Part 8

Ei kautta laajan tämän valtakunnan voi olla paikkaa satunnaista eikä surua eikä janoa, ei nälkää!

Ijäisen lain on järjestämää kaikki, mit' täällä näät, niin että tarkallensa sopivi sormus täällä aina sormeen.

Ei syyttä sieluille siis näille, jotka elohon totuuden on ehättäneet, jaettu ole eri arvo-asteet.

Kuningas, jonka kautt' tää valtakunta niin suurta nauttii rakkautta, rauhaa, ylemmä ettei tohdi toivo mikään,

iloisin tahdoin sielut luodessansa suo heille armoansa mielinmäärin ja erilailla; riittäköön se sulle!

Tään Pyhä Raamattu jo sanoo selvään[434] ja nimenomaan kaksoisista, jotka äitinsä kohdussa jo vihaan syttyi.

Siks sopii, että valo korkein kiertää kutakin seppeleenä armon mukaan, mi heidän kutreillansa kuumottavi.

Siis vuoks ei työnsä, ansionsa oman he sijaa saaneet eri astehilla, vaan vuoksi ensi näkövoiman eron.

Alussa aikain ensimmäisten riitti[435] autuuteen yksin usko vanhempien, viattomuuden yhtyessä siihen.

Kun mennyt oli ensi kausi, täytyi viattomuuteen miesten saada voimaa jo tulemalla ympärleikatuiksi.

Mut vihdoin, koska armon aika tuli, jäi sinne alas viattomuus moinen, jos puuttui kaste täysi, kristillinen.

Nyt katso kasvoja,[436] jotk' enin ovat Kristuksen kaltaiset, näät niiden kirkkaus vain voiman suo Hänt' itseänsä nähdä.»

Niin suuri auvo päällä Neitseen päilyi ja siitä siirtyi mieliin pyhiin,[437] jotka ol' luotu lentämähän korkeudessa,

ett' ennen mitä lienenkään ma nähnyt, mua ihmettänyt niin ei ollut eikä Jumalan kuvaa näyttänyt niin paljon.

Ja sama Enkeli,[438] mi ensin etsi maan päällä häntä, hänen eessään siivin avoimin lauloi nyt: '_Ave Maria!_'

Ja vastas lauluun jumalallisehen autuuden kaikki kuorot kilpaa, että iloisemmilta näytti kasvot kunkin.

»Oi, pyhä Taatto, joka paikan kauniin sen jätit,[439] jossa istut ijäisesti, ja vuoksi mun tääll' alahalla viivyt,

ken on tuo Enkeli, mi riemuin moisin kasvoihin katsoo Kuningattaremme niin rakkahasti kuin hän oisi tulta?»

Näin taas ma luotin hänen viisauteensa, min kauneus oli Neitseheltä, niinkuin on Auringolta aamutähtösien.

Hän mulle:[440] »Sielun valppaus ja sulo, mikäli voi sit' enkelillä olla hänellä on, ja iloitsemme siitä,

näät hän se kädessänsä palmunlehvä Marian tuli luo, kun tahtoi kantaa Jumalan Poika tomun maisen taakkaa.

Mut sanojain nyt silmäs seuratkohon ja merkitköön päämiehet ylhäisimmät tään valtakunnan vanhurskaan ja pyhän.

Nuo, jotka autuainna ylhääll' istuu lähimmät ollen Kuningattaremme, kuin kaksi juurta ovat ruusun tämän.[441]

Hän, vasemmalla istuva, on isä, min himon julkeen vuoksi niin on paljon inehmon heimo kärsimystä saanut.

Taas oikealla Pyhän Kirkon isän sa vanhan näet, jolle _Kristus_ kerran avaimet antoi tämän ruusun kauniin.

Ja hän,[442] mi näki ennen kuolemataan kaikk' ajat synkät kauniin Morsiamen, mi sortui peitsien ja naulain kärkiin,

vierellä istuu; toisen vierell' lepää taas opas,[443] jonka johdolla söi mannaa tuo kansa kapinoiva, kiittämätön.

