# Jumalainen näytelmä: Paratiisi ## Part 7 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/jumalainen-naytelma-paratiisi-12547/index.md Viattomuutta, uskoa nyt nähdään vain lapsissa, ja kumpainenkin karkkoo jo ennen kuin on poski parran saanut. Sopertavainen vielä paastoo,[359] mutta kun kielen saanut suuhun on, hän ahmii jokaisen ruoan jokaisessa kuussa. Ja moinen sopertava lempii, kuulee viel' äitiään, mut puhumaan kun oppii, tuon toivoo kuolleeksi ja kuopatuksi. Näin hänen, joka illan, aamun antaa, myös tyttärensä kauniin tummuu iho, tuo valkea niin ensi katsannolla.[360] Ja sinä, ettet hämmästyisi, huomaa, maan päällä ettei ole hallitsijaa![361] Siks ihmisheimo harhauukin tiellä. Mut ennen kuin jää tammikuu ei talveen[362] vuoks sadas-osan, jonka laiminlyötte, niin jyly käyp' on ylätaivahissa, ett' tuulispää, niin odotettu kauan on perään kääntävä, nyt miss' on kokka, ja lautan luotsaileva oikeahan; ja kukka kantava on heelmän toden.»[363] Kahdeksaskolmatta laulu Kun hän, mi Paratiisiin johti minut, näin oli kurjain kuolevaisten elon nykyisen totuudellaan julkituonut; sen lailla, jota takaa liekinloimu valaisee ja sen kelle kertoo peili jo ennen kuin sen katse, aatos tietää, ja joka katsomahan kääntyy, totta puhuiko lasi, ja ne näkee yhteen niin sointuvan kuin sävel poljentohon: niin mulle muisti kertoo tapahtuneen, kun katsoin silmihin ma kaunihisin, joist' Amor oli mulle ansan tehnyt. Ja kun ma käännyin ja kun katseheni tapasi näkyväistä taivaan tämän, mi sattuu silmään, kun sen kierron huomaa, näin pisteen,[364] mi niin vahvaa valkeutta säteili, että silmän häikäistyneen sen eessä sulkeutua pakko oli. Jokainen tähti, pieninkin, sen rinnan näyttäisi kuulta, jos se suhtautuisi sen paikkaan niinkuin tähti tähden viereen. Kentiesi saman matkan päässä niinkuin kuunkehä kiertää valolähdettänsä, mi luo sen silloin, kun on terhen tihein, tuon pisteen ympär' tulipiiri kiersi[365] niin nopsaan, ett' ois voittanut se liikkeen nopeimman, joka kiertää maailmata. Ja piirin tämän toinen kiersi, toisen taas kolmas, kolmannen taas neljäs, jota piiritti kehä viides ynnä kuudes; sen jälkeen seitsemäs, niin laaja, että jo Junon airut liian pieni ollut sen kaarta kokonaan ois yltämähän; näin kahdeksas ja yhdeksäs; mut kaikki sikäli kiersi hitaammin kuin oli etäällä kukin ensi ympyrästä. Ja kirkkain oli liekki sen, mi lähin säentä puhdast' oli; luulen, siksi ett' enin totuutta se tuota imee. Mun Valtiattarein, mi huomas huolen minussa syvän, virkkoi: »Taivas kaikki ja luonto riippuu pistehestä tuosta. Lähintä kehää katso sen ja tiedä sen liike siksi ett' on nopein, koska tulisin rakkaus sitä liikuttavi.» Ma hälle: »Maailma jos järjestetty niin ois kuin nään ma näissä taivahissa, ma oisin tyytynyt jo ennen-nähtyyn; mut aistimaailmassa nähdä saattaa, ett' tähtitarhain jumalaistuu juhlat, mikäli loittonee ne keskuksestaan. Siks jos on täyttyvä mun toiveheni täss' ihmetemppelissä Enkelien, min rajat vain on valkeus ja rakkaus, mun kuulla täytyy