Part 2

Paperissa sanottiin, että Anatolii Svjetlogub, osallisuudestansa vallankumouksellisessa toiminnassa, jonka tarkoituksena on joko läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa kukistaa nykyinen hallitus, tuomitaan menettäneeksi kaikki säätyoikeutensa ja kuolemanrangaistukseen hirttämisen kautta.

Svjetlogub kuunteli loppuun asti, pintapuolisesti vain ymmärtäen virkamiehen julistamain sanain sisällystä. Hän huomasi, kuinka järjetöntä on tuo "läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa" ja tuo "kaikkien oikeuksien" riistäminen kuolemaan tuomitulta ihmiseltä. Mutta todellista merkitystä siinä, mitä hänelle oli luettu, hän ei käsittänyt.

Vasta sitten kuin hänen oli käsketty poistua, ja hän santarmin seuraamana tuli ulos kadulle, vasta sitten hän rupesi harkitsemaan, mitä hänelle vast'ikään oli julistettu.

-- Tuo on jotain erehdystä, nurinpäistä, järjetöntä! Se ei saata olla niin, -- ajatteli hän heti kuin hänet oli suljettu jälleen vankilaan.

Hän tunsi itsessään niin paljon elinvoimia, ett'ei kyennyt kuolemata edes mielessäänkään kuvailemaan; hänen oli mahdoton ajatuksissaan liittää omaa itseänsä ja kuolemata toisiinsa.

Vankilaan palattuansa Svjetlogub istahti vuoteensa laidalle, sulki silmänsä ja koetti saada selväksi, mikä kohtalo se nyt häntä odottaa. Mutta siihen hän ei pystynyt. Hänen oli aivan mahdoton kuvailla mielessään olemuksensa olemattomuutta elikkä sitä tosiasiaa, että hänet aiotaan tappaa.

-- Minutko, nuoren, hyväntahtoisen, onnellisen, jota niin moni rakastaa! -- ajatteli hän, muistellen äitinsä ja Natáshan ja ystäväin rakkauden-osoituksia. Minutko he tappavat, hirttävät! Kuka sen tekee ja mistä syystä? Ja mitenkäs sitten käy, kun minä lakkaan olemasta? Ei, se on mahdotonta!

Vankilan inspehtori astui sisään. Svjetlogub ei ollut häntä tuntea.

-- Kuka se on? Mitä te tahdotte? -- virkkoi Svjetlogub. -- Jaha, vai tekö se olette! No, niin, milloinka se tapahtuu?

-- En tiedä, -- vastasi päällikkö. Seisottuaan sitten ääneti muutaman sekunnin, hän virkkoi hellittelevällä äänellä: -- Tuolla on pappi. Hän halajaisi nähdä teitä, valmistaa teitä...

-- En huoli, en huoli. Minä en huoli mitään. Menkää pois! -- huudahti Svjetlogub.

-- Ettekö sitten haluaisi kirjoittaa jollekin? Se on sallittua, -- virkkoi inspehtori.

-- Niin vainenkin! Lähettäkää minulle kaikki, mitä tarvitaan. Minä kirjoitan.

Inspehtori meni pois.

-- Huomis-aamuna se nähtävästi tapahtuu, ajatteli Svjetlogub. -- Niihän se tavallisesti käy. Huomis-aamuna minua ei enää ole elävitten joukossa... Ei, se on mahdotonta... Tämä on varmaankin unta!

Vartija tuli, tuoden kaksi kynää, mustetta, postipaperia ja muutamia sinisiä kuoria, ja siirsi tuolin pöydän eteen.

Kaikki tämä oli täyttä totta eikä unta.

-- Minä en saa ajatella, en... Niin, minä kirjoitan äidille, -- virkkoi Svjetlogub. Hän istahti pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan.

"Äiti armas!"

Niin hän kirjoitti kyynelet silmissä.

"Anna minulle anteeksi, anna anteeksi kaikki se murhe, minkä olen sinulle tehnyt. Lienenkö erehtynyt vai enkö, mutta toisin en saattanut menetellä. Yhtä vain sinulta pyydän: anna minulle anteeksi."