Petrusta vastapäätä istuu Anna,[444] niin autuaana tyttärestään, että ei hosiannassakaan silmä käänny.

Ja Peritaattoamme vastass' istuu Lucia,[445] pyytäjä sun Naises ylvään, kun alaspäin sa laskit silmälaudat.

Mut koska unes hetket haihtuu,[446] päätän puheeni, niinkuin hyvä räätälikin myös puvun leikkaa kankaan määrän mukaan.

Silmämme suunnatkaamme Alku-Lempeen, niin että häneen katsoen sun silmäs, mikäli voi, sen tunkis kirkkautehen.

Mut ettet siipes nostain lankeaisi alemma, luullen ylös yltäväsi, on ansaittava rukouksella armo;

häneltä armo, joka voi sua auttaa; ja hartaudella sanojain nyt seuraa, niin ettei niistä eroo sydämesi.»

Tään nyt hän alkoi rukouksen pyhän:

Kolmasneljättä laulu

»Oi Neitsyt-äiti, tytär Poikas,[447] nöyrin ja korkein kaiken luomakunnan luotu, valittu Luojan ikineuvostossa!

Se olethan, jok' ihmisluonnon olet niin aateloinut, että Luoja itse ei halveksinut tulla luoduks siinä.

Sun kohdussas tuojalleen syttyi Rakkaus,[448] min hehkun kautta hempeän tää ruusu on kukoistanut rauhass' ijäisessä.

Tääll' olet Lemmen keskipäivä meille ja alahalla, kuolevaisten maassa, sa olet toivon lähde läikkyvainen.

Niin suuri, valtava oot, Valtiatar, ett' armon pyytäjän, ken ei sua etsi, sen siivetönnä kaiho kaunein lentää.

Hyvyytes yksin pyytäjää ei auta, vaan monta kertaa vapahasti lankee ja rukouksen eelle ennättävi.

Sinussa armo on ja sääli, laupeus ja ylevyydessäsi yhdistyvi se kaikki, mitä luoduissa on hyvää.

Nyt hän, mi nähdä tähän saakka saanut kuilusta syvimmästä kaikkeuden on yksitellen asteet henki-elon,

rukoilee voimaa suita armossasi niin suurta, että nostaa vois hän katseen nyt vihdoin viimeisehen Autuutehen.[449]

Vuoks oman näkemykseni en koskaan enemmän leimunnut kuin hänen, siksi rukoilen, ettei rukouksein ois turha,

ja että usmat kuolevaisuutensa sa kaikki haihduttaisit rukouksillas ett' ilmestyisi hälle Korkein ilo.

Rukoilen, Kuningatar kaikkivaltaas ma vielä, että säilyttäisit hänen tunteensa tervehinä näyn sen jälkeen.

Sun suojas voittakohon ihmisvaistot! Beatrice, katso, ja niin monta pyhää pyyntööni yhtyäkseen ristii kädet.»

Ne silmät, joita Luoja lempii sekä rakastaa, rukoilijaan kiintyi, näytti, kuink' kelpaa hälle esipyyntö hurskas.

Ijäiseen valoon suuntautui ne sitten, johonka varmaan kenenkään ei luodun niin kirkkaasti voi kimallella silmä.

Ma, joka lähestyin nyt viime rajaa kaihoini kaikkein, sammutin jo hehkut ijäisen ikäväni, niinkuin sopi.[450]

Hymyillen Bernhard mulle viittas, että katsoisin ylös; mutta itsestäni jo samaa tein, hän mitä tahtoi multa.

Näköni, silmän seijastuissa, tunki syvemmä aina säteesen tuon Valon ylhäisen, joka itsessään on Totuus.

Siit' eespäin suurempaa ma näin kuin kieli voi kertoa, näät sanat niinkuin muisto tuon ylenpalttisuuden eessä väistyy.

Kuin unessa jos jotain nähdään, siitä jää vaikutus viel' ollen valvehilla, mut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,

näin minun käy, näät haihtunut on melkein näkyni aivan, mutta sulous, siitä mi syntyi, vieläi sydämeeni tippuu.

