Part 7

Sikskuin ne silmät kauniit, jotka itkein sun mulle uskoi, tulee iloisina, voit istahtaa, voit käydä kesken kukkain.

Nyt sanaa, merkkiä mult' ällös varro; on tahtosi nyt vapaa, suora, terve, ja väärin ois sit' olla seuraamatta;

suon sulle itses yli kruunun, mitran.»[313]

Kahdeksaskolmatta laulu

Nyt tahdoin tutkia ma tarkkaan metsän tuon jumalaisen, kirjavan ja sankan, mi kaihti katsehelta aamun uuden.

Siks viipymättä jätin reunan jyrkän ja verkkaan, verkkaan, tasamaata kuljin taholta jokaiselta tuoksuvata.

Suloinen ilma, jok' ei muutu koskaan, otsaani onnellista leyhytteli hyväillen, hiljaa, niinkuin tuuli lempee,

min tietä lehdet herkät, väreilevät taholle sille kaikki taipui, jonne ens varjonsa tuo pyhä vuori heittää;

sijaltaan siirtyneet ne eivät sentään niin paljon, että pikkulinnut laanneet ois oksapuilla laulutaitehestaan,

vaan vastaan ottivat ne riemurinnoin ja laulain ensi leyhkät lehvästöhön, min basso säesteli heidän virttään,

kuin puulta puulle piinjametsän humu rannalla Chiassin[314] kasvaa, koska irti sirocco[315] sinkoo kädest' Aeoluksen.

Niin kauas ikimetsän helmaan käynyt jo olin verkkaan vaeltain, ett' enää tuloni kohtaa löytää ois en voinut.

Kas, silloin puro askeleeni esti, min aallot armaat rantojensa heinää taholle vasemmalle huojutteli.

Muu vesi puhtain meidän maailmassa sekoitetulta tuntunut ois varmaan tuon rinnalla, mi mitäkään ei salaa,

sen vaikk' on juoksu tumma, tumma iki, ainaisen alla siimeksen, mi päästä säteitä sinne kuun, ei päivän koskaan.

Ma seisahduin ja silmän juosta annoin yl' aaltojen ja moninaista katsoin ma kukkeutta puiden toukokuisten.

Ja mulle sieltä näkyi, niinkuin näkyy äkisti seikka, jonka kummastelu muut kaikki karkoittavi mielen mietteet,

nyt Nainen,[316] joka yksin kulki, lauloi ja taittoi kukan taas ja toisen taittoi polultaan, joka niitä täynnä kukki.

»Oi, kaunis Nainen, joka lämmittelet säteissä lemmen, kuten kertoo piirtees, jotk' olla tapaa sielun heijastajat,

suvaitse tulla lähemmäksi rantaa ja edetä niin paljon, että kuulen, sa mitä laulat.» Noin ma hälle lausuin.

Ja jatkoin: »Muistutat Proserpinasta,[317] millainen, missä oli hän, kun äiti kadotti hänet, hän taas kukkakevään.»

Kuin nainen karkeloiva kohti liukuu likellä jalat toisiaan ja maata ja tuskin toista eteen toisen siirtää,

niin punakelta-kukkain päällä kulki mua kohti hän nyt lailla nuoren neitseen, mi ujot painaa alas silmäluomet;

ja täysin tyydytti hän toiveheni lähelle tullen niin, ett' ääni lempee minulle soi ja sanat laulun kantoi.

Kun ehtinyt hän oli siihen, missä jo heinää aallot puron kauniin huuhtoi, mun palkitsi hän nostamalla katseen.

En luule, että moinen hohti valo alt' Aphroditen luomen, koska häntä haavoitti Amor-poika vasten tapaa.[318]

Hymyili rannalta hän oikealta ja sormi kukkasia kirjavia, ylänkö joita siemenettä kasvaa.

Vain kolme askelt' oli poikki puron, mut Hellespontoa, mi tautta Xerxeen[319] on vieläi tutkain ihmis-ylpeyden,

enempi vihannut ei lie Leander,[320] kun erotti se Sestoon ja Abydoon, kuin minä vettä, jota tieni esti.