-- Mutta johan minä sanoin tämän, -- ajatteli hän. -- No niin, mitäpä siitä! Ei ole aikaa enää aloittaa uutta kirjettä. -- Ja hän jatkoi:

"Älä sure minua. Ennemmin tai myöhemmin, eikös se ole yhdentekevää? En pelkää enkä tekemääni kadu... Toisin en saattanut tehdä. Mutta anna minulle anteeksi, äläkä kanna katkeraa mieltä niitä kohtaan, joitten kanssa yhdessä työskentelin, äläkä niitäkään, jotka minut teloittavat. Ei olisi kukaan voinut toisin tehdä. Anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he elävät minun sydämessäni, he ylentävät ja lohduttavat mieltäni. Jää hyvästi! Minä suutelen Sinun kalliita, ryppyisiä, vanhoja käsiäsi."

Kaksi kyyneltä putosi paperille.

"Minä itken, en surusta enkä tuskasta, en katumuksesta tällä elämäni juhlallisimmalla hetkellä, vaan siitä syystä, että minä rakastan sinua. Älä tuomitse minun ystäviäni, varsinkaan Prohorowia, siitä, että hän on syynä kuolemaani. Kuinka suloista on rakastaa sitä, jota en ole moittinut, vaan jota joka tapauksessa olisin oikeutettu tuomitsemaan tai vihaamaan. Kuinka suloista rakastaa sellaista ihmistä, vihollistansa! Sano Natáshalle, että hänen rakkautensa tuotti minulle lohdutusta ja iloa. En ollut täysin selvillä tuosta, mutta sydämeni sisimmissä minä tunsin sen. Helpompi oli elää, tietäessäni hänen olevan olemassa ja rakastavan minua. Ja nyt olen sanottavani sanonut. Jää hyvästi!"

Hän pani kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja istahti sängyn laidalle, kädet polvillaan ja kyyneliään nieleskellen.

Svjetlogub ei voinut millään muotoa vieläkään uskoa, että hänen täytyy kuolla. Hänestä tuntui kaikki tämä olevan unta. Turhaan hän koetti herätä siitä.

Tämä viimeinen ajatus synnytti hänessä toisen, sen nimittäin, että kenties koko elämäkin tässä maailmassa on pelkkää unta vain, josta heräjäminen on kuolemaa. Ja jos niin on, niin eiköhän tietoisuus tämän maailman elämästä olekin vain heräjämistä entisen elämän unesta, elämän, jonka yksityiskohdat ovat jääneet unohduksiin, niin että elämä täällä ei ole alkua, vaan uutta muotoa ainoastaan.

-- Ja niinpä minäkin kuolen ja siirryn uuteen olemuksen tilaan.

Tämä ajatus miellytti häntä, mutta yrittäessään pysähtyä siihen, hän tunsi, että juuri tämä ajatus tekee mahdolliseksi katsoa kuolemaa pelvotta silmiin.

Hän väsähti viimein. Aivot eivät jaksaneet enää toimia. Hän sulki silmänsä ja istui kauan aikaa, ajattelematta mitäkään.

Hän luki kirjeensä uudelleen läpi, mutta huomattuaan sen lopulla Prohorowin nimen, hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että kirjehän saattaa joutua ja kaiketi joutuukin viran-omaisten luettavaksi, ja silloinhan hän on saattanut Prohorowin perikatoon.

-- Hyvä Jumala, mitäs minä olin tehdäkään! huudahti hän, repi kirjeensä kapeiksi kaistaleiksi, ja poltti ne huolellisesti poroksi lampun päällä.

Hän oli kirjeensä alkanut epätoivo sydämessä, mutta nyt hän tunsi rinnassansa rauhaa, jopa iloakin.

Hän otti puhtaan lehden ja ryhtyi heti kirjoittamaan uutta kirjettä.

Ajatus ajeli toistaan hänen päässänsä.

"Äiti armas ja kallis", -- kirjoitti hän, ja silmät ne jälleen samenivat kyyneleistä. Hän pyyhkäsi ne pois hihallaan, nähdäkseen, mitä oli kirjoittanut. "Kuinka vähän tunsinkaan omaa itseäni ja kaikkea sitä rakkauden ja kiintymyksen voimaa Sinua kohtaan, mikä minun sydämessäni alati asui! Nyt sen tiedän ja tunnen, ja muistaissani meidän pieniä kinastuksiamme ja Sinua kohtaan käyttämiäni tylyjä sanoja, minua surettaa ja hävettää. Anna minulle anteeksi ja muista vain minun hyviä puoliani, jos niitä lainkaan on ollut."