vielä, miksi kuva ei pidä yhtä kera alkuperän; näät tuota itsekseni tuumin turhaan.» Näin Vallatar: »Ei ihme, että sormes ei riitä avaamiseen solmun, joka lujennut on, kun koettanut ei kukaan.» Ja jatkoi: »Ota, mitä virkan sulle, ja siihen kaikki älykeinos käytä, jos tahdot, että täyttyy toivehesi. Maailmat aineen ovat ahtaat taikka avarat mukaan voiman sen, mi niiden osahan jokaisehen jakautuvi. Suurempi tekee hyvää suurempata; suurempi, jos sen osat täydet ovat, hyvyyttä suurempata mahduttavi. Niin taivas tää,[366] mi kanssaan kaikki kiertää maailmat, sointuu piirin kanssa yhteen, mi enin rakastaa ja tietää enin. Ja siks jos järjelläsi mittaat voimaa, et ulkomuotoa sa substansien,[367] jotk' on sun silmissäsi ymmyrkäiset, sen huomaat sopusoinnun ihmeellisen suuresta suureen, pienemmästä pieneen, voimansa kanssa joka taivahassa.» Kuin kirkkaaks seijastuvi kansi taivaan puhaltaessa tuulen[368] siltä puolen sen mistä poski pohjoinen on lempein, niin että usmat, sitä kaihtavaiset, pois haihtuu, hajoo sekä taivas seestyy hymyillen kaikin kaunein kappaleineen; niin kävi mun, kosk' oli Valtiatar sanallaan selvällä mun seijastanut, ja totuus paistoi niinkuin tähti taivaan. Ja kun hän vaikeni, niin lailla raudan sulavan, joka säihkyy säkeniä, niin säkenöi nää taivaantarhat kaikki. Paloa niiden kukin seuras säen, niin että olivat ne lukuisammat kuin kerrattuina ruudut shakkilaudan.[369] Kuorosta kuoroon hosianna kaikui päin kiintopistettä, mi paikallansa pysynyt ijäst' ikään on ja pysyy. Ja hän, mi näki hengen-epäilyni, näin lausui:[370] »Ensimmäistä kehää kaksi serafit ja kerubit muodostavat. Niin nopsaan seuraavat ne siteitänsä, ett' ois ne pisteen kaltaiset ja ovat, mikäli niiden sielun-silmät seestyy.[371] Muut rakkaudet, niitä kiertäväiset, on valta-istuimia Luojan eessä kun päättävät ne ensi kolmiluvun. Ja tiedä, että auvostuu ne kaikki, mikäli syventyvi silmä niiden totuuteen, jossa joka järki lepää. Sa tästä näät, kuink' autuuden on pohja tuo näkö juuri sielun-silmän eikä rakastaminen, joka seuraa sitten;[372] ja näön mitta ansioksi koituu, min tahto hyvä suo ja Luojan armo; näin edistyy se aste astehelta. Tuo toinen kolmiluku, kukoistava täss' ikikeväässä, min kauneutta ei hävittää voi Oinaan merkki öinen,[373] lakkaamatonta hosiannaa laulaa sävelmin kolmin kolmen riemukuoron tään kolmiluvun jotka muodostavat, on jumaluuksia tään hierarkian: ens kuoro Valtain on ja toinen Voimain, taas kolmas nimeltään on Mahtajien. Kehässä kahdess' seuraavassa kiertää Päät ynnä Arkki-enkelit; taas piirin viimeisen täyttää leikit Enkelien. Nää kuorot ylöspäin kaikk' katsoo, alas taas vaikuttaa, niin että kohden Luojaa ne kaikki vetäytyy ja kaikki vetää. Ja Dionysius[374] niitä katsomahan jäi moisin kaihoin, että lailla minun erotti ne ja nimet antoi niille. Hänestä kuitenkin Gregorius[375] poikkes; mut koska aukes taivahassa tässä katseensa, itse itselleen hän hymyi. Ja jos niin suuret salat julkituonut maan pääll' on ihminen, äl' ihmettele! Tuon täällä kertoi hälle se, ken näki, ja paljon muuta taivahista näistä.»