Hän lausui: »Oudot täällä ootte, ehkä kun hymyilen ma tienohossa, joka pesäksi valittu on ihmiskunnan,

te kummastutte, epäröitte hiukan; mut valon antaa psalmi '_Delectasti_',[321] mi teiltä ymmärryksen pilvet poistaa.

Ja sa, mi eellä käyt ja pyysit mua, sa lausu, muuta mitä kuulla halaat ja heti vastaan sulle, sikskuin tyydyt.»

Ma hälle: »Vesi ynnä metsän humu sotivat vastaan uutta uskoani, min sain ma jotain vastakkaista kuullen.»[322]

Hän siks: »Ma sanon, mikä syy saa aikaan sen seikan, joka kummastuttaa sua; näin poistan pilven sua kaihtavaisen.

Loi Hyvyys korkein, joka itsellensä vain kelpaa, hyväks ihmisen, ja hälle tään paikan pantiks ikirauhan antoi.

Syyn oman vuoks hän tääll' ei kauan ollut; syyn oman vuoksi itkuun, vaivaan vaihtoi hän leikit liedot, naurun viattoman.

Ett'eivät häiriöt, joit' alla vuoren luo huurut veen ja maan, nuo pyrkiväiset takaisin lämpöön voimiensa mukaan,

tekisi haittaa ihmiselle, vuori tää nous niin ylös korkeuteen, sit' että ei mikään häiritse, miss' on se kiinni.

Kun kuitenkin maanpiirin kaiken kautta[323] ens taivaan kanssa liikkuu ilmakehä, mikäli ei sen esty kiertokulku,

päin tätä kukkulaa, mi taivahille vapaana nousee, ilman liike sattuu, niin että siitä soipi metsä sankka.

Ja kasvin voima, satutettu tälleen, nyt hedelmöittää itse ilman jaksaa, mi sitten kaartuen sen kauas kylvää.

Ja toinen pallonpuoli, ilmastonsa ja maansa laadun mukaan, luo ja siittää näin eri voimin eri puut ja yrtit.

Tään kuultuasi ällös ihmettele maan päällä siis, jos näkyväistä vailla siementä siellä juurtuu kasvi joku.

Ja tiedä, että pyhä niittu tämä, täys siementä on kaiken-kasvullista ja heelmää kantaa, maan mi pääll' ei heili.

Puroa tätä pulputa ei suoni, min huurut täyttäis hallan muuntelemat kuin virrat kuivaen tai kasvain vierii,

vaan ikilähteestä se ilmi läikkyy, Jumalan tahdosta taas saaden vettä niin paljon kuin se kadottaa suin kaksin.

Sen toinen haara voimaa vierittävi, mi poistaa kaiken synnin muiston, toinen jokaisen hyvän työn taas mieleen johtaa.

Toisaalla nimi sen on Lete, toisaall' Eunoë, vaan ei vaikuta sen voima, jos juoda sit' ei vuosta kummastakin,

ja maku sen muut herkut kaikki voittaa; nyt vaikka tiedonjanos tyydytetty jo olla voi ja vaieta mun aika,

suon sulle erään johtoväitteen vielä; et ehkä haasteloain halveksune, jos yli lupauksen se yltäneekin.

Ne, jotka muinoin kultakautta lauloi, sen olotilaa onnellista, varmaan tään paikan Parnassolle uneksivat.

Tääll' oli syytön ensi ihmispari; tääll' ain on kevät, heelmät kaikkinaiset, on nektar myöskin, josta kaikki puhuu.»

Nyt taaksepäin ma Mestareihin käännyin, ja huomasin, he että kuunnellehet hymyillen oli viime lausehia;

taas sitten käänsin kasvot Naiseen sorjaan.

Yhdeksäskolmatta laulu

Äänellä laulain immen rakastuneen hän jatkoi vielä sanojaan ja virkkoi: »_Beati, quorum tecta sunt peccata!_»[324]

Kuin nymfit, jotka yksin käyskelevät välillä metsän varjojen, ja toinen paeta tahtoo, toinen nähdä Päivää,

niin rannallaan nyt vasten virtaa liikkui hän eteenpäin; ja minä askeleeni sovitin askeltensa pienten mukaan.