Näin myöskin lumi Auringossa sulaa, ja näin Sibyllan ennustukset[451] tuuleen keveillä kylvettihin lehtisillä.

Oi, Valo korkein, paistavainen yli niin ihmis-aatosten, suo sielulleni taas hiukka siitä, miltä näytit mulle!

Ja tee mun kieleni niin valtavaksi, kipinän että kunniastas antaa se voisi vastaisuuden ihmisille!

Näät jotakin jos muistuu mieleheni, jos soi se hiukan säkehissä näissä, paremmin ymmärretään voittos suuruus.

Niin tuima oli hohto säteen kirkkaan,[452] ett' uskon, varmaan öisin häikäistynyt, jos kääntänyt ma siitä silmät oisin.

Ja muistaa voin, ett' tuosta uljastuin ma enemmän kestämään niin että liittyi katseeni kera Voiman äärettömän.

Oi, armon runsaus, mi mulle antoi rohkeuden nähdä Ikivalkeutta, niin että siihen valo silmäin haihtui!

Sen syvyydessä näin ma yhdistyvän yhdeksi kirjaks' rakkaudella kaiken, sen, mikä kaikkeudessa näkyy hajan.

Oliot,[453] niiden lisäkkeet, ja niiden työtavat siellä kietoutuu niin kokoon, ett' yhdenlaist' on valo laulamani.

Maailmankaikkeuden yhteismuodon nähneeni luulen, koska laajemmaksi käy nautintoni laulaessa tätä.

Yks hetki suuremman soi mulle unhon[454] kuin kaksikymmentä vuossataa työlle, miss' Argoon haahta hämmästyi Poseidon.

Mun sieluni niin katsomistaan katsoi ihmeissään, liikkumatta, tarkkaavaisna, enempi syttyen vain katsonnastaan.

Tään valon eessä tulee sellaiseksi, siit' ettei silmää mihinkään voi muuhun inehmo kääntää vapaaehtoisesti.

Näät kaikki hyvä, johon tahto pyrkii, on koossa siinä ja sen ulkopuolla puutteellist' on, mi siinä täydellistä.

Sanani siitä, mitä muistan, käypä täst' asti lyhemmäksi on kuin lapsen, min kieltä kastaa vielä äidinrinta.

Ei siksi, että Valkeudella tuolla muut' ois kuin näkö aina yks ja sama, ijäti se, mik' ollut on se ennen.

Mut silmäni, mi katsoessa vahvoi, tuon Yhden katsannon niin mulle muutti, kun sillä aikaa itse muutuin minä.

Syvässä, kirkkahassa substansissa tuon Valon korkean näin kolme kehää,[455] väriltä eroovaa, mut yhtä suurta.

Kuin sateenkaaret näytti heijastavan niist' yksi toistaan, ja kuin liekki kolmas kahdesta uloskäyvän näytti tasan.

Kuink' onkaan kielen sanat tuhmat, heikot mun aatteillein! Ja näkemäini verran niin pienet, että kannata ei haastaa.

Oi Valkeus, ymmärtäjä, ymmärretty kautt' itses vain, mi itsessäs vain elät ja itseäsi rakastat ja hymyyt!

Se kaaristasi, joka näytti mulle valolta heijastunehelta,[456] koska ma tuokion sit' olin tuijottanut,

nyt näytti kantavan kuin ihmiskuvaa sisällään, mutta jumalaistunutta, siks häneen kääntyi koko katseheni.

Kuin matemaatikko; mi turhaan pyrkii mittaamaan ympyrätä eikä löydä aatetta etsimäänsä miettienkään;

niin näyn tuon uuden eessä olin minä: ma nähdä tahdoin, kuinka kehään sopi tuo kuva ja mik' oli suhde niiden.

Mut riittäneet ei siihen siivet omat;[457] salama äkkiä mun halki sielun löi häikäisten ja täytti toiveheni.