"Kuolema ei minua pelota. Totta pulmakseni min'en käsitä, en usko sitä. Jos kuolemaa on, niin eikö sitten ole yhdentekevää, kuolenko kolmekymmentä vuotta, vai kolmekymmentä päivää ennemmin tai myöhemmin?"

-- Mutta mitäpäs minä tässä filosofioitsen? ajatteli hän. -- Kirjoitanpa niinkuin äskeiseenkin kirjeesen jotain hyvää loppuun. -- Hän jatkoi:

"Niin. Älä tuomitse minun ystäviäni, vaan rakasta heitä, varsinkin sitä, joka oli syynä kuolemaani. Suutele puolestani Natáshaa ja sano hänelle, että olen aina häntä rakastanut."

Sitten hän palasi jälleen omaa tilaansa miettimään.

-- Ja sitten? Mitäs sitten tapahtuu? -- virkkoi hän. -- Eikö mitään? Toki sentään. Mutta mitä?

Ja nyt selveni hänelle kerrassaan, ett'ei hänellä ihmisenä ole eikä saatakaan olla vastausta näihin kysymyksiin.

-- Ja miksikäs tuollaista itseltäni kyselenkään? Miksi? Niin, miksi? Ei saa kysellä, pitää elää, niinkuin minäkin vast'ikään elin, tätä kirjettä kirjoittaessani. Jokainen on tuomittu kuolemaan jo aikaa sitten, ja kumminkin me elämme. Ja onnekasta onkin elämä ja riemua täynnä... kun rakastaa. Niin, kun rakastaa. Kirjoitellessani tuota kirjettä tuossa, minä rakastin ja olin onnellinen. Sillä tavoin meidän pitää elää. Ja mahdollista on elääkin niin, aina ja kaikkialla, vapaana ja vankina, tänään ja huomenna ja hamaan loppuun saakka.

Svjetlogub tunsi sisällisen tarpeen saada puhua jonkun kanssa sydämellisesti. Hän kolkutti oveen ja, vahtimiehen pilkistettyä "kurkosta" sisään, kysäisi, paljonko kello on, ja joko hänen vahtivuoronsa pian loppuu. Toinen kun ei vastannut mitään, niin hän pyysi häntä kutsumaan inspehtorin.

Tämä tuli ja kysyi, mitä Svjetlogub tahtoo.

-- Minä olen kirjoittanut kirjeen äidilleni; toimittakaa se hänelle.

Äiti johtui mieleen jälleen, ja silloin kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä.

Inspehtori otti kirjeen ja lupasi toimittaa sen perille. Hän oli lähtemäisillään pois, mutta Svjetlogub pidätti hänet.

-- Kuulkaas nyt. Te olette hyvä mies; miksikä vainenkin rupesitte näin julmaan toimeen? -- virkkoi Svjetlogub, kajoten inspehtorin hihaan.

Toinen myhähti epäluonnollisesti, loi silmänsä maahan ja vastasi:

-- Omalla tavallaanhan kukin elää.

-- Parempi olisi, jos jättäisitte tämän viran. Ainahan mies tointa saa, ja tehän olette niin hyvä mies... Minä kenties...

Inspehtori nielaisi kyynelensä, teki jyrkän käännöksen vasempaan ja riensi pois, paiskattuaan oven perässään kiinni.

Hänen liikutuksensa teki syvän vaikutuksen Svjetlogubiin. Ilon kyyneleitä vuodatellen hän rupesi kävelemään edestakaisin kopissaan, tuntematta vähintäkään pelkoa. Päinvastoin hän oli sellaisessa mielenylennyksen tilassa, joka kohotti hänet korkealle tästä maailmasta. Se kysymys, johon hän niin turhaan oli hakenut vastausta, kysymys: mitä hänestä tulee kuoleman perästä? -- se näytti nyt olevan ratkaistu, ei positiivisella järkiperäisellä vastauksella, vaan tietoisuudella todellisesta elämästä, joka hänessä nyt asui.

Ja hän muisti evankeliumin sanat: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: Ellei maahan langennut nisunjyvä kuole, niin se kuivettuu, mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmää."

-- Minähän olen nyt maaperään putoamassa. Niin, totisesti, totisesti! -- mietti hän.

-- Jospa nyt voisi nukkua! -- virkkoi hän sitten, -- jott'ei voimat kokonaan pettäisi!