[376] Yhdeksäskolmatta laulu Niin kauan kuin Latonan lapsill' Oinas[377] on yllään ynnä Vaaka, uumenillaan taas yhteisvyönä horisontin piiri, sikskunnes zenith tasapainon panee ja kumpainenkin tuosta vyöstä eroo ja vaihtaa hemisfäärejään, niin kauan Beatrice, hymy kasvoillansa, pysyi nyt vaiti, katsoi tuohon pistehesen, min loistoa en ollut voinut kestää. Hän sitten lausui: »Kysy en, vaan virkan, min tahdot tietää, siellä nähnyt olen sen, missä yhtyy aika ynnä paikka.[378] Ei hyvää itsellensä hankkiakseen-- mi ei voi käydä--mutta kunniataan Minänsä heijastuksin kuuluttaakseen ijäisyydessä, ajan ulkopuolla, rajattomasti, mielen mukaan, Rakkaus ijäinen tuli muotoihinsa muihin.[379] Sit' ennen myöskään horroksess' ei ollut, näät löytynyt ei _ennen_ eikä _sitten_, kun vetten yli Herran henki liikkui.[380] Yhdessä aine ynnä muoto puhdas olennon muodostivat täydellisen kuin kolme nuolta kolmijänne viskaa.[381] Ja niinkuin lasissa tai kristallissa niin säde säihkyy, että kaikki siinä sen olemus on tulostansa saakka, säteili niin myös Luojan kolmi-voima oliossansa, kaikki-yhteytenä, ja ulkopuolla alun niinkuin lopun. Substansein kanssa yhteisluotiin, taattiin järjestys, sekä huippupaikan saivat ne, joissa ilmi tuli muoto puhdas.[382] Puhtaalla aineell' oli paikka alin; keskeltä kiersi aineen ynnä muodon, se vyö, min milloinkaan ei vyöttö laukee. Kirjoitti Enkeleistä Hieronymus,[383] ett' ennen monta vuosisataa luotiin ne kuin maailma muu tää muodostettiin. Mut tämän totuuteni kirjoittaneet on monin paikoin Pyhän Hengen miehet, ja sen sa oivallat, jos vaarin otat: Johonkin määrään myös sen järki näkee, sill' ei se myöntää voi, niin kauan että ois Liikuttajat toimetonna olleet. Nyt tunnet, missä rakkaudet nää luotiin ja kuin ja koska; siksi kaihos hehkun lie kolme liekkiä nyt sammutettu. Ei laskein päästä kahteenkymmenehen niin nopeaan kuin osa Enkeleistä järkytti elementtienne pohjan. Muut pysyi, tarttui taiteeseen, min näet, niin iloiten, he että eivät koskaan eroa karkelostaan kaunihista.[384] Sen ylpeys kirottu, min Tuonelassa näit kaiken maailman sa kuormain alla ol' alkusyynä lankeemuksen syvän. Ne, jotka täällä näet, nöyrin mielin tunnusti Hyvyyden, mi heidät oli niin suureen älyyn kyvykkäiksi luonut. Siks oma ansio ja armon valo[385] niin ylös nosti heidän katsehensa, heill' ett' on tahto luja, täydellinen. Äl' epäile, vaan ole varma, että on ansiota armon vastaan-otto, mikäli tunne vain on sille avoin. Nyt muiden auttamatta yhdyskuntaa voit tätä ympärilläs katsastella, sanani jos sa olet ymmärtänyt. Mut päällä maan kun kouluissanne oppi sellainen luonnosta on enkelien, he että ajattelee, muistaa, tahtoo, ma lisään, että näkisit sa selvään totuuden, joka siellä himmenevi, kun seikat sekoittavi moinen oppi. Olennot nuo, jotk' oli onnen saaneet Jumalan kasvot nähdä, kääntänehet ei silmää hänestä, mi kaikki näkee.