Ei luku niiden vielä ollut sata, kun rannat kaartui yhdenmukaisesti, niin että itää kohden nyt ma kuljin.

Eik' oltu paljon vielä tietä käyty, kun Nainen kokonaan mua kohden kääntyi ja virkkoi: »Veli, kuuntele ja katso!»

Ja kas, nyt leimaus läpi metsän suuren väkevä välkähti niin kaikkialta, epäillä että aloin ukkos-ilmaa.

Mut koska ukontuli tulee, menee, mut tämä jäi ja kasvamistaan kasvoi, ma mietin itsekseni: 'Tää mit' onkaan?'

Ja kautta ilman hohtavan tuon kulki suloinen sävel; tuosta into hyvä mun moittimaan sai Eevan julkeutta,

kun juuri luotu vailla kilpanaista, hän siellä verhoa ei voinut sietää,[325] maa, taivas missä Luojaa tottelivat.

Jos hurskahana hunnuttaunut oisi, nää sanomattomat ma oisin onnet jo ennen tuntenut ja sitten iki.

Näin aivan hurmauneena käyden kesken ijäisen auvon ensi esikkojen, iloja muita ikävöiden vielä,

kaikk' ilma alla oksain vihreöiden nyt hehkui niinkuin tulta ollut oisi ja sävel suloinen jo lauluks sointui.

Oi, pyhät Runottaret, nälkää, kylmää jos teidän vuoks ma näin tai valvoin koskaan, syy mull' on vaatia nyt siitä palkka!

Vetensä mulle Helikon[326] nyt suokoon, Urania auttakoon mua kuorollansa säkeihin saamaan seikat aate-raskaat!

Näkyipä seitsemän nyt kultapuuta minulle kangastuen matkan takaa, mi meistä vielä niihin asti oli.

Mut kun ma totuutta niin pääsin liki, ett' aistiharha, etäisyyden luoma, pois haihtui ynnä seikat selvät näkyi,

opetti mulle kyky arvostelun, ett' oli seitsemät ne tuohusjalat,[327] ja että äänet lauloi _Hosiannaa_.

Ylhäältä leimus kandelabrit kauniit kirkkaammin täysikuuta, kun se noussut on keski-yöllä taivon selvän sineen.

Ihaillen käännyin Mestariini hyvään, mut tämä vastasi vain ilmehellään, mi kertoi kummastusta yhtä suurta.

Mut taas mua kiehtoi esineet nuo ylväät, niin vitkaan meitä kohden liikkuvaiset, ett' ohi morsian ois käynyt kirkkoon.

Huus Nainen mulle: »Miksi tuleen sytyt näöstä kynttiläin vain kirkkahien, takana tulevia katsomatta?»

Näin sitten kansaa, joka seuras niitä kuin saattajina, kaikki valkovaattein; maan päällä moist' ei valkeutta koskaan.

Veet puron välkkyi vasemmalla; siihen jos katsoin, näin, se että kuvasteli vasenta sivuain kuin peili ikään.

Lähelle niin kun rantaa tullut olin, mun että heistä vieroitti vain virta, paremmin nähdäkseni seisahduin ma,

ja eellä näin ma liekit liikkuviksi; takana niiden ilma värein välkkyi kuin kulkeneet ois suuret siveltimet,

ja eri juovaa seitsemän[328] jäi jälkeen ja kunkin oli värit moiset, mistä kaarensa Päivä, vyönsä kuutar kutoo.

Nuo väriviirit loitommaksi liehui kuin kantoi silmäni, ja luulen, väli ett' oli niiden kymmen-askelinen.[329]

Tuon taivaan kauniin alla kaksi telien, vanhinta neljäkolmatt'[330] astui, päässä jokaisen tuores valkolilja seppel.

»Ah, siunattu», he kaikki lauloi,[331] »sinä Aadamin tyttäristä! Olkoon myöskin siunattu kauneutesi ijäst'ikään!»

