä kohteli häntä jonkinlaisella alentuvaisuudella, katsellen häntä olkansa yli ja pitäen hänen kantaansa vanhettuneena. Kaikki se, minkä Mezhenjétski ystävineen oli aikaansaanut, kaikki heidän ponnistelunsa kansan nostattamiseksi, koko heidän terroristinen menettelynsä sekä kuvernööri Krapótkinin, Mezéntsowin, jopa itse keisari Aleksander II:nkin murha -- kaikki tuo oli näitten uusien revolutionistien mielestä ollut yhtämittaista erehdystä. Kaikesta tästä oli ollut seurauksena vain se reaktioni, joka oli noussut huipuimmilleen keisari Aleksander III:n hallitessa ja pannut kansan vajoamaan melkein siihen tilaan, jossa se oli ollut maaorjuuden aikana. Kansan vapauttaminen -- niin he sanoivat, nämä uudet opettajat, -- kulki nyt jo aivan toista tietä.

Näitä väittelyitä Mezhenjétskin ja hänen uusien tuttavainsa välillä kesti melkein kaksi vuorokautta. Heidän joukossaan oli yksi, joka oli muitten johtaja, ja jota sanottiin vain ristimänimeltänsä Romániksi. Tämä se varsinkin ärsytti Mezhenjétskia itseluottoisella varmuudellaan mielipiteittensä oikeudesta ja alentuvalla, ivallisella tavalla, jolla hän puhui Mezhenjétskin ja hänen kumppaliensa toiminnasta.

Kansa -- niin puhui Román -- on vain raakaa joukkiota. Rahvas on nykyjään sellaisessa kehitysalassa, ett'ei sen eduksi voi tehdä yhtään mitään. Yritä mitä hyvänsä Venäjän maalaisväestön kohottamiseksi, se on samaa kuin viritä valkea kiven tai jään alle. Kansa on kasvatettava, siihen on istutettava solidaarisuuden, yhteisen edesvastuun, tunto, ja tämä käy päinsä ainoastaan suurteollisuuden syntymisen kautta. Vasta silloin on luonnollinen siirtyminen yhteiskunnalliseen järjestöön mahdollista. Maa ei ole ainoastaan tarpeetonta kansalle, vaan maa se juuri tekee kansan konservativiseksi ja orjamieliseksi. Eikä niin ole laita yksin meillä, vaan Europassakin.

Ja näitten mielipiteittensä tueksi hän ulkomuistilta luki oppineitten mielipiteitä ja toi esiin tilastollisia numeroita. Kansa on päästettävä irti maasta, mitä pikemmin, sitä parempi. Mitä enemmän maalaiset perehtyvät tehdas-elämään, mitä enemmän heidän maansa joutuu pomojen käsiin, mitä enemmän he ovat sorron alaisia, sitä parempi. Despotismi ja ennen kaikkea kapitalismi kukistuu ainoastaan työväen luokkain sulautumisella, ja tätä sulautumista on avustaminen seuroilla, liitoilla, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että kansa lakkaa olemasta maan-omistajana ja muuttuu proletariaatiksi.

Mezhenjétski kiisteli ja kiivastui. Varsinkin oli hänet saattaa epätoivoon toinen seuran naisista, muuan nuori, tuuheatukkainen ja erittäin kirkassilmäinen brynetti. Hän istui akkunalaudalla, keskusteluun suorastaan sekaantumatta, mutta silloin tällöin virkkaen sanan ja toisen Románin väitteiden vahvikkeeksi tahi, paremmin sanoen, ivaten Mezhenjétskin mielipiteitä.

-- Mutta kuinka on mahdollista muuttaa koko maata-viljelevä väestö tehtaalaisiksi? -- kysyi Mezhenjétski.

-- Miksikä ei? -- vastasi Román moittivasti. Sehän on yltyleinen taloudellinen laki.

-- Mistä sen näkee, että se on yltyleinen?

-- Lukekaa Kautskia, -- pisti tyttö omasta puolestaan väliin, ylenkatseellisesti myhähtäen.

-- Ja jospa se nyt myönnettäisiinkin -- puhui Mezhenjétski, -- vaikka minä sitä en myönnä, jospa myönnettäisiinkin, että koko väestöstä tulisi proletariaati, niin mistä te tiedätte, että kansa hyväksyy juuri sen muodon, minkä te olette sille ennalta säätäneet?

-- Se on tieteellisesti todistettu, -- vastasi brynetti, katsahtaen ylös.