[386] Siks katkaise ei heidän katsettansa esine uusi eikä tarvis heidän muistella aatoksia särkyneitä. Näin valveill' uneksitaan, uskotahan maan päällä, tai ei uskota, mut rikos ja herja suurempi on jälkimmäisten.[387] Te ette viisaustieteessänne tietä vaella yhtä; niin teit' itserakkaus ja halu näyttää eteviltä hurmaa. Tääll' ylhäällä tuo sentään siedetähän mieluummin kuin jos itse Herran sanaa siell' ylenkatsotaan ja vääristellään.[388] Ei muisteta, kuin paljon verta maksaa sen kylvö päällä maan ja otollinen kuink' on, ken nöyryydellä siihen turvaa. Näkyäksensä kaikki kilpaa keksii väitteitä, jotka sitten saarnatahan, mut Evankeliosta vaiti ollaan. Yks sanoo, että radaltansa kääntyi kuu kärsiessä Kristuksen ja esti Auringon valon maahan pääsemästä. Taas toiset, että valo itsestänsä noin peittyi ja ett' Intian, Espanjan pimennys ollut ois kuin Israelin. Firenzessä niin mont' ei houkkaa ole kuin noita jutteloita vuoden mittaan soi siellä kaikkialla saarnastuolit, niin että palaa laitumelta lampaat nuo tuhmat syönehinä tuulta yksin; se heit' ei auta, ettei nää he vaaraa. Apostoleille lausunut ei Kristus:[389] 'Menkäät ja saarnatkaatte turhuuksia', vaan antoi todellisen pohjan heille. Se vain soi heidän huuliltaan, niin että sodassa Uskon sytytyksen heille ol' Evankeliumi peitsi, kilpi. Nyt koukuin, kompasanoin saarnatahan, ja jos vain nauretaan, jo munkki tuosta on pöyhkä: vaadita ei enempätä. Mut munkin-päähineessä moinen lintu pesivi, että jos hän näkyis, kansa tuon tajuis uskomansa armon laadun,[390] min vuoksi kasvanut maan pääll' on tuhmuus, niin että juostaan joka lupaa saamaan sen tutkimatta todenperäisyyttä. Näin Pyhän Antoniuksen[391] porsaat lihoo ja muutkin, pahemmat kuin porsaat, maksain rahalla, josta leimamerkki puuttuu. Mut koska poikenneet jo loitos oomme, nyt silmäs käännä kohti tietä suoraa, ett' ajan kanssa lyheneisi taival. Niin korkea on näiden Enkelien luku ja aste, ettei ihmiskieli, ei mieli koskaan sinne saakka pääse. Ja jos sa muistat, mitä Daniel kertoo,[392] sa näet, ettei tuhansissa hänen lukua myöskään ole määrättyä. Säteilee kaikkein yli Alku-valo ja heihin virtaa eri tavoin, niinkuin he eri laaduin ovat yhdistetyt. Kun Luojan näkeminen määrää tunteen, niin rakkauden sulohehku heissä myös eri tavoin liekehtii ja palaa. Nyt Iki-Voiman korkeuden sa huomaat ja laajuuden, kun peilit loi niin monet hän itseänsä heijastellaksensa, yhdeksi itse jääden niinkuin ennen.» Kolmaskymmenes laulu Kun hehkuu kuudes tunti, lähes kuuden tuhannen peninkulman päässä meistä ja Maa luo varjon melkein vaakasuoran,[393] valaistuu keskitaivas meille korkein, niin että yks ja toinen tähti alkaa lakata näkymästä silmällemme, ja Päivän tytön samotessa kirkkaan nuo taivaan silmät perätysten, tähti tähdeltä, sammuu saakka kaunehimpaan. Näin myöskin voittolauma, iloitseva ijäti ympär' pisteen häikäisevän,[394] mi saartaa sen, min saartamalta näyttää, mun silmistäni vähitellen haihtui; siks kääntymään Beatriceen katseheni sai rakkaus ja puute näkemisen. Hänestä mitä lauloinkin, jos kaikki