Kun kukat ynnä muutkin yrtit nuoret tuon rannan vastapäisen vapaat oli valiosaattueen sen astunnasta,

kuin tähdet seuraa taivahalla toistaan, eläintä neljä[332] noiden jälkeen tuli ja kukin seppelöity lehvin vihrein

ja luotu lentoon siivin kuusin oli, ja siivet täynnä silmiä: jos Argus[333] eläisi, moiset sen ois silmät varmaan.

Säkeitä niiden kuvaukseen en tuhlaa, lukija oi! Mua menot toiset ahtaa, niin etten aulis olla saata tähän.

Mut lue Hesekiel, mi heidät näki ja kuvas saapuvina pohjoisesta kerällä tuulen, pilvien ja tulen!

Ja sellaiset kuin hänen kirjassansa, he täällä oli, paitsi että siivet ma samoin kuin Johannes kuudeks laskin.

Välillä neljän noiden voittovaunut[334] upeat vieri päällä pyörän kahden ja niitä aarnikotkan[335] kaula veti.

Sen siivet nousi ylös keskijuovan väliltä ynnä sivujuovan kolmen, niit' ettei loukannut ois siivenlyönti.

Ne katos silmän kantamattomihin; mik' oli lintua, se kultaa oli, muu kaikki valkeaa ja veripunaa.

Ei Africanusta, ei Augustusta niin ylpein vaunuin saattanut lie Rooma; ei kestä kilpaa vaunut Auringonkaan,

nuo,[336] jotka suistui radaltaan ja paloi Maan nöyrän rukouksesta, koska oli Zeus salaisessa mielessään vanhurskas.

Ratasta oikeata kolme naista kisaten kiersi; punainen ol' yksi, tulesta ettei erottaa ois voinut.

Ja toinen oli niinkuin luut ja lihat ois hällä luodut smaragdista olleet; mut kolmas valkea kuin vitilumi.

Ja vuoroin valkea se johti heitä ja vuoroin punainen, tään laulun tahtiin kisaansa hidastain tai kiirehtien.

Taas vasemmalla neljä neittä[337] tanssi, puetut purppuraan, ja heitä johti yks,[338] jolla oli päässä kolme silmää.

Takana kaikkein tässä kuvattujen kaks tuli vanhust' erilaisin vaattein, mut liikkein yhtä arvokkain ja varmoin.

Yks heistä[339] oppilaalta näytti suuren Hippokrateen, min luonto luonut oli iloksi olioinsa armahimpain.

Toisessa[340] pyyde vastakkainen näkyi: kirkasta, terävää hän kantoi kalpaa, jok' yli puronkin mua peljästytti.

Näin sitten neljä hahmoltansa nöyrää,[341] ja sitten ukon,[342] joka yksin astui kuin unessa, mut kasvoin aate-syvin.

Ja puku näillä seitsemällä sama kuin ensi sarjall' oli, vaikka päässä ei olleet liljaseppeleet,[343] vaan ruusut

ja muut yht' armaat punaheljä-kukat; läheltä vielä vannoa ois voinut, he että kaikki hehkui päältä kulmain.

Ja kun mua vastaan vaunut tulleet oli, jylinä kuului, ja tuo joukko jalo etemmä näyttänyt ei saavan mennä,

vaan seisahtui luo johtokynttiläinsä.

Kolmaskymmenes laulu

Kun taivaan ensimmäinen seitsentähti,[344] mi koskaan vaipunut, ei noussut eikä verhonnut muuhun, ellei synnin pilveen,

ja jokaiselle tehtävänsä näytti kuin osoittaa sen sisko alhaisempi[345] tien soutajalle varmaan valkamahan;

kun pysähtyi tuo seitsentähti, sanon, vaunuihin kääntyi niinkuin kohti rauhaa totuuden kansa, niiden eellä tullut.

Ja eräs heistä kuni viesti Taivaan »_Veni, sponsa, de Libano_»[346] nyt laulain huus kolmasti ja samoin muutkin kaikki.