Jo vaipui korkea nyt kuvausvoima; mut kaihoain ja tahtoain nyt johti kuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,

mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.

VIITESELITYKSET

1. laulu

[1] Jotta lukijan olisi helpompi seurata runoilijaa, kun hän nyt alkaa vaelluksensa korkeammissa taivaspiireissä, on syytä luoda lyhyt yleiskatsaus Danten Paratiisiin, siihen, miten hän on sen Ptolemaioksen järjestelmän ja teologisten opinkappalten mukaan kuvitellut. Danten Paratiisi käsittää kaikkiaan kymmenen taivasta; näistä on yhdeksän liikkuvaa, s.o. ne kiertävät kaikki Maata, joka on niiden yhteinen, liikkumaton keskipiste. Nämä yhdeksän taivasta (Kuu, Merkurius, Venus, Aurinko, Mars, Jupiter, Saturnus, kiintotähdet ja Primum Mobile, n.s. kristallitaivas) sisältyvät kaikki Empyreumiin, joka on liikkumaton ja josta liikevoima asteettain jakaantuu alempiin taivaisiin. Näissä taivaissa on asuinsijansa autuailla, jotka Dantelle, kuten hän myöhemmin (4. laulu, säkeistöt 10-13) selittää, esiintyvät eri taivaissa heidän eri autuusasteensa mukaisesti osoittaakseen, että he maallisessa elämässään elivät niiden planeettain vaikutuksen alaisina, joissa he täällä oleksivat. Ensimmäisen taivaan asukkaat esiintyvät jumalallista valoa säteilevässä ihmishahmossa, muiden taivasten autuaat taas erilaisen loiston (soihtujen, sädepallojen, jalokivien jne.) muodossa ja ovat sitä kauniimpia ja häikäisevämpiä mitä ylempänä he ovat.

[2] Marsyas oli fryygialainen satyyri, joka löydettyään Minervan käyttämän ja hylkäämän huilun rohkeni haastaa Apollon kilpasoittosille. Apollo voitti ja sopimuksen nojalla (voittaja sai tehdä voitetulle mitä tahtoi) hän kytki Marsyaan puun runkoon ja nylki hänet elävältä.

[3] »Lehvä Peneun» = Apollon lempipuu, laakeri (joki-jumala Peneun tyttären Dafnen mukaan, jota Apollo rakasti muuttaen hänet sittemmin mainituksi puuksi) jolla maineikkaat runoilijat, hallitsijat jne. seppelöitiin.

[4] Cirra oli Parnassos-vuoren toinen, Apollolle pyhitetty huippu; toinen (Nisa) oli pyhitetty muusoille 1. runottarille tai toisten mukaan Bakkhokselle. Nämä kaksi huippua merkinnevät kuvannollisesti inhimillistä ja jumalallista tietoa.

[5] Maailman lamppu = aurinko, joka nousee, näyttää eri paikkojen ihmisille horisontin eri vuodenaikojen mukaan. Seuraavissa säkeissä Dante käyttää astronomista kieltä tarkoittaen, että kevätpäivän tasauksen aikana, jolloin neljä eri astronomista kehää kohdatessaan ja leikatessaan toisensa muodostaa kolme ristiä ja jolloin auringon valo kääntyy »parempaan rataan», koska se valaisee pitemmän aikaa, ja yhtyy »tähteen parempaan», s.o. Oinaaseen, on auringon vaikutus alkuaineisiin, »maailman vahaan», voimakkain ja suotuisin.

[6] Vertaus perustuu siihen entisajan luuloon, että kotka totuttaisi poikiaan kestämään auringon katseen.

[7] Moni asia, mitä ei maan päällä voi tehdä, on mahdollista maallisessa paratiisissa (jossa Dante ja Beatrice vielä ovat) sen puhdistumisprosessin nojalla, joka on tapahtunut Kiirastulen vuoren eri piireissä.

[8] »Pyöröön ijäiseen» = taivaspiireihin.