se koottais samaan kiitosvirteen, kyllin nyt ei se oisi häntä kuvailemaan. Näät kauneus,[395] jonka näin, niin suurta oli ja rajatonta, että Luojan yksin ma luulen siitä täysin iloitsevan. Tulleeni myönnän tässä voitetuksi enemmän kuin on koskaan koomikkoa tai traagikkoa ainehensa lyönyt. Näät niinkuin Päivä silmään heikkoon sattuu niin muistelu tuon hymyn hempeen multa vie muistin huonommaks kuin on se muutoin. Ens aamust' asti, jolloin näin ma hänet elossa tässä, tuohon taivas-näkyyn runoni suotiin seuraella häntä. Mut nyt mun täytyy laulamasta laata jo hänen kauneuttaan, kuin taideniekka jokainen korkeimpansa kohdattuaan. Sellaisna, että suulle suuremmalle[396] kuin sointu soittimeni tään, mi kokee vain loppuun saattaa aihett' ankarinta, ryhdillä, äänell' oppaan varman alkoi hän näin: »Me ainehesta suurimmasta[397] olemme tulleet Tulitaivahasen, valohon henkisehen täyden Lemmen, Totuuden rakkautehen riemu-täyteen, ilohon, joka auvot kaikki voittaa. Molemmat sotalaumat Paratiisin[398] näkevä oot, ja toisen sellaisena kuin näät sen jälleen viime tuomiolla.» Salaman äkkiliekin lailla, joka niin sattuu silmään, että katoo kyky valoa nähdä voimakkaampaa siltä, niin suuri kirkkaus minut ympär' saarsi ja verhos minut hohtehensa huntuun niin taajaan, etten nähdä voinut mitään. »Ain' Rakkaus, tään taivaan autuuttaja, noin tervehtii, kun luokseen ottaa, tehden sopivaks liekilleen näin kynttilätä.»[399] Tajunnut tuskin sanat lyhyet olin, kun huomasin jo, kuinka nousin kaikkein ma yläpuolle entisvoimieni. Ja uusi syttyi näkö silmäin mulle, niin ettei ole valkeutta mitään, nyt jot' ei kestänyt ois katseheni. Valoa näin ma niinkuin virran vettä[400] välillä välkkyvätä rannan kahden, joit' ihmeellinen kevätloisto verhos. Elävät nousi säen-parvet siitä ja painui kukkiin kaikkialle, niinkuin rubinit, joita kulta heljä kiertää. Taas niinkuin huumaamina tuoksun vaipui ne jälleen virtaan ihmeteltävähän, ja yks kun haihtui, kohta nousi toinen. »Palava pyytees, halu hiillyttävä, mi sull' on näkemästäs selko saada, mua miellyttää mit' enemmän se paisuu. Mut veestä tästä juoda tulee sinun, ei ennen näät sun janos suuri sammu.» Näin puhui silmieni Päivä mulle. Ja jatkoi: »Virta ja topaasit, jotka nousee ja vaipuu ynnä kukkain hymy vain esivarjoja on totuutensa; ei kuin niin vaikeat ois itsessänsä nää seikat, vaan sun puolellas on vika, kun viel' ei silmäsi niin kauas kanna.» Niin kiihkeästi äidinmaitoon käännä ei lapsi kasvojaan, kun valveutumaan se sattuu tavallistaan myöhempähän, kuin minä, saadakseni silmäin peilit paremmat, kallistuin nyt aallon yli, mi virtaa, että sielut täydellistyis. Heti kun juonut siitä silmäluomen vain reunoin olin, näytti niinkuin oisi tuo virta pituudestaan pyöristynyt.