Kuin autuaat nuo viime tuomiolla nopeesti nousee kukin haudastansa keveinä kirkkaudessa hahmon uuden,

pyhistä nosti vankkureista Taivaan tuon vanhan ääni sata varmaan elon ijäisen airutta ja Enkeliä.

»_Benedictus, qui venis_»,[347] kaikki lauloi, ja yltäpäältä kylväin kukkasia näin: »_Manibus o date lilia plenis!_»[348]

Itäisen ilmankannen kaiken nähnyt oon usein aamunkoissa ruskottavan, kun sinikirkkaat muut on kannet taivaan

ja päivänkoiton kasvot hunnutetut, niin että huurun niitä himmentäissä voi kauan sietää paljas silmä sitä;

niin näkyi keskeltä tuon kukkaspilven, mi nousi käsist' enkelein ja lankes sateena vaunuihin jo ulkopuolle,

viherjä-viitta, valko-liina Nainen,[349] puettu väriin liekin liikkuvimman ja seppelöity lehdin öljypuisin.

Ja sieluni, mi niin ei pitkään aikaan vavissut ollut hänen läheisyyttään, ei tuosta tuntehesta järkähtänyt,

sai tuta lemmen vanhan suurta valtaa, hänestä käyvän salavoiman kautta, vaikk' eivät silmäni hänt' tuntenehet.

Mut heti kun tuon Naisen näin ma, voima ylhäinen, joka vallannut mun oli jo ennen kuin ma olin mieheks tullut,

mun käänsi vasempaan niin luottavaisna kuin lapsi kohden äitiänsä rientää suruinen ollen taikka pelkääväinen,

ja näin Vergiliukselle virkoin: »Joka vereni pisar vapisee nyt vallan; ma tunnen merkit vanhan lemmenliekin.»[350]

Mut ah, Vergilius jo poissa oli, Vergilius, tuo isä armain, lempein, Vergilius, jolle kaikkeni ma uskoin!

Ei kaikki paratiisin riemut voineet mun poskiani, jotka kastehella jo pestyt oli, kyynelistä estää.

»Dante, vaikk' on Vergilius nyt poissa, viel' älä itke, vielä ällös itke; vuoks säilän toisen itkeä saat vielä.»

Kuin amiraali kulkee kokkaan, keulaan, väkeä tarkastaa, mi miehittävi muut laivat, heitä työhön kehoittaen,

niin vaunuin vasemmalla puolla, koska nimeni soinnun kuullen sinne käännyin (min välttämättömyyden vuoksi kerron),

näin Naisen tuon, mi mulle ensin näkyi verhossa enkelien kukkasateen, mua kohden puron poikki katseen luovan.

Ja vaikka huntu tuo, mi päästä aaltos, Minervan lehdin[351] kaunistettu, suonut näkyä hänen viel' ei varsin selvään,

viel' liikkein ylväin, valtiattarena hän jatkoi lailla puhujan, mi jättää sanansa lämpimimmät viimeiseksi:

»Mua katsohan, ma oon, ma oon Beatrice. Kuink' olet viitsinyt tään vuoren nousta? Sa etkö tiennyt, ett' on täällä onni?»

Katseeni peiliin puron loin, mut siinä, kun näin ma itseni, sen siirsin ruohoon; niin suuri häpeä mun päätäin painoi.

Niin ylväältä kuin lapsellensa äiti hän mulle näytti; kitkerältä maistui näät ankaran tuon laupeutensa kuri.

Hän vaikeni, ja Enkelit nyt laulaa alkoivat: »_In te, Domine, speravi_»,[352] sanoilla lopettaen: »_pedes meos_».

Kuin lumi elävässä hirsistössä Italian selkärankaa pitkin jäätyy, Slavonian tuulten[353] tuonne ahtamana,

sulaen sitten itsehensä tiukkuu maan varjottoman tuulten tuulahtaissa kuin tulen tullen kynttilän on kuolo;

näin itkemättä, huokaamatta seisoin, siks kuin he laulaa alkoi, joiden äänet ain yhteen soivat kera tähtitarhain;

mut sulovirressä kun kuulin tuossa mua kohtaan sääliä, se enemp' oli kuin sanat: »Nainen, miks niin häntä kiusaat?»