[9] Glaucus oli (Ovidiuksen muk.) boiotialainen kalastaja, joka maistoi erästä yrttiä huomattuaan että ongitut kalat virkosivat sitä koskettaessaan, ja muuttui niin meren jumalaksi.

[10] Olinko ainoastaan sielu vai nousinko ruumiineni? Vrt. myös apostoli Paavalin sanoja 2. Korintt. kirj. 12:2-4, jotka ilmeisesti ovat olleet Danten mielessä.

[11] »Sävelin». Viittaa samaan käsitykseen avaruuksien soinnusta, harmoniasta, josta jo monet aikaisemmat filosofit, mm. Pythagoras, Platon ja Cicero puhuvat.--Dante on nyt huomaamattaan siirtynyt tulen kehään.

[12] Säkeiden merkitys on seuraava: tässä luomakunnan järjestyksessä »ylväät olennot»--enkelit, muutamien mukaan, toisten mukaan ihmiset, ja enkelit ja ihmiset yhdessä eräiden vanhempien ja uudempien Dantenselittäjäin mukaan--näkevät Jumalan viisauden merkit, jotka ovat kaiken päämäärä, se raja, johon tämä järjestys on alistettu.--Jokaista ajaa synnynnäinen vaisto hänen määräpaikkaansa, ikäänkuin kotia kohden. Niin esim. tulen ajateltiin keski-aikaisen fysiikan mukaan kohoavan kuuta kohden, joka oli sen koti tulenkehässä, ilman yläpuolella. Dante sovelluttaa nyt tämän aineellisessa maailmassa vallitsevan lain myös ihmisten tahtoon.

[13] Olisi ihme, jos Dante, joka Eunoen vedessä oli saanut virkistystä ja viimeisen puhdistuksen ja niin ollen oli vapaa nousemaan autuaihin, vielä viipyisi maan päällä, ajallisissa askareissa.

2. laulu

[14] Jasonin tehtäväksi oli määrätty saada haltuunsa kultainen oinaannahka: hänen oli kynnettävä tulta tuiskivalla härkäparilla kyynhampain kylvetty pelto ja voitettava kylvöstä kasvaneet miekkamiehet. Tätä urotyötä hänen matkakumppaninsa tietenkin suuresti ihmettelivät.

[15] »Merkit synkät»--kuun tummat täplät, joita kansan ihmiset luulivat Kainin orjantappurakimpuksi. Eräs italialainen kansantaru kertoo kuinka Kain, surmattuaan veljensä, »koetti pyytää tekoansa anteeksi, mutta Herra vastasi: 'Abel on oleva kanssani Paratiisissa, mutta sinä olet joutuva syntisi rangaistukseksi kuuhun ja tuomittu siellä ikäsi kaiken kantamaan orjantappurakimppua selässäsi'. Tuskin Hän oli tämän sanonut, kun nousi ankara tuuli, joka lennätti Kainin ruumiineen sieluineen kuuhun, ja siitä asti siellä näkyvät hänen kirotut kasvonsa sekä orjantappurakimppu, jota hän on kantava maailman loppuun asti.»

[16] Tässä pitkässä todistelussa, jonka sopivaisuudesta näin ylevähenkisessä runoelmassa voi olla eri mieltä, Beatrice kumoaa Danten arvelun, että tiheys ja ohuus aiheuttaisivat kysymyksessä olevat täplät. Hän ottaa lähtökohdakseen, samoinkuin päämääräkseenkin skolastisen filosofian ns. formaaliprinsiipit, ne alkumuodot, jotka määräävät taivaankappalten, jopa niiden osienkin lajin ja eri ominaisuudet. Danten mielipide sotii tätä lakia vastaan (2. laulu, säkeistöt 25-27). Mutta ei myöskään konkreettisesti B. voi hyväksyä D:n väitettä. Sillä jos ohuus olisi kysymyksessä olevan seikan syynä, täytyisi vähemmän tiheän aineen jollakin kohtaa ulottua kuun koko halkaisijan lävitse tai ainakin johonkin rajaan asti, mutta silloin täytyisi kuun näiltä kohdiltaan olla läpinäkyvä auringonpimennyksissä; muussa tapauksessa täytyisi läpinäkyvää kerrosta seurata tiheämpi ja sen täytyisi heijastaa auringonvaloa, kuten seuraavassa esitetty peilikoe osoittaa. Koska säteet tällöin heijastuvat syvempää kappaleesta, näyttää valo tosin pienemmältä, mutta ei silti vähemmän kirkkaalta eikä synnytä mitään täpliä. Tässä todistelussaan Dante nojautuu olennaisesti Albert Suuren teokseen _De coelo et mundo_.