[401] Kuin naamioidut silmähämme näyttää toisilta, riisuttuaan lainahahmon, mi muodon oikean viel' äsken peitti; niin kauneudeksi suuremmaksi vaihtui säkenet, kukkaset, ja Taivaan kaksi hovia[402] näin ma ilmi hohtelevan. Oi, Luojan valkeus, jonka kautta näin ma totuuden vallan voittolauman ylvään, suo mulle voima kuvata tuo näky! Ylhäällä siellä valo on, mi Luojan näkyväks saattaa luoduille, ja tämä saa rauhansa vain Hänen katsannostaan. Niin kauas kaartuvi sen pyörökaari, sen kehä että vyöksi oisi liian avara Auringonkin uumenille. Sen hohdon kaiken säde luo, mi heittyy _Primum Mobilen_ kohtaan korkeimpahan, miss' elämän se saa ja valtavoiman. Ja niinkuin veteen alla päilyvähän kuvastuu kunnas kauneuttaan katsoin, vihreintä vehmauttaan ja kukkiansa, niin heijastuvan ympäri tuon valon tuhansilla näin porras-istuimilla ma niiden meistä, jotk on tuonne tulleet. Ja jos sen alin aste valkeutta niin paljon kokoo, kuinka laaja, mahtaa tää ruusu olla ylälehdiltänsä![403] Mut katsettain ei leveys eikä korkeus nyt huimannut, vaan tajusin mä täysin autuuden tämän mitan ynnä laadun. Ei siellä ole etäisyyttä, sillä välittömästi missä Luoja ohjaa, myös merkityksetön on luonnon laki. Tuon taivasruusun kupuun keltaisehen, mi aukee asteettain ja tuoksuttavi kiitosta Auringolle ikikevään, kuin äänetöntä, joka haastaa tahtoo, Beatrice johti mua ja virkkoi: »Katso, kuin suur' on pyhäin valkoviitta-seura! Kas, kuink' on laaja kaupunkimme kehä ja kuinka on jo istuimet niin täynnä, vain harvat että enää sieltä puuttuu![404] Tuoll' istuimella, mihin katsees kiintyy vuoks kruunun, joka kimmeltää sen päällä, jo ennen kuin sa häitä näitä maistat,[405] on ylväs Henrik istuva, mi maiden tulevi keisariks ja pelastavi Italian, se ennen kuin on valmis. Sokea ahneus, teitä hulluttava, on tehnyt teidät kaltaisiksi lapsen, mi torjuin imettäjää kuolee nälkään. Tuleva sitten Luojan tuomar-tuoliin on Päämies,[406] jok' ei salaa eikä julki käy hänen kanssaan tietä samaa. Mutta vain vähän aikaa häntä sietää Herra pyhässä virassaan, hän sinne syöstään, miss' ansainnut on sijan Simon Magnus, alemma painamaan Anagnin miestä.» Yhdesneljättä laulu Muodossa ruusun valkean siis mulle tuo näkyi pyhä sotalauma,[407] jonka verellään Kristus omaksensa vihki. Mut toinen,[408] joka lentäin näkee, laulaa tuon kunniaa, mi rakkauden suo sille, ja hyvyyttä, mi loi sen sellaiseksi, kuin mehiläisten parvi, jotka milloin menevät kukkiin, milloin palajavat taas sinne, missä hunajoituu työnsä, nyt painui suureen kukkahan, mi lehdin niin monin kaunistettu on, ja sieltä taas ikirakkautensa kotiin lensi. Kaikilla kasvot oli liekin-kirkkaat ja siivet kultaiset; muu kaikki paistoi niin valkeana, ettei voita lumi. Kun kukkaan laski ne, ne toivat myötään rivistä riviin rauhaa, rakkautta, min sai he kupeitansa siivin lyöden. Mut häirinnyt ei näkö eikä hohto niin monen vuoksi, jotka lentelivät väliä kukan ynnä Ylhäisimmän.