Hän heittäysi vuoteelleen, sulki silmänsä ja vaipui äkkiä uneen.

Hän heräsi kello kuusi aamulla valoisan, herttaisen unennäön tunnelmissa.

Hän oli ollut istuvinaan pienen, vaaleatukkaisen tyttösen kera puussa, kumarruksissa oksain alla, jotka olivat täynnään mustia, kypsiä kirsikoita. Niitä he keräilivät suureen, vaskiseen vatiin. Marjat putoavat vadin ohi maahan, mutta ympärillä on kummallisia eläimiä, kissan näköisiä, jotka sieppailevat niitä, heittelevät ilmaan ja ottavat jälleen kiinni. Ja tuota katsellessaan tyttönen nauraa, ja nauru tarttuu Svjetlogubiinkin, niin että hänkin nauraa unessa, itsekään tietämättä, miksi. Äkkiä kirpoaa vaskivati tyttösen käsistä. Svjetlogub yrittää siepata sen kiinni, mutta ei ennätäkään, ja silloin vati vierimään alas, tarttuu välillä oksiin, ja putoaa vihdoin kovalla helinällä maahan.

Hän heräjää hymysuin, valveillaankin vielä kuullen tuon vadin helinää. Se tulee rautapulttien kolinasta käytävässä. Kuuluu askeleita ja kiväärin kalketta. Äkkiä selviää hänelle kaikki.

-- Voi jospa voisin nukahtaa jälleen! -- ajattelee Svjetlogub.

Mutta se on mahdotonta. Askelet ovat jo pysähtyneet oven taa. Svjetlogub kuulee, kuinka avain hakee reikäänsä, ja ovi narahtaen aukenee.

Sisään astuu santarmiupseeri, inspehtori ja sotamiehiä saattoväkenä.

-- Kuolemako? Entäpä sitten? Minä tulen. Hyvä. Kaikki hyvin -- miettii Svjetlogub, tuntien jälleen olevansa samassa juhlallisessa mielentilassa, joka hänet eilenkin oli vallannut.

VI.

Samassa vankilassa istui myös muuan iäkäs talonpoika, vanhauskolaisten lahkoa.

Hän oli menettänyt luottamuksensa opettajiinsa ja etsiskeli "totisia uskoa." Hän kielsi sekä kirkon, aina Nikonin ajoilta asti, että hallituksenkin, hamasta Pietari tsaarista saakka. Tsaarin valtaa hän sanoi "tupakka-valtakunnaksi" ja toi häikäilemättä esiin mielipiteitään, syytellen pappeja ja hallituksen virkamiehiä. Hän joutui tutkinnon alaiseksi, pantiin kiinni, ja siitä pitäin oli häntä kuljetettu vankilasta toiseen.

Vähät hän siitä, ett'ei enää ole vapaa, vaan vankina, että vartijat kohtelevat häntä tylysti, että hänet on pantu kahleisin, että toiset vangit häntä pilkkaavat, että he kaikki, niinkuin virkamiehetkin, kieltävät Jumalan ja tekevät vääryyttä toisilleen, kaikin tavoin saastuttaen Jumalan kuvaa omassa itsessään. -- Sellaistahan hän oli nähnyt kaikkialla maailmassa, vapaana ollessaan. Kaiken tuon hän tiesi olevan seurausta siitä, että ihmiset olivat kadottaneet totisen uskon ja eksyneet kuin sokeat penikat emästänsä. Mutta hän tiesi, että totinen usko on olemassa. Hän tiesi sen, sillä hän tunsi tämän uskon sydämessään ja etsiskeli sitä kaikkialla. Ja ennen kaikkea hän luuli löytävänsä sen Johanneksen ilmestyskirjasta:

"Joka paha on, se olkoon vielä paha, ja joka saastainen on, se tulkoon vielä saastaiseksi, mutta joka vanhurskas on, se tulkoon vielä hurskaaksi, ja joka pyhä on, se tulkoon vielä pyhäksi."

"Ja katso, Minä tulen pian, ja Minun palkkani on minun kanssani, antamaan kullenkin, niinkuin hänen työnsä on."

Ja hän luki myötäänsä tätä salaperäistä kirjaa, odotellen joka hetki "Hänen tulemustansa", joka ei ainoastaan "anna kullekin, niinkuin hänen työnsä on", vaan ilmoittaa ihmisille Jumalan koko totuuden.