[17] »Jumalanrauhan taivas» = Empyreum, jota lähinnä on Primum mobile.--»Seuraava taivas» = kiintotähtien taivas.

[18] »Syvän aatteen» ovat varhaisemmat Dante-selittäjät käsittäneet Jumalan ajatukseksi, uudemmat sensijaan selittävät sen tämän taivaan liikuttajaksi, Intelligenssiksi, joksi jokaisen taivaan liikuttavaa voimaa kutsutaan ja joiden sekä enkelien kautta Jumala ohjaa kaikkia taivaita.

3. laulu

[19] Viittaa taruun Narkissos-nuorukaisesta, joka Ekhon rakkautta halveksittuaan rakastui omaan kuvaansa. Sen hän näki lähteen kalvossa »luullen ruumiiksi sitä, mikä oli varjo vain» (Ovidius).

[20] Piccarda (mainittu jo Kiirastulessa XXIV veljiensä Corson ja Foresen yhteydessä), kuuluisaa firenzeläistä Donati-sukua. Sen ajan kronikoitsijain mukaan hän oli hyvin kaunis nainen, joka oli jo tyttönä jumalinen mieleltään ja meni P. Klaran luostariin; täältä hänen veljensä Corso kuitenkin väkivaltaisesti ryösti hänet ja aikoi naittaa hänet eräälle firenzeläiselle Rossellino della Tosa -nimiselle miehelle, joka oli väkivaltainen ja tunnettu julkeaksi puoluepukariksi. Melkein heti avioliittoon jouduttuaan Piccarda sairastui ja kuoli.--Se, että Dante asettaa hänet Paratiisin alimmalle asteelle ei suinkaan todista, että hän tahtoi syyttää P:aa siveyden tai muiden hyveiden puutteesta, vaan se osoittaa ainoastaan hänen ylevän maailmankatsomuksensa, joka määrää alemmalle autuusasteelle ne henget, joilla lempeytensä ja viattomuutensa tähden ei ole ollut voimaa vastustaa väkivaltaa, joka muuten oli varsin yleinen ilmiö puheena olevalla vuosisadalla).

[21] Säkeet viittaavat kahteen ilonlähteeseen, jotka ovat: 1) Jumalan autuuttava näkeminen; 2) pyhäin yhteys, jossa iloa lisää autuustovereiden luku.

[22] Saadakseen tietää, mikä oli se lupaus tai millainen oli se elämä, jonka Piccarda oli uskonnon helmassa alkanut, mutta jota hän ei ollut seurannut loppuun asti.

[23] Nainen, johon tässä viitataan, on pyhä Klara Assisilainen (1194-1253), joka v. 1212 maanmiehensä pyhän Fransiskuksen johdolla perusti nimeään kantavan nunnaluostarin; hänen luostarisääntöjänsä mainitaan ylen ankaraluontoisiksi.--Dante ei sano, missä taivaassa tällä pyhällä naisella on paikkansa.

[24] Piccarda ei mainitse väkivallan harjoittajia, mutta sanat »pahaan tottuneet» viittaavat siihen nimeen, »Pahantekijä» (Malefami l. Malefarai), jonka firenzeläiset antoivat Donati-suvulle.