Jää sydämeni ympäriltä muuttui vedeksi, tuuleksi ja tuskan kera suun, silmän kautta pursui povestani.

Samalla puolen vaunuin seisten yhä ja yhä paikallaan, hän hurskahille nyt Enkeleille loihe lausumahan:

»Te päiväss' ijäisyyden valvokaatte, ett' yö, ei uni peitä askeltakaan, min astuu radoillansa vuosisadat.

Siks vastaukseni vain huolta kantaa, ett' ymmärtäis mua hän, mi tuolla itkee näin näyttäin yhtä suuriks syyn ja tuskan.

Ei kautta yksin taivaspiirein, jotka johonkin joka idun ohjaa määrään sen mukaan, kuinka tähdet häntä saattaa,[355]

vaan myös kautt' Armo-Luojan suurten lahjain, jotk' ovat sataneet niin korkealta, ett' eivät yllä sinne silmät meidän,

elossaan uudess'[356] oli kyvyiltänsä hän moinen, että joka kunnon tapa hänessä oisi hyvin heilimöinyt.

Mut sitä karumpi ja ilkeämpi on pelto huono-kylvö, perkkaamaton, mit' enemmän on maassa kasvuvoimaa.

Hänt' ensin kannatin ma katseellani: kun nuoret näytin hälle silmät, siten hänt' oikeahan kerallain ma johdin.

Kun nuoruuteni kynnyksellä olin ja muutin elämäni, otti multa hän itsensä ja muille pois sen antoi.

Lihasta hengeks nousin, kasvoi hyve minussa ynnä kauneus, mut hälle en ollut enää yhtä kallis, rakas.

Hän käänsi käyntinsä päin tietä väärää, ajaen takaa hyvän kangastusta, mi pettää eikä lupaustaan pidä.

Näyt haltioidut turhaan hankin, joilla unessa, valvehilla vaadin häntä takaisin; hänpä huolinut ei tuosta.

Niin syvään lankes, ettei ollut muuta hänelle enää pelastuksen tietä kuin näyttää kuilut kansan kadotetun.

Siks kävin Tuonen tuiman kynnyksellä ja käännyin rukoillen ja kyynelöiden sen puoleen, jok' on tänne tuonut hänet.

Jumalan järjestys ja sääntö rikkuis, jos käytäis Leten yli, maistettaisi iloa moista maksamatta hintaa

katuen ynnä kyynelöiden siitä.»

Yhdesneljättä laulu

»Oi sinä, tuolla puolen virran pyhän!» sanainsa kärjen nyt hän käänsi minuun, jot' oli terät leikanneet jo niiden,

ja jatkoi viipymättä: »Virka, virka, tää totta onko! Moinen syytös vaatii sun tunnustustas välttämättömästi.»

Mun voimani niin voivuksissa oli, ett' ääni tyrehtyi, kun koetti, ennen kuin pääsi elintensä pälkähästä.

Hän hetken vartoi, virkkoi: »Miksi emmit? Minulle vastaa, sillä Leten vesi pahoja viel' ei vienyt muisteloitas.»

Häpeä ynnä pelko yhtyneinä pakotti suuni myöntymään niin hiljaa, sit' että ymmärtää voi silmä yksin.

Kuin joutsi liian viritetty laukee ja katkee kaari, jänne sen, niin että vasama voimatonna lentää maaliin,

niin puhkesin tään taakan raskaan alla ma huokauksihin ja kyyneleihin ja ääni vitkastui jo väylähänsä.

Hän taas: »Kun toivoni sa tahdoit täyttää, mi sua johti rakastamaan Hyvää, jok' onkin ainoo pyyteen arvollinen,

mitk' etees sattui kaivoshaudat, kahleet, kun turhaks sulle matkan määrä tuli ja jätit kaiken pyhän pyrkimyksen?

Ja mitkä edut, mitkä viehätykset näkyivät muiden kulmaluilla, koska sun täytyi kulkus heitä kohden kääntää?»