Sinä aamuna, jolloin Svjetlogub oli teloitettava, tämä vanha mies, kuultuaan ulkoa rummunpärinää, kiipesi akkunaansa ja ristikon läpi näki rattaiden ajavan pihalle, näki kähärätukkaisen ja kirkassilmäisen nuoren miehen hymysuin astuvan vankilasta pihalle ja nousevan rattaille. Pienessä, valkoisessa kädessään hän piteli kirjaa, puristaen sitä sydäntänsä vasten. Lahkolainen tunsi sen Uudeksi Testamentiksi, ja nuori mies, nyökytellen päätään akkunoista katseleville vangeille, myhähtäen kohtasi hänenkin katseensa.

Hevoset nykäsivät, ja rattaat nuoren kulkijansa kanssa vierivät vankilan portista ulos, sotamiesten ympäröiminä ja kolisten kadun kivityksellä.

Lahkolainen laskeutui alas akkunalta, istahti vuoteensa laidalle ja vaipui mietteisin:

-- Tämä yksi se on löytänyt totuuden, -- virkkoi hän itsekseen. -- Antikristuksen palvelijat ne hirttävät hänet nyt, estääkseen häntä vain julistamasta sitä jokaiselle.

VII.

Oli sumuinen syys-aamu. Aurinko ei tullut näkyviin, ja kostea, lämmin tuuli puhalsi mereltä.

Raitis ilma, kartanot, hevoset ja uteliaasti katselevaiset ihmiset, -- kaikki tuo veti Svjetlogubin huomiota puoleensa. Istuen penkillä, seljin hevosiin, hän vasten tahtoansakin tuli tarkastelleeksi perässä astuvain sotamiesten ja ohitse kulkevain kaupunkilaisten kasvoja.

Varhaista oli vielä. Kadut, joita myöten häntä vietiin, olivat melkein autioina. Ei näkynyt kuin työmiehiä. Tuossa kulki muutamia muurareita, tahraiset esiliinat edessä. He seisahtuivat ja kääntyivät ympärinsä, katsellen rattaita. Yksi heistä virkkoi jotain muille, kättään huiskaisten; he kääntyivät ja läksivät jatkamaan matkaansa. Tuli vastaan raskaita rautakankikuormia, jyristen ja kovaa kolinaa pitäen. Ajajat käänsivät kookkaat hevosensa syrjään, tietä tehdäkseen vankirattaille, pysähtyivät sitten ja katselivat häntä oudostelevalla uteliaisuudella. Yksi heistä otti lakin päästään ja risti silmänsä. -- Muuan kokki, valkoinen patalakki päässä ja valkoinen esiliina edessä, astui portista ulos, kori käsivarrellaan, mutta, nähtyään rattaat, pyörähti samassa takaisin ja tuli jälleen esille naisen seurassa. Ja sitten kumpikin juosta läähättämään rattaiden perässä, silmät taarallaan niinkauan kuin voivat niitä nähdä. -- Mies huonoissa vaatteissa, parta ajamaton ja tukka harmaa, virkkoi jotain portinvartijalle, kiivaasti huitoen käsillään ja moittivasti osoitellen Svjetlogubia. -- Kaksi pientä poikaa puikahti kadulle. Kasvot rattaita kohti ja eteensä katsomatta he astuivat rinnan rattaiden kanssa katukivitystä myöten. Toinen, vanhempi, eteni kiirein askelin; toinen, pikkuinen, lakitta päin, pidellen kiinni kumppanistaan ja kauhistuksella katsellen omituisia ajoneuvoja tuossa, tuskin pysyi perässä ja myötäänsä kompasteli pienillä jaloillaan. Kohdattuaan poikasen katseen, Svjetlogub nyökäytti hänelle päätään. Tällainen liike tuon rattailla istuvan, kammottavan miehen puolesta säikäytti poika paran niin pahanpäiväiseksi, että hän silmät selkoseljällään ja suu auki oli vähällä ruveta parkumaan, mutta Svjetlogub lähetti hänelle lentomuiskun ja myhähti lempeästi. Silloin poikanenkin äkkiä vastasi hänelle suloisella, hyväntahtoisella myhäyksellä.

Tietoisuus siitä, mitä hänelle on tapahtuva, ei häirinnyt tällä matkalla kertaakaan Svjetlogubin juhlallista mielentilaa.