[25] Constanza, Sisilian kuninkaan Roger II:n tytär; meni 1185 naimisiin Svaabin (Suevian) keisarin Henrik VI:n kanssa, jolle hän siirsi kuningas Vilhelm II:n kuoltua saamansa perintö-oikeuden Sisilian kuningaskuntaan; jäätyään leskeksi (1197) hän hoiti valtakunnan hallitusta ja oli poikansa Fredrik II:n holhooja kuolemaansa asti (1198). Danten aikana oli hänestä liikkeellä tarina, jossa sanottiin, että Constanzan, joka jo kauan oli ollut nunnana, oli Palermon arkkipiispa ottanut pois luostarista 52 vuoden ikäisenä ja antanut puolisoksi Henrik VI:lle, koska aikoi niin anastaa vallan Taranton Tankrediltä, sekä että poika Fredrik II oli siis syntynyt vastoin luonnon lakeja (koska äiti oli liian vanha) sekä vastoin jumalallisia lakeja (koska äiti jo oli ollut pyhitetty Jumalalle). Niin kertoo Villani (Cron. V. 16). Dante hyväksyi yleisen uskon, että C. oli ollut nunnana, mutta puhdisti hänet kaikista guelfien valheellisista panetteluista, korotti hänet pyhimykseksi ja puhtaan Piccardan arvokkaaksi seuralaiseksi Paratiisissa.

[26] Suevian l. Svaabin kolme myrskytuulta ovat kolme hohenstaufikeisaria: Fredrik Barbarossa, Henrik VI ja Fredrik II, »viime mahti», sillä hänen poikansa Konrad IV hallitsi ainoastaan neljä vuotta.

4. laulu

[27] »Niinkuin Daniel ...» selittäessään jo unohdetun unen ja sen merkityksen, tyynnytti kuningas Nebukadnessarin vihan. Tämä oli käskenyt tappaa kaikki Babylonin viisaat (ks. Daniel 2:12-46). Samoinkuin Daniel tunsi unen salaisuuden jumalallisen ilmoituksen kautta, samoin Beatrice tunsi Danten epäilykset ilman että tämä oli niitä hänelle ilmaissut.

[28] Platon opetti, että sielut oli luotu ennen ruumista ja jaettu tähtiin, joihin ne ruumiillisen kuoleman jälkeen jälleen palasivat; täällä ne viipyivät lyhyemmän tai pitemmän aikaa ansioittensa mukaisesti ja palasivat sitten taas maalliseen ruumiiseen (ja ne muuttuivat naisiksi, joiden entinen elämä oli ollut moitteellista).

[29] »Sapekkaampi» = myrkyllisin, ilmeisimmin kristillisen kirkon opin vastainen.

[30] Vrt. I laulun selitys [1].

[31] Tuomas Akvinolainen, jota Dante näissä säkeissään seuraa, sanoo (Summa theol.) mm.: »On soveliasta esittää pyhän Raamatun jumalallisia ja hengellisiä asioita aineellisin vertauskuvin ...» koska kaikella meidän tiedollamme on alkunsa aistimuksissa (Quia omnis nostra cognitio a sensu initum habet); ja toisessa kohdassa: »Sillä sitä, että Raamattu mainitsee Jumalan kädet, ei ole otettava kirjaimellisesti, että muka Jumalalla olisi nämä ruumiilliset jäsenet, vaan se, mitä näillä jäsenillä tarkoitetaan, on hänen toimiva voimansa (virtus operativa).»

[32] Arkkienkeli Rafael (ks. n.s. Tobiaksen kirj. 3:25).

[33] Timaios, yksi puhuvista henkilöistä Platonin samannimisessä dialogissa.

[34] Mikäli Platon nim. uskoo, että tähdistä tulevat ne hyvät ja huonot vaikutukset, jotka johtavat ihmisiä hyvään tai pahaan.

[35] Danten toinen epäilys koski Piccardaa ja Constanzaa, jotka väkivallalla, vastoin omaa tahtoaan oli pakotettu rikkomaan luostarilupauksensa. Beatrice selittää nyt nojautuen tässäkin Tuomas Akvinolaisen oppiin, minkä vuoksi he ovat joutuneet autuuden alimmalle asteelle.