Ma syvään huokasin ja katkerasti ja vastaamaan mull' ääntä tuskin oli ja vaivoin huuleni sen muodostivat.

Näin lausuin itkein: »Seikat ajalliset mun tieni käänsi viehätyksin viekkain, heti kun nähnyt en ma kasvojanne.»

Ja hän: »Sa vaikka vaikenisit taikka kieltäisit, mitä myönnät, syntis sentään ois selvä: Tuomari sen moinen tietää.

Mut suusta omasta kun synnin syytös tuo puhkee, kääntyy vasten miekan terää kovasin meidän oikeutemme eessä.

Kuitenkin että erehdyksiäsi häpeisit sekä voimakkaampi oisit, kun toiste sulle soi seireeni-laulu,[357]

nyt kuivaa kyynellähtehes ja kuule; saat tietää, kuinka suuntaan vastakkaiseen ois kuoltuain sun ollut kuljettava.

Suloa moist' ei sulle luonto, taide tarjonnut kuin sen ruumiin kauniin verho, joss' elin ma ja jok' on maaksi tullut.

Jos kautta kuoloni tää korkein kauneus katosi suita, mikä houkutella sua enää saattoi seikka kuolevainen?

Kun sattui sinuun ensi nuoli turhan ajallisuuden, ois sun tullut nousta mun jäljestäin, mi ijäinen jo olin.

Sopinut painua ei siipes, lisää näin saamaan haavoja, ne neito taikka muu antoi turhuus lyhyt-auvollinen.

Kaks, kolme kertaa linnunpoika pettyy; mut kun sen kasvanut on sulka, turhaan virität verkon,[358] nuolin noudat sitä.»

Kuin lapset häpeissänsä mykistyvät ja kuuntelevat silmät maahan luoden ja katuvat ja syynsä tunnustavat,

niin minä nyt. Mut hänpä jatkoi: »Koska niin suret kuulemias, nosta partas, syvemmin surren sitä, mitä näet!».

Helpommin nousee maasta tammi, koska Italian tuuli sitä irti tempoo tai rajumyrsky Iarban valtakunnan[358]

kuin leukani nous hänen käskystänsä; näät kun hän kasvojani 'parraks' sanoi, ma hyvin tunsin myrkyn tarkoitetun.

Ja kun ma kohotin nyt kasvot, näin ma, nuo että ensimmäiset luodut Luojan lepäsi kukkiensa kylvännästä;

ja silmäni, viel' epävarmat, huomas Beatricen kääntyneenä pedon puoleen, mi olio yks on kaksin luontoinensa.

Hän alla hunnun tuollapuolen virran viherjän sentään kauniimp' entistänsä niin oli kuin ol' kauniimp' ennen muita.

Mua katumuksen nokkonen niin poltti, muut' että kaikkea, mi houkutellut ol' lempeni, nyt tunsin vihaavani.

Niin mursi itsetuntemus mun mieltäin, ett' taintuneena maahan kaaduin; kuinka mun sitten kävi, tietää seikan syypää.

Kun sydän taas toi mulle voimaa, Naisen[359] tuon yksin-laulavaisen näin; hän yllein kumartui, virkkoi: »Tartu, tarraa minuun!»

Mun puroon pannut kaulaa myöten oli ja vetäen mua takanaan hän kulki veen päällä köykäisnä kuin sukkulainen.

Kun liki päässyt olin rantaa pyhää, »_Asperges me_»[360] niin suloisesti soivan ma kuulin, ettei kynä, aatos riitä.

Sylinsä aukas Nainen kaunis, otti käsiinsä pääni ja sen painoi puroon niin syvälle, ett' täytyi vettä niellä.

Mun sitten nosti, pestyn johti minut kisahan noiden neljän kauniin neitseen, ja kaikki sulkivat mun syleilyynsä.

»Taivaalla tähdet, täällä immet oomme; jo ennen kuin Beatrice astui alas, olimme säätyt häntä palvelemaan.

Silmäinsä eteen viemme sun; mut niiden valolle armahalle hijoo katsees muut kolme, jotka syvemmälle näkee.»