Kun sitten keskustelu rupesi kajoamaan toiminnan muotoja näitten tarkoitusten saavuttamiseksi, silloin kävi erimielisyys Mezhenjétskin ja hänen uusien toveriensa välillä entistä kiihkeämmäksi. Román ja hänen ystävänsä väittivät kivenkovaa, että sitä varten on työväki saatava heidän puolelleen ja sitten pyydettävä sitä avuksi talonpoikain kääntämisessä tehtaalaisiksi. Senjälkeen on levitettävä sosialismia kansan keskuuteen. Kaiken sen ohella pitää välttää julkista taistelua hallituksen kanssa; hallitusta käytettäköön välikappaleena omien tarkoitusten saavuttamiseksi.

Mezhenjétski taas vakuutti, että hallitukselle on tehtävä julkista vastarintaa ja säikytettävä sitä, sillä hallitus se sittenkin on voimallisempi ja viekkaampi heitä.

-- Ette te hallitusta harhaan saa, vaan se saa teidät harhaan. Kun me läksimme kansan keskuuteen, propagandaa tekemään, silloin me taistelimme julkisesti hallituksen kanssa.

-- Ja kuinka pitkälle pääsitte? -- kysyi brynetti pilkallisesti.

-- Niin, julkinen taistelu hallituksen kanssa on minun mielestäni hyödytöntä tarmon tuhlaamista, virkkoi Román.

-- Maaliskuun 1:nen päiväkö tarmon tuhlaamista [nimittäin vanhaa lukua se päivä, jolloin Aleksander II murhattiin. Suom. muist.]! -- huudahti Mezhenjétski. -- Me uhrasimme oman itsemme, sitä vastoin kuin te nurkassa istutte kotona, nauttien elämästä ja saarnaten vain!

-- Eipä tässä kovinkaan paljoa elämästä nautita, -- virkkoi Román tyynesti, luoden silmänsä toveripiiriin ja voiton riemulla naurahtaen maltilliseen, selvään, itseluottoiseen tapaansa.

Brynetti puisteli päätään, ylenkatseellisesti myhähtäen.

-- Ei vainkaan tässä ylenmäärin elämästä nautita, -- toisti Román vielä kerran. -- Siitä, että nyt istumme tässä, siitä saamme kiittää reaktionia, ja reaktioni on juuri maaliskuun 1 päivän tuloksia.

Mezhenjétski ei puhunut mitään. Hän oli tukehtua harmista ja läksi käytävään.

XII.

Koettaen tyynnyttää mieltänsä, Mezhenjétski alkoi astua edestakaisin pitkin käytävää. Makuukomeroitten ovet olivat vielä auki, ne kun suljetaan vasta iltahuudon jälkeen. Siinä lähestyi Mezhenjétskiä muuan kookas, vaaleatukkainen vanki, jonka kasvoilla ilmenevää hyväntahtoisuutta ei lainkaan vähentänyt se seikka, että toinen puoli päätä oli ajettu paljaaksi. [Pakkotyöhön tuomituilta ajettiin toinen puoli päätä paljaaksi. Ennen vanhaan lyötiin sitä paitsi poskiin ja otsaan kulumaton merkkikin ("poltinmerkki"). Suom. muist.]

-- Muuan vanki meidän makuukomerossa on nähnyt teidät ja pyysi minua kutsumaan teitä luokseen.

-- Mikä vanki?

-- "Tupakka-valtakunta", niinkuin häntä pilkkanimellä sanotaan. "Käykää tänne se mies", sano. Ja teitä hän tarkoitti.

-- Missä hän on?

-- Tuolla meidän makuukomerossa. "Kutsukaa tänne", sano, "se herra."

Mezhenjétski astui vangin kanssa pieneen komeroon, jossa vankeja istui tai loikoi lavereilla.

Laverin päässä makasi pelkillä laudoilla harmaan peitteen alla se samainen vanha lahkolainen, joka seitsemän vuotta sitten oli haastellut hänen kanssaan Svjetlogubista. Vanhuksen kalpeat kasvot olivat yltäänsä rypyissä, mutta tukka oli yhtä tuuhea kuin silloinkin. Parrasta oli pieni tukko käynyt ihan valkoiseksi ja käpertynyt ylöspäin. Sinisissä silmissä loisti hyväntahtoisuus ja tarkkaavaisuus. Hän makasi kyljellään, nähtävästikin horkassa, kasvoillaan heleä, tautiperäinen puna.

Mezhenjétski astui hänen luokseen. -- Mitäs te? -- kysyi hän.