[409] Näät valkeus Jumalan niin tunkee läpi kaikkeuden, mikäli se ansaitsee sen, tuoll' ettei estäjää voi olla mitään. Turvassa tämän auvon valtakunnan, min täyttää kansa vanha ynnä uusi,[410] päämäärä yks ol' rakkauden ja katseen. Oi, Kolmi-valkeus, joka heille, paistain yks-tähtisenä, moisen rauhan annat, myös tänne katso meidän myrskyihimme! Barbarit, tulleet tienohilta pohjan, Helice[411] joille joka päivä loistaa, vaeltain kanssa pojan lempimänsä, kun Rooman näkivät ja työt sen ylväät he hämmästyivät; Laterani silloin muun kaiken maisen kauneudessa voitti. Ma, joka tullut ajast' ijäisyyteen ja jumalaiseen kuolevaisest' olin, Firenzestä luo kansan terveen, hurskaan, ma sitten kuinka en ois hämmästynyt! Välillä sen ja riemun väikyin enkä halunnut oisi haastaa taikka kuulla. Pilgrimin lailla, joka virkistäypi valansa templin tutkimalla tarkkaan, toivossa kerran siitä kertoella, elämän valkeudessa annoin katseen rivejä pitkin näitä kiitää, milloin kohota, milloin vaipua ja kiertää. Näin kasvoja, jotk' kutsui Luojan lempeen hymyllään ynnä taivas-loistollansa, ja ilmehiä kaiken kauneuden. Jo Paratiisin kaiken muodon oli mitannut katseheni, kiintymättä mihinkään osaan pitemmältä vielä. Halulla jälleen syttyneellä käännyin nyt kysymähän Valtiattarelta, mit epäselvää mulla mieli hautoi. Tarkoitin toista, tapahtuikin toista: Beatricen luulin näkeväin, ja näinkin Vanhuksen erään,[412] vaatteiss' autuaiden. Niin silmistään kuin otsaltaankin loisti iloinen hyvyys, hurskas-ilmehinen, isälle kuuluvainen lempeälle. Ma heti: »Missä on Beatrice?» Vanhus näin: »Että pääsisit sa toivos määrään, hän lähettänyt paikaltain on minut. Ja jos sa katsot kehään kolmantehen[413] korkeimman rivin, siellä näät sa hänet sijalla, jonka sai hän ansiollaan.» Kohotin vastaamatta katseheni ja kruunun[414] näin ma hänen kulmillansa säteistä ijäisyyden heijastuvan. Jylinän taivahasta korkeimmasta niin kaukana ei kuolevainen silmä, sukeltakoon se merten syvyyteenkin, kun siellä silmäni Beatricest' oli; kuvansa sentään selvään näin, kun meidän välillä estävää ei ollut mitään. »Oi, Donna, jolta toiveeni saa voiman ja joka oot mun pelastuksekseni suvainnut jälkes jättää kuolon maille,[415] kaikista ihmehistä, joita olen ma nähnyt matkallain, sun hyvyytesi ja mahtis laupeutta, voimaa kiitän. Vapauteen oot mun orjuudesta tuonut[416] tavoilla kaikilla ja kaikin keinoin, jotk' oli sulla siihen vallassasi. Minussa varjele tää runsas lahja, niin että sieluni, nyt tervehtynyt, ruumiista erois sulle kelvollisna.» Näin rukoilin; ja kaukaisuudestansa hän hymyili ja katsehen loi minuun, taas sitten kääntyi ikilähtehesen.[417] Näin hurskas Vanhus: »Että päähän saakka sa täysin pääsisit tään tiesi--siihen mun määrää pyhä rakkaus ja rukous-- tät' yrttitarhaa silmäs salli kiertää sen katselu on näkös teroittava kohoomaan korkeutehen jumal-säteen. Ja Taivaan kuningatar,[418] jolle kaiken omistan lempeni, meit' armahtavi, kun olen uskollinen Bernhardinsa.» Kuin sen, mi katsomaan Kroatiasta[419] on ehkä tullut Hikiliinaa meidän eik' kyllästy sen vanhan maineen vuoksi, vaan virkkaa itsekseen, kun näytetään se: »Jumala tosi, Herra Jesus Kristus, siis sellainen sun oli katsantosi»; niin oli mieleni mun katsellessa sen rakkautta, joka rauhan moisen täss' sai jo maailmassa miettein pyhin. »Sa armon laps», hän alkoi, »tuntemahan