Vasta silloin kuin rattaat olivat tulleet lähelle hirsipuuta, ja Svjetlogub, maahan päästyään, oli huomannut kaksi pylvästä ja niitten päässä poikkipuun sekä ilmassa heiluvan hienon nuoran, vasta silloin tuntui, niinkuin mikä olisi sysännyt häntä sydämeen. Hän kalpeni ja kääntyi pois, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän näki lavan edustalla tummat rivit sotamiehiä, kivärit olalla, ja upseereita, jotka liikkuivat pitkin rintamaa. Samassa kuin häntä ruvettiin viemään rattailta eteenpäin, kajahti odottamatta rumpujen pärinä, josta hän säikähti. Sotamies-rivien takana hän näki hienoja ajoneuvoja, joissa istui herroja ja naisia: he olivat saapuneet katsomaan tätä näytelmää.

Tuota nähdessään Svjetlogub hämmästyi ensi alussa, mutta äkkiä hän muisti, mikä hän itsekin oli ollut, ennen vangiksi joutumistaan, ja silloin hänen kävi sääli noita ihmisiä. Hehän eivät tiedä sitä, mitä hän nyt tietää... -- Mutta kyllä he sen saavat tietää. Minä kuolen, mutta Totuus on elävä. He saavat sen tietää. Ja kaikki he voivat ja tahtovat olla onnellisia, en minä yksin...

Hän vietiin lavalle upseerin saattamana. Rumpujen pärinä lakkasi, ja upseeri luki luonnottomalla äänellä -- joka rummunpärinän perästä kuului tavattoman heikolta tällä avonaisella kentällä -- luki tuon typerän, jo tuomarinkin julki julistaman kuolemantuomion, jossa puhutaan kaikkien oikeuksien riistämisestä ihmiseltä, jota viedään tapettavaksi, ja tuosta läheiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteen tähtäävästä tarkoituksesta.

-- Ja miksikä, miksikä he tekevät kaikkea tuota? -- ajatteli Svjetlogub. -- Sääli, ett'eivät sitä ymmärrä, enkä minäkään saata sitä heille selittää, mutta kyllä se heille vielä selvenee, selvenee jokaiselle.

Pappi sinipunervassa kasukassa, hivukset pitkät ja harvat, astui Svjetlogubin eteen, hopeinen risti laihassa, valkoisessa, koukistetussa kädessään, joka pisti esiin mustan, samettisen päällyshihan alta.

-- Laupias Jumala... -- alkoi hän, siirrettyään ensin ristin vasemmasta kädestä oikeaan ja ojentaen sitä sitten Svjetlogubia kohti.

Tämä säpsähti ja kääntyi poispäin. Hän sanoi jotain melkein tylyä tuolle papille, joka on läsnä moisessa näytelmässä ja sittenkin puhuu laupeudesta, mutta muistettuaan evankeliumin sanat: "He eivät tiedä, mitä he tekevät", hän sai itsensä hillityksi ja virkkoi säveästi:

-- Älkää panko pahaksi, mutta minä en halaja tuota. Antakaa minulle anteeksi, mutta minä en todellakaan kaipaa sitä. Kiitos!

Hän ojensi kätensä papille. Tämä siirsi ristin vasempaan käteensä, puristi Svjetlogubin kättä, koettaen olla katsomatta häneen, ja astui lavalta alas.

Rummut taas pärisemään, tukahduttaen kuulumattomiin kaikki muut äänet.

Papin jälkeen astui lavalle keskikokoinen harteva ja lujaruumiinen mies, yllään lyhyt, suoraselkäinen takki venäläisen paidan päällä. Hän astui Svjetlogubia kohti, lavan lautain taipuessa hänen raskaitten askeltensa alla. Tämä mies loi rajun katseen Svjetlogubiin, tuli aivan lähelle häntä, levittäen ympärilleen ilkeätä viinan ja hien hajua, tarttui koukkuisilla sormillaan hänen käsiinsä niin, että kipeätä teki, veti ne seljän taakse ja köytti lujasti kiinni. Sen tehtyänsä, pyöveli pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin miettimään, loi silmänsä Svjetlogubista muutamiin lavalle laskemiinsa kappaleisin ja sitten nuoraan tuolla poikkipuussa. Nähtyään, että kaikki on käsillä, mitä tarvitaan, pyöveli astui nuoran luokse, teki sitten jotain ja lykkäsi Svjetlogubia lähemmäksi nuoraa ja lavan laitaa.