Lauloivat noin; ja sitten kanssaan veivät mun kohti jalopeura-kotkan rintaa, miss' seisoi meihin päin Beatrice. Siinä

virkkoivat: »Älköön levätkö nyt silmäs! Olemme tuoneet sun smaragdein[361] eteen, sua vastaan joista aseet otti Amor.»

Halua tuhat, kuumempaa kuin tuli, mun painoi silmät silmiin loistavihin, jotk' yhä katsoi kohti aarnikotkaa.

Kuin peiliin kuvastuvi Päivä, samoin näin siinä kaksoispedon kangastuvan, muodoissa molemmissa vuoron perään.

Lukija, ymmärrät, ett' ihmettelin, kun itsensä sen seisovan näin hiljaa, mut valhekuvassansa vaihtelevan.[362]

Iloisin hämmästyksin tuossa nautti mun sieluni nyt sitä mannaa, joka samalla nälkää luo kuin kyllästyttää.

Läheni silloin neittä kolme, tahtiin ihanan enkel-laulun karkeloiden, mut liikkein arvokkaammin, ylhäisemmin.

»Beatrice, käännä pyhät silmäs, käännä», he lauloivat, »päin uskollistas, joka sua nähdäkseen niin pitkät tiet on tullut.

Armosta meitä kohtaan, häntä kohtaan suus aukaise, ett' ilmestyisi hälle kauneutes toinen, jonka kätket vielä.»

Oi, heijastus sa ikivalkeuden! Ken kalpeni Parnasson lehtoloissa, syvältä niin sen lähtehistä juoden,

ett' ei ois heikko henkensä, jos tahtoo kuvata sellaisena sun kuin olit, kun varjos soitollaan sua tarhat Taivaan

ja kun sa ilmi alta hunnun astuit!

Kahdesneljättä laulu

Niin oli kiihkeät vuosikymmenien[363] janoa silmäni nyt sammuttamaan, muut että turtuneet ol' aistit kaikki.

Ja katseitteni kahden puolen oli kuin seinät välinpitämättömyyden; niin hymy pyhä vei ne verkkoon vanhaan.

Nyt vasempahan väkivalloin käänsi minulta kasvoni nuo taivas-immet, ja kuulin heidän virkkavan: »_Jo riittää!_»

Ja jouduin siihen silmäteräin tilaan kuin juuri niihin paistanut ois Päivä, niin etten tuokioon ma nähnyt mitään.

Mut valoon vähempään kun silmä tottui (vähempään, sanon, muistain suurempata valoa, josta väistyä mun täytyi),

näin joukon kunniakkaan kääntynehen kätehen oikeaan ja palajavan, nyt eessäin Aurinko ja seitsenliekki.

Kuin alla kilpein, vaaraa välttääksensä, miesparvi kääntyy: lippu ensin liikkuu, muun joukon sitten vasta vaihtuu suunta;

niin Taivaan sotajoukko tää, mi astui edellä,[364] ehti ohitsemme ennen kuin kääntynyt ees oli vaununtanko.

Palasi pyöräin luo nyt naiset, veti kuormaansa autuasta aarnikotka, niin ettei häiriytynyt höyhen ykskään.

Sulotar, joka yli virran vei mun, ja Statius ja minä pyörän puolla kävimme, kaarta pienempää mi kieri.[365]

Astuimme metsää vanhaa, autiota vuoks hänen syynsä, jonka petti käärme, ja jalat kulki enkel-laulun tahtiin.

Kentiesi käyty oli taival, jonka jous kolme kertaa jännitetty kantaa, kun vaunuistaan Beatrice astui alas.

Kuiskaavan kaikkien nyt kuulin: »_Aadam!_» näin sitten puuta[366] kiertävän, min oksat ei kukkaa kantaneet, ei lehteäkään.

Sen latva, joka laajemmaksi lautui, mikäli nous, ois Intiankin mailla ihailtu ollut vuoksi korkeutensa.

»Siunattu kotka, jok' et puusta tästä puraise,[367] vaikk' ois suloinen sen maku; näät jälkeenpäin se pahoin vatsaa vääntää!»