[36] Pyhä Laurentius oli Rooman kirkon diakonina kolmannella vuosisadalla ja kärsi marttyyrikuoleman keisari Valeriuksen hallitessa (258); jaettuaan kirkon aarteet köyhille, jotteivät keisarilliset virkamiehet olisi saaneet niitä haltuunsa, häntä piinattiin ensin ruoskilla ja asetettiin sitten halstarin tapaiselle rautalankaverkolle poltettavaksi. Kerrotaan hänen keskellä tuskiaankin pysyneen lujana ja tyynenä, jopa pilkanneen pyöveleitään pyytämällä, että nämä kääntäisivät hänet toiselle kyljelleen, jotta sekin puoli paistuisi.

[37] C. Mucius Scaevola, jonka ihmeteltävä mielenlujuuden osoitus lienee useimmille tuttu historiasta.

[38] »Toinen ahdinko» = Beatricen ja Piccardan sanojen välillä ilmennyt ristiriita. Edellinen oli näet sanonut, että Piccarda ja Constanza olivat jollain tavoin olleet auttaneet väkivaltaa ja Piccarda taas oli vakuuttunut, että Constanza oli aina säilyttänyt sydämessään rakkauden nunna-elämään.

[39] Viittaa Kiirastulessa (12. laulussa) kerrottuun taruun Alkmeonista, joka isänsä Amphiaruksen pyynnöstä surmasi äitinsä Eriphylen.

[40] Danten pulman ratkaisu perustuu Tuomas Akvinolaisen oppiin kahdesta tahdosta, joista toinen on vapaa, n.s. absoluuttinen, joka ei voi tahtoa pahaa, ja toinen relatiivinen, joka tahtoo pienempää pahaa välttääkseen suurempaa; siten voi ihminen relatiivisella tahdolla tahtoa sitä, mitä hän absoluuttisella tahdolla ei tahtoisi. Piccarda oli siis tarkoittanut absoluuttista tahtoa edellämainitun lauseen sanoessaan, Beatrice taas relatiivista.

5. laulu

[41] »Täydellinen tieto», alkutekstissä »_perfetta veder_» (siis oik. täydellinen näkeminen) on se, jolla Beatrice näkee jumalallisen valon, ja mitä enemmän hänen silmänsä sitä aistivat, sitä enemmän ne loistavat ja säteilevät rakkauden lämpöä.

[42] Beatricen »pyhä esitys» on pääpiirteissään seuraava: suurin lahja, minkä Jumala antoi ihmiselle, on vapaa tahto; sentähden on vapaasti tehty lupaus, johon sitoutuessaan ihminen uhraa tämän aarteen (joka tapahtuu juuri tämän saman vapaan tahdon toiminnalla) pyhä ja järkkymätön eikä sen rikkomista siis voi korvata. Mitä lupauksista vapautumiseen ja niiden vaihtoon tulee, on huomattava, että lupauksen olemukseen kuuluu kaksi seikkaa: sisältöjä sopimus; jälkimmäistä ei voi muuttaa eikä peruuttaa, edellisen voi muuttaa Kirkon tahdosta; jokaisen vaihdoksen tulee siis tapahtua kirkollisen auktoriteetin luvalla ja siten, että ensi lupauksen sijalle annetaan jotain arvokkaampaa; tästä nähdään, kuinka varovaisia ihmisten on oltava lupauksia valitessaan ja tehdessään.

[43] Dante on oppiaan tahdon vapaudesta lähemmin selvitellyt Kiirastulessa, ks. XVI ja XVIII.

[44] Avaimet, hopeainen ja kultainen, Kirkon viisauden ja päätösvallan vertauskuvat.

[45] Kun Jefta oli kutsuttu johtamaan Israelilaisten sotaa Ammonin lapsia vastaan, teki hän Herralle lupauksen, jossa lupasi uhrata Hänelle ensimmäisen, joka hänen talonsa ovesta tulee häntä vastaan kun hän palasi sodasta. Täyttääkseen tämän pikaisen lupauksen hänen täytyi surmata ainoa tyttärensä. Ks. Tuomarit 11:30-40.