autuutta tätä tule et, jos katsees vain alaspäin sa pidät suunnattuna. Ei, katso kehään etäisimpään, kunnes sen näet Kuningattaren, min mieltä tää valtakunta tottelee ja kuulee.» Loin ylös silmän; ja kuin huomenelta itäinen taivaanranta varjoon saattaa sen puolen, kunne Päivän soihtu sammuu, niin laaksosta päin kukkulaa[420] nyt kulkein katseeni äkkäs ylä-äären osan, min valo loisti muuta voimakkaammin. Ja niinkuin paikka, missä vaunut vartoo, joit' ohjas huonosti Phaeton,[421] hohtaa, mut himmentyvi kumpikin sen sivu; niin keskikohdaltaan tää rauhan viiri kirkkaammin paistoi, vaan muu tummui valo taholta jokaiselta tasaisesti. Ja juhlivan ma tuota keskikohtaa tuhannen Enkelin näin siivet auki, jokaisen eri hohtehin ja taidoin. Hymyyvän heidän riemulauluillensa näin kauneuden,[422] mi katsehille muiden pyhien oli ilo, onni korkein. Sanani joskin yhtä oisi runsaat kuin kuvausvoimani, en tohtis mitään yrittää virkkaa suloudesta hänen. Kun Bernhard näki, kuinka katseheni lempensä kuuman esineesen kiintyi, hän tuohon katsoi nyt niin kaunihisti, enempi näkemään ett' itse sytyin. Kahdesneljättä laulu Lemmellä katsoin armastansa Bernhard vapaasti opettajan toimen otti ja lausui sanat pyhät nää: »Se haava, min lääkitsi ja umpeen sai Maria, sen iski, aukas hän, mi kaunihina nyt hänen jalkojensa juuress' istuu.[423] Rivillä kolmansien istuimien ja hänen alapuollaan istuu Rakel Beatricen kanssa, kuten silmäs näkee. Sara, Rebekka, Judith, runoilijan sen myöskin iso-isän äiti, joka tuskassa tunnon lauloi: _Miserere!_[424] asteettain paikoill' alemmilla istuu sikäli kuin ma heidät nimittäen lehdestä lehteen kuljen ruusunkukan. Riviltä seitsemännelt'[425] alas, niinkuin siit' ylös, seuraa naiset Israelin, jakaen täten kaikki ruusun asteet. Sen mukaan, kuinka katsoin Kristuksehen he uskoivat, he muurin muodostavat, mi halkaisee nää pyhät porraspaikat. Sivulla tällä, missä lehdin kaikin on kukka kypsä,[426] istuvat ne, jotka uskoivat Kristuksehen saapuvahan. Taholla tuolla, jonka puolipiirein paikoista toiset tyhjät on, ne istuu, jotk' katsoi Kristuksehen tullehesen.[427] Kuin tällä puolla istuin kunniakas taivaisen Naisemme niin suuren eron muodostaa muiden alempainsa suhteen, niin tuolla istuin Johanneksen suuren, ken kesti erämaan ja kuolon pyhän ja sitten kaksi vuotta helvettiä.[428] Samana rajana on alla hänen Franciskus, Benediktus, Augustinus[429] ja muita, astehittain, tänne alas. Ylevä nää nyt kaitselmus sa Luojan, näät kummankin tuon uskon-muodon[430] täytyy samaten täyttää tämä yrttitarha. Ja tiedä, että alla rivin sen, mi jakaa keskeltä rajaviivat kumpaisetkin, ei istu kukaan omast' ansiostaan, vaan toisen, vielä eräill' ehdoillakin; näät henget nää[431] on vapautettu ennen kuin heillä oli vaalinvalta vapaa. Sen nähdä voit sa heidän kasvoistansa ja myöskin lapsi-äänistänsä heidän,[432] jos heitä oikein kuuntelet ja katsot. Nyt epäilet[433] ja kätket epäilysi; mut solmun sulta kirvoitan ma kovan, sua jolla vangitsevi rikkiviisaus.