Samoin kuin Svjetlogub tuomiotaan kuullessansa ei ollut voinut käsittää kaikkea, mitä tapahtui, niin ei hän nytkään kyennyt täydelleen tajuamaan lähestyvän hetken merkitystä, ja niinpä hän kummastellen katseli pyöveliä, joka tuossa niin vapaasti, taitavasti ja huolellisesti toimitti kamalata työtään. Pyövelin kasvot olivat aivan tavalliset venäläisen työmiehen kasvot, ei tylyt, vaan yhteen kohdistuneet, niinkuin konsanaankin sellaisella, joka koettaa suorittaa välttämättömän ja monimutkaisen tehtävänsä niin tarkasti kuin suinkin.

-- Hiukan eteenpäin, -- sanoi pyöveli käheällä äänellä, lykäten häntä lähemmäksi laitaa.

Svjetlogub siirtyi.

-- Herra, auta minua, armahda minua! -- kuiskasi hän itsekseen.

Svjetlogub ei uskonut Jumalaan, oli usein nauranutkin niitä, jotka uskoivat. Eikä hän nytkään Jumalaan uskonut, hän kun ei voinut Häntä sanoin lausua eikä opetuksissaankaan omaksensa ottaa. Mutta hän tunsi, että tuon Ainoan puoleen kääntyminen on nyt realisinta, mitä hän tietää. Hän tiesi myös, että tämä avuksi-huuto on välttämätön ja tärkeä, se kun välittömästi vahvistaa ja rauhoittaa häntä.

Hän läheni laitaa. Vasten tahtoansakin hän katsahti sotamies-riveihin ja hienopukuisiin katselijoihin, ja silloin hän tuli vielä kerran ajatelleeksi: Miksikä, miksikä vainenkin he noin tekevät?

Hänen kävi niin surku heitä sekä itseänsä, ja kyyneleitä kiertyi hänen silmäänsä.

-- Eikö sinun ole sääli minua? -- virkkoi hän, katsahtaen pyövelin vilkkaisin, harmaisin silmiin.

Viimeksimainittu pysähtyi tuokioksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

-- Näin se nyt käy! Älä törise! -- mutisi hän, nopeasti kumartuen lavan lattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale, sieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsin takaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alas vyötäisille.

-- Sinun käsiisi minä annan henkeni, -- ajatteli Svjetlogub, muistaen evankeliumin sanat.

Hänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroi sitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.

Hän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassa silmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta, tunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja -- kaikki oli kadonnut.

Svjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivat ja laskivat.

Parin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laski kätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.

Ruumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pää oli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilan sukat näkyivät niissä.

Pyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nyt saa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.

Tunnin kuluttua se otettiin alas hirsipuusta ja vietiin siunaamattomaan hautausmaahan.

Hirttäjä oli täyttänyt käskynmukaisen tehtävänsä. Mutta helppoa ei ollut tuo täyttäminen. Svjetlogubin sanat: "Eikö sinun ole sääli minua?" ne yhä soivat hänen korvissaan.

Pyöveli oli tuomittu vankeuteen murhasta ja pantu vankeuteen, jossa hänellä teloittajantoimen takia oli muutamia vapauksia ja etuoikeuksia. Mutta tästä päivästä aikain hän kieltäytyi tuosta toimesta, jota oli ottanut suorittaakseen, ja pani sillä viikolla viinaan ei ainoastaan rahansa, vaan verraten hyvät vaatteensakin, ja joutui sellaiseen tilaan, että hänet ensin suljettiin koppiin ja siirrettiin sieltä sairaalaan.

VIII.

Muuan vallankumouksellisen terroristipuolueen johtajia, Ignátii Mezhenjétski, se sama, joka oli saanut Svjetlogubinkin osalliseksi vallankumoukselliseen toimintaan, ja joka oli otettu kiinni maaseudulla, oli siirretty Pietariin. Samassa lääninvankilassa kuin hän, istui sekin vanha lahkolainen, joka oli nähnyt, kuinka Svjetlogubia lähdettiin viemään hirtettäväksi. Hän oli tuomittu vietäväksi ennen pitkää Siperiaan.